maanantai 20. joulukuuta 2021

Kirjabloggaajien joulukalenterin 20. luukku

                                                Kuva: Niina Tolonen / Yöpöydän kirjat

Oi onpa mukavaa pitkästä aikaa avata täällä blogissani kirjabloggaajien joulukalenterin luukku ja onpa mukavaa, että tämä pitkä perinne yhä elää! Itse olen viime aikoina ollut huomattavasti aktiivisempi Instagramin puolella, sosiaalisuus kiehtoo, mutta kaipaan säännöllisesti pidempien tekstien kirjoittamisen pariin. Niihinkin toivottavasti on aikaa taas joskus tulevaisuudessa.

Tänä vuonna kirjabloggaajien joulukalenteriin osallistuvat blogit löydät kaikki tästä Kirjamiehen ensimmäisestä luukusta. Eilinen luukku aukesi Luettua ja maistettua -blogissa, huomenna kannattaa suunnata Tuijata-blogiin. 

Täällä tuhannen ja yhden kirjan valtakunnassa hypätään tänään ei niin yllättävästi erään klassikon pariin. Louisa M. Alcott on kirjoittanut Pikku naisia (Little Women) jo vuonna 1868, mutta aina vain ja edelleen se koskettaa uusia lukijasukupolvia. Olen lukenut teoksen ensimmäistä kertaa hyvin pienenä ja se on elämäni tärkeimpiä kirjoja. Aikuisena sen opettavaisuus hiukan hymyilyttää, mutta pohjimmiltaan Alcottin kuvaus näistä nuorista naisista tavoittaa jotakin sellaista, että tarinaan on helppo samastua myös 150 vuotta myöhemmin.

Heti kirjan alussa kuvataan perheen eräs joulu. Isä on rintamalla ja häntä kaivataan kovasti, se käy ilmi rivien väleissä ja suoraan. Jouluaamuna tyttöjen tyynyjen alta löytyy lahjakirjat. Äidin johdolla perhe lähtee viemään köyhälle perheelle syötävää ja he saavat itsekin yllättävän lahjan, kun vanha herra Laurence muistaa heitä ruokakorilla. Kaikkein ihanin, lämpöisin ja parhaiten jo lapsena mieleeni jäänyt kohtaus on kuitenkin se, kun tytöt esittävät oman näytelmänsä. Heillä on hauskaa yhdessä, he ovat onnellisia, kaikesta huolimatta.

Luku päättyy seuraavasti:

"- Minulla ei ole koskaan ollut tällaista kukkavihkoa. Se on ihana! Meg katseli ihastuneena kimppuaan.
- Se on suloinen. Mutta Bethin ruusut ovat minulle rakkaammat, sanoi rouva March hyväillen vyöhönsä kiinnitettyä kuihtuvaa ruusukimppua.
Beth hiipi hänen luokseen ja kuiskasi hellästi:
- Kunpa voisin lähettää ruusuni isälle. Hänen joulunsa ei varmasti ole yhtä hauska kuin meidän."

Alcott kuvaa Marchin perheen joulua niin tunnelmallisesti ja taitavasti, että ei ole ihme, että se on jäänyt elämään muistoissani niin voimakkaasti. Olen myös iloinen, miten onnistunut mielestäni uusin Pikku naisia -elokuva oli. Se tuonee uusia faneja myös kirjalle. Minä odotan kovasti, että pääsen lapseni kanssa muutaman vuoden päästä hyppäämään tähän ihanaan Alcottin luomaan maailmaan ja tutustumaan Marchin perheen tyttöihin.

Näissä tunnelmissa toivotan ihanaa jouluviikkoa ja joulua kaikille!



tiistai 16. marraskuuta 2021

Doris Lessing: Ruoho laulaa

Hei, hetkinen! Mitä tämä on? Minä täällä blogissani pitkän tauon jälkeen! Tauko tosiaan venyi ennätyspitkäksi. Elokuu tosin tuntuu olleen noin kaksi sekuntia sitten. Tähän väliin on mahtunut muun muassa kahdet kirjamessut, kaksi Joenpelto-esiintymistä, ja aika monta luettua kirjaa. Marraskuu on myös mennyt kuin siivillä, eikä vähiten siksi, että kuun alussa Instagramissa alkoi #syksynkeltaisetlehdet-haaste, jossa luetaan kuukauden aikana Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Se, joka lukee eniten, voittaa ja tämä kisa on jo nyt ollut aivan parasta viihdettä. 

Olen yllättänyt itsenikin ja ehtinyt lukemaan jo viisitoista kirjaa (mutta kärki huitelee jo varmaan jossakin 90 kirjan vaiheilla, että minun suoritukseni on varsin maltillinen). Neljästätoista muusta kirjasta ehkä lisää myöhemmin, mutta nyt haluan kirjoittaa suuresta aarteesta, kirjasta joka on ollut hyllyssäni lukematta vuosikaudet, joka nyt tuntuu aivan käsittämättömältä. Minulla oli tarjolla tällainen aarre koko ajan, miksi luin sen vasta nyt? Vaikka se on myös 1001-listalla! Muistan etäisesti, että olisin joskus yrittänyt lukea Lessingin myöhäisemmän vaiheen merkkiteosta Kultainen muistikirja ja jättäneeni sen heti kesken vaikean kielen vuoksi. Ruoho laulaa ei kuitenkaan ollut vaikeaa nähnytkään, sisällöllisesti kyllä, mutta kielellisesti ja lukukokemuksellisesti kaikkea muuta.

Doris Lessing on nobelisti, jonka esikoisteos Ruoho laulaa (The Grass Is Singing) on julkaistu jo vuonna 1950. Keltaisessa kirjastossa se on julkaistu Eva Siikarlan suomennoksena vuonna 2007 (aiemmin se on julkaistu suomeksi vuonna 1978). Lessing on asunut lapsuutensa Etelä-Rhodesiassa eli nykyisessä Zimbabwessa ja sinne sijoittuu myös Ruoho laulaa.

Romaanin päähenkilö Mary kuulee sattumalta ystäviensä juttelevan hänestä, kyseenalaistavan Maryn soveltuvuuden avioliittoon. Tästä suivaantuneena hän päättää, että naimisiin on päästävä, vaikkei hän sellaisesta oikeasti olekaan yhtään kiinnostunut. Hän löytää aviomiehekseen vakavan ja kunnollisen Dick Turnerin ja yhdessä he muuttavat Dickin pienelle, melko onnettomalle maatilalle. Mary on väärässä paikassa, ahdistunut, masentunut, vihainen, turhautunut. Turnereiden talo on tulikuuma pätsi, välikaton rakentaminen kun maksaisi liikaa, toteaa Dick. Aurinko paahtaa ja peltikatto hohkaa kuumuuttaan.

Tulenarkaa on muuallakin, tilanne on jatkuvan jännitteinen Turnereiden ja heidän palvelusväkensä, "alkuasukkaiden" kuten heitä romaanissa kutsutaan, kanssa. Romaani kritisoi kolonialismia, rasismia ja käsittelee tabuja, jotka ovat valitettavasti tunnistettavissa myös nykypäivänä, 70 vuotta myöhemmin. Kirja on ajalleen niin poikkeuksellinen ja niin moderni sekä kielellisesti että sisällöllisesti, että jouduin pariin otteeseen tarkistamaan, että tosiaan, se on kirjoitettu jo vuonna 1950. Varoitettava on myös siitä, että romaanissa käytetään rasistisia ilmaisuja ja että ääneen pääsevät vain valkoiset hahmot. Teoksen viesti ja kritiikki eivät kuitenkaan voi jäädä epäselviksi ja toisaalta nämä ratkaisut toimivat sen sanomaa korostavina.

Ruoho laulaa vei minulta jalat alta. Tällaisia kirjoja, jotka tekevät niin syvän vaikutuksen ja joihin uppoan heti alkusivuilla, tulee harvoin vastaan. Se on intensiivinen, vahva ja vaikuttava. Sen kieli on upeaa ja jännitteistä, sama jännite on läsnä romaanin alusta loppuun. Olen vaikuttunut, tämä lukukokemus ei ihan heti unohdu. Ihanaa, että löysin Lessingin nyt, hänen laajassa tuotannossaan riittää tutustuttavaa. Olisiko teillä vinkkejä, mitä lukea seuraavaksi?

Kirjailija: Doris Lessing
Luettu kirja: Ruoho laulaa (suom. Eeva Siikarla, Tammi 2007)
Alkuperäinen kirja: The Grass is Singing (1950)
Mistä hankittu: Oma ostos käytettynä kirjamessuilta kauan sitten
Sivumäärä: 281
Arvostelu: ★★★★★

sunnuntai 15. elokuuta 2021

Haruki Murakami: Kafka rannalla


Oli heinäkuu vuonna 2012. Istuin pitkänmatkanbussissa matkalla Lahteen töihin, taas kerran yhden kotona Turussa vietetyn viikonlopun jälkeen. Mukanani minulla oli kirja, Haruki Murakamin Kafka rannalla. En tule koskaan unohtamaan sitä hetkeä, kun luin kirjan loppuun siinä muiden matkustajien ympäröimänä. Nostin katseeni kirjasta ja ihan tosissani mietin, onko mitenkään mahdollista, että nämä muut ihmiset eivät juuri kokeneet samaa kuin minä koin, että he eivät tiedä, mitä juuri tapahtui. Tämä oli ihan uutta, voiko kirjallisuus olla tällaistakin, voiko se saada aikaan näin vahvan tunteen!

