sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani


Tänä viikonloppuna minun piti öljytä terassi loppuun ja tehdä noin kolmesataa muutakin pihatyötä. Sen sijaan kuuntelin sisällä sateen ropinaa ja salaa nautin siitä, että luonto järjesti minulle tervetullutta lepoa. Ajatukseni ovat kylläkin pitkälti askarrelleet erään vaikean työasian parissa, ei pitäisi koskaan perjantaisin mennä löytämään ongelmaa, joka vaatii ratkaisua. Parempi siis, että työviikko alkaa, kovasti alkaa elämä tuntua syksyiseltä. Tähän aikaan vuotta ajatukset karkailevat jo kirjamessuille, eipä ole niihinkään enää montaa viikkoa! Ja kohta on taas seuraava viikonloppu, tällä kertaa hyvinkin nopeasti, sillä tuleva työviikko on minulla vain kolmipäiväinen.

Työviikko toimisi hyvin kankeana aasinsiltana myös tähän lukemaani kirjaan, Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaaniin. Minä nimittäin vietän työpäiväni jäätikön reunalla, harjujen ja reunamuodostumien vaikuttavissa maisemissa. Jäätikkö tosin on sulanut 10 000 vuotta sitten ja periglasiaalinen alue on eteläisessä Suomessa muisto vain. Luolakarhun klaani elelee samankaltaisessa ympäristössä muinaisuudessa, viimeisen jäätiköitymisen aikaisessa maailmassa.

Tämä yhteys ei kuitenkaan ole syy, miksi luin kirjan. Syy on Keskisuomalaisen listan, jonne teos on äänestetty sadan parhaan kirjan joukkoon. Tuo listaprojekti ei ole harmittavan pitkään aikaaan (pariin vuoteen?) edennyt mihinkään, vaikka siitä puuttuu enää yllättävän vähän kirjoja, nyt Luolakarhun klaanin jälkeen yksitoista. Olen monesti yrittänyt lukea näitä puuttuvia kirjoja, mutta jotenkin jäljellä olevat ovat minulle todella vaikeita syystä tai toisesta. Tiedän kuitenkin, että eräs ystäväni lukee myös tuota listaa ja vaikka minä saati ystäväni emme ole lainkaan kilpailuhenkisiä (terveisiä vaan!) koin, että nyt on taas tsempattava tämän asian suhteen.

Luolakarhun klaaniakin olen yrittänyt lukea monesti. Ensimmäisiä kertoja olen lainannut sen nuorena Laitilan kirjastosta vaiheessa, jossa ahmin valtavasti fantasiaa ja historiallisia romaaneja. En päässyt alkua pidemmälle. Opiskeluaikana olen myös yrittänyt lukea sitä ja nyt myöhemmin tuon listani myötä. Aina sama juttu, lukeminen loppui jo alkuunsa. Syykin on selvä: Luolakarhun klaanin päähenkilö, nuori Ayla-tyttö, on tavattoman ärsyttävä.

Minulla on ihan yleisesti ottaen usein ongelma lapsihahmojen kanssa. Televisiosarjoissa ja elokuvissa (ja etenkin mainoksissa) tuo ärsytys liittyy myös siihen, että mietin miten paljon nuo lapset aikuisena katuvat esiintymisiään ja vihaavat sen vuoksi vanhempiaan. Etenkin kirjoissa lapsihahmot ovat usein epäaitoja, rasittavia ja yli-inhimillisiä. Lähes aina lapsihahmo on jotenkin poikkeuksellisen näppärä ja taitava ja pelastaa lopulta kaiken. Toki tähän on paljon poikkeuksiakin, mutta huomionarvoista on se, että olen jo lapsena inhonnut lapsihahmoja, myös siis Luolakarhun klaanin Aylaa. On vaikeaa eläytyä ja jännitää miten päähenkilön käy, jos oikeastaan toivoisi, että tämä astelee suoraan luolakarhun tai jonkin muun jättimäisen jääkauden eläimen kitaan.

Periaatteessa Luolakarhun klaanissa oli paljon elementtejä, joista pidän: upeaa ja mielenkiintoista luontokuvausta, hyvin keksitty ja toimiva idea miljööstä, hyviä hahmoja ja heidän välisiä suhteitaan. Mutta silti kokonaisuutena kirja ei ollut lainkaan minun juttuni ja se oli melkoista jäätikköjoessa vastavirtaan kahlaamista. Lisäksi minusta tuntuu, että kirjasta on aika ajanut pahasti ohi: se että raiskauskohtauksessa ihan oikeasti mainittiin "paksuna sykkivä elin" sai minut viimeistään toteamaan, että joo ei, tämä ei taida olla minun kirjasarjani.

Lukuharrastus tuo parhaimmillaan mahtavia ja ikimuistoisia lukuelämyksiä, mutta sitten taas toisaalta tällainen tavoitteellinen listaprojektiin perustuva lukuharrastus tuo tunteen itsensä ylittämisestä. Siksi nämäkään kirjat, joista ei juuri nauti, eivät ole todellakaan hukkaan heitettyä aikaa. Tänään vietetään YK:n kansainvälistä lukutaidon päivää ja lukutaito on taidoistani se, josta taidan olla kaikkein onnellisin, se joka tekee minusta eniten sen mitä olen, miten koen tämän maailman. Tänään vietettiin myös Lasten ja nuorten säätiön Read Hour -lukutempausta, luin kirjaa tuon tunnin ajan (ja aika monta muutakin tuntia tänään). Lähipäiviin ja ensi viikonloppuun voisin toivoa taas vähän aurinkoisempaa ilmaa, lukemaan ehtii sitten taas koko talven.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin


Rafael Donnerin Ihminen on herkkä eläin ei herättänyt kiinnostustani siksi, että sen kirjoittaja on Jörn Donnerin poika. Isä-Donnerista en tiedä juuri mitään, en ole lukenut hänen tekstejään ja muutenkin mieleen tulee lähinnä yksi varsin painokelvoton vitsi. Ihminen on herkkä eläin kiinnosti minua siksi, että kuulin sen kertovan nuoren miehen ajatuksista herkkyydestä, ihmisestä, elämästä. Minä, nuori nainen (tosin muutaman vuoden Rafaelia vanhempi) kun olen pohtinut kaikkea tuollaista paljon viime aikoina.

Olen alkanut nauttia työmatkoistani, tunnista päivässä moottoritiellä. Siinä on aikaa ja tilaa ajatuksien virtaamiselle. Iltapäivisin kun työn väsyttämänä analysoin päivän tapahtumia ja sitä, miltä minusta tuntuu, palaan aina uudelleen siihen hankalasti määriteltävään sekoitukseen herkkyyttä, huonoa itsetuntoa, ylianalysoivaa luonnetta. Maailmassa jossa kaikki muut tuntuvat toisinaan olevan loputtoman itsevarmoja, älyttömän kauniita ja älykkäitä, tunne-elämältään tasapainoisia, tekee hyvää lukea ajatuksia myös heiltä, jotka eivät niin tunne, heiltä jotka uskaltavat tunnustaa herkkyytensä.

Ja olihan Rafaelin teos juuri sitä, herkkyyden tunnustamista ja analyysia. Mutta oli se paljon kaikkea muutakin. Se oli esimerkiksi vakuuttelua siitä, miten hän ei ikimaailmassa haluaisi ratsastaa isänsä maineella tai hyötyä siitä mitenkään, mutta no, olisikohan muuten nuoren medianomin esseekokoelma päätynyt kustantamon julkaisuohjelmaan? Se oli myös melkoista poukkoilua, pintaraapaisua sieltä täältä. Juuri kun johonkin ajatukseen melkein päästiin ytimeen asti, pompattiinkin seuraavaan esseeseen ja teemaan. Esseekokoelman sivuilta piirtyy kuva etuoikeutetusta keskenkasvuisesta miehestä, jonka suurin trauma on kuuluisa isä, nimi joka yhdistetään joulupukin poroihin ja yö putkassa. Toisaalta tuon miehen ajatukset olivat usein myös osuvia ja analyysi kirkasta.

Mutta kyllä, löysin itseni kirjan sivuilta ja ehkä tavoilla, joihin en olisi ollut valmis. Huomasin ärsyyntyväni Donnerin teksteistä, niiden hetkittäisestä lapsellisuudesta. Siitä, että hän on niin vahvasti mieltä asioista, vaikka lukijalle on selvää, ettei hänen tuolla elämänkokemuksellaan pitäisi mennä vannomaan. Ärsyynnyin siksi, kun löysin kirjan tekstistä omat heikkouteni, oman lapsellisen kaikkitietävyyteni, yrityksen olla taiteellinen, joka päättyy kuitenkin vain kaiuksi siitä, mitä sen oli tarkoitus olla. Samaistuminen oli sekä vastenmielistä että ihanaa. Donnerin tekstit olivat hyvin tuttuja, se miten hän on lapsena tajunnut olevansa kuolevainen, miten hän on taitava murehtimaan, miettimään, analysoimaan.

Mielenkiintoisin osio esseekokoelmassa taisi olla se, miten Donner pohtii lastenkasvatusta, sitä miten poikalapset eivät saa itkeä, heidän tunteensa tungetaan visusti piiloon pinnan alle ja vuosia myöhemmin tuo kaikki näkyy itsemurhatilastoissa, tappeluissa, humalassa holtittomasti itkevissä aikuisissa miehissä. Tuo lienee ihan totta.

"Ei ole sattumaa, että väkivaltaan syyllistyvät pääasiassa miehet ja että he ovat enemmistönä itsemurhatilastoissa. Väkivalta on ratkaisu, kun ihminen ei kykene pukemaan tunteitaan sanoiksi - halpa, helppo ratkaisu, jolla on kalliit seuraukset. Väkivallasta on vuosien mittaan onneksi tullut yhä harvianisempi kieli, mutta niin kauan kuin pojat Suomen koulujen pihoilla vihaavat itkemistä, ongelma ei koskaan katoa."

Tämä tunteiden patoaminen on yksi teema, jota olen miettinyt paljon ja jonka siemen iti, kun makasin viime syksynä viikkotolkulla sairaalassa. Se pakotti minut kohtaamaan itseni, henkisen ja fyysisen puolen vaikutuksen toisiinsa ihan eri tavalla kuin ennen. Mokoman Hei hei heinäkuussa lauletaan, että "ne kuuluu kokea". Jos olisin tatuointi-ihminen, olisin varmaan jo tatuoinut tuon lauseen ihooni. Mitä pidempään epämieluisaa, ei-tervetullutta tunnetta koittaa kieltää, kaivaa sitä syvälle mullan alle piiloon, sitä varmemmin se nostaa lonkeronsa pintaan ja kiemurtelee mielessä aiheuttaen tuhoa. Mitä nopeammin hyväksyy sen, että tunteet ovat osa ihmistä, ne kuuluu kokea, sen nopeammin elämässä pääsee eteenpäin. Kun olen hyväksynyt sen, että tunnen usein ahdistusta enkä oikein edes tiedä miksi, olenkin yhtäkkiä vähemmän ahdistunut kuin koskaan aiemmin elämässäni.

Nuoren miehen itsevarmuus ja itsetietoisuus oli sekä viehättävää että ärsyttävää. Kirjaa olisi voinut jäsennellä paremmin, jotta se olisi ollut parempaa kirjallisuutta, mutta toisaalta nyt se oli hyvin aito kuvaus siitä, mitä alle kolmekymppisen miehen päässä liikuu. Otsikon mukaisesti Donner taisi haluta kertoa, että me ihmiset olemme usein herkempiä kuin päälle päin näyttää. Se on ihan hyvä ajatus pitää mielessä maailmassa, jossa itse tuntee usein olevansa ihan vääränlainen, heikko kummajainen:

"Meillä kaikilla on omat kauneusvirheemme, ulkoiset ja sisäiset, eikä tällä planeetalla ole ainuttakaan sielua, joka ei kärsisi siitä. Meillä kaikilla on omat naamiomme, ja me kaikki yritämme vaikuttaa vahvemmilta kuin olemme. Lyhyestä sanottuna me feikkaamme."

