Tanja Brummer: Mitä en kertonut kenellekään

Mainos/arvostelukappale saatu Avain-kustantamolta.

Tanja Brummerin Mitä en kertonut kenellekään (Avain, 2026) sopi erityisen hyvin luettavaksi lokakuun ja marraskuun vaihteeseen. Romaanin nykyhetken aikataso, minämuotoinen preesens, on tunnelmaltaan syksyinen. "Marraskuussa kaikki kauniit syysvärit valuvat maahan." Toinen aikataso taas on 1990-luvun alkupuolen, nuoruuden, haaveiden ja kesän aika, jota (aluksi hieman lukijaa hämmentävästi) kuvataan kolmannesta persoonasta.

Säännöllisesti joku aina kaipailee vinkkejä romaaneista, jotka käsittelevät (naisten) ystävyyttä ja Mitä en kertonut kenellekään kannattaa lisätä sille vinkkilistalle, jos listalle mahtuu muutakin kuin kauniita ja puhtoisia ystävyyksiä. Romaanin päähenkilö Elise rakastaa ja vihaa parasta, kaunista, ihmeellisen ihanaa, äänekästä ja voimakasta Raunaa. Naiset ovat lapsuudenystäviä, vuosikymmenten painon yhteensitomia. Menneisyydestä irti päästäminen on vaikeaa, se vaikuttaa molempiin naisiin ja heidän väleihinsä. Puhumattomat asiat luovat romaanin perustan ja jännitteen, joka pysyy hyvin yllä. Brummer luo hahmot hienosti ja pidin kovasti siitä, kuinka kevyt ja raskas kuvattiin, niin tunnelmissa kuin ihmisissä.

Romaanin rytmissä oli jotakin hiukan hataraa, vähän keskeneräisen tuntuista, mutta se ei haitannut lukukokemusta. Brummer käyttää sanoja kauniisti, hänen lauseensa ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, runollisen itsetietoisia. Olisin kaivannut ehkä enemmän rosoa ja kaavan rikkomista, mutta kokonaisuutena teksti oli hyvin sujuvaa, oivaltavaa ja hotkaistavaa.

Pidin kuoleman läsnäolosta. (Kirjoitan marginaaliin: Olisipa minulla ollut edes yksi ystävä, silloin kuin isä kuoli. Ystävä hautajaisissa, pitämässä kädestä kiinni ja viemässä jonnekin kevyempään.) Mistä en kertonut kenellekään käsittelee luopumista ja luopumisen vaikeutta monella eri tavalla. Pidin kovasti myös musiikin läsnäolosta kerronnassa ja lopun biisilistasta. Suosittelisin romaania erityisesti kaikille heille, jotka tuntevat itsensä toisinaan raskaiksi ja pimeiksi ja jotka muistavat sen, kun farkkutakit menivät pois muodista.

Suvi Auvinen: Maailman viimeinen eläin

Karhukaiskirjasta eli Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin (Gummerus, 2026) -teoksesta ehdin jo kirjoittaa messuihin liittyvässä julkaisussa. Tuolloin lupasin siis, että kirjoitan kirjasta, vaikka aiemmin jo päätin, että en tee niin. Joten tässä ollaan.

Alkuun on sanottava: Minulla on tavallaan oma lehmä ojassa (tai karhukainen sammalessa). Tieteen popularisointi on teemana lähellä sydäntäni ja haaveilen siitä itsekin. Olen ehkä lapsellisuuteen asti varma, että oma osaamisalani (maaperä, pohjavesi ja ympäristönsuojelu) kyllä kiinnostaisi ihmisiä, jos siihen perehtymiseen olisi helpompi mahdollisuus. En ole koskaan työskennellyt tutkijana, se on myös tärkeä osa omaa näkökulmaani. Ja vielä se ilmeisin lukuohje: käsittelen tekstissäni ilmiöitä, en pelkästään yhtä kirjaa.