Instagramissa järjestettiin kesällä #kafkankanssarannalla -yhteisluku ja minä totesin, että nyt tai ei koskaan hyppään uudestaan tähän matkaan, vaikka minua suuresti hirvittikin se, onko taika enää tallella, särjenkö sen. Jo alkusivuilla kuitenkin tunsin, miten tarina alkoi virrata ja sai aikaan samoja tuntemuksia kuin silloin yhdeksän vuotta sitten. Ai että miten minä rakastankaan tätä kirjaa, ja edelleen kutsun sitä yhdeksi elämäni tärkeimmistä kirjoista.

On oikeastaan toissijaista kuvailla, mitä kirjassa tapahtuu ja mikä on sen juoni. Teos on minulle ensisijaisesti tunnelma, vahva ja leijuva, hieman pahaenteinen, käsittämättömän unenomainen. Kafka rannalla on kuin uni, josta ei ole aivan varma onko se kehittymässä painajaiseksi. Unenomaisuus johtaa siihen, että kirjan lukeminen on hyvin fyysinen kokemus, ei ole varma lukeeko kirjaa, näkeekö unta vai näkeekö unta siitä, että lukee kirjaa. Fyysiseen tunnelmaan sopii myös kirjan välillä naurettavuuksiin menevä fyysisyys ja eri puolilta esiin ponnahtavat fallokset. Naisia (ja miehiäkin) kuvaillaan tympeästi, Oidipus-teema ei ole suosikkini ja kissoille käy huonosti. Välillä lukeminen teki siis myös pahaa - olo oli kuin painajaisessa, jossa joutuu vain katsomaan, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Suuri osa kirjan tehosta perustuu siihen, että se on lähtökohdiltaan niin arkinen ja tavanomainen. Kuitenkin sen hahmot paljastuvat nopeasti olevan ihan kaikkea muuta kuin arkisia ja tarinakin muuttuu koko ajan absurdimmaksi, niin, ihan kuin unissakin. Suuri syy siihen, miksi rakastan kirjaa niin paljon, lienee se, että sitä ei lopulta oikeastaan edes voi ymmärtää. Voi vain katsoa, minne tarina kulkee, minne uni vie ja nauttia matkasta. Pinnan alla kupliva pahuus ja rumuus pitää jännitteen yllä täydellisesti alusta loppuun. Kuitenkin tarinassa on myös herkkyyttä, rakkautta, valtavaa kauneutta. Tällä kertaa kiinnitin myös ensimmäistä lukukertaa enemmän siihen, miten kuolema toistuu kirjan kantavana teemana. Sekö minua siellä myös kiehtoo?

Ja sitten tietysti. Murakami ja musiikki. Musiikki soi kaikkialla ja siihen viitataan monesti, suoraan ja epäsuorasti. Popkulttuuri ja kirjallisuus ovat vahvasti läsnä, päähenkilön nimeä myöten. Se miten Murakami yhdistelee arkisia ja jokapäiväisiä elementtejä fantasiaan on myös niin kovin toimivaa ja hämmästyttävän lumoavaa.

Kafka rannalla on kyllä myös niitä kirjoja, joita on vaikeaa suositella kenellekään, vaikka minä sitä pohjattomasti rakastankin. On hyvin ymmärrettävää, ettei tämä ole kaikkien kirja. Nyt kuitenkin totesin, että on aika palata muidenkin Murakami-suosikkieni pariin. Nyt odotan entistä innokkaammin syksyllä tulevaa Vieterilintukronikka-suomennosta. Olen sen aikoinaan lukenut englanniksi ja muistaisin, että siinä oli samanlaista kafkamaista, ainutlaatuista, pahaenteistä, unenomaista tunnelmaa. Miten ihanaa on, että maailmassa on tällaisia kirjoja!

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 13. osa: Katherine Mansfieldin Puutarhakutsut

Hurjaa, että perinteinen puolivuosittainen klassikkohaaste on edennyt jo kolmanteentoista kertaansa! Tällä kertaa haastetta emännöi Kirjakaapin kummitus -blogi. Olen kärsinyt viime aikoina melkoisesta luku- ja etenkin bloggausajan puutteesta (yksivuotias liittyy), joten tälläkin kertaa vain lyhyt katsaus tähän ihan mahtavaan klassikkoon.

En ajatellut olevani novelli-ihminen, mutta näemmä olenkin - tai sitten vain elämässäni on ollut tietämättäni Katherine Mansfieldin kokoinen aukko. Löysin tämän vain 34-vuotiaana kuolleen uusiseelantilaiskirjailijan, kun kävin Boxallin listalta läpi 1900-luvun alun naiskirjailijoita, kumman tuntematon hän tuntuu olevan ainakin Suomessa. Minäkin kuulin hänestä vasta nyt. Ja rakastuin! Sata vuotta vanhat novellit tuntuvat ihmeen raikkailta, mutta tämä suomenkielinen kokoelma on julkaistu vasta vuonna 1980.

Synesteetikkopuoleni pääsi Mansfieldin novelleita lukiessa valloilleen, ja se on aina vaikuttavan lukukokemuksen varma merkki. Näin hänen novellinsa väreissä ja eräänlaisena valon ja varjon leikkinä. Ne ovat yhdistelmä näennäisen vaivatonta, kummallisen lumoavaa ja valoisaa kerrontaa, jonka pinnan alla kuitenkin lymyää jokin synkkä, pahaenteinen taso, joka jossakin tarinan kohdassa pulpahtaa pintaan. Hienoja hahmoja, luokkaeroja, yllättäviä käänteitä, tämä novellikokoelma piti otteessaan alusta loppuun.

Mitään ihan  vastaavaa en muista aiemmin lukeneeni. Sinänsä arkiset ja yksinkertaiset kuvaukset muuttuvat Mansfieldin kynässä merkityksellisiksi ja vaikuttaviksi. En ihmettele yhtään, että itsensä Virginia Woolfin - Mansfieldin aikalaisen ja tuttavan - on sanottu arvostaneen Mansfieldiä suuresti. Väitetään, että Mansfield oli jopa ainoa kirjailija, jonka taitoja Woolf kadehti.

Kun mainitsin Mansfieldin instagramissa, blogikollega Linnea mainitsi lukeneensa häntä käsittelevän sarjakuvan. Toki lainasin sen heti ja se syvensi hienosti tätä uusinta kirjailijahurahdustani. Sarah Laingin Mansfield and me osoittautui hienoksi sarjakuvateokseksi.  Laing kertoo sekä omansa että Mansfieldin tarinan ja eri vuosisatojen kirjailijoiden elämissä onkin yllättävän paljon yksityiskohtia. 

Teoksessa on myös joitakin Mansfieldin (juuri lukemiani) novelleja kuvitettuna, hieno kokemus lukea heti Puutarhakutsut-novellikokoelman perään. Erittäin lämpimästi suosittelen molempia, ihan mahtavaa oli taas tehdä tällainen löytö!

Ja kun kerran klassikoista on puhe, Instagramissahan jatkuu #klassikkokesä2021 haasteeni. Vielä on kesää ja klassikkokesää jäljellä!

maanantai 19. heinäkuuta 2021

Henry James: Naisen muotokuva

Luimme Henry Jamesin Naisen muotokuvan (The Portrait of a Lady, suom. J.A. Hollo) Instagram-yhteislukuna. Haasteeni alkoi huhtikuun alussa ja tavoiteaikana oli kuukausi, nyt noin kolme kuukautta myöhemmin pääsin lopultakin loppuun. Tämä bloggaus on yritykseni madaltaa bloggaaamisen kynnystä, kopioin tänne nyt aiemmin Instagramiin kirjoittamani tekstin.

Jo alkusivuilla oli selvää, että James ei päästä lukijaansa helpolla. Vai mitä mieltä olette kirjan ensimmäisestä lauseesta?  

 "On olosuhteita, joiden vallitessa iltapäiväteeksi sanotulle seremonialle omistetut hetket kuuluvat elämän miellyttävimpiin, seikkoja, jotka tekevät tilanteen ilman muuta viehättäväksi riippumatta siitä, juotteko teetä vai ette - eräät henkilöt eivät tietenkään siitä koskaan nauti."  

Kuitenkin, kun otetaan huomioon, että romaani on julkaistu vuonna 1881, se tuntui hyvinkin modernilta. James on jollakin tavalla hyvin terävä, aikaansa edellä, ja hyvin kuivalla tavalla hauskakin. Hänellä on voimakkaan psykologinen ote ja moniin aikalaisiinsa (joita olen näemmä viime aikoina lukenut ihan urakalla) verrattuna hän tosiaan tuntuu oikeinkin edistykselliseltä.  