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Blogihistorian toiset sata 1001-listan kirjaa - suosikit, inhokit ja yllättäjät


Minusta tuntuu, että aina kun avaan blogin, mielessäni pyörii ihan sama asia: miten nopeasti aika kuluu. Samoja ajankulumisteemoja olen pyöritellyt täällä tuhanteen kertaan ja pyörittelen taas. Aloitin tämän projektini vuonna 2012 ja vähän yli viisi vuotta sitten kirjoitin, miten olin tuolloin lukenut blogiaikana sata kirjaa (ennen projektiani luettujen kirjojen määrä oli 53). Nyt olen saavuttanut toisen vastaavan merkkipaalun, blogiaikana luettuja kirjoja on nyt kaksisataa. Tähän toiseen sataseen kului siis huomattavasti pidempi aika, mutta niin on ollut elämäkin kiireisempää.

Tuota kiireistä elämää olen miettinyt viime aikoina paljon lähinnä siksi, kun töissä on toivottoman kiireistä. Kiireen voivotteluun on helppo lähteä mukaan, vaikka ennemmin kannattaisi pysähtyä miettimään, mistä kiire johtuu. Työni on ihan oikeasti hurjan, ihan liian kiireistä, mutta olen myös huomannut aiheuttavani kiirettä ihan tahallani itselleni. Asetan mahdottomia tavoitteita ja sitten kun aika ei riitä, stressaannun. Tämä on erittäin tuttu kuvio, näin olen tehnyt ihan aina.

Kun minulla oli kolmasluokkalaisena ensimmäinen luonnontieteen koe, päätin lukea koealueen läpi viisitoista kertaa. Ja sitten luin, itkin ja luin. Kerran päätin hiihtää pellon ympäri kymmenen kertaa. Kolmannen kierroksen jälkeen olin jo poikki ja alkoi tulla pimeää, mutta pakko se oli jatkaa hiihtämistä, kun kerran niin päätin. Kun vaatii itseltään liikaa, kiire on ikuinen kaveri. Olisi mukava oppia olemaan itselleen armollisempi, pysähtymään ja elämään hetkessä, mutta alan kuitenkin uskoa, etten tule tämän asiaan suhteen muuttumaan koskaan. Siksi tulen aika varmasti jatkamaan täällä esimerkiksi sen asian analysointia, miten tämä 1001 kirjaa -projektini on mahdollista toteuttaa kuolevaisuuteni puitteissa.

Ensimmäisen sadan kirjan tavoin listaan nyt näiden toisen sadan joukosta parhaat, huonoimmat ja jaan muutaman erikoismaininnan. Ensin kuitenkin lista näistä kirjoista, lukutahdissa on selvästi nähtävissä se, miten hulluja viime vuodet ovat olleet. Hullulta tuntuu myös se, miten ihmeessä olen ehtinyt ja jaksanut lukea ennen noin paljon (kaikki on oikeasti Pohjanmaan ja tuntien junamatkustamisen ansiota). Hämmentävää on myös se, miten monesta kirjasta muistikuvat ovat kadonneet ihan täysin. No, se oli alkuperäinen syy, miksi edes perustin blogin: tänne jää jälki. Olisi mukava tietää, löytyykö näiden joukosta teidän suosikkejanne!

2014:

1) Raymond Chandler: Syvä uni
2) Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
3) Harriet Beecher Stowe: Setä Tuomon tupa
4) Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
5) Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
6) Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan
7) Grass: Peltirumpu
8) Banks: Crow Roadin käsikirjoitus
9) Margaret Atwood: Ryövärimorsian
10) Carol Shields: Ellei
11) Margaret Atwood: Orjattaresi
12) John Steinbeck: Vihan hedelmät

2015:

13) Salinger: Sieppari ruispellossa
14) Philip Roth: Rinta
15) Anne Brontë: Agnes Kotiopettajatar
16) Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän
17) Ernest Hemingway: Kirjava satama
18) Jane Austen: Viisasteleva sydän
19) Anne Brontë: Wildfell Hallin asukas
20) Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta
21) Daniel Defoe: Robinson Crusoe
22) Stanislaw Lem: Solaris
23) Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
24) Cocteau: Les enfants terribles
25) Toni Morrison: Sinisimmät silmät
26) Tolstoi: Kreutzer-sonaatti
27) Kadare: Särkynyt huhtikuu
28) Auster: Mr Vertigo
29) Döblin: Berlin Alexanderplatz
30) Houreissa Foucault
31) McEwn: Ikuinen rakkaus
32) Sebald: Saturnuksen renkaat
33) Kingsley: Vellamon lapset
34) W. Somerset Maugham: Elämältä se maistui
35) J. G. Ballard: Super-Cannes
36) Kingsolver: Myrkkypuun siemen
37) Sodoman 120 päivää
38) Moore ja Gibbons: Vartijat
39) Allende: Henkien talo
40) Brautigan: Vesimelonin sokeri
41) McEwan: Ajan lapsi
42) Capote: Kylmäverisesti
43) Saunders: Pastoralia
44) Salinger: Franny & Zooey
45) Hawthorne: Tulipunainen kirjain
46) Morrison: Sula
47) Houellebecq: Halujen taistelukenttä
48) Voltaire: Candide
49) Gibbons: Cold comfort farm
50) Thoreau: Walden - elämää metsässä

2016:

51) Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut
52) Jung Chang: Villijoutsenet
53) Emile Zola: Nana
54) Wolf: Erään naisen tarina
55) Handke: Vasenkätinen nainen
56) Ballard: Uponnut maailma
57) Huxley: Uljas uusi maailma
58) Tournier: Keijujen kuningas
59) Stevenson: Kidnappaus kannella
60) O'Brien: Kolmas konstaapeli
61) Thompson: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa
62) Grossmith: Ei kenenkään päiväkirja
63) McCoy: Ammutaanhan hevosiakin
64) McCabe: Pikku teurastaja
65) Kureishi: Esikaupunkien Buddha
66) Beckett: Mercier ja Camier
67) Ondaatje: Englantilainen potilas
68) Bronte: Syrjästäkatsojan tarina
69) Austen: Emma
70) Natsume: Kokoro
71) Byatt: Riivaus
72) Stoker: Dracula
73) Watson: Miss Pettigrew lives for a day
74) Stein: Alice B. Toklas
75) Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne
76) Gaskell: Cranfordin naiset
77) Coetzee: Hämärän maat
78) Marquez: Rakkautta koleran aikaan
79) Swift: Tynnyritarina

2017:

80) Houellebecq: Oikeus nautintoon
81) Margaret Drabble: Loistava tulevaisuus
82) Faber: Lihaa ja verta
83) Tolstoi: Sota ja rauha
84) Queneau: Tyyliharjoituksia
85) Safran Foer: Kaikki valaistuu
86) Mazzantini: Älä liiku
87) Orwell: Eläköön tuonenkielo
88) Houellebecq: Alkeishiukkaset

2018:

89) John Fowles: Neitoperho
90) Jose Saramago: Toinen minä
91) Proulx: Laivauutisia
92) Lispector:Tähden hetki
93) Nevil Shute: Viisi mustaa kanaa

2019:

94) Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
95) Uwe Timm: The Invention of Curried Sausage
96) Charles Dickens: Suuria odotuksia
97) Laurie Lee: Siideriä Rosien kanssa
98) Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi
99) Dostojevski: Idiootti
100) Primo Levi: Tällainenko on ihminen


Suosikit TOP3

1. Moore ja Gibbons: Vartijat


"On mahdotonta avata tarinaa siten, ettei paljasta liikaa juonesta. Yllätyin kuitenkin käsittämättömän positiivisesti. Vartijat ei ollut ainoastaan hieno sarjakuva, se oli myös upea romaani. Sen ajankohtaisuus karmaisi ja se sisälsi niin hienoja oivalluksia, että toivoisin kaikkien löytävän tämän sarjakuvan pariin. Ennakkoluulot tosiaan kannattaa heittää romukoppaan, sarjakuva voi näemmä olla paljon muutakin kuin viihdyttävää hassuttelua tai toimintaryminää."

2. Jung Chang: Villijoutsenet


"Kirjallisuus on parhaimmillaan avartavaa, opettavaa ja silmät avaavaa. Tietenkin samalla mielellään myös viihdyttävää ja tunteita herättävää. Juuri tällainen lukukokemus oli Jung Changin omaelämänkerrallinen Villijoutsenet."

3. Allende: Henkien talo


Henkien talo oli henkeäsalpaava sukukronikka, jonka mystisyyttä rakastin. Teoksessa oli niin paljon kerroksia, politiikkaa, uskontoa ja vertauskuvauksellisuutta, että kaikkeen en kyennyt edes kunnolla keskittymään. Henkien talo lieneekin romaani, joka antaa kaikille jotakin. Sen voi lukea joko nautinnollisena mystisenä kertomuksena erään suvun vaiheista tai vaikkapa kuvauksena tuon erään Etelä-Amerikkaan sijoittuvan valtion historiallisista tapahtumista. Teos täyttää varmasti monen vaativankin lukijan vaatimukset, joten uskallankin varauksetta suositella teosta kaikille, jotka eivät siihen vielä ole tutustuneet. Jälleen kerran lista teki tehtävänsä!

Inhokit TOP3

1. Thompson: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa


En oikein tiennyt, mitä odottaa kirjalta, josta tehty leffa kuuluu inhokkieni joukkoon. Olen ennenkin kertonut, että huumehörhöilykirjallisuus ei ole mieleeni. Kävi ilmi, että leffa noudattaa kirjaa todella hyvin, samanlaista sekavaa hörhöilyä oli kumpainenkin. Kaipa tämä oli erittäin merkittävä ja uraauurtava, mutta minä en pitänyt yhtään. 

2. Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys

"Kunderalla on toki hetkensä. Tästäkin kirjasta saisi revittyä sivistyneen ja ajateltavaa antavan huoneentaulun jos toisenkin. Ehkäpä tämänkaltaista kirjallisuutta tulisikin lukea kuin tietokirjallisuutta, ei niin eläytyen ja tarinaan heittäytyen vaan analyyttisemmin ja kirjailijan pohdintoja arvostaen. Tai sitten vain jätän näin älykkäät teokset suosiolla muille. Tämä lukukokemus oli harmi kyllä enimmäkseen vain sietämättömän raskas."
 
 
 
"Pedofiilisien taipumuksien lisäksi kirjassa on kaikkea muutakin ällöttävää. Silti en kuitenkaan osannut vihata kirjaa ihan sydämeni pohjasta. Sen kerronta oli polveilevaa, rönsyilevää ja kiehtovaakin. Ja löytyi siitä toivomaani mystisyyttäkin ja monipuolista symboliikkaa. Kirja käsitteli lopulta enimmäkseen sotaa. Sodasta ei kerrottu juurikaan suoraan, mutta se oli taustalla läsnä jatkuvasti. Kirjassa oli siis paljon asiaa ja oikeastaan käsitykseni kirjasta jäi aika sekavaksi. Ymmärrän toisaalta kirjan ansiot, mutta ällöttävyys sai minut varpailleni - ei siis minun kirjani ollenkaan."

Pari bonus-mainintaa, positiivista yllätystä:

Grass: Peltirumpu


"En kykene kertomaan Peltirummusta sitä, mikä teki kirjasta niin erityisen. Siksipä toivoisinkin,  että useampi lukija löytäisi tämän hienon klassikon. Maagisen realismin keinoin etenevä romaani, joka on sekoitus sotaisaa historiaa, Danzigin kaupunkimaisemia, hämäriä tapahtumia Oskarin isoäidin neljän hameen alla, sipulien kuorimista ja itkemistä Sipulikellari-yökerhossa, mielisairaalaa, hämärää seksuaalisuutta ja uskonnollisuutta ja tietenkin valtava määrä rummun pärinää: tämä on yksinkertaisesti romaani, joka on koettava itse!"

Faber: Lihaa ja verta


"Jokainen kirjojen ystävä tietää varmasti sen tunteen, kun on juuri lukenut jotakin, josta piti valtavasti. Tulee voimakas tarve kertoa jollekin kokemastaan, huutaa ääneen, että hei, lukekaa tämä kirja, vau!
 ---
Mutta pakkohan se vaan on lopulta myöntää. Tykkäsin kirjasta mahdottomasti siksi, että se oli niin tuhottoman friikki. Ja se sitten taas taitaa kertoa aika paljon minustakin. "

torstai 15. elokuuta 2019

Christiane F.: Huumeasema Zoo


Kun luin vuosia sitten Deborah Spungenin Nancyn, useampi mainitsi blogikommenteissa sen yhteydessä vaikutuksen tehneeksi kirjaksi myös Huumeasema Zoon. Siitä asti kirja on ollut lukulistallani ja nyt lopulta luettu. Luin sitä pitkään, sillä olipa inhottava kirja.