Kirjaa ovat rakastaneet kaikki. "Kaikki" siinä mielessä kuin ilmiöt mediassa näyttäytyvät, eli lopulta suhteellisten vähäiset, mutta toisistaan irralliset lähteet ovat kehuneet sitä. Turun kirjamessujen tietokirjaraadissakin kirjaa rakastettiin ja kehuttiin kovasti. Tuota ylistystä kuunnellessani mietin, että tämä varmaan povaa tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkuutta, ties vaikka voittoa. Olo oli hämmentynyt, mutta en ihan ymmärtänyt miksi. Nyt lähes kuukausi Turun messujen jälkeen ajatus on saanut lisää lihaa luitten ympärille ja jäsentynyt. Kyseessä on vain yksi kirja, mutta kuvittelen sen heijastelevan aikaamme ja yhteiskuntaamme, sellainen tapa kun kirjallisuudella on.

Auvisen kirja kertoo karhukaisista, siitä miten hän kiinnostui niistä ja mitä hän niistä oppi. Lisäksi se kertoo Auvisen omasta elämästä, muun muassa hänen puolisonsa masennuksesta. Teos sisältää paljon faktoja karhukaisista ja se on muodoltaan narratiivinen. Auvinen matkustaa karhukaisten perässä, osallistuu symposiumiin, oppii ja oivaltaa paljon. Ympäristökriisi ja toisaalta mikroskooppisen tason toivo kannattelevat kirjaa.

Auvinen esittelee oivalluksensa mikroskooppisesta maailmasta ja luonnontieteiden mittakaavoista siten, että näin heti kohdat, joissa lukijan olisi myös pitänyt kokea ihmeellisiä valaistumisen hetkiä. Minua ärsytti! Tunteisiin vetoaminen on kivaa, silloin kun se toimii (usein toimii minuunkin), mutta todella kiusaannuttavaa silloin, kun se ei toimi. Jotenkin myös haluaisin uskoa, että mikroskooppisen maailman olemassaolo tai vaikkapa se, että ihmisenkin voi sijoittaa karhukaisen kanssa samalle elämän puulle, kuuluisi jo valmiiksi ihmisten tiedostamiin asioihin.

Nähdäkseni minun ongelmani kirjan kanssa on näkökulma, oikeastaan kahdella tavalla. Jos Maailman viimeistä eläintä ei olisi markkinoitu ja joka paikassa käsitelty tietokirjana, olisin lukenut sen eri tavalla. Auvinenhan kirjoittaa todella taitavasti ja vetävästi ja karhukaiset on parhaita! Nyt oletin lukevani tietokirjaa ja petyin. Maailman viimeinen eläin ei suinkaan ole ainoa viime aikoina julkaistu tietokirja, joka on selvästi tarkoitettukin hyvin viihteelliseksi ja "helpoksi". Muutamien tietokirjojen (esim. Finlandia-ehdokkaanakin olleen Kimmo Ohtosen Tunturikettu - pohjolan naalin tarina) kohdalla olen miettinyt, että voisikohan niiden tietynlainen toisteisuus ja kerronnan muoto olla selitettävissä sillä, että niiden täytyy toimia myös äänikirjoina. Olen rakastanut narratiivisia tietokirjoja, mutta nyt alkaa ilmeisesti mittani tulla täyteen, tai ainakin vaadin niiltä vahvempaa tieteellisyyttä ja perusteita narratiivisen kerronnan käyttöön.

Toinen näkökulmaongelmani oli kerronnan näkökulma tieteeseen, erityisesti tutkijoihin. Ehkä, kun en osaa katsoa kuvausta riittävän itseironisesti, loukkaannuin tutkijoiden puolesta. Nyt mietin, popularisoiko teos oikeastaan tiedettä? Vai oliko kirja lähinnä kokoelma karhukaisfaktoja, yhden ihmisen fanitusmatka uskomattomien eläimien maailmaan. Ja samalla se vain vahvisti niitä stereotypioita, joita tieteeseen liittyy: Oi miten söpöjä tällaisten mikroskooppisten asioiden parissa puuhastelevia nörttejä! Hauskaa, että jotkut ne käyttävät elämänsä näinkin! (huom. ei lainauksia kirjasta, hieman liioittelin). Suhtautuminen karhukaisiin ja tutkijoihin oli huomattavan samankaltainen.

