Enni Mustonen: Sotaleski

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden uusi osa kuuluu kevääseen kuin valkovuokko toukokuiseen metsään. BookBeat-koukussa kun olen, olin taas kärppänä vaanimassa koska uusi Mustosen kirja ilmestyy sinne ja aloin heti tuoreeltaan kuunnella kirjaa. Välillä olen ollut jo aika kyllästynyt sarjaan. Tuntui että kirjat toistivat itseään ja se miten tarinaan oli pitänyt tunkea kaikki sen ajan julkkikset, tuntui teennäiseltä ja ärsyttävältä. Edellinen osa Taiteilijan vaimo kuitenkin lupasi parempaa ja ilokseni totesin, että tämä uusin osa, Sotaleski, otti jollakin tavalla askeleen takaisin kohti sarjan alkuperäistä viehätysvoimaa. Tämä oli oikein mukava kuuntelukokemus.

Sotaleski on nimetty niin, että sen sisältö paljastuu jo kättelyssä. Kirja sijoittuu sotavuosiin ja sen lopussa ei käy hyvin. Pelkäsin kuitenkin nimen perusteella paljon pahempaa. Kirjassa on paljon myös onnellisia hetkiä, toivoa, rakkautta ja uskoa parempaan. Kuvassa oleva lehtileike on peräisin Suomalaisen kirjakaupan mainoksesta. Se on hieno lainaus kirjasta ja kuvastaa hyvin koko kirjan sisältöä. Vaikka rakkaus päättyisikiin suruun, se on silti ollut arvokasta, elämisen arvoista.

Tarinassa liikutaan paljon Karjalan kannaksella. Kirjan alussa siellä tehdään linnoitustöitä, perheen isä Iivo on ollut siellä jo pidempään ja Kirsti sekä heidän jo 10-vuotias tyttärensä Viena tulevat perässä. Karjalan kunnailla sodan uhka on todellinen mutta kaukainen, linnoitustyö vain varautumista ihan teoreettisesti, kesä on kuuma ja kaunis. Yllättävän nopeasti kaikki kuitenkin muuttuu. Tilanne kärjistyy, puhkeaa sota jonka kauhuihin joutuvat rintamalla olevan Iivon lisäksi myös koko muu perhe. Pommitukset tuhoavat Kirstin muotiliikkeen ja kaikki elämässä menee uusiksi. Vaikka lukija tietää, miten sota etenee, miten se vain jatkuu, miten karjalaiset joutuvat evakoiksi, miten Suomi kituu ja kärsii, hän silti yllättyy kaikesta pahuudesta ja elää tuskaisesti sitä kaikkea Kirstin kanssa.

Sotaleski oli taattua Mustosta. Hänen tapansa tuoda historia eläväksi ja luoda hahmoja on mestarillinen. Vaikka kirja loppui surullisesti, se aloitti taas jotakin uutta, ja koukuunnutti lukijansa odottamaan taas seuraavaa osaa. Kyllä minä vielä muutaman kirjan verran haluaisin jatkaa Kirstin, Idan ja heidän sukunsa matkassa.

Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään

Ihminen on tavattoman hyvä tuomitsemaan muut, valtaväestöstä poikkeavat: narkkarit ovat heikkoja ja aiheuttaneet tilansa itse, romanit ovat laiskoja työnvälttelijöitä ja niin edelleen. Yhtä helppoa on kuitenkin unohtaa se, että lähtökohdat eivät todellakaan ole kaikille samat. Epävakaista oloista, sukupolvien ajan jatkuneesta onnettomuuden kierteestä ja mielenterveysongelmista on aika paljon vaikeampaa ponnistaa kuin turvallisesta, kantaväestöön kuuluvasta, mukavasti toimeentulevasta perheestä.

Yksi Suomen kuuluisimmista (nais)räppäreistä Mercedes Bentso aka Lisa-Maria Roine kertoo kirjassaan hurjan, hyvin turvallista ja suojattua elämää eläneelle jopa käsittämättömän, historiansa huumenuoresta esikuvaksi. Hän oli yksinhuoltajaäidin lapsi, pahasti koulukiusattu, hyväksikäytetty ja nujerrettu. Kaiken tämän vuoksi hän ajautuu osaksi huonoa porukkaa ja alkaa nopeasti käyttää subutexia ja vähän kaikkea muutakin, bentsoja esimerkiksi. Elämä on sekavaa ja väkivaltaista, rahaa aineisiin hankitaan kaikilla mahdollisilla tavoilla ja kehenkään ei oikeastaan voi luottaa. Naiselle huumemaailman ja romanikulttuurin yhdistelmä on vielä julmempi, nainen ei ole ihan koira muttei mieskään.