Nancy teki minuun vaikutuksen sen psykologisen puolen vuoksi ja tietenkin Sex Pistols -yhteys kiinnosti ja toi kirjaan lisäarvoa. Huumemailma oli tietenkin Nancyssä myös vahvana esillä ja sen kuvaus oli epämiellyttävän yksityiskohtaista. Se jäi kuitenkin taka-alalle ja kirja oli oikeasti ansiokas. Huumeasema Zoon koin sen sijaan lähes pelkästään yhdeksi pitkäksi heroiinipäiväkirjaksi, kertomukseksi siitä, millä tavoin Christiane F. hankki ja käytti huumeita, ei niinkään miksi hän niitä käytti.

Olen lukenut 1001-listaltakin useamman huumehuuruisen kirjan ja todennut, että ne eivät vaan jaksa kiinnostaa minua. Ehkä ongelma on sama kuin toimintaleffoissa, liika tapahtumarikkaus uuvuttaa, toivon kerronnalta arkisuutta ja tavallisuutta, oivalluksia oikeasta elämästä enkä jostakin huumetripistä. Täysin ristiriitaisesti muuten yksi lempisarjoistani on Breaking Bad, jota katson juuri toistamiseen. Siinäkin tosin huumeet ovat vain lähtökohta valtavan herkulliselle ja koukuttavalle juonelle. En muistanutkaan miten visuaalisesti upea sarja on, miten sen intensiteetti vaihtelee ja miten hyvin juoni toimii. En muistanut sitäkään, että Hank alkaa onnettomuutensa jälkeen keräillä mineraaleja (They are not rocks, they are minerals!) ja miten autopesulan hankkimisessa edesauttoi se, miten sen väitettiin pilanneen ympäristöä. Niin sitä ihminen katsoo maailmaa omien kokemuksiensa kautta.


Huumeasema Zoo on tositapahtumiin perustuva Christiane F.:n muistelmateos, jossa hän kuvaa millaista oli berliiniläisnuorten huumehelvetti 70-luvulla. Kamalaahan se oli, vaarallista, sairasta. Ääneen pääsee myös aikuisia, mm. Christianen äiti, mutta jotenkin toteutus jää heikoksi. Nancyssä se toimii ihan eri tavalla. Ja kuten jo mainitsinkin, kertomuksessa toki yritetään avata taustoja sille, miksi näin kävi, mutta ainakin minä koin psykologisen puolen jääneen laimeaksi ja siksi oli vaikeaa edes olla myötätuntoinen. Huumemaailmaan ajautumisen syistä luin juuri hiljattain yhden oikeasti vaikuttavan kirjan, Mercedes Bentson tarinan.

Ilmeisesti Huumeasema Zoo onkin niitä kirjoja, jotka pitäisi lukea teininä, jotta ne voisivat tosiaan tehdä vaikutuksen. En ihmettele, miksi Zoota on ilmeisesti luetettu myös kouluissa, kirjan hirveä maailma taitaa toimia aika hyvänä huumevalistuksena. (Tekisi muuten mieli kirjoittaa muutama sana ysärin huumevalistuksesta, joka näin jälkeen päin mietittynä oli vähintäänkin mielenkiintoista, mutta en nyt taida). Näin kolmekymppisenä en kokenut saavani kirjasta juuri mitään irti ja taidan jatkossakin jättää huumemaailmakuvaukset muiden luettaviksi ja keskittyä jännittämään miten kaikki tulee Breaking Badissa päättymään. En nimittäin muista yhtään!


keskiviikko 7. elokuuta 2019

Mikael Jungner, mitä jos lukisit vaikka jonkin hyvän kirjan?


Kirjahyllyt ovat kuulemma rumia ja huonoja sisustuselementtejä?
Tänään ahdisti. Kesken hektisen työpäivän söin lounassalaattia ja selailin internetiä. Vastaan tuli Mikael Jungnerin tweetit. Niissä tuo jatkuvasti julkisuudessa oleva mies, Yleisradion entinen johtaja, vastasi eiliseen Hesarin kolumniin, että  kirja onkin ihan vanhentunut käyttöliittymä, että 300-sivuiset kirjat ovat yleensä aina liian pitkiä, että lukihäiriöiset siirtyvät ilolla eteenpäin, kun "Tarina kirjaimin on monelle yhtä luontevaa omaksua kuin musiikki pelkästään nuotteina. Joillekin toki onnistuu, mutta ei se siitä ideaalia tee."

Koska elän kuplassa kuten ennenkin olen todennut, otettiin nämä tweetit minun nettimaailma-ympyröissäni vastaan melkoisella inhonpuistatuksella. Ahdistavaksi tämän asian teki kuitenkin se, että noin korkeassa asemassa oleva ihminen voi ajatella näin ja että hän kokee nämä ajatuksensa julkaisukelpoisiksi. Jungner jotenkin myös tiivisti sitä ilmapiiriä, jota olen ollut aistivinani: kirjojen ja lukemisen arvostus on laskenut paljon. En ole lainkaan varma pitävätkö tuon jo mainitun kolumnin luvut paikkansa, mutta sen mukaan kolmannes suomalaisista lukee pari kirjaa vuodessa, viidennes viisi kirjaa ja vain 15 prosenttia suomalaisista lukee kymmenen kirjaa vuodessa tai enemmän. Todettakoon, että oma kuplani on sellainen, jossa tähän mennessä tänä vuonna lukemani 52 kirjaa on vielä melko vähän.

Mutta miksi sitten lukeminen on niin tärkeää, miksi kirjoja ja kirjallisuudesta nauttimista pitäisi arvostaa? Tärkeimpänä syynä tulee mieleen empatia. Lukeminen tutkitusti lisää kykyä myötäelää toisen tunteita. Mikä onkaan tärkeämpi taito ihmisten välisessä kanssakäymisessä kuin empatia? Jungner väittää, että lukihäiriöiset hurraten siirtyvät eteenpäin, minä väitän että Jungner ei ymmärrä lukihäiriöisen maailmaa. Lukeminen kasvattaa tunneälyä, näyttää meille erilaisia ihmisiä ja ajatusmaailmoja, haastaa ajattelemaan.

Tunneälyn lisäksi lukeminen kasvattaa tietenkin myös ihan tavallista älyä. Taito käyttää sanoja, ymmärtää tekstiä ja sen avulla oppia uutta on minusta itsestäänselvästi ihmisenä olemisen perustaa. Uteliaisuus ja halu oppia uutta on vienyt ihmistä eteenpäin ihmislajin alkuajoista alkaen, jos emme lue, olemme luovuttaneet kehittymishalun ja sivistyksen suhteen.

Olen itse täysin varma, että rakkaus kirjoihin on vienyt minut sinne, missä olen nyt. Olen aina lukenut paljon, ollut utelias ja kokenut kirjoittamisen minulle sopivaksi ilmaisumuodoksi. Minulla ei ollut samoja lähtökohtia elämään kuin monella muulla, mutta minulla oli kirjat. Samanlainen, tuohon maailman aikaan tietenkin vielä paljon harvinaisempi tarina on isosedälläni, jonka haastattelu löytyi vielä netistä. Kirjat vievät uusiin maailmoihin, mutta ne vievät lukijaansa kohti uutta myös ihan konkreettisesti

Jotakin nykymaailmasta ja suhtautumisesta lukemiseen kertoo myös se, miten iso juttu tuli siitä, kun jääkiekkoilija Kevin Lankinen kertoi lukevansa Hanya Yanagiharan Pientä elämää. Siis se, että nuori urheilijamies kertoi lukevansa kirjaa, oli niin iso juttu, että netti ja kirjastojen varaustilastot räjähtivät. Havaitsin sen blogissanikin, kyllä tuli liikennettä tuohon postaukseen. Se että mielikuva urheilijoista ja nuorista miehistä on se, että on erikoista jos he lukevat, kertoo surullista tarinaa. Minusta on itsestäänselvää, että parhaiten elämässä menestyvät ihmiset myös todennäköisesti lukevat. Älykkäimmät tuntemani ihmiset myös lukevat paljon. Ja onhan lukeva, älykäs ja omilla aivoillaan ajatteleva mies (tai nainen) nyt hyvänen aika seksikäskin! Mutta ei, lukijat ovat median ja valitettavan usein näkyvän yleisen asenteen mukaan epäsosiaalisia nörttityyppisiä vässyköitä, eivät todellakaan mitään viehättäviä menestyjätyyppejä.

Haluan uskoa ja toivoa, että lukemisen inflaatio on vain hetkellistä ja kirjojen arvostus on vain väliaikaisesti heikentynyt, kun vielä elämme tämän hullun nettimaailman suurta alkuinnostusvaihetta. Jungner paljasti ennen kaikkea oman junttiutensa, mutta osui myös ilmiselvästi arkaan paikkaan. Minä rakastan kirjallisuutta, siitä puhumista ja kirjallisuuden vaikutuksia ihmisissä. Parasta mitä ihmiselle voi tehdä, on ohjata häntä hyvän kirjallisuuden pariin. Joten Mikael hyvä, mitä jos tulisit pois sieltä netistä ja lukisit vaikka kirjan?

lauantai 3. elokuuta 2019

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä


Niin se vain tuntuu menevän elämässä, oikeat asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan. En jaksa uskoa siihen, että kaikella olisi jokin tarkoitus, sillä pahoilla asioilla ei ihan oikeasti ole, vaikka toki niistäkin voi oppia ja kehittyä ihmisenä. Uskon kuitenkin siihen että alitajuntamme ohjaa meitä tarttumaan tilaisuuksiin, jotka ovat sen hetkiseen elämäämme, voimavaroihimme ja suunnitelmiimme sopivia. Myös siihen perustunee se, että olen usein hämmästynyt miten jokin kirja sopii niin täydellisesti juuri siihen hetkeen. Niin kävi myös Kjell Westön Leijat Helsingin yllä -kirjan kanssa. Sen suhteen tämä oikean hetken vaikutus on harvinaisen selvästi nähtävissä, sillä olen ihan tietoisesti säästellyt "oikeaan hetkeen" niitä Westön kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Kirja on ollut hyllyssäni pitkään, mutta heinäkuun helteissä yhtäkkiä totesin että nyt on se oikea aika. Kuuntelin kirjan osittain BookBeatista äänikirjana ja osittain luin.

Ensimmäinen kirja, jonka olen lukenu Westöltä oli Missä kuljimme kerran. Rakastuin sen paikallishistoriaan ja aidontuntuisiin henkilöihin. Sen jälkeen luin Älä käy yöhön yksin. Syyskuussa 2017 luin Rikinkeltaisen taivaan. Lukukokemus oli niin upea, että tieto siitä että Leijoja on kutsuttu Rikinkeltaisen rinnakkaisteokseksi, sai minut säästelemään kirjaa vielä tarkemmin. Kun luin mitä olen Westöstä aiemmin kirjoittanut, totesin että kaikki Westön kirjat ovat aiheuttaneet minussa ihan samanlaisen tunteen:

 "Älä käy yöhön yksin oli täysin pakahduttava lukukokemus. Se oli elämää, musiikkia, itkua, iloa, kuolemaa ja rakkautta. Paikallishistoriaa, joka yhdistyi paikassa ja ajassa elävien ihmisten historiaan. Kaunista ja katkeransuloista musiikkia, joka koskettaa tavalla, jota on niin vaikea selittää." (Älä käy yöhön yksin)

"Kun Westö kuvaa ajan kulumista, hän muistuttaa meitä samalla ihmiselämän suurimmasta tragediasta, siitä että yhtään elettyä päivää emme tule koskaan saamaan takaisin. Kaikki me vanhenemme ja lopulta katoamme. Tragedian kääntöpuolella kiiltelee kuitenkin se kaunis ajatus, että elämämme jättää tänne merkkejä. Olemme osa suurta ihmissuhteiden verkkoa, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Elämän valinnat voivat kantaa pitkälle ja osa noista ihmissuhteista tulee osoittautumaan ikuisiksi, tavalla tai toisella. -- Siihen eri aistein kyllästettyyn keittoon kun Westö yhdistää vielä musiikin, on sekoitus täydellinen." (Rikinkeltainen taivas)

Westön nerokkuus piilee siinä, että hän tekee rumasta kaunista ja arjesta taianomaista. Hän on mestari luomaan hahmoja, niin aitoja hahmoja että heitä on vaikea uskoa fiktiivisiksi. Vaikka monet heistä ovat ärsyttäviä, tyhmiä, itsekkäitä ja moraalittomia, heistä on kuitenkin pakko tavallaan pitää ja lukija ymmärtää heidän kauneutensa kaiken sen rumuuden alta. Kun Westön hahmo sanoo "Jos sulla on joku joka pystyy rakastaan sua semmosena ku sä oot, älä ikinä lemppaa sitä", se ei tunnu kliseiseltä vain jollakin tavalla riisutulta, puhtaalta totuudelta. Hahmojen vuorovaikutus toisiinsa on kuin kaunista tanssia, hienovaraista ja riipaisevaa. Tuo ihmissuhteiden verkko oli voimakkaasti läsnä Leijoissa ja siinä mielessä se ja Rikinkeltainen taivas tosiaan muistuttivatkin toisiaan paljon.