Helppous ja viihteellisyys tietokirjoissa ei olisi tietysti minkäänlainen ongelma, jos kenttä olisi muilta osin kattava ja laaja. Tiedän kuitenkin, että esim. juuri luonnontieteellisiä, alan asiantuntijoiden tietokirjoja julkaistaan vähän, koska niitä ostetaan vähän. Kentältä taatusti löytyisi loistavia kirjoittajia, taitavia popularisoijia, osaamista ja perehtyneisyyttä. Ollaanko menossa kohti sellaista tilannetta, että  julkaistavan kirjallisuuden, myös tietokirjojen, tulee nykyään olla mukavasti ja helposti pureksittavaa? Bonusta jo entuudestaan tutusta kirjailijasta. Minä en ole aiheen asiantuntija (hah), mutta olen lukenut huolestuneita kannanottoja siitä, kuinka lukijat ja kustantamot välttelevät vaikeita kirjoja. Emmekö jaksa enää lukea asiantuntijoiden kirjoittamaa tekstiä? Syvällä tutkimusaiheessaan oleva asiantuntija ei välttämättä ole taitavin esittelemään asiaa yleistajuisesti, mutta onko se syy heidän ohittamiseensa?

Ja lisää kysymyksiä, joita mietin yön pimeinä tunteina: Eikö sillä siis ole suurelle yleisölle väliä, kuka kirjoittaa ja millä meriiteillä? Kunhan viihtyy? Tietysti on olemassa runsaasti loistavia muiden kuin tutkijoiden itsensä kirjoittamia tietokirjoja. Esim. Bea Uusman Naparetkeä rakastin itse aikoinaan kovasti. Liialliseen portinvartijuuteen ei pidä myöskään mennä, mutta pidän vaarallisena kehitystienä asiantuntijuuden ja tutkijuuden merkittävyyden heikkenemistä. Olen kertonut täälläkin lasten luonnontieteellisistä kirjoista, joissa on ihmeellisiä virheitä. Tuntuu niin surulliselta, miksi tietoja ei ole tarkastanut asiantuntija, lapsiyleisöä pitäisi osata arvostaa erityisen paljon. 

Tänään luin järkyttävän uutisen STT:n lopettamisesta ja minun on entistä vaikeampaa pitää erillään kirjamaailmaa muusta maailmasta ja olla näkemättä tässä yhtä ja samaa kehityskulkua. En haluaisi uskoa, että olemme yhteiskuntana hyväksyneet sen, että tiedon välittäjällä ei ole väliä. Ei väliä vertaisarvioinnilla, koko tieteen historian tuomalla arvovallalla? Jos tietokirjan laatua arvioidaan, ajattelisin, että tiedon laadulla pitäisi olla siinä keskeinen merkitys. Vai pitäisikö asia nähdä siten, että tietokirja on sitä ansiokkaampi, mitä helpompi ja hauskempi se on lukea? Kuka sitä nyt jaksaa mitään kuivaa tiedettä, pölyisiä tutkijoita!

Tekstissäni oli huomattavasti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia ja oikeastaanhan Maailman viimeinen eläin teki sen, mihin vain kirjat parhaimmillaan pystyvät: se herätti suuren määrän ajatuksia, sai pohtimaan maailmaa laajemminkin kuin vain sen sivuilla esitettyjen asioiden verran.

Päätän tämän tekstin muutamaan loistavaan, alansa asiantuntijoiden kirjoittamaan tietokirjavinkkiin. Nämä ovat sekä viihdyttäviä ja ymmärrettäviä että täynnä tiukkaa asiaa. Kommentteihin saa laittaa lisää!