Mutta huh. Oli se sitten nykyihmisen keskittymiskyvyttömyyttä vai mitä hyvänsä, mutta olisihan tämän romaanin voinut tiivistää paljon lyhyempään mittaan. Uuvuin paikoin pahasti, ja olisin varmaan nuupahtanut kesken matkan, ellei kimppalukupolkua olisi ollut tarpomassa muutkin. Ladonta oli tiivis ja 600-sivuinen romaani tuntui kyllä paljon mittaansa suuremmalta, sekä hyvässä että pahassa.  

Kirjan päähenkilö, Isabel Archer, oli ihastuttava ja raikas tuulahdus 1800-luvun lopun mieskeskeisessä maailmassa. Juonikuvio, se kenen kanssa Isabel avioituu ja mitä siitä seuraa, oli sekin raikkaampi kuin voisi päältäpäin kuvitella. Mutta kaikesta hienosta huolimatta päällimmäiseksi jäi mieleen uupunut tunnelma. Tämä kirja olisi vaatinut kokonaan stressittömän loman ja rauhallisen lukuhetken. Romaania riippumatossa ja iltapäiväteetä päivänokosten jälkeen. Jos teillä on mahdollisuus sellaiseen, niin ehdottomasti suosittelen

tiistai 15. kesäkuuta 2021

Eeva Joenpellon kirjoja ja kirjoja Eeva Joenpellosta


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pitkästä aikaa taas täällä, hei! Aika juoksee nyt sellaista tahtia, että vaikka luulen, että olen ihan hiljattain kirjoittanut tänne, huomaan taas kuluneen kuukauden ja reilusti ylikin. Nyt kuitenkin vihdoinkin tulin kirjoittamaan aiheesta, joka on ollut minulla paljon mielen päällä, Eeva Joenpellosta.

Aloin jossakin vaiheessa alkuvuodesta huomata kirjasomessa mainintoja Eeva Joenpellosta. Ensinnäkin Joenpelto oli minulle tuttu vain ohimennen mainittuna nimenä, jos sellaisenakaan. Puhuttiinko hänestä koulussa? Kai sentään mainittin joskus ohimennen? En ole lainkaan varma. Mielikuvissani niputin hänet myös hiukan tylsien viihteellisten kirjailijoiden joukkoon, sellaiseen ns. tätikirjallisuuteen, johon en haluaisi suhtautua ennakkoluuloisesti, mutta joka on varmasti monille hyvin tunnistettava kirjallisuuden tyyppi. Ja tahdon huomauttaa, että tämäkin mielikuva on luultavasti hyvin väärä!

No, mitä enemmän Joenpellosta luin, sitä enemmän huomasin mielikuvieni olevan aivan vääriä ja totesin, että minun on tutustuttava hänen tuotantoonsa. Ilokseni huomasin, että hänen yhdeksi päätyökseen kutstutun Lohja-sarjan avausosa Vetää kaikista ovista löytyi äänikirjana BookBeatista. Ja sitten se oli menoa. Rakastuin päätä pahkaa Joenpellon terävään, kirkasääniseen, tunnelmalliseen ja vahvaan kerrontaan, hänen upeisiin moniulotteisiin hahmoihinsa. Löysin itseni kirjan tarinasta ja hahmoista, löysin elämän oleellisuuksia, Suomen kansan juuria, huumoria, surua, historiaa.

Romaanin rinnalle otin kuunneltavaksi uunituoreen Suvi Aholan Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? -kirjan. Sen jälkeen siirryin Helena Ruuskan Joenpelto-elämäkertaan (Elämän kirjailija Eeva Joenpelto). Vetää kaiksita ovista jälkeen jatkoin Finlandia-palkinnonkin voittaneeseen Tuomari Müller, hieno mies -romaaniin, joka pääsi yllättämään minut täysin käsittelemällä aiheita, joihin en ole ennen kirjallisuudessa törmännyt. Löysin itseäni Joenpellon teksteistä ja Joenpellosta itsessään aina vain enemmän.

Minä siis hurahdin - ja rakastuin! Tämän kaiken kruunasi kirjabloggaajille avautunut upea tilaisuus, pääsin viime viikolla WSOY:n kirjallisuussäätiön kutstumana tutustumaan Eeva Joenpellon kirjailijakotiin Lohjan Sammattiin. Sieltä, Vares-Kantolasta, jonka Joenpelto rakennutti ja jätti testamentissaan säätiölle, ovat tämän jutun kuvat.

Eeva Joenpelto syntyi 17.6.1921 Sammatissa. Hänen syntymästään tulee siis kuluneeksi torstaina sata vuotta ja se on tietysti syy sille, miksi Joenpellosta taas puhutaan. Joenpellon tuotantoon kuuluu lähes kolmekymmentä romaania, jotka on julkaistu vuosien 1946 ja 2000 välisenä aikana: siis seitsemällä eri vuosikymmenellä! Yksi romaaneista on palkittu Finlandialla ja Joenpelto oli aikanaan seurapiirijulkkis, jonka elämää seurattiin tarkasti lehtienkin sivuilla ja jonka uusi romaani oli aina tapaus. Hän kuoli vuonna 2004. Tässä valossa on aivan käsittämättömän pöyristyttävää, että minä, kolmekymppinen kirjallisuuden suurkuluttaja, en tiennyt hänestä oikein mitään ja tämä on selvästi kokemus muillakin ikätovereillani. Miten Joenpelto on vajonnut sellaiseen unohdukseen, miksi hänestä ei puhuta? Miksi hän on niin tavattoman vieras? Ruuskan ja Aholan kirjojen sivuilla kuvissa vastaan tulee ulkoisesti näyttävä nainen, upea pitkä blondi. Miksi nämä kuvat, joissa hän ylväänä poseeraa luonnossa, Vares-Kantolan edustalla tai eläinten (mäyräkoirien tai hanhien) kanssa, ei ole tullut ikonisia, ainakaan samalla tavalla kuin vaikkapa aikalaisensa Tove Janssonin kuvat? Miksi? Miksi miksi miksi?

Kuvat Ruuskan kirjasta.
On niin monta syytä, miksi Eeva Joenpeltoa on helppo rakastaa. Hän oli selvästikin omapäinen, itsepäinenkin, vahva ja omalaatuinen nainen. Kertojaluonne, joka nautti liioittelusta. Elämässään kovia kokenut, molemmat poikansa menettänyt ja rankan avioeron läpikäynyt itsenäinen nainen, joka rakennutti lapsuudenkotinsa viereen Sammatin suurimman talon. Melkoisen suurudenhullu projekti, johon oli kenties hyvä upottaa sydämen suruja. Siltoja polttanut, monia suututtanut, mutta myös ihastuttanut nainen. Kekkosen pariskunnan tuttava, kotimaisen kirjallisuuden keskeinen hahmo ja vaikuttaja. Mäyräkoiraihminen! (Viimeistään kun tämä fakta tuli eteeni, olin myyty. Hätkähdin myös, kun elämäkerrasta opin, että minua ja Joenpeltoa yhdistää myös se, että lapsillamme on sama, juhannuksen tienoille sijoittuva syntymäpäivä). Kirjailija, joka vielä kuolemansakin jälkeen yllätti kaikki: testamentista paljastui jymy-yllätys, kun suuri talo jätettiinkin WSOY:lle tulevaisuuden kirjailijoiden käyttöön eikä sukulaisille.

Mutta se tärkein syy: Joenpelto kirjoittaa upeasti ja ainutlaatuisesti. Hänen kirjoissaan on sellaista helppoutta, tarinan pakottamatonta kulkua, aitoutta, jota harvoin tulee vastaan. Teksti tuntuu ajoittain hyvinkin synkistä teemoista huolimatta valoisalta ja kirkkaalta. Vetää kaikista ovista, se josta aloitin, sijoittuu sisällissodan jälkimaininkeihin. Mielenkiintoista on se, että sarjaa kutstutaan Lohja-sarjaksi, vaikka Lohjaa ei kertaakaan mainita! Uusmaalainen pikkukaupunki on kuitenkin helposti tunnistettavissa. Keskiössä on kauppias Oskari Hänninen ja hänen perheensä, vaimo Salme ja aikusiksi kasvaneet tyttäret Anja ja Inkeri. On kirjassa juonikin, hieno sellainen, mutta tärkeintä ovat sen ikimuistoiset hahmot, niin aidot hahmot, että on vaikea uskoa, että heitä ei oikeasti ole olemassa.

Joenpellon lapsuudenkoti, jonka viereen Vares-Kantola rakennettiin.