Tanssin jo mainitsin mutta oikeastaan Westön kirjat ovat kuin musiikkia. Hänen sanansa saavat samoja tunteita aikaan kuin musiikki, ne iskevät samoihin hermoihin, tunkeutuvat syvemmälle kuin tavanomaiset sanat. En tiedä johtuuko tämä vaikutelma lähinnä siitä, että musiikki on Westön kirjoissa läsnä aina ihan konkreettisestikin vai siitä, että Westö itsekin musiikkimiehenä osaa siirtää musiikin tunteen ja aistit kirjoihinsa. Yhdistelmä on joka tapauksessa käsittämättömän toimiva. Ei varmastikaan ole sattumaa, miten minulle kaikkein tärkeimmät kirjailijat, Westö, Itkonen, Murakami, limittävät musiikin tiiviiksi osaksi kirjojaan.

Ja tuo aika, sen kulumisen tragedia, siihen olen ajatuksissani viime aikoina paljon jumittunut. Siihen, miten yhtäkkiä en haluakaan ajan kuluvan nopeammin, miten pelkään että aika loppuukin kesken, pelkoon että elämä menee ohi ja jää elämättä, vaikka täysin ristiriitaisesti nyt elän paljon enemmän kuin ennen. Juuri tuota tarpeetonta ja päätöntä ajatusvyyhtiä Leijat Helsingin yllä saapui selvittämään täsmälleen oikealla hetkellä.

Westön maailma on jotenkin ihmiselle armollinen ja lohduttava, vaikka se korostaakin kaiken surumielisyyttä ja katkeransuloisuutta. Hänen kielensä, hahmonsa ja tarinansa muistuttaa, että kaikki ei aina suju niin kuin haluaisi, elämässä kohtaa vaikeuksia, hankaluuksia ja yllätyksiä, mutta lopulta on aika upeaa olla elossa, havainnoida tätä kaikkea, tarkkailla miten itse ja läheiset vanhenevat, kasvavat ja miten ihmissuhteiden verkosto pyörii ympärillämme ja lopulta pienimmät asiat kasvavat kaikkein merkityksellisimmiksi. On jo pari viikkoa siitä, kun luin Leijat loppuun, mutta tämä kaikki on elänyt vahvana mielessäni myös kuluneen kahden (todella raskaan) loman jälkeisen työviikon aikana. Westö on juuri sellaista sielunhoitoa, jota näemmä säännöllisesti kaipaan.

Minusta tuntuu, että kaikki tuo Westön kuvaama liikkuu minunkin sisälläni, nuo tunteet, havainnot, ymmärrys siitä miten kaunista, miten haurasta miten kummallista elämä on ja miten monimutkaisia ja helposti takkuuntuvia ovat verkot ihmisten välillä. En vain ikimaailmassa osaisi pukea tuota kaikkea sanoiksi siten kuin Kjell Westö sen tekee. Ennenkin olen sen huomannut, mutta taas taisin vakuuttua: Kjell Westö on minun lempikirjalijani.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

L. M. Montgomery: Pieni Runotyttö

Kävin eilen autioituneessa lapsuudenkodissani ja otin sinne mukaan Runotytön. Luonto valtaa ihmisen tilaa nopeasti, se on sekä surullista että lohduttavaa. Tuolla pihalla olen leikkinyt, lukenut, kasvanut, elänyt. Rakastan noita mäntyjä ehkä yhtä paljon kuin Emilia rakastaa Uuden kuun puita.
Syy-seuraussuhteiden jäljittäminen käy sitä mahdottomammaksi, mitä pidempään jokin asia on kulkenut elämässämme mukana. Esimerkiksi pitkissä ihmissuhteissa, oli se sitten ystävän, puolison tai sukulaisen kanssa, ei voi enää nähdä kuka omaksuikaan toisen tapoja tai ajatusmaailmaa. Sama koskee kaikkea muutakin mukanamme pitkään kulkenutta, harrastuksia, musiikkia, kirjoja.

Olen monesti ennenkin kertonut, miten lempikirjani lapsena (ja kenties edelleen) on Liisan seikkailut ihmemaassa ja siihen oleellisesti liittyvä John Tennielin synkän kiero fantastinen kuvitus. Se miten synkkyys lumosi minut on jättänyt voimakkaan muistijäljen. En kuitenkaan voi mitenkään sanoa, onko viehtymykseni kaikkeen synkkään saanut alkunsa tuosta kokemuksesta vai onko synkkyys enemmänkin sisäsyntyistä ja kirja vain sattui ensimmäisenä osumaan siihen oikeaan, jo olemassaolevaan hermoon.

Näille ajatuspoluille lähdin, kuin luin parin vuosikymmenen tauon jälkeen uudelleen lapsuuteni toisen suosikkikirjan, L. M. Montgomeryn Pienen Runotytön. Jos minun olisi pitänyt kuvata kirjan juoni, en olisi osannut sanoa siitä oikein mitään, tunnelman sen sijaan muistin vahvana. Heti ensimmäisillä sivuilla kuitenkin tajusin, että minähän muistan kaiken, jokaisen yksityiskohdan. Tunnelma sen sijaan oli muuttunut, se oli vähemmän taianomainen, arkisempi mutta hämmästyttävän tuttu. Se tuntui maadoittavan minut johonkin menneeseen, juuriini, jonnekin kauan sitten unohtuneeseen, mutta alitajunnassani hyvin elävään.

Emilia on runotyttö. Hän on herkkä, todella herkkä tyttö, jolla on kuitenkin voimakas oma tahto. Ihan kuin silloin lapsenakin, myös nyt kolmekymppisenä Emilia sekä ihastutti että ärsytti minua. Emilia tuntuu välillä olevan niin täynnä itseään, että häntä ei oikein jaksaisi. Sitten taas toisaalta samaistuin monessa asiassa häneen, siihen miten hän näkee kaikkialla kauneutta, toisinaan pakahduttavaa sellaista, miten hän prosessoi asioita sanojen kautta. Kirjan alkupuolella Emilia toteaa jostakin asiasta, että jos hän ei puhu siitä tai kirjoita siitä, tuo asia jää vaivaamaan häntä ikuisesti. Sellainen olen minäkin, sanojen on pakko päästä ulos tai ne jäävät sisälle ja kasvavat möykyksi.

Muistin että mystisillä teemoilla olisi kirjassa ollut paljon isompi osuus, se ehkä kertoo siitä, että aikuisena tulkitsin ne eri tavalla. Emilia saa "leimahduksiaan", saa tapetin kuviot tanssimaan ja näkee Tuulen tytön leikkivän puiden latvuksissa. Lapsena ehkä ajattelin ne selittämättömiksi asioiksi, nyt näin ne herkän lapsen mielikuvituksena. Emilia oli myös paljon vähemmän sellainen eteerinen kiltti runotyttö kuin muistin. Oikeastaan kirjan suomennos on huono, sillä runotyttö-sana kuvaa lopulta Emiliaa huonosti. Hän on vahva, yllättävänkin anarkistinen mutta kiltti hahmo. Todella samaistuttava.

Mielenkiintoisinta tällä pitkän ajan jälkeen tapahtuneella lukukokemuksella oli etenkin se, miten olen päässyt etääntymään Emiliasta sen verran, että pystyn tarkastelemaan häntä ulkopuolisena. Lapsena muistan kokeneeni Emilian itselleni tärkeäksi hahmoksi, mutta en oikein pystynyt näkemään miksi. Varmasti ajattelin jotakin sen suuntaista, että omat outouteni eivät ehkä ole niin outoja, kun on tuollainen kirjan (toki kuvitteellinen) tyttö, joka myös kokee asioita noin voimakkaasti. Nyt kuitenkin tajusin todella vahvasti, että Emilia on tarjonnut minulle tärkeää vertaistukea. Haavemaailmoissaan elävälle herkälle tytölle ei löytynyt koulumaailmasta samanhenkistä ystävää, joten alitajuntaisesti toisen samanlaisen löytäminen kirjasta on ollut varmasti todella tärkeää. Ja se syy-seuraussuhde: en voi mitenkään tietää, mitä tapojani ja ajatusmaailmaani olen lopulta omaksunut Emilian maailmasta.

Hieman hätkähtäen tajusin senkin, että kenties se, miten kirjassa kuvataan kuolemaa, on jotenkin auttanut minua siinä, mitä tapahtui muutama vuosi sen jälkeen kun lakkasin lukemasta kirjaa. Emilian tarinassa on vahvasti esillä se, että vaikka hänen isänsä onkin kuollut, isä on kuitenkin jollakin tavalla läsnä hänessä ja hänen tekemisissään. Emilia kirjoittaa hänelle kirjeitä, kertoo asioita kuten ennenkin. Kirjassa usein myös mainitaan, miten Emilia muistuttaa tiettyjä sukulaisiaan ja isäänsä. Näkökulma kuolemaan ja sukupolvien ketjuun onkin yllättävän luonnontieteellinen eikä pelkästään uskonnollinen, joka on aika poikkeuksellista tuon ajan kirjallisuudessa.

Olen puolivakavissani harkinnut, että mitä jos siirtäisi muutaman vanhan kotipihan kiven nykyiselle kotipihalle.
Aika näkyy kirjassa, valitettavasti ja onneksi. Tuon ajan luokkayhteiskunta, uskonnon voimakas läsnäolo ja naisen asema näkyvät kirjan sivuilla mutta toisaalta niin näkyy myös viehättävä vanhanajan maaseutuelämä ja verkkaisuus. Kirja on monilla tavoin vanhentunut ja vanhanaikainen mutta silti taas osin yllättävän moderni. En tiedä lukevatko nykyajan lapset enää näitä klassikko-tyttökirjoja, minuakin koulukaverit pilkkasivat 90-luvulla näiden lukemisesta, mutta Emilian tarinan soisi jatkuvan myös tulevien sukupolvien mielissä.

Unelmien aika -blogin Johanna luki Pienen Runotytön samaan aikaan kuin minä, heinäkuun lukumaratonilla. Minua sekä huvitti että hiukan järkytti, kun hän totesi Instagramissa, että lukemisesta oli pakko pitää hiukan taukoa, sillä "Emilian maailma oli niin avoin ja tarkkanäköinen. Hän koki kaiken suurilla tunteilla." Niin, tässä ehkä se syy, miksi Runotyttö-sarja on ollut minulle niin tärkeä. On ihanaa, kun löytää jonkun yhtä vahvasti elävän, vaikka hän onkin fiktiivinen. Todellisessa elämässä me suurten tunteiden ihmiset taidamme olla vähän raskaita lähipiirille. Onneksi on kuitenkin kauneutta, luontoa, musiikkia, kirjallisuutta, haavemaailmoja, joihin upputua ja joissa riittää loputtomasti ihasteltavaa ja seikkailtavaa meille runotytöille. Emilian tarina jatkuu vielä kahden jatko-osan verran, odotankin mielenkiinnolla miten tulen kokemaan nuo kirjat, joissa Emilia on vanhempi.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Fedor Dostojevski: Idiootti


Ilmoitin alkukesästä Instagramissa, että aion lukea kesällä klassikoita ja haastoin muutkin mukaan. Kerroin tavoitteekseni lukea ainakin Dostojevskin Idiootin, joka on ollut hyllyssäni jo pitkään, yli vuosikymmenen. Kirja on ollut kesken viikkoja, mutta sain sen luettua lopulta loppuun viikonlopun lukumaratonin aikana.

