tiistai 29. toukokuuta 2018

Levyarvostelu: Hengen pitimet (Mokoma)

Tiedän! Pitäisi ostaa levy, mutta Spotify vie vähemmän tilaa.
Kirjoitin syksyllä blogiini ensimmäisen levyarvostelun (ennemminkin fiilistelyn). Sen kirjoittaminen oli niin hauskaa, että ajattelin jatkaa niiden kirjoittamista jatkossakin. Edellinen levyjuttuni koski kovasti odottamaani Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen levyä. Tätä Mokoman uutta Hengen pitimet -levyä odotin vähintään yhtä hartaasti, siksipä haluan jakaa ajatukseni myös siitä. Ja koska minulla on tästä(kin) asiasta paljon sanottavaa, teksti on pitkä kuin nälkävuosi. Toistan: fiilistely tosiaan, ei arvostelu.

Mokoma on vähitellen luikerrellut yhdeksi elämäni suurimmista bändeistä. Suurin syy tähän musiikki-ihastukseeni on Annalan lyriikat, joihin samaistun järjestään lähes pelottavan hyvin. Monet Mokomaa alusta asti fanittaneet väittävät, että bändi on menettänyt terävimmän kärkensä ja muuttunut huonompaan suuntaan. Minä väitän, että bändi on kasvanut ja musiikin pääpaino on siirtynyt osittain taustoista lyriikoihin. En voi väittää, etten itsekin nauttisi Mokomani mieluiten raskaana thrash-versiona, mutta kaltaiseni sananarkki nauttii vähän löysemmästäkin fiiliksestä, kunhan lyriikkapuoli on kunnossa.

Tienraivaaja aloittaa levyn komeasti. Biisi alkaa Annalan sisäänhenkäyksellä, joka valmistaa koko levyn kestävään tykitykseen ja tämä toimii yllättävänkin hienosti, yleensä olen varsin allerginen hengitysäänille. Tienraivaaja on muutenkin sopiva introbiisiksi, antaa osviittaa siitä, mitä tulee tapahtumaan levyllä. Jokin kappaleen sanoituksessa muistuttaa minua vanhoista ajoista, suomalaisesta kansanperinteestä. Monet säkeet voisi sovittaa suoraan vanhan kansanlaulun sanoiksi: "En kai tullut huonoon aikaan / No etpä lainkaan, etpä lainkaan". Päässäni alkoi soida Tammerkosken sillalla tätä kirjoittaessani. Pidän siitä, miltä sanat kuulostavat, miten ne soljuvat Annalan suusta niin vaivattomasti ja yhteensointuvasti. Raskas alku saa muistamaan, miten paljon olenkaan tätä levyä odottanut ja odottaessani puhkikuunnellut aiemmat levyt. Moshaus alkakoon!

Kepeät mullat julkaistiin aiemmin sinkkuna ja se olikin minulle entuudestaan tuttu. Se on hieno biisi, joka sekin toi mieleeni kaikuja menneisyydestä, tapauskonnollisesta kylästä, sulkeutuneisuudesta. Lasten hautaaminen on raskas aihe, mutta vertautuessaan kuvaamaan ihmiskuntaa se toimii todella upeasti. Kun päällemme ollaan heittämässä multaa, viimeistään siinä vaiheessa on syytä muistua mieleen, mikä elämässä lopulta on tärkeää. Viiden pisteen vihje: se ei ole lipevät puheet tai joutavuuksien vatvominen. Biisi on myös musiikillisesti yksi levyn kohokohdista. Papin kirkonmenojen päätteeksi lausuma "menkää rauhassa" toimii Annalan laulamana törkeän hyvin. Annalan syksyllä ilmestyvä toinen romaani Paasto kertoo uskonkriisiä potevasta miehestä. Romaani ja Hengen pitimien lyriikat näyttävätkin limittyvän toisiinsa, uskontoaiheita sivutaan useammassakin biisissä. Keskellä toukokuun helteitä ja vasta alussa olevaa kesää tuntuu melkein syntiseltä (oli pakko!) sanoa tämä ääneen, mutta olispa jo syksy! Odotan kirjalta paljon, sillä esikoinen Värityskirja oli napakymppi.

Kepeitä multia seuraava Salaisuus tuntuu täytebiisiltä, levyn ainoalta sellaiselta. Se ei jää erityisesti mieleen ja se tuntuu liian pitkältä. Siinä on pelkkää vapaata laulua, ehkä pieni huutolaulu piristäisi ja sekottaisi sopivasti pakkaa.

