sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani


Tänä viikonloppuna minun piti öljytä terassi loppuun ja tehdä noin kolmesataa muutakin pihatyötä. Sen sijaan kuuntelin sisällä sateen ropinaa ja salaa nautin siitä, että luonto järjesti minulle tervetullutta lepoa. Ajatukseni ovat kylläkin pitkälti askarrelleet erään vaikean työasian parissa, ei pitäisi koskaan perjantaisin mennä löytämään ongelmaa, joka vaatii ratkaisua. Parempi siis, että työviikko alkaa, kovasti alkaa elämä tuntua syksyiseltä. Tähän aikaan vuotta ajatukset karkailevat jo kirjamessuille, eipä ole niihinkään enää montaa viikkoa! Ja kohta on taas seuraava viikonloppu, tällä kertaa hyvinkin nopeasti, sillä tuleva työviikko on minulla vain kolmipäiväinen.

Työviikko toimisi hyvin kankeana aasinsiltana myös tähän lukemaani kirjaan, Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaaniin. Minä nimittäin vietän työpäiväni jäätikön reunalla, harjujen ja reunamuodostumien vaikuttavissa maisemissa. Jäätikkö tosin on sulanut 10 000 vuotta sitten ja periglasiaalinen alue on eteläisessä Suomessa muisto vain. Luolakarhun klaani elelee samankaltaisessa ympäristössä muinaisuudessa, viimeisen jäätiköitymisen aikaisessa maailmassa.

Tämä yhteys ei kuitenkaan ole syy, miksi luin kirjan. Syy on Keskisuomalaisen listan, jonne teos on äänestetty sadan parhaan kirjan joukkoon. Tuo listaprojekti ei ole harmittavan pitkään aikaaan (pariin vuoteen?) edennyt mihinkään, vaikka siitä puuttuu enää yllättävän vähän kirjoja, nyt Luolakarhun klaanin jälkeen yksitoista. Olen monesti yrittänyt lukea näitä puuttuvia kirjoja, mutta jotenkin jäljellä olevat ovat minulle todella vaikeita syystä tai toisesta. Tiedän kuitenkin, että eräs ystäväni lukee myös tuota listaa ja vaikka minä saati ystäväni emme ole lainkaan kilpailuhenkisiä (terveisiä vaan!) koin, että nyt on taas tsempattava tämän asian suhteen.

Luolakarhun klaaniakin olen yrittänyt lukea monesti. Ensimmäisiä kertoja olen lainannut sen nuorena Laitilan kirjastosta vaiheessa, jossa ahmin valtavasti fantasiaa ja historiallisia romaaneja. En päässyt alkua pidemmälle. Opiskeluaikana olen myös yrittänyt lukea sitä ja nyt myöhemmin tuon listani myötä. Aina sama juttu, lukeminen loppui jo alkuunsa. Syykin on selvä: Luolakarhun klaanin päähenkilö, nuori Ayla-tyttö, on tavattoman ärsyttävä.

Minulla on ihan yleisesti ottaen usein ongelma lapsihahmojen kanssa. Televisiosarjoissa ja elokuvissa (ja etenkin mainoksissa) tuo ärsytys liittyy myös siihen, että mietin miten paljon nuo lapset aikuisena katuvat esiintymisiään ja vihaavat sen vuoksi vanhempiaan. Etenkin kirjoissa lapsihahmot ovat usein epäaitoja, rasittavia ja yli-inhimillisiä. Lähes aina lapsihahmo on jotenkin poikkeuksellisen näppärä ja taitava ja pelastaa lopulta kaiken. Toki tähän on paljon poikkeuksiakin, mutta huomionarvoista on se, että olen jo lapsena inhonnut lapsihahmoja, myös siis Luolakarhun klaanin Aylaa. On vaikeaa eläytyä ja jännitää miten päähenkilön käy, jos oikeastaan toivoisi, että tämä astelee suoraan luolakarhun tai jonkin muun jättimäisen jääkauden eläimen kitaan.

Periaatteessa Luolakarhun klaanissa oli paljon elementtejä, joista pidän: upeaa ja mielenkiintoista luontokuvausta, hyvin keksitty ja toimiva idea miljööstä, hyviä hahmoja ja heidän välisiä suhteitaan. Mutta silti kokonaisuutena kirja ei ollut lainkaan minun juttuni ja se oli melkoista jäätikköjoessa vastavirtaan kahlaamista. Lisäksi minusta tuntuu, että kirjasta on aika ajanut pahasti ohi: se että raiskauskohtauksessa ihan oikeasti mainittiin "paksuna sykkivä elin" sai minut viimeistään toteamaan, että joo ei, tämä ei taida olla minun kirjasarjani.

Lukuharrastus tuo parhaimmillaan mahtavia ja ikimuistoisia lukuelämyksiä, mutta sitten taas toisaalta tällainen tavoitteellinen listaprojektiin perustuva lukuharrastus tuo tunteen itsensä ylittämisestä. Siksi nämäkään kirjat, joista ei juuri nauti, eivät ole todellakaan hukkaan heitettyä aikaa. Tänään vietetään YK:n kansainvälistä lukutaidon päivää ja lukutaito on taidoistani se, josta taidan olla kaikkein onnellisin, se joka tekee minusta eniten sen mitä olen, miten koen tämän maailman. Tänään vietettiin myös Lasten ja nuorten säätiön Read Hour -lukutempausta, luin kirjaa tuon tunnin ajan (ja aika monta muutakin tuntia tänään). Lähipäiviin ja ensi viikonloppuun voisin toivoa taas vähän aurinkoisempaa ilmaa, lukemaan ehtii sitten taas koko talven.

5 kommenttia:

  1. Ärsytys päähenkilön kaikinpuolisesta erinomaisuudesta ei muuten lopu kirjasarjan aikana! ��

    Oikeesti: tämä kirja oli otettu Keskisuomalaisen listalle?!

    VastaaPoista
  2. Mainio kuva! ♥

    Ja tämä kirja... Tuntuu, että Luolakarhun klaani on sellainen, joka pitäisi lukea teini-ikäisenä, jos silloinkaan. Itse kuin sarjaa (ekat osat) lukiolaisena ja olin aivan innoissani. Aikuisena yritin lukea jonkun myöhemmän osan, mutta kesken jäi. :)

    VastaaPoista
  3. Minä luin näistä suurimman osan silloin kun ne ilmestyivät ja pidin parista ensimmäisestä osasta paljonkin! Olen ollut silloin noin parikymppinen. Jokin osa sitten jäi kesken kun se alkoi tökkiä niin pahasti kesken tiiliskiven, olin niin pettynyt että niin kävi! Mutta toisaalta, tuskinpa nyt 30 vuotta myöhemmin Luolakarhun klaani nappaisi, siinä olen ihan samaa mieltä kuin Katja, että nämä on nuorten aikuisten kirjoja ja ehkä jääneet vieläpä sinne menneille vuosikymmenille eikä kestäneet aikaakaan ;)

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!