Kun muutin Turkuun vuonna 2006, ostin Länsikeskuksen Kodin1:stä itselleni halvimman mahdollisen kirjahyllyn. Se oli kirsikkapuun värinen, aika hutera hyllyn tekele, joka kannettiin paketissa Ylioppilaskylään pieneen soluhuoneeseeni ja koottiin siellä. Muistan hyvin, miten asettelin romaanini hyllyyn ja niitä ei ollut tuolloin kovin montaa. Idiootin ostin ehkä jo samana syksynä halvalla Hansan alakerran halpakirjakaupasta. Paljon on virrannut vettä Aurajoessa, kodit ja kirjahyllyt ovat vaihtuneet, romaanien määrä kasvanut eksponentiaalisesti ja aina vain Idiootti pysynyt lukemattomana.

Tällaisten vanhojen kovan luokan klassikoiden lukeminen saa minut aina pohtimaan aikaa. On mielenkiintoista, miksi tietyt kirjat säilyvät klassikkoina vuodesta tai vuosisadasta toiseen. Tunnetuimmat klassikot (ainakin tulee mieleen sellaiset teokset kuin Kurjat, Ylpeys ja ennakkoluulo, Rikos ja rangaistus ja Tuulen viemää) ovatkin ehkä klassikkoja ennen kaikkea siksi, että ne tuovat esiin jotakin perustavanlaatuista ihmisestä. Ne avaavat ihmisluontoa jollakin kiinnostavalla, tarkkanäköisellä ja omaperäisellä tavalla.

On paljon kirjoja, joista aika ajaa ohi, jotka vanhenevat auttamatta, kun niiden kuvaava maailma ei enää ole jälkipolville tunnistettava. Sitten taas on näitä klassikoita, joissa ajankuva jää sivuseikaksi, kun pääosassa on ihminen riisuttuna paljaaksi, täysin tunnistettava lukijalle, joka saattaa lukea kirjaa kymmeniä tai satoja vuosia myöhemmin. Minä nimittäin uskon, että pohjimmiltaan ihminen on aina ollut samanlainen. Se aika, jossa ihminen elää, vaikuttaa tietenkin ajattelutapaan, moraalikäsityksiin ja niin edelleen, mutta uskon ihmisen perusluonteen, pohjimmaisten tunteiden ja tarpeiden olleen samankaltaiset aina. Uskon arkeologien ajattelevan liian monimutkaisesti; omituiseen paikkaan päätynyt kivikirves ei ehkä ollutkaan uhrilahja vaan päätyi sinne hermojen menetyksen tai esineen vahingossa kadottamisen seurauksena.

Klassikot saavat pohtimaan aikaa myös henkilökohtaisella tasolla. Kun aloitin tämän projektini ja blogini vuonna 2012, olin vasta 25-vuotias. Muistan silloin laskeskelleeni sitä, miten voisin lukea koko listan läpi alle viisikymppisenä, jos lukisin listalta kirjan viikossa. No, tällä  hetkellä olen lukenut listalta 252 kirjaa, olen 32-vuotias ja tuo tavoite olisi vieläkin saavutettavissa. En sentään ole niin hullu, että tavoittelisin kovin tosissani koko listan lukemista, etenkään tuollaisella tahdilla. Silti tällaiset projektit laittavat ajattelemaan vuosien vierimistä, on hurjaa että tämäkin harrastus on kulkenut kanssani jo niin pitkään.

Tällainen pitkäjänteinen ja haastava projekti oli minulle todella tärkeä blogini ensimmäisinä vuosina, kun olin töissä kaukana kotoa ja aika ahdistunut kaikesta. Silloin toivoin jatkuvasti ajan kuluvan nopeammin, niin kuin olin toivonut siihen asti suurimman osan elämääni. Lapsena halusin kouluvuosien menevän äkkiä, isän kuoleman jälkeen halusin vain, että tuska helpottaisi ja ensimmäisen vuoden hoettiin olevan pahin (mikä paikkansapitämätön klisee!), opiskeluaikana halusin tenttiviikkojen olevan äkkiä ohi, kun rakensimme taloa, halusin äkkiä valmista, leikkausten jälkeen odotin jatkuvasti parempaa päivää ja sitä että tuntisin taas olevani oma itseni ja niin edelleen. Nyt olen kuitenkin todennut, että juuri nyt on hyvä, ajan ei tarvitsisi kulua yhtään nopeammin. En ehdi lukemaan kaikkia maailman kirjoja, käymään kaikissa kiinnostavissa maailman kolkissa, mutta voin yrittää parhaani käyttää aikani siten, ettei jälkeenpäin jää kaduttamaan tekemättömät asiat, käymättä jääneet keskustelut, lukemattomat kirjat, elämättömät hetket.

Nokkelimmat saattaisivat tajuta, että minulla on niin vähän sanottavaa Idiootista, että sen vuoksi eksyin taas kovin pitkille ja jaaritteleville sivupoluille ennen kuin pääsin asiaan. Tosin tämä voisi olla myös hyvä vertauskuva itse kirjalle, sillä Idiootti oli melkoista jaarittelua: lähes 900 sivua tekstiä ja pituuteen nähden lopulta melko riittämätön määrä juonenkäänteitä. Kirjan parasta antia oli sen päähenkilö, ruhtinas Lev Myškin. Hän on mielenkiintoinen hahmo, sillä osittain sairastamansa epilepsian - kaatumataudin - vuoksi hän ei ole ollut täysin osallisena maailman menossa ja tarkastelee sitä hieman ulkopuolisen ja lapsellisin silmin. Sen vuoksi häntä kutsutaan seurapiireissä toisinaan idiootiksi. Jännite sivistyneen tai ainakin itseään sivistyneenä pitävän seurapiirin sekä Idiootin välillä on rakennettu kirjaan hienosti. Se kuka lopulta onkaan idiootti, ei olekaan kovin itsestäänselvää.

Pidin Rikoksen ja rangaistuksen moraalipohdinnasta ja odotin Idiootilta jotakin vastaavaa. Moraali- ja ihmisyyspohdintaa toki löytyi runsaasti, mutta lopulta juoni oli (yllättäenkin) pitkälti sitä, kuka on rakastunut kehenkin ja kelle kukakin lupautuu puolisoksi. Siihen olisi riittänyt vähän lyhyempikin kirja. Ajalleen tyypillisesti kirjassa punasteltiin paljon, väänneltiin käsiä ja suuteloitiin. Kaikki on dramaattista ja suurta, joka toisinaan oli rasittavaa mutta toisaalta myös hauskaa. Idiootissa on paljon huumoria, tahattoman lisäksi myös ihan tahallista ja hauskoja pieniä anekdootteja. Kaikessa runsaudessaan kirja kuitenkin kääntyi vähän itseään vastaan ja olin paikoin varsin kyllästynyt.

Kuten useimmiten käy, myös Idiootti oli klassikko joka lopulta palkitsi lukijansa. Kirja oli ajoittaisesta tylsyydestään huolimatta hyvä ja tällaisten tiiliskivien selättämisestä tulee kieltämättä aika ylpeä fiilis. Ajan kulumisesta vielä: kun aloitin tämän projektini, olin lukenut listalta vähän yli 50 kirjaa. Kun luen vielä yhden listan kirjan, olen blogiaikanani lukenut listalta kaksisataa kirjaa, viidesosan. Jonkinlainen (hullu!) suoritus sekin. Sen kuitenkin tiedän, että tuo seuraava listan kirja ei taatusti tule olemaan venäläinen klassikko.

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Blogistanian lukumaraton 13.7.2019 (päivittyvä postaus)

Lauantai klo 20:00

Myöhään meni, mutta nyt on satavuotisjuhlat juhlittu ja lukumaraton pääsee starttaamaan! Kuvan nappasin ennen juhliin lähtöä, lahjaksi vein tuon maljakon ja kotipihalta kerätyt kukat. Päivä on ollut yhtä menoa joten saa nähdä nukahdanko heti, kun hetkeksi rauhoitun. Aloitan Idiootilla, joka on nyt sivulla 720. Tavoitteena on lukea se loppuun.

Klo 22:39

Luin Idiootin loppuun, 165 sivua. Se oli kyllä hyvä kirja mutta olisi voinut olla huomattavasti tiiviimpi. Kahvitankkaus, jonka suoritin heti ensimmäisellä lukutunnilla, näemmä toimi. Ainakaan nyt ei väsytä. Aloin oikein miettiä, miten silloin lapsena / nuorena jaksoin lukea aamuyöhön asti? Nyt Korpisoturi houkuttelee minua, kokeilen seuraavaksi kirjaksi sitä.

Klo 1:03 (sunnuntai)

Luin Korpisoturia 80 sivua. Tähän mennessä olen vaikuttunut, onpa ihan minun kirjani! Päässä soi Mokoma: raja tulee vastaan / tässä omani ja tahdon levätä / tahdon silmät ummistaa. Palaan siis huomenna, ehkä muutaman sivun jaksan vielä lukea. Hyvää yötä!

Sivuja luettuna: 245

Sunnuntai klo 8:07


Taitaa olla niin, että jos haluaisin lukea koko yön, minun pitäisi ensin nukkua koko päivä. Aamu on niin kaunis, että ehkä kunnon yöunet olivat kuitenkin oikea ratkaisu. Tulin terassille aamupalalle Korpisoturin kanssa. Yhteiskunnan tuhoon varautua Ahma on oikein mainiota seuraa ja kirja ahmittava.

Klo  10:23

Luin Korpisoturin loppuun, se oli hyvä! Seuraavaksi jatkan kesken olevalla Coraline-sarjakuvalla, jossa olen nyt sivulla 98.

Sivuja luettuna: 422

Klo 11:37

Luin loppuun Coralinen, olipas se hieno. Tarina on Neil Gaimanin, joten mitäpä muuta siltä voisi odottaa. Kuuntelin myös aamulenkillä puoli tuntia äänikirjaa, Keskusteluja ystävien kesken. Kohta taitaa tulla elämä väliin, rautakauppareissu odottaa, mutta ehkä aloitan vielä vähän Runotyttöä. Maratonin tavoite on nyt hyvin saavutettu, olen lukenut loppuun kaksi kirjaa ja yhden kokonaan.

Sivuja luettuna: 510
Äänikirjaa kuunneltu: 29 min

Klo 13:30

Luin 50 sivua Pientä runotyttöä. Ihmettelen miten hyvin muistan tämän! Kuuntelin myös puoli tuntia lisää äänikirjaa. Nyt sinne asioille, saattaa olla että en pahemmin enää ehdi lukea tänään, mutta varsin onnistunut maraton on jo nyt!

Sivuja luettuna: 560
Äänikirjaa kuunneltu: 60 min


Yhteenveto lukumaratonista (muokattu 15.7.)

Sivuja luettu: 612
Äänikirjaa kuunneltu: 3 h 50 min

Maratonilla loppuun luetut kirjat:
Dostojevski: Idiootti
Gaimab & Russell: Coraline (sarjakuva)

Maratonilla kokonaan luetut kirjat:
Gustafsson: Korpisoturi

Maratonilla aloitetut kirjat:
Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (äänikirja)
Montgomery: Pieni Runotyttö

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Hulluuden rajamailla: Blogistanian lukumaraton 13.7.2019


Blogini alkuvuosina, tarkemmin elämäni ajanjaksona, joka tunnetaan pimeinä ja synkkinä Pohjanmaan vuosina, osallistuin erilaisiin lukumaratoneihin ahkerasti, pari kertaa vuodessa. Edellisen kerran olen näemmä osallistunut tällaiseen 24 tuntia kestävään lukusuoritukseen yli kaksi vuotta sitten. Aiemmat suoritukseni löytyvät täältä.