Seuraava biisi Hirtehinen on levyn parhaimmistoa. Koin sen heti Kuollut, kuolleempi, kuollein -kappaleen pikkuserkuksi, sen riimittelyissä on paljon samaa: "Kävin vähän hirttäytymässä". Siinä on myös jälleen sitä menneen maailman sanastoa, jonka koen tutuksi ja omakseni, ja johon tässä levyssä erityisesti rakastuin. "Kirves kaivoon / Ja renki perään / Tuskin tästä enää herään". Tykkään niin tästä synkän absurdista synkkyydestä, niin synkästä että melkein jo naurattaa. Hirtehinen on myös oikein kunnon moshausbiisi, levyn mielettömin bassokulku! Ainut miinus tulee siitä, että biisi on vähän liian pitkä.

Linnut eivät enää laula pääsi yllättämään minut ihan totaalisesti. Se on puhtaasti luonnonsuojelullinen kannanotto, joka ei kuitenkaan saarnaa, vaan toteaa. Jo kappaleen alku on upean pahaenteinen. Biisi edustaa levyn raskaampaa osastoa ja raskas meininki sopii loistavasti myös sanoitukseen. Kuuntelin levyn ja myös tämän kappaleen ensimmäistä kertaa aamulenkillä metsässä. Siellä sain hurjat kylmät väreet säkeistä "Kuunnelkaa kuinka metsä vastaa / Ei huuda vaikka sille huudetaan." Kertakaikkisen upea biisi. Sitä paitsi on jotakin hirveän sympaattista siinä, kun karvainen metallimies örisee "Ei kantaudu korviin titityy" ja kitara vastaa. Samalla levyllä sekä tuutilullat että titityyt, mahtavaa! Tämän biisin ajattelin pakkokuunnelluttaa kaikille tutuilleni, myös/etenkin ympäristönsuojelun parissa työskenteleville työkavereilleni.

Lahja nivoutuu Lintujen kanssa hyvin yhteen. Se on yhteiskunnallista kannanottoa ja ilahduin taas ympäristöasioiden käsittelystä. Lahja on tuskaa siitä, miten "Suupielet ihrassa kauppias vaatii / Jos et osta, olet huonompi" ja sitten "Muistomme muovissa meriä kiertää / On tila käynyt ahtaaksi / Ilmassa leijailee hometta ja hiiltä / Neito muuttunut happamaksi". Pidän biisin konkretiasta, se ei tyydy jäämään epämääräiseksi tuskaksi  luontomme puolesta. Myös kertosäkeen "Elämä on lahja, sitä täytyy rakastaa / Mutta jos ei jaksa / mihin sen voi palauttaa" on hieno. Yleviä mietelauseita on helppo lausua ja kirjoittaa facebook-kuviin, mutta kun niitä toistellaan liikaa, ne latistuvat ja kokevat inflaation. Lahja on erinomainen esimerkki siitä, että Mokoman lyriikat ovat täyttä rautaa, mutta musiikki jää toisinaan hieman vaisuksi ja tausta-avustajaksi. Tosin mitä useammin kuulen tämänkin biisin, sitä enemmän alan pitää myös sen musiikillisesta puolesta.

Kesytä perkeleet on levyn ehdotonta parhaimmistoa. Kuulin sen ensimmäistä kertaa YleX:n Uuden musiikin rock-show'ssa ja viikko ennen levyn julkaisua kuluikin kelaillessa tuota ohjelmaa Areenassa oikeaan kohtaan, jäin nimittäin heti koukkuun. Kesytä perkeleet alkaa mielenkiintoisella, hieman western-henkisellä riffillä ja puhkeaa nopeasti raivokkaaseen kukkaan. Rakastan kappaleen sanoitusta niin paljon. Olen kotoisin maalta, pienestä kylästä, jossa vielä 90-luvulla vietetyssä lapsuudessani oli helppo aistia pellonraivaajien hiki ja menneiden sukupolvien traumat, jotka vaikuttivat koko kylän dynamiikkaan. Elämä tulee omistaa työnteolle ja muiden odotusten toteuttamiselle. "Kuivaa suo, kaskea pelto / Raivaa tilukset / Lypsä lehmä, korjaa vilja / Sunnuntaina lepäile". Menneisyydestä hypätään toisessa säkeistössä nykyhetkeen: "Väittele kirja, päättele kehä / Sisusta valkoiseksi / Anna lausuntoja, hymyile / Vaihda hampaat posliiniksi." Kun Annala ensimmäisen säkeistön lopuksi huutaa "Huhki, huhki, huhki huomiseen", ovat sukupolvelta toiselle kulkenut kristillinen työmoraali ja koko yhteiskunnan latomat ylisuuret odotukset aistittavissa tuskaisella ja ihastuttavan ironisella tavalla. Kappaleessa toimii kaikki, lyriikat, synkkä sovitus, upea riffi, kaikki. "Lupaa siis / älä itseäsi säästä. / Lupaa niin / vaikka järki karkaisi päästä." Tämä toimiva kokonaisuus on mielestäni yksi parhaista Mokoma-biiseistä koskaan.