Samoin käsittämättömän hienoja ovat hahmot Tuomari Müller, hieno mies -romaanissa. Siinä Gösta Müller, Uudenmaan läntisiin osiin sijoittuvan pikkukaupungin (kuinkas muutenkaan!) pankinjohtaja ja hänen vaimonsa saavat kokea, millaiset ovat kuntapolitiikan rumat kasvot. Gösta ei toimi uransa aikana niin kuin hänen oletettaisiin toimivan, hän ei lähde mukaan hyvä veli -verkostoon ja sen hän saa tuntea nahoissaan. Göstan jo kuoltua leski Meeri saa myös osansa, kunta on kaavoittamassa hänen omistamansa harjunreunaan ruhonkäsittelylaitosta, esteenä on vain päättäväinen vanha rouva, joka ei suostu myymään nummipalaansa. Erityisesti on myös mainittava romaanin jakso, jossa kuvataan Göstan lapsuutta, se oli upeasti kerrottu.

Idean romaaniinsa Joenpelto sai, kun hän toimi Pro Lohja -liikkeen keulakuvana. Kun uutta moottoritietä rakennettiin, alunperin liitäntätien linjaus kulki Lohjan historiallisen keskuksen viertä. Moni yritti muuttaa päättäjien mielen, mutta mitään ei tapahtunut ennen kuin julkisuuden henkilö ärähti. Ilman Joenpeltoa tie siis luultavasti kulkisi Lohjan kirkon vierestä. Tapaus avasi Joenpellolle poliittisen päätöksenteon kaikessa irvokkuudessaan ja tämän kaiken hän tallensi mestarillisesti kirjaansa. Kirja osui minuun toki myös hyvin henkilökohtaisesti, sillä kunnanvirasto on itselleni erittäin tuttu ympäristö. Alun kohtaus, jossa Meeri Müller saapuu virastolle tiedustelemaan kaavoitusasiasta ja kukaan ei halua siitä hänen kanssaan keskustella, on riemastuttavinta, mitä olen lukenut ikuisuuksiin.


Joenpellon hahmot ovat kenties niin upeita siksi, että Joenpelto käsittelee ihmismielen synkempiä tunteita, vallanhimoa, häpeää ja epävarmuutta mestarillisesti. Ei heti tule mieleen vastaavaa lukukokemusta. Ehkä hyvä vertauskohde voisi olla Väinö Linna, johon Joenpeltoa on usein verrattu, ja johon vertaamiseen hän oli ilmeisesti, hyvästä syystäkin, melkoisen kyllästynyt. Rakastan Väinö Linnan romaaneja ja hän on poikkeuksellinen ihmisyyden ja Suomen historian kuvaaja. Mutta sitä on myös Joenpelto, eikä häviä Linnalle mielestäni yhtään. Jotta Joenpelto ja etenkin Lohja-sarja löydettäisiin, on siis perusteltua suositella häntä kaikille Pohjantähti-trilogian faneille.

Syy sille, miksi Linna jatkaa klassikkolistoilla ja Joenpelto on vaipunut unohdukseen, on mielestäni hyvin ilmeinen. Joenpelto oli nainen, naiskirjailija. Ruuska toteaa kirjassaan: "Eeva Joenpelto on kaikissa mahdollisissa yhteyksissä korostanut, että hän ei ole naiskirjailija - hän on kirjailija." Suurin toiveeni onkin, että uudet sukupolvet löytäisivät Joenpellon, unohtaisivat ennakkoluulonsa ja vähättelevät etuliitteet. Näiden kahden romaanin perusteella voin jo sanoa, että Joenpelto on kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiä, unohtunut aarre. Ihanaa että luettavaa riittää vielä niin paljon!

Mainitsemani romaanit:

Vetää kaikista ovista, 1974
Tuomari Müller, hieno mies, 1994

Mainitsemani tietokirjat:

Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto, 2015
Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?, 2021

keskiviikko 5. toukokuuta 2021

Thomas Hardy: Tessin tarina

Huh, mikä blogitauko! Olin täältä pois näemmä yli kaksi kuukautta ja se taitaa olla pisin aika ikinä. Sanottavaa olisi ollut paljonkin ja luettuja kirjoja, joista haluan kirjoittaa, on paljon. Kuitenkin huomaan, että on vaikeaa aloittaa kirjoittamista, kun aikaa ei ole paljon. Tuntuu siltä, että jos en ehdi kirjoittamaan kunnolla, en tahdo kirjoittaa mitään. Blogin alkuvuosina harrastin paljonkin muutaman rivin kirjakommentointia (arvosteluista ei oikein voi puhua), mutta jostakin syystä sellaisten tekeminen nykyisin tuntuu jotenkin väärältä. Vaikka oikeastihan olisi mukavaa jättää talteen edes ne muutama rivi ajatuksia kirjasta, vaikkei kunnon pitkää analyysiä kirjottaisikaan. Tämä on kuitenkin vain harrastus, tässä voisi vain antaa mennä. Siltä pohjalta siis tämä teksti.

Eli siis, nyt olen täällä, tapani mukaan puhumassa tyhjää. Asiaan. Minulla on näemmä menossa joku 1800-luvun teemavuosi. Olen lukenut jo Wilkie Collinsin Valkopukuisen naisen, H.G. Wellsin Näkymättömän miehen sekä tämän Thomas Hardyn Tessin tarinan. Parhaillaan luen Henry Jamesin Naisen muotokuvaa. Viihdyn näissä viktoriaanisissa maailmoissa ilmeisen hyvin. Luin Tessin tarinaa pitkään ja hartaasti. Minulla oli se lainassa kirjastosta, mutta parhaiten ehdin lukea sitä yöllä valvoessa puhelimelta e-kirjana. Siinä mielessä lukukokemus oli hyvin samankaltainen kuin Collinsin kirjan kanssa, olin välillä hyvin uupunut kirjan hitauteen ja koukeroiseen kieleen, mutta loppua kohti aina vain vaikuttuneempi ja näin muutama viikko lukukokemuksen jälkeen varma siitä, että lopulta kirja olikin yllättävän hieno.

Tessin tarina alkaa siitä, kun tavallinen köyhä maalaisisäntä John Durbeyfield saa selville, että heidän sukunsa saattaakin polveutua aatelisesta d'Urbervillen suvusta. Perheen nuori ja kaunis tytär Tess lähetetään yhteiskunnallisen nousun ja parempiin piireihin pääsyn toivossa d'Urbervillen kartanoon. Kuten arvata saattaa, siitä alkaa Tessin tie turmioon. Rikkauksien sijaan Tess päätyy kurjuuteen, moraaliseen ahdinkoon, menetettyyn maineeseen. Sen sijaan, että miehet, jotka luonnollisesti ovat syy Tessin kurjuuteen, joutuisivat vastuuseen, on Tess se, joka menettää maineensa. Hardy kuvaa hienosti ajan kaksinaismoralismia, tekopyhyyttä ja naisen onnetonta asemaa kauppatavarana. Lisäksi kuvaus Britannian maaseudusta, Tess työskentelee muun muassa peltotöissä, on elävää ja paikoin jopa herkullisesti maalailtua. Tosin siihenkin paikoin melkein uuvuin, samoin Tessin alistuvaan ja nöyristelevään persoonaan.

Olin jo välillä sitä mieltä, että olikohan tässä taas yksi yliarvostettu klassikko. Mutta sitten tuli loppu, joka tuli puskista, yllätti ja nosti kirjan apaattisen kerronnan suosta, keikautti koko romaanin ja kaiken aiemmin kerrotun uuteen asemaan. Kaikesta hitaudesta huolimatta totean siis, että Tessin tarina on hieno romaani, jolle monet sitä seuranneet romaanit ovat taatusti paljon velkaa. Se on toki aikansa tuote ja siinä on puutteensa, mutta ne oli lopulta helppo antaa anteeksi. Se pohtii yhteiskunnallisia teemoja, kuten moraalia ja luokkaeroja mukavan piikikkäästi. Tessin tarinassa on myös paljon hyviä hahmoja, etenkin hänen ahne perheensä huvitti minua.

On muuten mielenkiintoista huomata, että Jamesin Naisen muotokuva, jota luen parhaillaan, vaikuttaa teemoiltaan aika samanlaiselta mutta kieleltään ja otteeltaan paljon modernimmalta kuin tämä Hardyn teos. Kuitenkin Naisen muotokuva on julkaistu 1881 ja Tessin tarina kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1891. Mielenkiinnolla odotan, mihin suuntaan James ohjaa Isabel-hahmonsa tarinaa, ehkä pääsen vielä vertailemaan näitä hahmoja keskenään. Ja minkäköhän vikotriaanisen romaanin sitä seuraavaksi ottaisi työn alle, niitä onneksi riittää vielä melkoisen monta listallanikin!

Thomas Hardy: Tessin tarina (suom. Uuno Helve)
Alkup. Tess of  the d'Ubervilles, 1891
Sivumäärä: 340

maanantai 1. maaliskuuta 2021

Milan Kundera: Pila

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus elokuvaa katsoessa ei pääse yli siitä, että näyttelijä on oikeasti vain näyttelijä. Kaikki huomio kiinnittyy näyttelijään persoonana, hänen maneereihinsa ja näyttelijän taakse, roolihahmoon, ei näe, illuusiota ei pääse syntymään. Sellainen olo minulla on, kun luen Milan Kunderaa. Näen vain hänet kirjailijana, hänen kikkailunsa ja kielensä. Teksti jää etäiseksi, se tuntuu teennäiseltä ja jää tarkoituksettomaksi, kirjailijan keinojen ja taitojen esittelyksi.