Sain itseni monesti kiinni todella ennakkoluuloisista asenteista. Linda-Maria kertoo, miten häpesi kun naapurin mummo näki ja näytti surulliselta, kun poliisit tulivat hakemaan häntä jonkin varkauden jälkeen. Tajusin jotenkin epämääräisesti ajatelleeni, että narkkarit eivät häpeä sitä mitä ovat, vaan ovat jotenkin valinneet tiensä. Oli myös todella valaisevaa kuulla, millaista on elää epävakaan persoonallisuuden kanssa. Linda-Maria kertoo oppineensa vasta kantapään kautta, että hän ei enää lähde toteuttamaan jokaikistä päähänpistoaan. Hän on opetellut odottamaan pari kuukautta ennen kuin toimii, jotta näkee haluaako asiaa oikeasti. Tällaisia harkittavia asioita, joita hän on ennen toteuttanut päätä pahkaa, ovat esimerkiksi johonkin uskontoon liittymiset.

Uskonto on kirjassa voimakkaasti läsnä ja sen eri puolet, sekä hyvää tekevä voima että tuomitsevuus, tulivat hyvin esiin. Kirja käsittelee paljon myös koulukiusaamista ja sen pitkälle kantavia vaikutuksia ihmiseen. Siitä ja nuorten syrjäytymisestä Mercedes Bentso on puhunut paljon myös julkisuudessa. Tarinassa nousee jatkuvasti esiin äidin tärkeys, se miten äiti aina auttoi, ymmärsi ja tsemppasi, vaikka itsekään ei aina ollut kovin hyvässä kunnossa. Äiti myös ohjasi Linda-Mariaa näyttelemisen ja räppäämisen pariin, asiat jotka kenties pelastivat hänet. Tarina on lopulta lohdullinen, vaikka mikään ei tietenkään poista menneisyydessä tapahtuneita pahoja asioita. Jokaisen etuoikeutetun valkoisen suomalaisen pitäisi lukea tämä kirja, se antoi ainakin minulle täysin uudenlaisia näkökulmia.

Kirjan kuuntelemisen myötä päädyin myös kuuntelemaan Mercedes Bentson musiikkia, genreä jota olen enimmäkseen aina inhonnut, Suomi-räppiä. Minut tuntevat ihmiset ymmärtävät miten iso harppaus ja mukavuusalueelta poistuminen tämä minulle oli! Se kertoo siitä, miten paljon Mercedes Bentso alkoi minua kiehtoa. Kun tarinat lyriikoiden takana ovat tuttuja, tuntuu musiikki täysin erityiseltä ja huomaan jopa pitäväni siitä. Se muuten taitaa olla niin, että:
"Kato once you go Mercedes, sielt ei oo paluut!"

Kirjailija: Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine
Kuunneltu kirja: Mercedes Bentso - Ei koira muutei mieskään (lukija Linda-Maria Roine)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★★

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Tästä kirjasta ei oikein voi kirjoittaa paljastamatta liikaa juonesta. Sinua on varoitettu!

Kuuntelin viime vuonna Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää. Siinä nuori nainen nimeltä Louisa Clark aloittaa työt neliraajahalvaantuneen miehen Will Traynorin henkilökohtaisena avustajana. Pian selviää, että Will suunnittelee avustettua itsemurhaa ja on päätöksestään varma. Luonnollisesti pari rakastuu, mutta loppu ei silti ole onnellinen.

Jos olisit tässä jatkaa Loun tarinaa. Willin taru on loppu ja Lou koittaa selvitä elämästään, surustaan ja tyhjyyden tunteesta elämässään. Hän työskentelee lentokentän irkkupubissa ja yleisesti ottaen yrittää vain selvitä päivästä toiseen. Loun elämä saa dramaattisen käänteen, kun hän putoaa kerrostalonsa katolta ja loukkaantuu pahoin. Putoaminen tuo hänen elämäänsä uuden ihmisen, ambulanssikuski Samin.

Toinen tärkeä uusi ihminen Loun elämässä yllättää hänet täysin. Käy ilmi, että Willillä on lapsi, josta tämä ei itsekään ollut tietoinen, teini-ikäinen Lily. Lily on hukassa elämässään ja kaipaa apua. Lou joutuu hankalaan tilanteeseen. Hänellä olisi tiedossa unelmien työpaikka New Yorkissa, mutta toisaalta Lily tarvitsee apua ja uusi yllättävä yhteys menetettyyn rakkauteen on vaikea jättää taakseen.