Tahdon ihmeet takaisin on levyn toinen aiemmin julkaistu sinkku. Siinä on myös vahvoja kaikuja raamatusta, puhuvista pensaista, valaista ja puhkeavista vesistä. Minuun iski kovasti säkeet "Olen ollut surullinen / en mahda mitään luonnolleni". Biisissä on hyviä aineksia, mutta jotenkin se jäi kuitenkin vähän tylsemmän puoleiseksi.

Erheen kertosäe on legendaarinen jo syntyessään. Toivon joskus kuulevani tämän livenä, toimisi varmasti: "Ensimmäinen voi olla virhe / Toinen tuskin siitä menee / Kolmas alkaa jo olla tapa / Neljäs sitä vahvistava / Viides on silkkaa vittuilua / Kuudes kerta kukkoilua / Seitsemäs on kuolemaksi / Seitsemäs on kuolemaksi". Muilta osin biisi jää etäisemmäksi, eikä kuulu levyn parhaimmistoon. Se on ehkä hiukan liian pitkä, käsi etsiytyy jo vaihtamaan seuraavaa raitaa. Tässä tapauksessa kuitenkin hieno kertsi pelastaa koko biisin.

Pienin kaikista lopettaa hienosti hienon levyn. Tässä biisissä säkeistöt toimivat parhaiten, niissä on hienoa sanojen käsittelyä. Onkohan aiemmin kukaan Suomen musiikkihistoriassa käyttänyt sanaa kurmuuttaa, ainakaan uskottavasti? Tuutilullien ja titityiden jälkeen ei mikään enää onnistu yllättämään. Biisi saa minut hymyilemään, kertoneeko se sitten enemmän biisistä vai minusta, en tiedä. "Sinä olet minun N-Y-T / Minä olen sinun J-N-E / Minä sinusta laulun teen / Sinä hylkäät minut pakkaseen".

Yleisesti ottaen Hengen pitimet oli ehkä valoisampi ja hyväntuulisempi kuin monet aiemmista Mokoma-lätyistä. Kuolema ja mielen synkkyys olivat läsnä edelleen (ja todellakin hyvä niin!), mutta teemoja käsiteltiin ehkä enemmänkin yleisellä tasolla, ulkopuolisesti tarkastellen kuin sisäänpäin kääntyen. Ironisuus on tärkeä osa tätäkin levyä. Ja kuten jo mainitsin, olen hirveän innoissani luontomme tilaa käsittelevistä biiseistä. Levy on ajankohtainen, tässä päivässä. Mokoman biisit ovat ilmiömäisesti sanoitettuja, riimittely on oivaltavaa, vanhat ja kuluneet käsitteet napataan konteksteistaan ja käsitellään uuteen uskoon. Niistä puskee läpi yleissivistys, lukeneisuus, alitajuntaan pakkautuneen muistot ja luomisen vimma. Tämänkaltaisen herkkyyden yhdistyminen raskaaseen musiikkiin toimivine riffeineen, olen myyty.

Ymmärrän bändiin kohdistuvan kritiikin siitä, että Takatalvi-tyylistä tykitystä kaivataan, mutta pidän kuitenkin bändin kehitystä ja monipuolistumista vain hyvänä asiana. Hengen pitimet piirtää mielestäni yhtenäisemmän tarinan kuin monet aiemmista levyistä ja kirjallisuuskeskeisenä ihmisenä pidän tästä kehityksestä paljon. Bändin jäsenet ovat myös selvästi kasvaneet yhteen, soittavat hyvin yhteen ja luovat hyvin yhdessä.

Nyt kun olen kirjoittanut (pitkästi, niin kovin pitkästi) auki ajatukseni biiseistä, uskallan myös kuunnella levyn kommenttiraidat, jotka äsken huomasin Spotifysta. Mokoma on tunnetusti mieletön livebändi. Odotankin innolla lauantaita, silloin Turun Apollossa pääsen kuulemaan livenä ensimmäistä kertaa uuden levyn biisejä. Mokoma teki juuri sen, joka paljon keikkailevalle bändille on tarpeellista: levyllisen biisejä, joita tosiaan kelpaa soitella turuilla ja toreilla. Loistavasti ne toimivat myös levylautasella. Aivan erityisen hyvin Mokoma ja etenkin tämä levy toimivat minulle kuulokkeissa metsälenkillä luonnon keskellä, omimmassa ympäristössäni.