Inhosin taannoin Kunderan tunnetuinta romaania Olemisen sietämätön keveys. Kuvailin sitä muun muassa valtavaksi filosofiseksi oksennukseksi. Olin myös sitä mieltä, että Kunderasta on muodostunut kirjailja, josta on pidettävä, ellei halua leimautua tyhmäksi. Kerroin näistä mietteistäni Instagramissa, jossa eräs toinen kertoi traumatisoituneensa, kun aikoinaan joutui lukemaan Kunderan esikoisteoksen Pilan pääsykoekirjana, josta ei ymmärtänyt yhtään mitään, mutta jostakin syystä romaani oli edelleen hänellä hyllyssä. Minä totesin heti, että Pila onkin muuten listalta vielä lukematta, että eiköhän lueta se yhdessä, tempaus nimettiin tunnisteella #pilataanlukemisenilo, luonnollisesti. Tavoitteena minulla oli ennen kaikkea päästä pureksimaan sitä kysymystä, miksi inhosin Kunderaa niin paljon ja nyt ilokseni, jo kolmannen kirjailijan kirjan jälkeen, minulla on kysymykseen vastauksia. (Siihen, miksi tykkään lukea kirjoja, joista en pidä ja vielä enemmän tykkään kirjoittaa niistä, minulla ei sen sijaan edelleenkään ole selitystä).

Pilan (Žert 1967) päähenkilö Ludvik, todellinen niljake ja epämiellyttävä naisten esineellistäjä, tulee muuttaneeksi elämänsä suunnan yhdellä ajattelemattomalla postikortilla. Humoristinen heitto, ihan vain pila, tulkitaan kapinaksi kommunismia vastaan, vaaralliseksi poliittiseksi liikehdinnäksi. Ludvikin naisviha saa rinnalleen vihaa koko yhteiskuntaa kohtaan, suuren katkeruuden ja kostonhalun. Pieni yksilö totalistarisessa yhteiskunnassa - se on Pilan ydin. 1960-luvun Tšekkoslovakia on miljöönä kiinnostava ja kiinnostusta lisää se, että luonnollisesti Kundera itse koettiin vaarallisena henkilönä, jonka seurauksena hän joutui lopulta muuttamaan Ranskaan. Ymmärrän poliittisen merkityksen ja filosofisen romaanitaiteen ansiot, mutta silti en edelleenkään ymmärrä, miksi Kundera on niin pidetty.

Sillä tosiaan, koko ajan kirjaa lukiessa minua vaivasi tunne siitä, että Kundera siellä kikkailee, Kundera antaa äänen epämiellyttäville romaanihahmoilleen, Kundera käyttää tehokeinona loputonta sulkujen ja puolipisteiden kavalakadia, tekee kielestään tarpeettoman monimutkaista ja - saako näin edes sanoa? - tekotaiteellista. Missään vaiheessa en päässyt yli tuosta tunteesta, uponnut kertomukseen, vaan koko lukukokemusta vaivasi tunne siitä, että tässä on  nyt tarkoituksella käytetty tällaisia keinoja, nyt kirjailija on tehnyt tällaisen ratkaisun. Ongelmana saattaa toki olla myös se, että poliittisuus ja filosofisuus eivät teemoinan ole ne minulle ehkä kaikkein rakkaimmat ja helpoimmin ymmärrettävissä olevat. Kuten Olemisen sietämättömän keveydenkin kanssa, nytkin mietin, että ehkä olen liian tyhmä Kunderalle. Ehkä tosiaan Kundera on aikanaan ollut in ja hip ja häntä on kuulunut kaikkien kirjallisuusihmisten fanittaa? Ehkä hän aikanaan on toimiutkin paremmin, ehkä luen häntä väärällä vuosikymmenellä ja aika on ajanut hänen ohitseen?

Toisaalta kuitenkin Kundera on taitava. Yhdistelmä sosialismista, uskonnosta ja rakkaudesta (tai no, jostakin rakkaudenkaltaisesta naisten esineellistämisestä), on kiinnostavakin ja parhaillaan hänen lakoninen kerrontatapansa toi mieleen Camus'n, joka itselleni on aina positiivinen mielleyhtymä. Jopa vastenmielisen naiskuvan olisin ollut valmis antamaan anteeksi ja hyväksymään ajan tuotoksena - se miten Ludvik suhtautui naisiin ja millaisella vastaavalla intohimolla kirjan toinen päähenkilö Jaroslav kansanmusiikkiin, on hetkittäin lähes herkullista - mutta kokonaisuutena kirja on niin vastenmielinen, sen kerronta niin luotaantyöntävää, että lähestulkoon inhosin romaania ja sen henkilöitä.

Pila oli vähemmän filosofinen ja enemmän poliittinen kuin Olemisen sietämätön keveys. Jotenkin olen valmiimpi ymmärtämään Pilan kuin Kunderan kuuluisimman romaanin merkittävyyden, Pila on ollut rohkea romaani aikansa poliittisessa ilmapiirissä. Silti olen edelleen sitä mieltä, että kikkailu, taidoilla keuliminen ja poliittiset ansiot eivät aja kaiken yli: Kundera ei todellakaan ole kirjailija minua varten. Voisin taas todeta, että kiitti mulle riitti, niin kuin olen todennut Tietämättömyyden ja Olemisen sietämättömän keveyden kohdalla, mutta hahaa, tulen pureksimaan tätä Kundera-inhoani vielä yhden kirjan, listalla odottavan Naurun ja unohduksen kirjan verran. Kaikenlaisia harrastuksia sitä ihmisellä onkin!

Kirjailija: Milan Kundera
Luettu kirja: Pila, suom. Maire Uusitalo, WSOY
Alkuperäinen kirja: Žert, 1967
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

perjantai 26. helmikuuta 2021

H. G. Wells: Näkymätön mies

 

H. G. Wellsin Näkymätön mies napsahtaa vähän samaan klassikoiden kastiin kuin hiljattain lukemani Wilkie Collinsin Valkopukuinen nainen: merkittävyys sitä seuraavaan kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen on täysin kiistaton, mutta ensimmäinen ei useinkaan ole kaikkein paras. Näkymättömyys on yksi scifin/kauhun/oikeastaan minkä tahansa genren toistuvista teemoista ja perinteinen haaveilun kohde ihmiselle: ollapa kärpäsenä katossa, kun voisikin olla näkymätön, mitä kaikkea silloin tekisikään. Tämä Wellsin jo 1897 julkaistu scifi-klassikko Näkymätön mies käsittelee näkymättömyyden teemaa uraauurtavasti. Oli se viihdyttäväkin, mutta ei tosiaan mitenkään hätkähdyttävä, jollainen se on saattanut ilmestyessään ollakin.

Kertomus alkaa, kun majataloon saapuu omituinen vieras: mies jonka kasvoja peittää valkoiset siteet ja joka käyttäytyy perin kummallisesti. Majatalon väki ja kyläläiset toki kiinnostuvat vieraasta heti. Erinäisten sattumien kautta miehen salaisuus paljastuu ja hän pakenee. Näkymättömällä miehellä, Griffinillä, on suuria ongelmia: hänen on esimerkiksi kuljettava kengittä, sillä yksikseen kävelevät kengät näyttäisivät perin kummallisilta. Toisaalta hänen on pukeutuneena peitettävä myös kasvonsa, sillä tyhjä aukko hatun alla on samoin hämmennystä herättävä. Myös syöminen on haastavaa, ruoka pysyy näkyvänä, kunnes hajoaa riittävästi. Lisäksi hänet kyllä on mahdollista aistia kaikilla muilla tavoilla.

Näkymätön mies hakee apua vanhalta opiskelutoveriltaan ja kohtauksessa selviää, että näkymätön on tiedemies, joka on onnistunut muuttamaan kehonsa taitekertoimen ilmaa vastaavaksi, näkymättömäksi. Vahinko vain, että hän ei kykene muuttumaan takaisin näkyväksi. Kiehtovaa tarinassa onkin etenkin sen sosiaalinen puoli. Griffin on oman mielettömän keksintönsä sokaisema. Hän ei näe itsessään - tai väkivaltaisessa toiminnassaan - virheitä. Hän on taustansa vuoksi päätynyt taloudelliseen ahdinkoon, hänellä ei ole pakoteitä, hän on näkymätön monella tapaa. Griffinillä on suuruudenhulluja suunnitelmia hirmuhallinnosta, kaikkivaltiudesta.

Vaikka kirja ei tosiaan nykylukijalle olekaan mikään järisyttävä lukukokemus, oli siinä hieno, omanlaisensa tunnelma. Kuuntelin kirjan enimmäkseen äänikirjana ja se toimi todella hyvin. Pieni, juoneltaan kiinnostava ja ehdottoman sivistävä scifiklassikko, joka jää tunnelmansa vuoksi mieleen.