Jussi S. Heinonen ja Elina Lehtonen: Suomen muinaiset tulivuoret - Kallioidemme salaisuuksia. Gaudeamus 2024.

Panu Savolainen ja Aleks Talve: Arkkitehtuurimme vuosituhannet - Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun. Sammakko 2024.

Julia Korkman: Muistin varassa - Oikeusprosessi ja totuus. S&S 2022.

Anniina Nurmi: Rakastan ja vihaan vaatteita. S&S 2021.

Hannu Salmi: Tunteiden palo - Turku linkeissä 1827. Otava 2022.

Ilari Aalto ja Elina Helkala: Vuosi keskiajan Suomessa. Atena 2023.

Lisää ajatuksia Helsingin kirjamessuilta 2026

Mainos/vaikuttajapassi saatu Helsingin kirjamessuilta 

Kuten aiemmassa julkaisussa jo totesin, Helsingin messuilta tuli ajatuksia enemmän kuin päähän mahtuu. Jatkan niiden pureksemista. 

En suoraan vielä viitannut aiemmissa pohdinnoissani yhteen messujen parhaista ohjelmista: perjantaina Töölönlahti-lavalla Long Playn ohjelmassa keskusteltiin teemasta "Kuinka tulla hyväksi lukijaksi?" Keskustelu perustui Long Playn laajempaan juttuun ja aiheesta olivat puhumassa Anu Silfverberg, Riie Heikkilä ja Pekka Torvinen.

Olen onnettoman huono messumuistiinpanoissa, mutta tästä keskustelusta kirjasin ylös seuraavia poimintoja, mahdolliset virheet tai väärinymmärrykset ovat täysin omiani:

"Historiattomuus tullut nopeasti. Sivistykseen alettu suhtautua negatiivisesti hyvin nopeasti."

"Ennen ne jotka ei lukeneet, ajattelivat kuitenkin, että pitäisi lukea. Nyt suhtautuminen on vihamielinen."

"Lukijan oma tekijyys!"

"Kirjasta oman tekeminen! Myös vastakarvaan lukeminen. Omistajuus."

"Ei ole oikeaa tapaa lukea!"

"Kindness to author" - Vladimir Nabokov

Keskustelusta jäi olo, että ehkä tosiaan vähän pitää olla huolissaan. Ja vaikka suoraan en tähän viitannut aiemmassa tekstissäni, niin mietin tätä jo sitä kirjoittaessani: olen myös huolissani sivistyksen halveksinnasta, lukemisen omistajuuden puutteesta. Ihmisyyden näkökulma kapenee ja eriarvoisuus kasvaa, jos yhä harvempi lukee ja yhä useampi kokee, ettei voi lukea "vaikeita" kirjoja. Silfverberg kertoi esimerkkinä, että oli ehdottanut lapselleen, että he lukisivat saman runon ja sitten keskustelisivat siitä. Lapsi oli heti säikähtänyt, ajatellut että runo pitäisi lukea tietyllä tavalla, jonka kokeneempi äiti osaisi "oikeaksi" ja hän ei. Lukemiseen ja sen "oikeaan" tapaan liittyy paljon erilaisia valta-asetelmia.

Minusta oli erityisen ihana ajatus, että kirjoja voisi ottaa konkreettisesti omakseen esim. kirjoittamalla niiden marginaaleihin. Tuntuu rikolliselta, mutta voisiko se olla juuri sellaista anarkiaa, jota kaipaisin nyt elämääni? Ikuinen lempiaiheeni on myös se, kuinka jokaisella pitäisi olla oikeus ja mahdollisuus lukea mikä tahansa kirja omalla tavallaan. Vaikeilta tuntuvia tai omalta mukavuusalueelta poikkeavia lukukokemuksia kohti meneminen kun voi palkita aivan ennennäkemättömillä tavoilla. Omat ajatukset ovat aivan yhtä arvokkaita kuin jonkun toisen, se on omistajuutta ja tekijyyttä parhaimmillaan.

