sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Maria Jotuni: Huojuva talo


Maailman pisin syksy sen kuin jatkuu. Helmikuu on tosin päässyt yllättämään sillä miten nopeasti aika on kulunut. Tammikuun matelun jälkeen helmikuu on edennyt melkoista sprinttivauhtia ja bloggaamistaukokin venähti ihan vahingossa lähes kolmeen viikkoon. Töissä on ollut taas menossa vaihe, jossa sanat täyttävät pääni, vapaa-ajallakin pyörittelen ajatuksissani niitä samoja lauseita ja koitan muokata niitä ymmärrettävään muotoon, vaikka oikeasti kannattaisi työntää tilalle viihteellisiä ajatuksia, helpompia lauseita, se voisi tehdä hyvää jaksamiselle. Työn haastavuus ja toisaalta innostavuus on sellainen tasapainoiltava asia, jonka hallitsemisen oppiminen taitaa olla minulle elinikäinen projekti. Kun innostun jostakin, en osaa lopettaa, vaikka se asia kuluttaisi kovastikin. No, vähän yli kolmen kuukauden päästä (työ)elämässäni tapahtuu taas melkoisia muutoksia, joten kovin ohimenevää on tämä vaihe. Joka tapauksessa blogin pariin olisi mukava ehtiä useamminkin. Aloittaminen on vaikeaa, mutta kun pääsen vauhtiin, huomaan usein miten tänne kirjoittaminen mukavasti rauhoittaa päänsisäistä kakofoniaa.

Siitäkin on jo aikaa, kun luin loppuun Maria Jotunin Huojuvan talon. Tässä on taas yksi esimerkki siitä, miten annan omien ennakkoluulojeni ohjata valintojani ja varmasti usein jää hyviä asioita kokematta sen takia. Pahinta laatua kirjojen ja elokuvien suhteen on luultavasti ennakkoluuloisuus hehkutettujen, ylihypetettyjen asioiden suhteen. Kun esimerkiksi luin lopultakin Potterit, oli pakko myöntää, ettei se hehkutus tosiaan ollut turhaa. Jatkuva kaiken kyseenalaistaminen ja analyysi voi olla rasittavaa (lähipiirille varmasti, itsellekin mahdollisesti). Huojuva talo ei kuulu tällaisiin kovasti hehkutettuihin teoksiin, mutta kovin pidetty ja arvostettu kotimainen klassikko se tuntuu olevan. Itse ajattelin, että se on kuiva, hankala, sisältää koukeroista kieltä ja on juhlittu lähinnä sen vuoksi, että sen on kirjoittanut nainen aikana, jolloin naisen ei oletettu sanovan mitään tuollaista ääneen.

Huojuva talo ei ollut kuitenkaan lainkaan kuiva ja koukeroinen. Sen sijaan se olikin yllättävän suora, moderni, avoin ja raaka. Tarina lienee tuttu useimmille kotimaisen kirjallisuuden klassikkonsa tunteville: Lea solmii avioliiton Eeron kanssa ja pian elämä muodostuu painajaiseksi, kun aviomies paljastuu hirviömäiseksi. Lukukokemus oli todella raskas kaiken kirjan sivuilta huokuvan pahuuden, raakuuden ja ahdistuksen vuoksi, mutta en voinut lopettaa lukemista, oli pakko päästä tarinassa eteen päin. Näin jotakin niin kamalaa, etten voinut katsoa poiskaan.

Eero on toki kiinnostava hahmo kaikessa narsistisessa ja itsekeskeisessä vallankäytössään, mutta tarinan keskiössä on Lea. Jotuni käsittelee upeasti alistetun mielen problematiikkaa ja logiikkaa. Ulkopuolisen on helppo ihmetellä, että miksi toinen suostuu tuohon kaikkeen, miksi hän ei ota eroa, vain lähde. Kuitenkin jos mieli on valmiiksi alistettu ja toisaalta taistelutahtoinen, on lukijan toisinaan melkein pakko myös ymmärtää Leaa. Vain melkein, sillä sen verran pahaa tekee katsoa hänen elämäänsä, että koko ajan toivoisi hänen vain pakkaavan laukkunsa ja lähtevän. Kirjan tarinaa pohjustetaan aluksi kuvauksella Lean lapsuudesta. Alkoholisti-isän kanssa kasvanut tyttö on tottunut tietynlaiseen perheen malliin, hän on tottunut siihen, että perheen valtasuhteet voivat olla kieroutuneita ja toiset ansaitsevat enemmän ymmärrystä kuin toiset. Huojuva talo onkin ensisijaisesti hieno tutkielma ihmismielestä. Myös Eeron käytöksen syitä avattiin jonkin verran ja samoin perheen lapset eivät jääneet vain statisteiksi vaan  heillä oli tärkeä oma psykologinen roolinsa huojuvan talon peruspilareina.

Huojuva talo ei tosiaan ollut mikään nautinnollinen lukukokemus. Silti se oli yllättävän ahmittava kaikessa taitavuudessaan. Kotimaiset klassikot ovat usein tunnettuja ankeudestaan ja synkkyydestään ja siihen kastiin Huojuva talokin on tosiaan pakko luokitella. Itse kuitenkin uskon, että ihmiselle tekee toisinaan hyvää lukea myös rumemmista totuuksista, vaikka tai etenkin jos ne eivät kosketa omaa elämää millään tavalla. Huojuva talo on Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla, josta  minulta puuttuu nyt enää kahdeksan lukematonta kirjaa. Kun pidin tästä näin paljon ennakkoluuloistani huolimatta, herää pieni toivon kipinä siitä, jospa nuo loputkaan lukemattomat eivät ole ihan niin mahdottomia miltä ne etukäteen tuntuvat. Huojuva talo on tosiaan paikkansa tuolta listalta ansainnut.

Huojuva talo on myös klassikko teatteriesityksenä, Helmet-haasteesta siis yli kohta 12.

Kirjailija: Maria Jotuni
Luettu kirja: Huojuva talo (julkaistu 1963, kirjoitettu 1930-luvulla)
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 577

6 kommenttia:

  1. Tämä on todellakin ankea ja synkkä ja niin raadollinen klassikko, että huh huh. Ja kirjailijan omia kokemuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh tosiaan. Poikkeuksellisen vahvaa kerrontaa ja toki niin rankasta aiheesta, että seuraavaksi kaipaan jotakin kevyempää.

      Poista
  2. Kahdeksan kirjaa sadasta on kyllä hyvin vähän :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on! Vaikka yksi kohdista tosin on Tintti-sarja, jota olen yrittänyt lukea 25 vuotta, mutta aina vaan on jotenkin liian tylsää... Katsotaan miten monen albumin jälkeen omatunto sallii kohdan yli vetämisen :)

      Poista
  3. Olen lukenut parikin kertaa ja nuoruudessa pakkoluettiin muistaakseni tämäkin tai ainakin suositeltiin kirjallisuustunnilla. On käsittämätöntä miten Lea kesti tämän kaiken ja miksi hän valitsi alunperin väärän miehen. Katsoin myös elokuvan aikoinaan teeveestä ja olin niin vihainen Eeroa näytelleelle Heiskaselle, että inhotti koko persoona. Ilmeisesti teki hyvän roolin Eerona Kuten Sarakin Leana.

    VastaaPoista
  4. En ole tätä lukenut vielä, mutta kovasti haluaisin. Vielä vähän aiemmin ajattelin, että Huojuva talo on jotenkin tylsä ja pitkäveteinen. Mutta muutamien lukemieni blogiarvioiden perusteella se ei sitä ole, vaan vaikuttaa todella mielenkiintoiselta!

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!