Levy: Mokoma, Hengenpitimet (Sakara 2018)
Levyn kansikuva: Ville Pirinen
Arvostelu: ★★★★

tiistai 22. toukokuuta 2018

José Saramago: Toinen minä

Onni on kesä toukokuussa ja kovaa vauhtia etenevä terassi.
Pitkästä aikaa luin kirjan 1001-listalta. Tuskaisen pitkään olen ollut tuskaisen lähellä yhtä isoa rajapyykkiä, 250 luettua kirjaa eli neljäsosaa. Se on jo aika paljon, kun ottaa huomioon sen, että kun aloitin tämän projektin (ja myös blogini), luettuja kirjoja oli jotakin hiukan yli 50. Elämästäni on kyllä kulunut yli neljäsosa, vaikka asiaa miten optimistisesti tarkastelisi. Ensimmäisinä elinvuosinani en tosin ihan hirveästi lukenut, enkä ainakaan näitä klassikoita, tyytyväinen saan siis olla.

Monia listan kirjoja yhdistää se, että ne tuntuvat alkuun tavattoman vaikeilta ja jopa tylsiltä, mutta kun pääsen vauhtiin, innostun tosissani ja lopuksi olen vaikuttunut. Niin kävi nytkin. Siinä piilee tämän homman järki: tykkään itseni haastamisesta ja tietenkin hyvistä kirjoista!

Heti alusta asti on selvää, ettei Toinen minä ole mikään helppo kirja. Saramago kirjoittaa tarinansa dialogit välittämättä kielioppisäännöistä ja korvaa pisteet pilkuilla. Pitkään koin hirveää tuskaa tästä, mutta lopulta huomasin tottuneeni. Tehokeinohan se tietenkin oli, loi absurdia tunnelmaa. Ihan toimiva tehokeino, pakko myöntää, vaikka päähän ottikin. Tähän tapaan Saramago siis kirjoittaa:

"Juuri silloin matematiikanopettaja astui sisään. Hän näki historianopettajan ja tuli suoraa päätä tämän luo, Huomenta, hän sanoi, Hei, huomenta, Häiritsenkö, hän kysyi, Et, et ollenkaan, minä tässä vain vilkaisin näitä vielä uudemman kerran, periaatteessa nämä on kaikki jo korjattu, Miten noilla sujuu, Millä, Oppilaillasi, Tavalliseen tapaan, mitenkuten, ei hyvin eikä huonosti, Ihan niin kuin meilläkin heidän iässään, matematiikanopettaja virkkoi hymyillen."

Päähenkilönä on tosiaan historianopettaja, Tertuliano Máximo Afonso, jonka etunimestä Tertuliano tehdään niin paljon asiaa, että ilmeisesti nimi on jotenkin huvittava. Hän elelee hyvin tylsää, vaatimatonta elämää, johon kuuluu työnteko ja eräs nainenkin. Tylsää elämäänsä piristämään Tertuliano haluaa katsoa elokuvan. Kollega ehdottaa rainaa nimeltä Sisukas ampuu saaliin. Tuo elokuva muuttaa Tertulianon elämän, sysää sen pahasti raiteiltaan. Leffassa on nimittäin lyhyessä kohtauksessa mies, joka näyttää täsmälleen Tertulianolta. Ei siis muistuta häntä, vaan on täysin kaksoisolento, viiksekäs sellainen. Pakkomielle alkaa horjuttaa miehen elämää pahasti, toinen minä astuu kuvioihin.

Tertulianon pakkomielle tuntuu jotenkin naurettavalta, mutta sitten kuitenkin, minuus on niin oma ja henkilökohtainen asia, että jos oma ainutlaatuisuus tuolla tavalla varastetaan, kaipa se saisi ihmisen oikeasti sekaisin. Kertomukseen sotkeutuu tuo viiksekäs sivuosanäyttelijä, hänen vaimonsa ja Tertulianon naisystävä ja tarinan saamat käänteet ovat lisääntyvissä määrin absurdeja ja lopulta myös traagisia.

Tosiaan, vaikeuksista huolimatta tämäkin kirja oli lopulta lukunautinto. Kiinnostukseni Saramagoon heräsi todella. Ei mies kai turhaan ole saanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa! Tämä kirja ainakin oli kaikessa omituisuudessaan piristävän erilainen. Pidin sen ilmoille heittämistä "mitä jos" -ajatuksista, aivoja hyvällä tavalla kutittavista pienistä ärsykkeistä.