Omistajuutta en lakkaa pohtimasta koskaan muutenkaan kirjatapahtumissa hienojen ja älykkäiden ihmisten, sekä rahan, keskellä. Helsinkiin matkatessa tämä olo aina korostuu erityisesti. Oma maailmani, se sisäinen, jossa edelleen elän huolimatta omasta nykyisestä arkiminästäni, on maalaiskirjaston vaatimattomien hyllyjen kirjamaailma, peräkylän yksinäisen tytön maailma. Se maailma, jossa kirjat tarjosivat sekä ainoan harrastuksen, ystäviä että kurkistuksia sellaisiin maailmoihin, joista en olisi osannut edes haaveilla. 

Monopolin Pasilan asema on ollut minulle puolet elämästäni vain kaukainen, mielikuvitukselta tuntuva paikka. Olen ottanut senkin omakseni, tunkenut kirjojen myötä paikkoihin, jotka eivät tunnu minulle luontaisilta ja helpoilta. Riina Tanskasen hieno puheenvuoro messuilla (löytyy hänen profiilistaan Instagramissa) iski erityisesti alkutuottajien rinnastuksen osalta. Minä olen lama-ajan maanviljelijäperheen lapsi, nyt vaikutan täällä kirjallisuusmaailmassa.

Sanon aina, että ilman kirjoja minulla ei olisi mitään, eikä se ole kovinkaan paljon liioittelua. Olen surullinen, jos lukemisen vähenemisen myötä vastaavia mahdollisuuksia katoaa tulevaisuuden lukijoilta, tekijöiltä. Moni hämmentyy, ehkä vähän loukkaantuukin, kun kuvaan omia kokemuksiani "hienoissa" paikoissa. Se tosiaan on vain minun kokemukseni, ei perustu välttämättä lainkaan vallitsevaan totuuteen. 

Palatakseni tärkeimpään eli lukemiseen, tässä onkin se tuhannen taalan kysymys: kuinka heidät, jotka eivät koe omistajuutta, saadaan myös mukaan? Kuinka varmistetaan, että kirjallisuus ja sivistys kuuluu kaikille?

Ajatuksia Helsingin kirjamessuilta 2026

Ajan kuva 1: Tämä julkaisu on merkittävä mainokseksi, sillä olin Helsingin kirjamessuilla ilmaiseksi saadulla vaikuttajapassilla.

Ajan kuva 2: Niko Hallikainen kertoo Töölö-lavalla Nuoren Voiman haastattelussa kirjallisuuden rappiosta, siitä kuinka kaupallisuus on tuhonnut kustannusalan. Viereinen lastenalueen juna pitää kovaa ääntä ja toistuvasti Hallikaisen keskittyminen ja puhe katkeaa ja hän manaa äänekästä possujunaa.

Nuoren Voiman keskustelu, messujen kirkasta parhaimmistoa!

Tämä ei ole kannanotto siihen, saavatko lapset näkyä messuilla ja saako lapsilla olla kivaa, tästäkin minulla olisi paljon sanottavaa, kokonaisesta lapsivihamielisestä yhteiskunnasta. Moni asia voi olla totta samaan aikaan - tämän totuuden puute somekeskusteluissa ja muissakin keskusteluissa on kadonnut. Keskustelutaito on kadonnut. Kriittinen lukutaito on kadonnut? Ja kirjasome on vahvasti osana tätä ilmiötä.

Kirjasomen veteraanina uskon, että minulla on kompetenssia todeta: kirjasome on kaupallistunut aivan ennennäkemättömällä voimalla, kapitalistinen puhuri on iskenyt. Tästähän muutamia vuosia sitten keskusteltiin ja pohdittiin, että on vain ajan kysymys, milloin Booktok tulee kunnolla Suomeen. Joku tiesi kertoa (Olikohan se itse Ville Blåfield? Pieni arvostushetki myös muuten hänelle tähän väliin: hienoa viiden vuoden työtä ja onnea tulevaisuuteen!) että ulkomaisilla messuilla on jo omat Booktok-lavat ja kirjavaikuttajilla on omia fanitapaamisia. Siihen en ehkä osannut kuitenkaan varautua, kuinka erilaiselta kirjasomen ja koko kirjallisuusalan maailma tuntuu nyt verrattuna muutaman vuoden takaiseen.