H. G. Wells: Näkymätön mies (äänikirjan suom. Tapio Hiisivaara 1966, kirjan suom. Aino Tuomikoski 1922)
Äänikirjan lukija: Petri Hanttu
Alkup. kirja: The Invisible Man, 1897
Sivumäärä: 181
Arvostelu: ★★★

perjantai 19. helmikuuta 2021

Serhii Plokhy: Tšernobyl - Ydinkatastrofin historia

 

Kun synnyin, oli koko maailmaa syvästi ravisuttaneesta Tšernobylin ydinkatastrofista kulunut aikaa vasta alle vuosi. Ei siis liene ihme, että muistan miten paljon siitä puhuttiin lapsuudessani. Muistan miten äiti kertoi, miten pelottavaa oli, kun kaksi isosiskoani oli leikkinyt kauniina keväisenä päivänä hiekkalaatikolla sinne kertyneellä sadevedellä ja vasta paljon sen jälkeen oli tullut tieto siitä, mitä Ukrainassa todella oli tapahtunut. Muistan miten ydinvoimasta puhuttiin paljon, sitä pelättiin ja sitä kunnioitettiin. Nykyäänkin kun keskustellaan ydinvoimasta, monille tulee ensimmäisenä mieleen Tšernobyl. Eikä se ole ihme, niin järkyttävä tapaus oli.

Aina kun luen hyvän tietokirjan ihmettelen, miksi en lue enemmän tietokirjoja. Joskus hyvä tietokirja voi olla uskomattoman hyvä lukukokemus, vaikka aihe ei olisi kaikkein kiinnostavin. Jos taas aihe kiinnostaa valtavasti, tietokirja itsessään saa anteeksi puutteitaan helpommin. Serhii Plokhyn Tšernobyl - Ydinkatastrofin historia on kirja, jossa yhdistyy sekä pohjattoman kiinnostava aihe, että taitavasti kirjoitettu teos, se oli siis juuri sellainen täydellinen tietokirjakokemus, jollaisia aina kaipaan.

Plokhy tekee ihailtavan perusteellista työtä. Hän ei kerro ainoastaan itse katastrofin kulusta ja sen seurauksista vaan hän aloittaa kaukaa, päätöksistä, politiikasta ja neuvostoilmapiiristä, kaikesta siitä joka lopulta mahdollisti sen, että jotakin näin tuhoisaa pääsi tapahtumaan. Keskeiset hahmot ja edeltävät tapahtumat kuvataan tarkkaan ilman, että teos on kuitenkaan yhtään kuiva. Kuuntelin kirjan osittain äänikirjana ja aina välillä havahduin siihen, että teosta kuunteli kuin jännityskirjaa. Niin uskomattomilta tuntuivat jotkin sen tapahtumat, niin välinpitämättömiltä jotkin päätökset, niin käsittämättömältä propaganda ja poliittinen ilmapiiri. Huomionarvoista on, että moni esitti huolensa jo kauan ennen vuotta 1986. Monelle tapahtumat eivät tulleet yllätyksenä, on käsittämätöntä ja pelottavaa että silti tämä kaikki pääsi tapahtumaan, että se oli mahdollista. Karmaisevaa on myös onnettomuuden jälkeiset tapahtumat, se miten pitkään tapahtumia pimitettiin, miten niistä yritettiin vain vaieta.

Plokhy onnistuu myös tekemään ydinfysiikasta ymmärrettävää. Siihen nähden, että olen opiskellut fysiikkaa yliopistossakin, aihe on minulle hämmentävän vaikea ymmärtää. Plokhy esitti asiat sopivan yksinkertaisesti mutta kuitenkin tarkan teknisesti. Tekninen puoli, politiikka ja itse tapahtumien kuvaus ovat kirjassa täydellisessä tasapainossa. Missään vaiheessa teos ei tuntunut kuivalta, mikä on melkoinen suoritus kun ottaa huomioon sen, miten paljon se kuvasi poliittista päätöksentekoa tai ydinreaktoreiden teknisiä ominaisuuksia. 

Kaikkein karmaisevinta Tšernobylin tapausta ajatellessahan on se, että meillä ei ole mitään takeita siitä, etteikö vastaavaa voisi sattua myöhemminkin. Itse luotan suomalaiseen ydinvoimaan ja niin kauan kuin sille ei ole mitään varteenotettavia vaihtoehtoja, niin kauan kuin olemme osa kapitalistista yhteiskuntaa, jossa talouskasvu on itseisarvo, on se välttämätöntäkin. Mutta kehittyvät maat, maat joissa energiantarve kasvaa valtavaa vauhtia, joissa lainsäädäntö ja valvonta ei ole samalla tasolla, missä politiikka tai säästösyyt voivat ajaa turvallisuuden ohi, mistä tiedämme mitä vielä tulee tapahtumaan. Ydinvoima ei ole koskaan vain sen maan asia, missä sitä käytetään, sillä onnettomuuden sattuessa sillä voi olla vaikutuksia pahimmillaan koko maailmaan. Tähän ajatukseen Plokhy myös päättää kirjansa ja päähäni jää soimaan Eppu Normaalin Suomi-ilmiö ja Sir Elwoodin hiljaisten värien Viimeisellä rannalla, kaksi kappaletta jotka myös muistan lapsuudestani.

Kirjailija: Serhii Plokhy
Luettu kirja. Tšernobyl - Ydinkatastrofin historia (Otava 2020, suom. Kyösti Karvonen ja Seppo Raudaskoski)
Alkuperäinen kirja: Chernobyl: The History of a Nuclear Catastrophe (2018)
Sivumäärä: 441
Mistä hankittu: Kirjastosta

perjantai 5. helmikuuta 2021

Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen


Minun oli tarkoitus lukea Wilkie Collinsin Valkopukuinen nainen puolivuosittaiseen Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, jonka viimeisin, jo kahdestoista, kierros päättyi sunnuntaina. Sain kyllä kirjan luettua ennen kuukauden vaihtumista, mutta bloggaaminen jäi. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan, sellaistakin kun on ollut aika paljon viime aikoina liikeellä.

Wilkie Collins oli Charles Dickensin aikalainen ja ystävä. Valkopukuinen nainen julkaistiin vuonna 1860. Collinsia tituleerataan Englannin ensimmäiseksi salapoliisikirjailijaksi ja hänen vaikutuksensa modernin rikosromaanin syntyyn on ilmeisen merkittävä. Tällaisiin lajinsa merkittäviin ja ensimmäisiin teoksiin on usein kuitenkin aika vaikeaa suhtautua. Ne ovat kiinnostavia juuri siksi, että niistä voi havannoida ajalleen uudenlaisia tyylikeinoja, jotka myöhemmissä romaaneissa ovat jo aivan tavallisia. Niitä on helppo arvostaa aikalaisuuden kontekstissa. Mutta valitettavasti, ensimmäinen harvemmin on kaikkein paras. 

Romaani on yli 500-sivuinen järkäle, jossa monen kertojan kautta edetään hitaasti (!) tunnelman ja kehyskertomuksen rakentamisen kautta itse mysteeriin ja lopulta loppuratkaisuun. Kertomuksen aloittaa Walter Hartright, piirustuksen opettaja, joka pestataan opettamaan kahdelle nuorelle naiselle, Laura Fairlielle ja Marian Halcombelle Limeridge housen kartanoon. Laura on tuleva perijätär ja kihloissa Sir Percival Glyden, oikean niljakkeen, kanssa. Laura on herkkä ja hauras, pelastusta kaipaava, helposti kalpeneva ja käsiään vääntelehtivä neitonen, Marian hänen neuvokas sisarpuolensa. Walter ja Laura tietysti tykästyvät toisiinsa, vaikka kielletty rakkaus ilmeneekin lähinnä vain huokauksina ja pitkinä katseina ja muina viktoriaanisena aikana sallittuina ilmentyminä. Tarinaan liittyy myös kiero kreivi Fosco vaimoineen sekä tietysti mystinen valkopukuinen nainen. Walter ja Marian ovat pääkertojia mutta ääneen pääsee myös mm. Fosco ja lukuisat todistajat.

Oikeastihan tämä romaani on mestarillinen. Sen juoni on paikoin jopa nerokas, se on viihdyttävä, jännittävä ja hienosti rakennettu. Kuitenkin sen hitaus, se että vasta sivun 250 paikkeilla alkoi oikeastaan tapahtua mitään juonen kokonaiskuvan kannalta merkityksellistä, teki lukukokemuksesta paikoin myös uuvuttavan. Olen monesti todennut, että minulla on ongelmia Dickensin jaarittelun kanssa ja niin, Collinsin veljeily vanhan Charles-kuoman kanssa on nähtävissä. Nyt vasta tätä tekstiä kirjottaessani löysin myös tiedon, että Valkopukuinen nainen onkin alunperin julkaistu jatkokertomuksena Charles Dickensin aikakauslehdessä Household Wardissa. Se selittää paljon.