Olin kyllä noteerannut, että kirjabloggaajien perinteinen blogistanian lukumaraton lähestyy, mutta en ajatellut osallistuvani siihen. Jokin kuitenkin naksahti päässä ja huomasin kerääväni kirjapinoa, katselevani hyllyä vähän sillä silmällä. Haastetta emännöi tällä kertaa Unelmien aika -blogin Johanna. 

Oikeastaan idea osallistumisesta tuli siitä, kun yksi asia, jonka haluaisin vielä tehdä kesälomallani, on lukea koko päivä tai kaikkein mieluiten läpi yön, ihan kuin lapsuuden kesäloman parhaina hetkinä. Nyt kun olen lomalla, miksi siis en toteuttaisi tätä ajatusta maratonin  merkeissä. Huomenna iltapäivällä on juhlittavana yhdet 100-vuotisjuhlat (kuinka usein sellaisille pääsee osallistumaan!), mutta illaksi ei ole mitään suunnitelmia, joten aloitan maratonin juhlista kotiuduttuani ja jatkan sitten 24 tuntia siten, että lukuaika päättyy sunnuntai-iltana.

Elämäni on viime aikoina ollut aikamoista ex tempore -seikkailua, joten en mene takuuseen, etteikö jotakin yllättävää voisi ilmaantua, jolloin maraton jää toteutumatta tai ainakin typistyy. Joskus aiemmin olen oikeasti suorittanut lukumaratonia niin, että olen asettanut kovia tavoitteita, nyt enemmänkin ajattelin katsoa, ehtisinkö lukemaan ja miten paljon.

Kuvassa olevista kirjoista Idiootti on kesken noin sadan sivun verran, Coraline-sarjakuva on puolessa välissä. Tavoitteena on ainakin lukea ne loppuun. Pieni runotyttö on ollut tarkoitus lukea pitkästä aikaa uudestaan, muut kirjat (Huumeasema Zoo, Jeppis 2 ja Korpisoturi) kiinnostavat paljon ja ovat keskenään tarkoituksella aika erilaisia. Lisäksi minulla on käytössä BookBeat ja sen loputtomat äänikirjavalikoimat sekä lähes yhtä loputtomat kirjahyllyni, joista saattaa löytyä jotakin houkuttelevampaa. Saa siis nähdä, miten minun käy! Päivitän lukumaratonkuulumisia myös blogiin eli palaan asiaan huomenillalla, jos/kun maraton silloin starttaa.

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Tommi Liimatta: Jeppis


Tämä tarina sijoittuu 90-luvun loppupuolen Laitilaan, tarkemmin sanoen pienen maalaiskaupungin kaikkein kauimmaiseen, kaikkein mettäisimpään perämettään. Siellä Mari, ala-asteikäinen hirveän kiltti ja kamalan tunnollinen tyttö, katsoo televisiosta kaikki musiikkiohjelmat, joita sieltä tulee. Perhe on köyhä, kuten monet perheet laman jälkimainingeissa ovat, mutta jouluksi on ostettu moderni ihme, cd-soitin, jollainen kaikilla Marin kavereilla on jo pitkään ollut. Cd-levyihin tosin ei oikein ole varaa, mutta neljä vuotta vanhempi Juha-serkku, joka asuu ihan oikeassa kaupungissa, tuo lainaan levyjä (jotka silloin olivat ihan vain sen ajan musiikkia, mutta jotka nykyisin tunnetaan ysärimusiikkina) jotka saadaan nauhoitettua soittimella c-kasetille. C-kasettien määrä on rajallinen ja pitää tarkkaan harkita, mitä niille nauhoittaa. Radiosta ei kuulu montaa kanavaa ja on aina juhlaa, jos jokin vähän parempaa musiikkia soittava kanava, kuten Kiss FM, sattuu kuulumaan.

Laitilan kirjaston alakerran pieni cd-levykokoelma on Marille oikea aarreaitta. Sieltä hän aina lainaa pinon levyjä, kun sattuu pääsemään kirjastoon. Hän rakastuu muun muassa sellaisiin yhtyeisiin kuin The Offspring, CMX, Nirvana ja The Smashing Pumpkins. Samaan aikaan Mari on kuitenkin todella kova Spice Girls -fani, se kun on ainoa bändi, jota hänen kaverinsa - tytöt joiden seurassa hän tuntee olevansa aina vääränlainen - kuuntelevat. Kirjaston levyistä todella moni tuottaa pettymyksen: sellaiset todella kuuluisat yhtyeet kuin Guns n' Roses tai Kiss tai Iron Maiden ovat vain rasittavaa kilinää. Mari jatkaa aktiivisesti musiikkiin tutustumista ja siitä intoilua, vaikka hänellä ei olekaan oikein ketään kenen kanssa jakaa intonsa - onneksi sentään hänen isosiskonsa pitävät joistakin samoista bändeistä. Tyttö elelee pitkälti yksinään haavemaailmoissaan.

Toinen tarina kertoo 80-luvun jälkipuoliskosta ja sijoittuu Jeppikseen eli Pietarsaareen, Pohjanmaan rannikolle. Siellä Tommi-poika, menevä mutta kiltti koululainen, leikkii illat naapurikerrostalojen poikien kanssa. He virittelevät ansoja metsään, rakentavat lumilinnoja ja majoja, leikkivät pikkuautoilla, ajavat pyörillä krossiajoa, kokeilevat rajojaan ja vanhempien ja opettajien hermojen kestävyyttä. Tommi tykkää Abba-yhtyeestä, kunnes sattumalta yksi hänen kavereistaan perehdyttää hänet Kiss-yhtyeen, noiden rajujen maskimiesten, saloihin. Tommi tajuaa, että maailma on täynnä hyvää musiikkia, bändejä joihin pitää tutustua. On yhtyeitä ja lauluja ja sitten taas bändejä ja biisejä.

Abba-aika unohtuu ja uusi maailma aukeaa. Parasta on saada kylään kaveri, jolla on Kissin levy, älppäri, jota ei itsellä vielä ole ja jos hyvä tuuri käy, sen saa nauhoitettua itselle c-kasetille. "Tyhjiä kasetteja ei koskaan ole liikaa - hyvää musiikkia on enemmän kuin tiesin." Ikinä ei ole yksinäistä, kavereita on kaikkialla. Musiikkiluokkaa käyvä Tommi elää musiikista ja hänellä on aina joku, jonka kanssa vaihtaa kokemuksia uusista biiseistä.

Ensimmäinen tarina on omani, toisen tarinan luin juuri Tommi Liimatan Jeppis-romaanista. Sanomattakin lienee selvää, että löysin romaanista paljon tuttua, paljon samaistumispintaa. Prosessi jossa nuori ihminen, lapsi vielä, rakastuu pysyvästi (rock-)musiikkiin, on kiinnostava. Se taitaa useimmiten tapahtua juuri tuossa iässä, esiteininä, elämänvaiheessa jossa lapsi alkaa hahmottaa identiteettinsä, erkaantuu vanhemmistaan, ottaa itsenäisyyden ensiaskelia. Tuossa iässä on myös hyvin altis vaikutteille. Tommin tarina ei tosiaan ole ensimmäinen tarina jonka olen lukenut siitä, miten aikuinen mies kertoo löytäneensä raskaan musiikin ala-asteikäisenä, kun kaverit kuuntelivat sitä. Esimerkiksi Marko Annala kertoo Värityskirjassa vastaavan tarinan. Juuri viime viikolla kerroin aina kadehtineeni tällaisia kaveriporukoita, nyt kohtasin taas saman kateuden aiheen.

Olen aiemmin lukenut myös vähän vastaavia pikkutarkkoja lapsuudenkuvauksia ja ihastunut niihin. Knausgårdmainen filminauhankaltainen tarkkuus on kerrontatapa, joka kiehtoo minua aina: kirjailija ei millään voi muistaa lapsuutensa tapahtumia, keskusteluja ja yksityiskohtia näin tarkasti, mutta kerronta tuntuu niin aidolta, täsmälliseltä ja raikkaalta, että lukija ei ymmärrä miten tämä voisi olla keksittyä. Ainakin minun päässäni lapsuusmuistot tuntuvat enimmäkseen välähdyksiltä, yksittäisiltä muistikuvilta tapahtumista, joiden säilyminen muistoissa vaikuttaa olevan ihan sattumanvaraista. Toisaalta juuri tuosta ajasta on vahva tunnelma, tieto siitä, että kaikki tuo on alitajunnassani ja elää minussa edelleen, en vain osaa kaivaa sitä tarkemmin esiin.

En olisi varmaan ikinä päätynyt lukemaan Jeppistä, ellei Levykauppa Äx olisi ovelasti mainostanut sitä minulle Facebookissa. Kansikuva ei ole kaikkein huokuttelevin, mutta nyt kirjan luettuani ymmärrän, että eipä siihen olisi sopinut mikään toinen kuva yhtä hyvin. Jeppis oli mahtavaa ajankuvaa, johon parhaiten samaistuvat varmasti 70-luvulla syntyneet, mutta jossa on paljon tuttua myös meille ysärilapsille. Etenkin jos on elänyt lapsuutensa perämettässä, jossa elämää leimasi tylsyys, joka toisaalta pakotti luovuuteen. Taas muuten mietin sitä, mitä nykyinen puhelinriippuvuus ja viihdetulva tekee lapsen aivoille! Autointoilut ja muut poikamaiset jutut ovat varmasti myös kiinnostavampaa luettavaa niistä kiinnostuneille, itse nautin eniten juuri musiikkikuvauksista sekä siitä, miten Liimatta kuvaili tuon ajan Pietarsaarta, ilmapiiriä ja koulumaailmaa. Pietarsaaressa olen itse käynyt vain työasioissa, hauska yksityiskohta oli mm. se miten kirjassa mainittiin pariin otteeseen minulle tutuksi tullut ampumarata. Ajankuvaan liittyy oleellisesti myös maailmaa järkyttäneet tapahtumat kuten Tsernobylin ydinonnettomuus ja Mikkelin panttivankidraama.

Jeppis ei ole mikään juonellinen, perinteisellä tavalla älykäs romaani, vaan se on nimenomaan hevinkuunteluromaani kuten sitä kirjan takakannessakin tituleerataan. Se on kuitenkin mahdottoman erinomainen teos omassa sarjassaan, nautittava ja jotenkin rentouttava lukukokemus, hauska ennen kaikkea. Tommi (joka kai on Liimatta itse) on mainio tyyppi, rajoja kokeilevana mutta vanhempiaan kunnioittavana ja rakastavana poikana hurjan symppis. Ikä jossa vielä leikitään legoilla ja hypitään kilpaa keinuista, mutta toisaalta leikitään aikuisia, on kuvattu hurjan hienosti ja elävästi.

En oikeastaan tiedä miksi minua niin harmittaa se, ettei minulle ole ennen aikuisikää ollut porukkaa, jossa keskustella musiikista, pääasia kai lienee se, että löysin musiikin tuolloin ja se on tehnyt minulle todella hyvää. Raskaan musiikin ystävänä olen monesti koittanut opetella tykkäämään kasarihevistä, sillä siitä pitäminen tuntuu kuuluvan rock-yleissivistykseen. Olen lukuisia kertoja ennenkin tullut tulokseen, että kasarihevi taitaa olla sukupolvikokemus, jos on kasvanut sen kaiken keskellä, on musiikkiin oppinut eri tavoin kuin ei-aikalaiset, ehkä sama koskee myös sitä 90-luvun eurotrancea. Jeppis oli loistava todiste siitä, että teoriani on oikea.

Jeppis päättyy kevääseen 1987, se oli poikkeuksellisen kylmä kevät ja silloin minä synnyin. Tuntuu että Tommin tarina pääsi vasta vähän alkuun, lupaava muusikko ja sarjakuvapiirtäjä otti vasta hapuilevia ensiaskeleitaan, joten on aika ihanaa, että minulla odottaa lukemista Jeppis 2. Se näyttää käsittävän vuodet 1987-1990 ja sen kannessa silmälasipäinen Tommi on jo aika paljon riiviömmän näköinen kaveri kuin ensimmäisessä osassa. Innolla siis odotan, millaisia seikkailuja tapahtuu Jeppiksessä kasarin loppuvuosina.