Kirjagramin kultavuosina, joskus siinä koronan jälkeen, kun suosio oli suurimmillaan, näin useamman keskustelun siitä, että kirjagrammaajat eivät halunneet, että heistä tehdään vaikuttajia ja influenssereita sanan kaupallisessa mielessä. Tuolloin, ja etenkin kirjablogien kulta-aikaan, näkyi myös aika paljon keskustelua siitä, kuinka kirjasomettajat korvaavat laadukkailla arvioillaan valtamediasta puuttuvia kritiikkejä. Kirjasome on aina ollut hyvin laaja, monipuolinen ja tekijöidensä näköinen, kirjava. Messuillakin oli kuitenkin hyvin selvästi nähtävissä ilmiö, että kirjasomettajista itsestään tulee nyt tähtiä. Kirja-alan näkyvyys on tietysti merkittävä asia, mutta se lienee selvää, ettei henkilö edellä tehtävistä lyhytvideoista ole kritiikin korvaajiksi. 

Kukaan ei toki sellaista odotakaan, mutta huomionarvoinen asia on siksi, jos (ja kun) ulkopuolelta kirjasome nähdään yhtenäisenä tasapäisenä organismina, jolla on vain yhdenlaisia vaikutustapoja. Kirjasomen näkeminen yhtenä kokonaisuutena on muuten ongelma myös ikuisesti vellovan yhteisöllisyyskeskustelun vuoksi. Messuilla ulospäin näkyy helposti ystäväporukat, mutta heidän edustavuutensa koko kirjasomen yhteisöllisyyden edustajana on suunnilleen sama kuin jotkut raisiolaiset ovat ystävystyneet siksi, että ovat raisiolaisia. Raisiossa on noin 25 000 asukasta, en ihmettelisi, vaikka olisi jo saman verran kirjasomettajia.

Kaksi raisiolaista ja yksi turkulainen lavalla. Tämä oli hauskaa!

Lauantaina Töölö-lavalla käytiin keskustelu kritiikin tilasta. En suunnitelmistani huolimatta nähnyt tätä keskustelua, koska "Skumppa on tärkeämpää kuin kritiikki" ja oli ainoa kaikille sopiva hetki Alberto Moravian vihakerhon kokoontumiselle. Näin kuitenkin toisten julkaisuista, että kirjailija Elina Rouhiainen oli kritisoinut kirjasomea siitä, että tilit ovat toistensa kaltaisia ja eriäville mielipiteille ei ole sijaa kirjasomen yhteisöllisen luonteen vuoksi. Tästähän olisi hyvin helppo loukkaantua, minustako hän puhuu! Mutta hetkinen, tämäkin asia keskustelee sen kaiken kanssa, jota kolme päivää mietin messuilla. Palataan vähän ajassa taakse päin:

Torstaina ruokamessuhallissa keskustelimme Suvi Auvisen Maailman viimeinen eläin -kirjasta. On muuten pakko mainita, että söin saman erinomaisen kasvis-pad-thai -annoksen kolmena peräkkäisenä päivänä ja joka päivä keskustelut annokseni äärellä olivat erinomaisia. Olimme vaihtaneet reading_with_pet_dragonin kanssa Instagramissa muutaman sanan kirjasta ja todenneet, että vaikka "kaikki muut" ovat rakastaneet kirjaa, meille lukukokemus oli ristiriitainen. Sovimme etukäteen, että messuilla nähdään ja räntätään ja niinhän me sitten teimmekin. Ja voi pojat, olipa vapauttava ja antoisa keskustelu, johon pääsi osalliseksi muutama muukin - sattumalta luonnontieteellisesti suuntautunut tyyppi.