Toisaalta myös rakastan sitä tietynlaista viktoriaaniselle romaanille ominaista hitaan viipyilevää tunnelmaa. Mihinkään ei ole kiire, kaikkia tapahtumia voidaan korostaa rajattomasti ja mikään tunne ei ole niin pieni, etteikö siitä voisi tehdä suuren numeron. Se tekee hyvää nykyihmiselle. Toisaalta siis nautinkin romaanin hitaudesta, vaikka siihen tuskastuinkin.

Toinen hyvin ristiriitaisia tunnelmia herättänyt seikka romaanissa oli sen naiskuva. Tietysti, kun 1800-luvun puoliväliä elettiin, olivat Collinsin esittämät sukupuoliroolit hyvin vanhentuneita ja stereotyyppisiä. Laura on sellainen pelastettava naishahmo, joita taide on esittänyt lukemattomasti ennen ja jälkeen Collinsin. Mielenkiintoisin oli kuitenkin Marianin hahmo. Turhauduin, kun hänen hahmoaan jatkuvasti kuvailtiin siten, että oo, Marian on niin pystyvä, älykäs ja vahva että menisi melkein miehestä. Voi, hän ei osaa tehdä käsitöitä, kuten kunnon naisen kuuluu. Hän on myös rumahko, ainakin verrattuna täydelliseen sisarpuoleensa Lauraan, hänellä on jopa hiukan viiksiä (josta muuten tuleekin mieleeni se, miten jossakin Tolstoin romaanissa naisten viiksikarvoja kuvailtiin hurjan viehättäviksi, tämä on kiinnostava aihe, kenties kulttuuriero, jota en nyt kuitenkaan ehkä käsittele tämän pidemmin!). 

Kuitenkin jossakin kohtaa huomasin, että tämä kuvailu olikin lähinnä niissä osuuksissa, joissa Marian itse oli kertojana. Yhteiskunta, ja kirjan mieshahmot suoraan, kertovat hänelle jatkuvasti tätä tarinaa, miten hän on huonompi kuin miehet, mutta toisaalta miten hänen miesmäiset piirteensä tekevät hänet myös muita naisia huonommiksi. Aktiivisena ja kaikista hahmoista neuvokkaimpana toimijana hän on poikkeuksellinen hahmo tuon ajan kirjallisuudessa ja vaikka olen taipuvainen ajattelemaan, ettei Collins luonut feminististä hahmoa, vaan oikeasti ajatteli niin kuin tarinan miehetkin, voi Marianissa nähdä tietyllä silmällä katsottuna varhaisen feministisen protagonistin.

Ristiriitaisuuksista huolimatta (ja ehkä myös niiden vuoksi?) voisin suositella kirjaa eniten hitaan, tunnelmallisen viktoriaanisen romaanin ystäville. Nykyaikaisten salapoliisi- ja rikosromaanien ystäville, vauhdikkaaseen kerrontaan tottuneille, en suosittelisi kuin tietyin varauksin ja toki siinä mielessä, että alkulähteille pääseminen on aina sivistävää ja siinä mielessä palkitsevaa.

Löysin nyt kirjaa googletellessa Saran blogista kaksi mielenkiintoista tietoa: 

Ensinnäkin Sir Arthur Conan Doyle on luonut Sherlock Holmes -hahmonsa vasta reilusti Wilkie Collinsin Valkopukuisen naisen ja muiden romaanien jälkeen. Huh, miten suora yhteys onkaan nyt asiaa ajatellessani nähtävissä Holmes-tarinoista suoraan tähän romaaniin!

Ja: Sarah Waters on kertonut, että Valkopukuinen nainen on hänen Silmänkääntäjä-romaaninsa tarinan sydän, että hän on sieltä suoraan "varastanut" romaaniinsa. Toinen huh. Silmänkääntäjä on yksi lempiromaaneistani ja tosiaan, nyt kun asiaa ajattelen, on yhteys ilmeinen, hämmästyttäväkin. Nyt tekee mieli lukea Silmänkääntäjä uudelleen, toisenlaisin silmin.

Eli siis, Wilkie Collinsin merkitys nykyaikaiselle romaanille on taatusti valtava. Hän on siihen nähden nimenä yllättävän vieras, kun vertaa vaikkapa Sir Arthur Conan Doyleen. Todella moni hänen aikojensa jälkeen ilmestynyt romaani  kumartaa hänen suuntaansa joko tahallaan tai tiedostamattaan. Ja se jos jokin on jo syy lukea tämä romaani ja yksi perimmäisistä syistä sille, miksi klassikot niin usein palkitsevat lukijansa.

Kirjailija: Wilkie Collins
Luettu kirja: Valkopukuinen nainen (suom. Hannes Korpi-Anttila)
Alkuperäinen kirja: The Woman in White (1860)
Sivumäärä: 526
Mistä hankittu: Kirjastosta

torstai 21. tammikuuta 2021

David Foster Wallace: Päättymätön riemu

No niin, no joo. Päivä oli tammikuun kahdeskymmenes, kello jotakin viisi illalla ja vuosi 2021, Googlen vuosi, Facebookin vuosi, mikä lie. Tuolla hetkellä luin järkälemäisen, siis massiivisen, Päättymätön riemu -romaanin viimeisen sivun ja todella, tyyliin täysillä, liityin kaikkien romaania ylistävien suureen joukkoon.

David Foster Wallacen Päättymätön riemu, Infinite Jest, on kulttimaineen saavuttanut vuonna 1996 julkaistu postmoderni romaaniklassikko. Se on tunnettu monestakin asiasta, mutta eritoten erikoisesta ja kokeellisesta kielestään, jonka vuoksi romaania on tituleerattu jopa mahdottomaksi kääntää. Vuoden 2020 yksi suurimmista kulttuuriteoista (joka oikeasti ansaitsisi jonkin palkinnon!) olikin se, miten Infinite Jest lopulta ilmestyi suomeksi Siltalan kustantamana. Uskomattoman ja upean käännöstyön on tehnyt Tero Valkonen - hän vasta ansaitsisikin kaikki maailman palkinnot! Haastavasta kielestä johtuen olen ajatellut, ettei kielitaitoni tule riittämään Infinite Jestin lukemiseen ikinä. Miten ihanaa siis, että nyt oli mahdollista nauttia tämä romaani erinomaisena käännöksenä. Tämä jos jokin on hyvä esimerkki siitä, miten kääntäjiä tulisi arvostaa enemmän ja antaa heille enemmän näkyvyyttä. Tavallaanhan luin tässä myös Tero Valkosen romaania, hänen ajatustyönsä kautta omalle äidinkielellemme taipunutta romaania. Ja voi pyhä jysäys, millaista romaania!

Itse tarinasta on oikeastaan aika mahdotonta sanoa mitään. Voi toki kertoa, että sen tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen bostonilaiseen tennisakatemiaan sekä päihdeparantolaan. Vuosi on Depend-aikuisalusvaatteen vuosi (eli DAV), vuodet on jo pitkään nimetty kulloisenkin pääsponsorin mukaan. Maailma kelluu jossakin lähitulevaisuudessa, joka voisi olla ihan hyvin nykylukijan nykyhetki. Se on amerikkalainen romaani, se on MTV-ajan romaani. Fragmentaarinen kerronta, hulluna hyppivä dialogi, taajaan vaihteleva tyyli ja loputon henkilögalleria ei varsinaisesti tee romaanista juonivetoista. Aina kun luulin saaneeni juonen päästä kiinni, se katosikin, ja olin taas lähestulkoon yhtä pihalla kuin bostonilaisen AA-kerhon asiakkaat.

Olin asennoitunut (aiempien tiiliskiviurakoitteni opettamana), että matka tulisi luultavasti olemaan aika pitkä ja kivinen. Ja olihan se sitäkin. Kuitenkin jo kirjan ensimmäisiltä sivuilta asti minulle tuli vahva tunne, että nyt ollaan kyllä sellaisessa maailmassa, johon haluan tutustua lisää, jossain aivan uudenlaisten kokemusten äärellä. Itse kertomus on noin tuhatsivuinen, mutta lisämausteen hommaan tuo monta sataa sivua alaviitteitä. Järkälemäinen kirja pakottaa lukijansa siis vähän väliä fyysiseen ponnistukseen, hyppäämään jatkuvasti loppuun selaamaan viitteitä, usein jopa kesken lauseen. Aluksi turhautti, sitten lopulta laitoin kirjanmerkin myös viitteiden kohdalle ja hyvin äkkiä aloin kokea jotakin kummallista, raskaiden sivumassojen kääntelystä aiheutuvaa fyysistä yhteyttä kirjaan, tarinaan, kirjailijaan. Kirjan loppusanoista (Samuli Knuuti) ymmärsin, että tämä oli myös Wallacen ajatuksena ja tosiaan, minuun tämä tehokeino ainakin upposi kuin häkä. Käytin parinsadan sivun verran fyysisen kappaleen rinnalla myös Olavi Uusivirran erinomaisesti lukemaa äänikirjaversiota, sekin toimi yllättävän hienosti, mutta suosittelen silti tutustumaan myös tähän kirjajärkäleeseen, jos vain mahdollista.