Tätä tekstiä kirjoittaessa soi mm. kuvassakin näkyvä Nirvanan Nevermind-albumi, Behemothin Demigod-albumi sekä Bloodred Hourglassin Godsend-albumi, ei sitten lainkaan kasarihevi.

Kirjailija: Tommi Liimatta
Luettu kirja: Jeppis (Like, 2014)
Sivumäärä: 496
Mistä hankittu: Oma ostos Levykauppa Äxästä
Arvostelu: ★★★

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi

Pelikortit suoraan lapsuudestani, joka muuten oli 90- eikä 60-luvulla toisin kuin voisi päätellä.
Tämä teksti kertoo ennemmin tai myöhemmin Minja Koskelan kirjasta Ennen kaikkea feministi, jonka luin kesäkuussa. Sitä ennen kuitenkin pitkä johdanto, tavaramerkkini:

Festarit, nuo onneni lähde ja elämäni valo! Niillä on tullut nyt kierrettyä pari kesäkuista viikonloppua ja ai, miten olenkaan siitä nauttinut. En oikeasti tiedä, milloin olisin onnellisempi kuin kuunnellessani lempibändiäni livenä kesäillassa muiden musiikkifanien kanssa. Tuska loppui sunnuntaina ja seuraavat tiedossa olevat festarit olisivat vasta elokuussa: kokonaisen päivän jaksoin mutta tänään sorruin ja ostin liput John Smith Rock -festareille.

Festarit ovat saaneet minut myös ajattelemaan kaikenlaista. Olen miettinyt itsekkyyttä, sitä mitä itsekkyys oikeastaan on ja että miten kieroutunutta on, että tunnen tekeväni väärin, kun itsekkäästi (?) haluan viettää kesäviikonloput mahdollisimman pitkälti festareilla, vaikka tiedän tekeväni kerrankin juuri oikein. Jälkeenpäin kun olen tajunnut monen asian suhteen, että olisi vain pitänyt mennä ja elää, eikä ajatella jatkuvasti muiden kautta, mitä minun kuuluisi tehdä. Tästä pääsin ajatukseen, miten eri asia olisi lähteä rock-festareille yksin, kun on nainen kuin jos olisi mies. Tai en tiedä, olisiko se oikeasti yhtään eri juttu, mutta se ajatusmaailma, jonka kohtaan tämän asian suhteen monilta eri tahoilta, tahtoo niin kertoa.

Mietin myös rock-musiikin miesvaltaisuutta, sitä miten jälleen uutisoitiin kuinka monet suomalaiset festarit suosivat niin paljon miesesiintyjiä ja lavalle pääsee vain vähän naisia. Tätä asiaa sivusi myös Minja Koskela. On kuitenkin aika epäreilua, jos Tuskan kaltaista raskaan musiikin tapahtumaa syytettäisiin naisartistien syrjimisestä. Itse rakastan metalliani tummana (inhoan kasarihevin kiekumista!) ja laulajalla nyt vain on paljon väliä. Mahtavaa, että bändeistä löytyy taitavia naisörisijöitäkin, Tuskassa esiintynyt Jinjer ja Arch Enemy, jota lähden katsomaan Laukaalle, nyt pari mainitakseni. Se miksi soittajissa ei ole enempää naisia, on taas eri asia. Ehkä se tulee tulevaisuudessa muuttumaan. Itsehän olen aina kadehtinut niitä (miesten) kaveriporukoita, joissa kaikki soittavat kitaraa ja kuuntelevat musiikkia ja oppivat toisiltaan ja perustavat bändejä -  ei ole tullut minulle vielä vastaan sellaista porukkaa, vaikka yläasteelta asti olen siitä haaveillut.

Kirjoitin hiljattain Liv Strömquistista ja siitä, miten minua vähän ahdistaa se kupla, johon hänen kirjansa liittyvät. Samaisessa kuplassa pyörin myös Koskelan kirjan kanssa. Koskela mainitsee usein itsekin internetin ja sen, millaista keskustelua sosiaalisessa mediassa feminismistä käydään. Se maailma ahdistaa ja myös jotenkin kyllästyttää minua, mutta tartuin silti kirjaan, sillä aihe on niin kiinnostava. Ja feminismiä olen myös miettinyt paljon viime aikoina (mitäköhän en olisi miettinyt?).

Koskelan kirjassa on paljon asiaa mm. neljännen aallon feminismistä, jolla tarkoitetaan intersektionaalisuutta sekä jo mainitusta nettimaailmasta. Nämä aiheet tuntuvat vierailta ja etäisiltä. Itselleni kirjan parasta antia olivatkin arkiset kuvaukset ja havainnot siitä, millaisia sukupuolittuneita, helposti havaitsematta jääviä, rakenteita on suomalaisessa yhteiskunnassa ja se miten Koskela avasi niitä henkilökohtaisilla esimerkeillä. Olen hänen ikäisensä, aika samanlaisessa elämäntilanteessa oleva nainen, joten samaistumispintaa löysin paljon.

Kun tein monta vuotta reissutöitä toisella puolella Suomea, sain kohdata paheksuntaa siitä, että koska oikein ajattelin palata pysyvästi Turkuun. Kukaan ei olettanut, että mieheni olisi muuttanut minun töideni vuoksi Pohjanmaalle (en toki sinne olisi halunnut itsekään jäädä pysyvästi, mutta periaatekysymys!). Lastenhankkimiskysymyksiä satelee säännöllisesti minulle, ei ikinä miehelleni ja tämä korostui häiden jälkeen lähes raivostuttavalle tasolle. Suvun talkoissa naisten oletetaan kokoontuvan keittiöön ruuanlaittoon, vaikka minä olisin mieluummin siellä pihatöissä, illanistujaisissa usein sama juttu, jako tapahtuu sukupuolen, ei kiinnostustenkohteiden mukaan. Kokouksissa joissa olen ainoa nainen, totta kai minä kirjoitan kokousmuistion. Ja niin edelleen. Pieniä asioita, jotka kuitenkin ärsyttävät. Olen myös muistellut - en niin lämmöllä - kerhotätiä, joka tuli kiukkuisena kieltämään, kun leikin "poikien leluilla". Tässäkin pitää muistaa se, että homma toimii myös toisin päin: olen esimerkiksi ihmetellyt sitä, jos työporukalla lähdetään jonnekin autolla, miesten oletetaan aina toimivan kuskeina.

Pidin siitä, että kirjassa on selvästi nähtävissä Koskelan tutkijatausta. Termit selitetään auki, argumentointi on vahvaa ja lähteitä runsaasti. Siinä oli ehkä jopa liikaa sisältöä kirjan pituuteen nähden, osa asioista käsiteltiin varsin pintapuolisesti ja välillä tuli tunne, että asiasta toiseen, henkilökohtaisesta yleiseen, siirtyiltiin vähän turhan vauhdikkaasti. Paljon oli myös asiaa, josta en ollut samaa mieltä tai josta en saanut irti oikein mitään, mutta paljon myös nyökyttelin ja samaistuin. Ennen kaikkea feministi on tärkeä herättelevä kirja ja hyvä katsaus siihen, mitä feminismistä ja tasa-arvosta tulee tietää. Ironista on se, että niiden joiden ennen kaikkea pitäisi lukea kirja, eivät sitä varmasti tule lukemaan. Kirjan merkittävin lukijakunta tietänee nämä asiat jo etukäteen. On kuitenkin tärkeää, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan, asioita pöyhitään ja pidetään ääntä. Vaikka ehkä pitäisi, minä en ole ennen kaikkea feministi, mutta liputan täysillä heidän puolestaan jotka ovat!

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Tove Jansson: Kuuntelija


Täydellisyys on harvoin kiinnostavaa, epätäydellisyys sen sijaan useimmiten on. Täydellisyys voi helposti vetää puoleensa, mutta ainakin kaltaiseni kyllästyvä ja vaihtelunhaluinen tyyppi alkaa nopeasti kaivata jotakin rosoa, tarttumispintaa. Epätäydelliset asiat, olivat ne sitten töitä, taideteoksia, maisemia tai ihmisiä, jaksavat kiehtoa mieltä ja pitää mielenkiintoa yllä paljon pidempään.

Elän poikkeuksellisen voimakasta tylsyydenvälttely-elämänvaihetta. Vältän tylsyyttä kaikilla elämänalueilla ja menen kohti kaikkea kiinnostavaa, outoakin. Rakastan tarinoita, joita kätkeytyy epätäydellisyyden taakse. Sitä, miten lautaseen on syntynyt särö, miten metsästä on kaatunut puu, miten ihminen on särkynyt, mutta taas koonnut itsensä. Elämä koostuu miljoonista tarinoista ja minä haluan kuulla nyt ne kaikki ja rakastan jokaista niistä.

Tarinoiden kuulemisen lisäksi koen tarvetta kertoa niitä. Olen lukenut viime aikoina hienojen tarinankertojien kirjoja, yksi parhaista kotimaisista on tietenkin Tove Jansson. On sääli, että niin harva tuntuu tietävän, että Jansson on niin paljon muutakin kuin muumikirjat (yhtään niitä väheksymättä toki!). Kesäkirja on ainoa suomalainen teos, joka on tuolla alkuperäisellä 1001 books you must read -listalla. Kuuntelija on vuotta aikaisemmin, vuonna 1971, julkaistu novellikokoelma, jossa on paljon Kesäkirjan henkeä: vahvaa tunnelmaa, luontoa ja ihanan epätäydellisiä henkilöhahmoja.

Jansson on ilmiömäinen epätäydellisyyden kuvaaja, sen näkee jo hänen muumihahmoistaan. Laiskuutta, anarkismia ja muita epätäydellisenä pidettyjä piirteitä käsitellään humaanin ymmärtävästi, mutta terävästi. Janssonin tapa kuvata ihmisiä, joilla yleensä on enemmän tai vähemmän ongelmia, on lämmin mutta säälimätön. Se kannustaa lukijaa näkemään ihmisen hyvässä valossa tämän puutteista huolimatta. Rakastan etenkin Janssonin tapaa kuvata yksinäisyyttä: vaikka on yksin ei tarvitse olla yksinäinen ja vaikka olisikin yksinäinen, ei se välttämättä ole aina paha asia. Janssonin maailman yksinäisyys on meren keskellä olevan saaren eristäytyneisyyttä ja toisaalta kaupungin keskellä, ihmistungoksessa koettua erilaisuutta.

Mitä enemmän luen Tove Janssonin tuotantoa, sitä enemmän siitä pidän. Mielikuvan japanilaisten luomista tylsänkilteistä muumeista ei pitäisi estää lukemasta tätä Suomen taitavinta tarinankertojaa. Jansson on niin vahva tunnelmanluoja, että melkein tunsin iholleni kuivuneen nahkean suolakerroksen, meri tuli novelleissa lähelle ja niin tuli myös yksinäisyys ja se valtavan kiehtova ihmisen epätäydellisyys.

Oivallettuani epätäydellisyyden kauneuden jäljelle jäi pieni hämmennys: miksi muissa ja muiden tekemisissä osaa arvostaa sitä, mutta itseltään vaatii täydellistä suoritusta? Ehkä sekin on lopulta pohjimmiltaan sitä hyvin inhimillistä epätäydellisyyttä.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Aila Meriluoto: Vaarallista kokea


Onpa tämä kesä ollut tähän asti rasittava mutta myös ihan poikkeuksellisen ihana. Kun tekee töissä kahden hengen työt siten, että perehtymisaikaa tehtäviin on ollut kaksi kuukautta, ei kai ole ihme että vähän rasittaakin. Huomaan kuitenkin, että aivojeni puolen vuoden pakkoloma (sairasloma) näyttäytyy nyt positiivisesti: stressistä tulee oikeastaan vain hyvä ja inspiroitunut olo. Pitkään tällaista kuormitusta ei toki jaksa ja siksi onkin erinomainen asia, että lomailen heinäkuun kolme ensimmäistä viikkoa. Nyt olen kuitenkin nauttinut siitä, että kaikki innostaa, kiinnostaa, inspiroi. Toisaalta en jaksa keskittyä mihinkään, sohin vähän joka suuntaan, koitan elää niin täysillä kaikkea, että en uskalla pysähtyä.