Keskustelun kautta minulle aukesi muutama asia: Olen tullut älyttömän varovaiseksi siitä, mitä kirjasomessa kirjoitan. Olen saanut vuosien varrella joitakin ikäviä kommentteja toisilta somettajilta, osan ihan aiheesta varmasti, mutta valtaosa tuntuu vain epäreilulta. Varon suututtamasta ketään, enkä halua olla vanha ja valittava, katkera ja kyräilevä änkyrä. Lisäksi se, että kirjailijat voivat nähdä julkaisut, aivan taatusti saa ihmiset varovaisemmiksi. Totta kai saa! Kaiken kritiikin, kohdistui se sitten kirjaan tai kirjasomeen, kuorruttaminen anteeksipyytelyihin ja liennyttelyihin on kuitenkin oikeasti aika uuvuttavaa ja pöljää hommaa. Sen tarkoitus on hyvä, mutta lopulta se aliarvioi lukijaa ja keskustelua.

Suhtaudumme kriittisesti Moraviaan ja aika moneen muuhunkin asiaan.

Toiseen tajuamaani asiaan taustoitan taas lisää: perjantaina Töölönlahti-lavalla Uuden Jutun Kerma (Sonja Saarikoski, Olli Seuri, Vaula Helin) keskusteli asiantuntijuudesta ja vähän raflaavasti siitä, ovatko asiantuntijat nykyajan papisto. Keskustelun aikana mietin omaa ongelmaani: jos joku kysyy minulta jotakin omaan alaani liittyvää, ensimmäinen reaktioni on alkaa miettiä, kuka olisi minua parempi asiantuntija vastaamaan kysymykseen. Koska aina, ihan aina, löytyy parempi! Syntyy ongelma, jossa on joukko ihmisiä, jotka kyllä vastaavat, jos kysytään, huolimatta siitä, riittääkö heillä natsat. Ja sitten on joukko hiljaisia, paljon tietäviä, jotka kuitenkin tunnistavat oman rajallisuutensa, eivätkä sen vuoksi halua avata suutaan.

Karhukais-kysymyksen äärellä pohdimme tätä: olisikohan kirjasomessa sittenkin tärkeää kuulua mahdollisimman laajasti erilaisia ääniä, myös alan asiantuntijoiden ääni. Huolimatta siitä, että ko. asiantuntijat eivät ole maailman parhaita karhukaistutkijoita, joita kirjassa muuten käsiteltiin meidän näkökulmastamme aika erikoisesti. Jos taustaltaan luonnontieteelliset kirjasomettajat eivät uskalla tai halua kritisoida luonnontieteellisen aiheen tietokirjaa, sillä tiedostavat niin maan analyyttisen perinpohjaisesti, ettei kirjaa ole kirjoitettu juuri heille ja no kun niin moni on tykännyt, ja asiat x ja y ja z, niin eikö olla ongelman äärellä?

Olisikohan siis kokonaisuutena niin, että kaikessa keskustelussa pitäisi pyrkiä taas sitä kohti, että eriävistä mielipiteistä voisi itsekin oppia? Sivumennen-podcastissa ja edelleen Särmä ja Salmi -podcastissa käsiteltiin hiljattain ilmiötä, jossa ihmisillä menee tunteisiin, jos joku kritisoi heille tärkeää kirjaa. Tämähän on hyvin tuttu kuvio kirjasomessa, todella inhimillinen ilmiö, mutta voisiko olla niin, että harmittomien mielipiteiden mahtuminen yhteisön sisälle on jo yhteisön tulevaisuudenkin kannalta kriittisen tärkeää? 