Muutenkin lukukokemus oli poikkeuksellisen fyysinen. Olen ennenkin todennut, että tärkeimmiksi muodostuvat kirjat ovat usein niitä, jotka tunnen enemmän tunteena kuin järjellä, jotka jostakin syystä luovat hurjan vahvan, selittämättömän tunnelman, tunteen kehossa. Päättymättömään riemuun tarttuminen tuntui minusta aina siltä, kuin olisin ottamut käsiini runsaudensarven, jota hiukan ravistellessa ulos alkaa suurella paineella vyöryä valtava määrä kaikkea hallitsematonta, pysäyttämätöntä, käsittämätöntä. Wallacen päättymättömät, poukkoilevat lauseet, uskomaton määrä nippelitietoa lähes kaikesta mahdollisesta, tyylinvaihtelut, karikatyyrit, tennis, huumeet - kummallinen sekoitus kaikkea mahdollista, on tungettu romaanin muotoon ja tuo kaikki vain odotti, että raotin sille ovea ja päästin sen ulos. Tuntui siltä kuin romaani olisi ollut täynnä tarinanpätkiä, alkuja kertomuksille, romaaneille, tietokirjoille, näytelmille, elokuville, lyhyitä välähdyksiä jonnekin tuntemattomaan mutta merkitykselliseen. 

Päättymätön riemu kertoo puhtaimmillaan riippuvuudesta, siitä mitä on olla koukussa erilaisiin asioihin, olivatpa ne sitten huumeita, lääkkeitä, alkoholia, ihmissuhteita tai viihdettä, jota romaanin maailmassa tuijotetaan TK:hon asetettavista moduuleista. Romaanin nimikin viittaa viihteeseen. Päättymätön riemu on elokuva, josta edes pätkän nähtyään ihminen ei kykene enää mihinkään muuhun kuin himoamaan lisää tuota filmiä, muuttuu aivokuolleeksi zombiksi, jonka elämässä ei ole enää mitään muuta. 

Tärkein syy miksi romaani on niin hätkähdyttävä nykylukijalle oli ainakin minulle juuri se, miten Wallace käsittelee viihdettä ja teknologiaa, siis vuonna 1996. Viihdettä on nykyisin (Googlen vuonna?) saatavilla rajattomasti, kaikkialla ja jokainen Netflix- tai älypuhelinriippuvainen tietää sen tunteen, miten vaikea on irtautua: katson vielä yhden jakson ja selaan vielä kertaalleen läpi loputtoman ja jatkuvasti elävän Instagramin kuvavirran. Viihteen tehtävänä onkin houkuttaa, saada ihmiset koukkuun. 

Metatasolla romaani toimii myös suorastaan pöyristyttävän hyvin, sen maailma muistuttaa televisioviihteen (tai nykyisin suoratoisto- ja some-viihteen) maailmaa, se koukuttaa samaan tapaan, saa janoamaan vielä hiukan lisää. Se on toisinaan kuin neonvaloja vilkuttava sensaatiohakuinen videopätkä, toisinaan uuvuttava artikkeli tai some-alusta, jolla ei ole aikoihin tapahtunut mitään, mutta silti lukija ei pysty siitä irtautumaan. Vastaan tulee loputon virta väkivaltakuvastoa ja shokkielementtejä, toisaalta banaaliutta, tietokirjamaisia pätkiä, kummallisia ja tarpeettomaltakin tuntuvia dialogeja. Kaikkein merkityksellisin on usein kätketty sivulauseisiin, se on siellä peittyneenä ja sen etsimiseen jäi koukkuun. Pakko oli jatkaa eteenpäin, vaikkei mitään ymmärtänytkään ja vaikka toisinaan uuvutti ja ällötti. Usein kun olin kaikkein turhautunein, kirjailija yllättikin minut täysin. Monesti nauroin myös ääneen, sellaista hiukan epäuskoista ja huvittunutta naurua.

Pelkäsin etukäteen kovasti, itse asiassa olin aika varma siitä, että Päättymätöntä riemua vaivaisi se, mikä on kulttiteoksille tyypillistä: että itse maine on kasvanut kirjaa suuremmaksi. Ajattelin, että tämä on varmaan sellainen kirja, josta pitää tykätä, ettei leimaudu tyhmäksi. Heti alkuun päästyäni kuitenkin totesin, että näin ei tosiaan ole ja nyt olen oikeastaan aika hämmästynyt, pöyristynyt, puulla päähän lyöty. Eihän kukaan kai edes voisi väittää, että ymmärsi Päättymättömän riemun! Eihän tämä ole mitenkään ymmärrettävissä? Romaanissa on niin paljon kaikkea, päättymätön määrä tasoja, tyylejä, tietoa, hahmoja, tunnelmia, ettei se oikein ole ainakaan yhdellä lukukerralla sulateltavissa tai käsitettävissä. En yhtään ihmettele, miksi tämä on romaani, jota monet lukevat aina uudestaan ja uudestaan. Itse jatkan tästä D.T. Maxin kehuttuun David Foster Wallace -elämäkertaan. Minun on suorastaan pakko saada tietää lisää Wallacesta, mikä tyyppi hän oikein oli, mistä hän tiesi tämän kaiken, miten hän osasi? En voi käsittää.

Sitä lukee ja lukee kirjoja, kymmeniä, satoja, tuhansia romaaneja, kaikenlaista. Ja jonakin päivänä vastaan tulee yhtäkkiä jotakin tällaista: käsittämätön taideteos, josta en ymmärtänyt yhtään mitään, maailman koukuttavin romaani, jota luin kuukausia mutta jonka päättyminen silti jotenkin järkytti, en halua pois sen maailmasta, haluan lisää. Miten upea, kertakaikkisen omituinen kirja, miten onnistunut suomennos, mitä viihdettä! Mutta kuten niin monesti itselle merkityksellisen lukukokemuksen jälkeen, en nytkään uskalla suositella varauksettomasti kirjaa. Suosittelen silti yrittämään, sillä tämä päättymättömän hullu, hirveän vaativa ja uuvuttava, mielipuolinen, totaalisen kreisi romaani voi olla juuri sellainen trippi, jota olet tietämättäsi kaivannut. Tervemenoa mutta kannattaa kiinnittää turvavyöt ja pitää hatusta kiinni!

Loppuun vielä lainaus kirjasta, erinomainen esimerkki Wallacen lähes profetiaalisista kyvyistä. Tarinassa videopuhelut ovat johtaneet yllättävään ongelmaan: ihmiset joutuvat kohtaamaan puhelukumppanin ulkonäön ja eleet ja samoin omansa. Naamariyrittäjät tulivat hätiin. Nykyisen filtteri- ja Photoshop-keskustelun valossa, pandemia-aikana jolloin entistä enemmän kaikki kohtaamiset ovat siirtyneet kuvaruuduille, tämä romaanin kohta on riemastuttava ja hurja:

"Kekseliäät naamariyrittäjät, jotka eivät tarjonneet ainoastaan näköisyyttä vaan esteettistä parannusta - vahvempaa leukaa, pienempiä silmäpusseja, pois pyyhittyjä arpia ja ryppyjä - työnsivät pian pois alkuperäiset näköisyyteen tähdänneet yrittäjät pois markkinoilta. Asteittain hienostumattomammaksi muuttunut kehitys johti parin seuraavan myyntikvartaalin mittaan siihen, että suurin osa kuluttajista käytti videopuheluissa niin kiistatta aitoa paremman näköistä naamaria, välitti itsestään niin kammottavan rajusti paranneltua kuvaa, että seurauksena oli suunnaton psykososiaalinen stressi, eikä suuri joukko videopuhelimen käyttäjistä enää tahtonut poistua kotoa ja ajautua kahdenkeskiseen kanssakäymiseen sellaisten ihmisten kanssa, joiden pelkäsivät puhelimessa tottuneen heidän paranneltuun ulkonäköönsä ja sen seurauksena kasvotusten kärsivän (kuten soittajien fobia antoi ymmärtää) saman harhakuvitelmat romahduttavan esteettisen pettymyksen kuin esimerkiksi tietyt aina meikkaavat naiset aiheuttavat toisille, kun heidät lopulta nähdään ilman meikkiä."

Kirja on luonnollisesti osa 1001-listaa.
Helmet-haasteessa se menisi moneenkin kohtaan, mutta en taatusti voi keksiä paremmin sopivaa kirjaa kohtaan 38, kirja on käännetty hyvin.

Kirjailija: David Foster Wallace
Alkuperäinen kirja: Infinite Jest, 1996
Luettu kirja: Päättymätön riemu, Siltala / Sanavalinta, 2020, suom. Tero Valkonen
Sivumäärä: 1061
Mistä hankittu: Oma ostos