Olen tänä vuonna lukenut vain kaksi kirjaa 1001-listalta, tämän ja John Fowlesin Neitoperhon. Kumpikin kirjailija on kuitenkin mahdottoman kiinnostava. Ei se määrä, vaan laatu. Fowlesilta löytyy listalta kolme muuta teosta ja Saramagoltakin kaksi, tiedänpä mitä luen, kun haluan edistää projektia mukavalla tavalla.

Koska en varmastikaan tule lukemaan mitään varsinaista elokuvamaailmaan sijoittuvaa kirjaa, laitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 18. Tertulianon kaksoisolento näet oli pieniä sivuosia esittävä näyttelijä ja leffamaailmaa sivuttiin paljon.

Kirjailija: José Saramago
Luettu kirja: Toinen minä, Tammi, suom. Erkki Kirjalainen
Alkuperäinen kirja: O Homem Duplicado (2002)
Sivumäärä: 374
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

perjantai 11. toukokuuta 2018

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Pihallamme kasvaa valkovuokkoja. Tässä niistä kaksi kolmasosaa.
Oi ihana toukokuu! Kesä tuli, yllätti ja hurmasi. Olen viettänyt mitä täydellisintä (kesä)lomapäivää siivoten pihaa, kuunnellen äänikirjaa ja nauttien auringosta. Olen sen tiennyt ennenkin, mutta oivallan aina uudestaan: olen onnellisin, kun saan tehdä jotakin ruumiillista työtä ulkona. Peruja lapsuudesta, elämästä maatilalla. En ehkä ole vielä ymmärtänyt kaikessa täydessä kauneudessaan, miten hyvää tämä omakotiasuminen minulle tekee. Murusina nautin näistä oivalluksen hetkistä.

Olen pitänyt paljon Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta. Uuden osan ilmestyminen on aina tapaus ja varma kevään merkki. Edellinen osa Ruokarouvan tytär ei kuitenkaan ollut mielestäni aiempien osien veroinen ja ehdin hiukan kyllästyä koko sarjaan. Odotukseni eivät siis olleet valtavan korkealla tämän uuden osan, Taiteilijan vaimon, suhteen. Silti totta kai innolla tartuin siihen, heti kun se pullahti uunituoreena BookBeatiin. Aloitin e-kirjana, mutta kun se sai pian rinnalleen myös äänikirjan, vaihdoin kuunneltavaan versioon. Enkä vähiten siksi, että lukijana on ihana jo lapsuuden äänikirjoista tuttu lempeä-ääninen Erja Manto!

Aluksi kamppailin samojen asioiden kanssa kuin edellistä osaa lukiessani. Jotenkin ärsytti. Yhtäkkiä kuitenkin huomasin pääseväni sisälle tarinaan, nauttivani Seinen rannoista, tutuista hahmoista, Kirstin ja Ilmarin rakkaustarinasta, taiteilijaelämästä ja eurooppalaisesta tunnelmasta. Pariisin hahmoissa keskityttiin kaikeksi onneksi suomalaisiin tyyppeihin, muiden muassa Mika Waltariin. Mustos-Mannisen tapa elävöittää historiaa on kyllä täysin omaa luokkaansa. Ja Pariisiin nuorena rakastunut voi aistia hänen kuvauksestaan kaupungin taian niin hyvin, että aloin haaveilla sinne matkustamisesta uudelleen.

Taiteilijan vaimo on monin tavoin herkempi kuin edeltäjänsä. Siinä on kuolemaa ja uutta elämää. Kieltolaki aiheuttaa kuohuntaa monin tavoin, samoin pohjanmaalta Lapualta nouseva uusi liike. Hienosti historiaa kuvaa myös Kirstin muotiliikkeen luomukset, 1920-luvulla kehitys on nopeaa ja uudet tuulet puhaltavat monessakin mielessä.

Olen valtavan iloinen siitä, että tämä sarjan osa kosketti minua niin hyvin. Lisää on nimittäin tulossa, enkä malttaisi odottaa sitä. Sen verran mielenkiintoiseen kohtaan tarina nimittäin jätettiin. Historian elävoittämisen rinnalla Mustonen tosiaan tietää myös, miten pitää hulluja jännityksessä ja ikuisessa koukussa!

Taiteilijoita, jotka luovat uutta, riittää tarinassa, Helmet-haasteessa siis yli kohta 34.

Kirjailija: Enni Mustonen
Luettu kirja: Taiteilijan vaimo (Otava, 2018)
Mistä hankittu: BookBeat (äänikirja, lukija Erja Manto)
Arvostelu: ★★★★