Elina Rouhiaisella oli siis erittäin tärkeä ja hyvä pointti ja kun se tulee tavallaan ulkopuolelta, siihen on syytä suhtautua vakavasti. Minä lupasin torstaina pyhästi, että kirjoitan vielä sittenkin karhukaiskirjasta, vaikka jo ajattelin, että parempi olla hiljaa. Ja päätin myös kirjoittaa tämän tekstin, vaikka joku ehkä suuttuisi. Eikö ole syytä olettaa, että kirjasomella on medialukutaitoa niin paljon, että se osaa arvioida, onko kyseessä yksilöön vai ilmiöön kohdistuva kritiikki, onko yksilön mielipide ehkä oikeasti vain yksilön mielipide, eikä laajempi hyökkäys? Ja jos tällaista ei voi olettaa, eikö se ole muiden kirjasomettajien osaamisen pahaa aliarviointia? Edelleen olen toki sitä mieltä (kas, näin pehmentelen kulmia taas), että jokaisella on myös vastuu siitä, millä sanoilla ja kuinka kritiikkiään ilmaisee. On eri asia sanoa, miksi ei pitänyt kirjasta, kuin ihmetellä siitä pitäviä ihmisiä ja niin edelleen.

Kermaa lavalla.

Hallikainen sanoi niin suoraan, että heikompia hirvittäisi, minä vähän muutan sitä vähemmän suoraan muotoon: suuri osa nykyisin julkaistavasta kirjallisuudesta ei ole taiteellisesti laadukasta. Tämä on keskustelu, josta kirjasome kerta toisensa jälkeen menee totaaliseen jumiin. Kun joku sanoo, että on aika huolestuttavaa, kuinka paljon (verrattuna muuhun) julkaistaan nopeaa ja helppoa viihdekirjallisuutta, ja että ihmiset eivät taida jaksaa enää kuluttaa muunlaista, ja että viihdekirjallisuus ei ole yhtä laadukasta kuin ns. korkeakirjallisuus, tai että on pelottavaa kuinka kirjat täytyy suoraan kirjoittaa äänikirjoiksi sopiviksi, keskustelu tyrehtyy nopeammin kuin Zuckerbergin tilille kilahtaa dollareita. 

Ensimmäinen puolustusreaktio nousee heti mukaan keskusteluun, yleistason kritiikki menee syvälle omaan minuuteen, ilmiötason keskustelua ei synny. Käytännössä edes keskustelua ei synny, vaan on yksittäisiä kannanottoja vailla kokonaisuutta. Ja taitaa olla niin, että some ihan tutkitusti ja ehkä toivotustikin edistää kuplautumista, sen ei ole alustana edes tarkoitus pyrkiä edistämään oikeaa, erilaisia mielipiteitä arvostavaa keskustelua. Ja aivan tässä samassa sopassa olen itsekin. Samalla tavalla olen joutunut opettelemaan sitä, että jos näen jotakin, mistä tulee minulle ikävä olo, on minun tehtäväni pohtia, mistäköhän oloni johtuu ja puhutaanko tässä nyt oikeasti minusta (KOSKAAN ei puhuta minusta).

Kirjamessut teki minulle siis taas sen, johon kirjamessut parhaillaan pystyvät: ajatuksia tuli enemmän kuin päähän mahtuu, olo on kupliva ja inspiroitunut. Tähän purin nyt päällimmäiset, sekavat ajatukset, palaan ehkä myöhemmin myös muihin. Jos tämä teksti herätti ajatuksia, kuulisin niistä mielelläni! Ja kiitos kaikki te, joihin tekstissä viittaan suorasti tai epäsuorasti, ja joiden ajatuksia olen tähän varastanut.

Hyvästi Esko ❤️

Esko muutti meille syksyllä 2012, samana syksynä kun aloitin tämän blogin. Siitä on pitkä aika, vaikka samalla se tuntuu kuin eiliseltä. Koska tiedän, että täällä on Eskon pitkäaikaisia faneja, kerron surulliset uutiset myös täällä. Esko kuoli tammikuun viimeisenä päivänä ja nyt koti on niin kamalan hiljainen.

On onni saada elää kolmetoista ja puoli tyytyväistä koiranvuotta. On vielä suurempi onni, että saimme jakaa nuo vuodet Eskon kanssa. 

Olet ikuisesti paras poika, nyt joudumme opettelemaan, millaista elämä on ilman sinua ❤️