Tietysti tämä mielentila on johtanut myös siihen, että olen alkanut analysoida olotilojani ja miettinyt, miksi en osaa rauhoittua. Ei ole ollut taas kovin helppoa olla minä. Yhtäkkiä, oikeasti kuin tilauksesta, sattumalta löysin tuntemuksilleni kaksi sanoittajaa: kaksi kovin erilaista mutta täydellistä ääntä. Ensimmäinen oli Herra Ylppö, joka karheankauniilla äänellään lauloi korviini, että "Mä en tiedä mitä haluan / vaihtoehtoja on valtavasti" ja toisaalta että "Tunnetko sinäkin surumielisyyttä / ihan syyttä / tunnetko sinäkin / melankolian anatomian". Jo helpotti.

Toinen sattuma oli se, että päätin lopultakin lukea jo kauan sitten kirjastosta Sivumennen-podcastin inspiroimana lainaamani Aila Meriluodon Vaarallista kokea -kirjan. Se on kokoelma runoilijan päiväkirjamerkintöjä 60- ja 70-luvuilta. Oikeasti luin sen nyt siksi, että lainaa ei saanut enää uusittua. Olin kiinnostunut mutta melko varma siitä, että kirja ei oikeastaan ole minun juttuni, kiinnostuin lähinnä ajankuvan vuoksi. Ja myönnän, olin ennakkoluuloinen jo kansikuvan vuoksi, se ärsytti minua. Mutta voi Aila, Aila!

Aila kirjoittaa päiväkirjassaan esimerkiksi näin:
"Miksi minulla täytyy olla näin erinomainen kyky kärsiä? Joku toinen selviäisi vastaavasta tilanteesta paljon helpommalla, ihmettelisi tietysti ja olisi huolissaankin mutta eläisi sentään, kun taas minulla on koko ajan tämä kaiherrus, lyijynraskas taustamusiikki silloinkin kun unohdan yhdeksi silmänräpäykseksi sen syyn."

Aila tuli ja sanoitti sen, mitä olin koko viikon ajatellut. Eräänä kauniina kesäpäivänä nimittäin mietin, että miten täydellistä on ja sitten mietin, että kohta tämäkin on ohi. Toisena päivänä havahduin siihen, että olen ihan kohta 40-vuotias ja vaikkei se mikään katastrofi olekaan, on silti niin paljon mitä haluaisin tehdä vielä kolmekymppisenä mutta en ehkä ehdi ja kohta tulee vanhuus ja kuolema. Täytin siis maaliskuussa 32... Minusta tuntuu että kannan sisälläni jatkuvasti jotakin suurta surumielisyyttä ihan syyttä, että se on perusluonteenpiirteeni, jota elämänkokemukseni ovat varmasti vahvistaneet. Että miksi ei voisi nauttia hetkestä, miksi pitää aina niin kärsiä? Ja jatkuvasti analysoida ja ajatella:

"Olen ajatellut liikaa. Kunpa tulisi joku joka auttaisi olemaan ajattelematta. Ilmaisematta, aina vain. Tekisi välinpitämättömäksi. Silloin kun pidän väliä, en pysty kirjoittamaan."

Meriluoto on minulle täysin vieras runoilijana ja kirjailijana. Ehkä siksikin suhtauduin kirjaan niin ennakkoluuloisesti. Ajattelin että hän on sellainen aika eteerinen tyyppi, ja päiväkirjamerkintöjen mukaan media ja kustantamo olisi halunnut sellaisena hänet pitääkin. Aila on kuitenkin kaikkea muuta, hän on voimakas, räiskyvä, hauska ja räävitön. Paljon päiväkirjan sivuilla on sellaista, jota en välttämättä olisi tahtonut lukea, fyysistä yksityiskohtaisuutta, miesanalyysia, mutta niin paljon tuttua, käsittämättömän tuttua ajatusmaailmaa, että rakastuin kirjaan ja Ailaan. Parasta on se, miten Aila kuvaa kirjoittamista, joka selvästi on hänelle elinehto:

"Minun täytyy ilmaista. Kirjoittamalla minä vasta ymmärrän asioita, hallitsen ne jotenkuten. Ajattelu ei riitä, pohdinta, hautominen. Sen täytyy olla tässä, paperilla, selkeinä sanoina."

Ailan sanojen myötä ymmärsin, että näinhän minäkin ajattelen. Siihen ehkä liittyy myös se, että puhun niin paljon, minun on jotenkin puettava sanoiksi se päässäni liikkuva sanatulva. Ehkä lähipiirillenikin olisi parempi että kirjoittaisin enemmän? Sen miksi kirjoittaminen on niin vaikeaa, Aila pukee myös täydellisesti sanoiksi:

"On kovin helppoa olla kirjoittamatta. Itse asiassa on aina voitettava pieni vastahakoisuus ennen kuin kaivaa esiin päiväkirjan avaimen. Onkohan se sitä ettei hyväksy itseään. Että haluaisi sanoa irti tuttavuuden tämän henkilön, tämän todellisuuden kanssa, lukea romaania, vajota muuhun. Kun todellisuus on kovin voimakas, ei jaksa edes yrittää muovata sitä kirjoittamalla. Vai onko tämä sitä hengen laiskuutta joka on yksi seitsemästä kuolemansynnistä?"

Niin, en tiedä olisiko tämä kirja kolahtanut niin hyvin, jos olisin lukenut sen seesteisempänä aikana. Nyt se oli kuitenkin juuri sitä, mitä keskittymishäiriöinen, joka suuntaan hulluna tempoileva mieleni tarvitsi. En usko että runoja tulen lukemaan jatkossakaan, mutta Ailan romaaneihin ja etenkin päiväkirjoihin aion sukeltaa myös tulevaisuudessa.

torstai 30. toukokuuta 2019

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo


Minulle kävi Instagramin kanssa täsmälleen samoin kuin blogille aikoinaan: Perustin blogin ainoastaan siksi, että halusin jättää itselleni muistijäljen kirjoista, joista minulla oli suuri tarve kirjoittaa. Perustin Instagram-tilin, koska blogin myötä kirjojen kuvaamisesta oli tullut minulle tärkeä harrastus, ja halusin paikan, johon voisin julkaista myös ne kuvat kirjoista, joista en kirjottaisi.

Hyvin nopeasti blogin perustamisen jälkeen totesin, että hei, täällähän on muitakin. Instagramissa kokemus oli vielä huomattavasti voimakkaampi, yhtäkkiä ympärilläni oli satoja kirjaystäviä, joista joku on aina paikalla ja valmiina keskustelemaan kirjoista ja kaikesta muistakin. Olen ollut Instagramissa nyt hiukan yli vuoden ja tuona aikana olen vähitellen huomannut, millaisessa ihanassa kirjakuplassa siellä eletäänkään. Nyt ymmärrän miksi sosiaalinen media voi olla  niin koukuttava: siellä on ihan mahtavia tyyppejä, joista osa tuntuu jo ystäviltä.

Kun viettää paljon aikaa porukassa, joka innostuu samankaltaisista asiosta ja ajattelee monesta asiasta samalla tavalla, on itsestään selvää että syntyy kupla. Kupla-sana on ollut viime aikoina paljon julkisuudessa, useimmiten negatiivissävytteisissä keskusteluissa. Yksi asia, johon en varmaan koskaan olisi törmännyt ilman Instan kuplaa, kirjaporukkaa, on ruotsalaisen Liv Strömquistin sarjakuvat.

Tehdään ensi yksi asia selväksi: rakastan Strömquistin sarjakuvia! Hän on älykäs, hauska, raadollinen, radikaali, feministi. Strömquist ravistelee yhteiskunnan patriarkaalisia rakenteita, herättää ajattelemaan, kyseenalaistaa ja on huumoriltaan ihastuttavan musta. Sarjakuva yhdistelee erilaisia tehokeinoja ja on paikoin visuaalisestikin järisyttävää. Strömquist on hyvä esimerkki Insta-yhteisön hehkuttamasta kirjailijasta, hänen töihinsä ei voi olla törmäämättä, jos käyttää hetken selaamalla suomalaisia kirjatilejä - minä nyt siellä muiden joukossa olen usein hehkuttanut häntä!

Strömquistin lukemisessa ja Strömquist-hehkutuksessa olen kuitenkin kokenut jonkinlaista vaikeasti määriteltävää epämukavuuden tunnetta, josta kirjoittaminen totta puhuen hirvittää minua. Havahduin tähän asiaan vasta, kun kehuin ystävälleni Strömquistin sarjakuvia ja siinä samalla tunnustin, että oikeastaan vähän ahdistaa. Osittain ahdistus on ehkä sitä, että olen perinteinen vastarannalta huuteleva kiiski, joka luki Potteritkin vasta paljon myöhemmin kuin suurin huuma oli hälventynyt. Jos kaikki tykkää ja etenkin hehkuttaa, haluan olla periaatteesta eri mieltä.

Tässä tapauksessa tämä lievä ahdistus kaiken ihastuksen taustalla johtuu kuitenkin pääosin siitä kuplasta, jonka kautta olen sarjakuvat löytänyt. Taas tahdon sanoa, että ehdottomasti Strömquistin kaltaisia taiteilijoita tarvitaan lisää ja feministinen liike kaipaa lisää äänenkannattajia, sitä en halua missään tapauksessa kritisoida. Mutta koen, että vallitsevat mielipiteet ovat tuolla kuplassa niin hallitsevia, että mikään kritiikki tai poikkipuolinen ajatus ei mahdu sinne. Se että itse tietää olevansa oikeassa ei kai kuitenkaan oikeuta siihen, että kritisoi aggressiivisesti niitä jotka "ajattelevat väärin". Tuomitseva, vastakkainasetteleva ilmapiiri on vaarallinen ja myrkyllinen. Kyllä minunkin lähipiiriini mahtuu ihmisiä, jotka ajattelevat paljon ahtaammin, konservatiivisemmin, mutta ei minulla ole mitään oikeutta haukkua heidän mielipiteitään tai ajatusmaailmaansa, taustalla on aina asioita, kasvatusta, opittuja asenteita, erilaisia kuplia, joista minä en tiedä mitään ja joita minulla ei sen vuoksi ole kanttia arvostella. Tämä on vaikea ja vaarallinen keskustelunaihe, sillä tässähän minä taas kritisoin muita. Kaikilla pitää olla sananvapaus ja vapaus kertoa mielipiteensä ja tämä ei tosiaan ole kritiikki yksittäisille Instagram-tilien ylläpitäjille, vaan huomio yleisestä ilmapiiristä, jonka tunnen aistineeni.

Jotakin oleellista taitaa kertoa se, miten paljon minua pelottaa kirjoittaa tämä teksti, pelkään että minut ymmärretään väärin, että minut tuomitaan. Suvaitsevaisuus on vaikeaa, sillä mielestäni suvaitsevaisuuteen kuuluu myös suvaitsemattomien ihmisten suvaitseminen, muuten koko ajatus kääntyy itseään vastaan. Tähän 32 ikävuoteen mennessä en ole oppinut paljon, mutta sen olen oppinut, että harva asia on mustavalkoinen ja ikinä emme voi tietää, mitä toinen ihminen oikeasti ajattelee, miksi hän käyttäytyy tai ajattelee tietyllä tavalla, jos emme kysy sitä häneltä. Olen ennenkin kirjoittanut Strömquistin sarjakuvista, että jokaikisen pitäisi lukea niitä ja sitä kautta oivaltaa asioita elämästä, ihmisestä ja yhteiskuntarakenteista ja sitä mieltä olen ehdottomasti edelleen. Meidän Strömquist-kuplassa elävien taas soisin muistavan, että ymmärtäisimme myös sitä, miksi kaikki eivät ajattele näin. Maailmassa on vielä paljon parannettavaa, mutta ehkä olemme matkalla kohti parempaa, kun tällaisia tekijöitä on olemassa.

Niin, voisin kai yhtä hyvin lopettaa teeskentelyn, että tämä on kirjablogi, kun viime aikoina tekstini ovat olleet ihan kaikkea muuta kuin sitä kirjaa, josta muka otsikon mukaan kirjoitan. Einsteinin vaimo oli vahvaa Strömquistia ja taisi kiilata lempparilistani kakkospaikalle heti Kielletyn hedelmän jälkeen. Suosittelen siis - samoin kuin suosittelen omilla aivoilla ajattelua, avarakatseisuutta, avartavia keskusteluja, rauhaa ja rakkautta.