Pidin tästä jatko-osasta paljon ensimmäistä osaa enemmän. Kerro minulle jotain hyvää oli surullinen. Siinä oli hetkellisiä toivonpilkahduksia, mutta sen tiesi johtavan surulliseen loppuun. Jos olisit tässä taas oli paljon toivorikkaampi ja onnellisempi. Vaikka kirja on viihteellinen, oli sen sisältö kaikkea muuta kuin höttöä. Moyes on taitava luomaan hahmoja ja kuvaamaan näiden välisiä suhteita. Pidin siitä, miten hän käsitteli surua ja luopumisen tuskaa. Lou osallistui sururyhmään, jossa läheisensä menettäneet keskustelivat ajatuksistaan ja tuon ryhmän kuvaus oli kirjan parasta antia.

Tosiaan kuuntelin myös tämän jatko-osan äänikirjana. Lukija (Mervi Takalo) ei oikein ollut  kaikessa rauhallisessa monotonisuudessaan mieleeni ja päädyinkin kuuntelemaan kirjan puolitoistakertaisella nopeudella. Iso miinus tuli myös kohdassa, jossa yksi hahmo sanoi Simpsoneiden Nelsonin äänellä "Ha ha" ja lukijalla ei ollut selvästi aavistustakaan, miten Nelson tuon sanoo (kuuluu ehdottomasti yleissivistykseen!).

Loun elämä tuli kirjassa niin hyvään järjestykseen, että jätän hänet hyvin mielin. Silti jos kirjasarjan päätösosa Elä rohkeasti (2018) jossakin vaiheessa ilmestyy BookBeatiin, aion ehdottomasti kuunnella tai lukea myös sen. Jos joku kysyisi minulta vinkkiä viihteelliseen, helppoon, mutta sisällöltään laadukkaaseen romaaniin, jonka tarinaan voi uppoutua ja henkilöihin ihastua, voisin ehdottomasti suositella näitä Jojo Moyesin kirjoja.

Loun vanhemmat matkustavat kirjassa metrolla, joten Helmet-haasteessa kuittaan kohdan 31.

Anne B. Ragde: Elämänrakentajat

Viime vuonna syksyn pimeys (siis aina satoi ja aina oli pilkkopimeää!) ei tuntunut niin pahalta, kun ahmin Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogian äänikirjoina ja heti perään jatko-osan Perintötilan. Trilogia ei tosiaan pysynyt trilogiana ja tänä syksynä sain taas matkustaa Neshovin tilalle, sillä uusi osa Elämänrakentajat ilmestyi. Minulle oli ehdottoman selvää, että halusin kuunnella tämänkin kirjan äänikirjana. Iskikin pieni kriisi, sillä kirja oli jonkin aikaa BookBeatissa e-kirjana ilman äänikirjakaveria ja lopulta, kun äänikirja ilmestyi sinne, se ei jostakin syystä toiminut minulla. Onneksi tämä ensimmäisen maailman ongelma ratkesi asentamalla sovelluksen uudelleen.

Jo aiempien osien kanssa en voinut kuin hämmästellä sitä omakohtaisuutta, jota Ragde minulle syöttää ja pakottaa ajattelemaan. Ehkä monet maalla kasvaneet kokevat näin, ehkä eivät, mutta jotakin valtavan tuttua on Neshovin tilan tarinassa ja siinä, miten se etenee. Taas hämmästyin, kun tajusin, että Elämänrakentajat kertoo sitä, miten Tormod-vanhus elelee vanhainkodissa ja miten toisaalta tilalla puhaltavat uudet tuulet. 99-vuotias mummuni muutti alkuvuodesta pois tilaltamme. Neshovia kunnostetaan, ehostetaan remontoidaan, minun kotitilani on tänä vuonna tyhjentynyt. Kumpaankin tilanteeseen liittyy niin onnea kuin surutyötäkin.

Ragden kirjasarjan hahmot ovat minulle jo hyvin rakkaita. Oikeastaan jos minun pitäisi luetella hahmoja, joista kaikista eniten pidän kaikista ikinä lukemistani kirjoista, olisivat nämä tyypit aika korkealla.  Se johtuu ennen kaikkea siitä, että he ovat aitoja. Jokaisella on omat ongelmansa ja rasitteensa, mutta silti he ovat pohjimmiltaan hyviä ihmisiä, jotka pitävät yhtä. Ragde kuljettaa tarinaa arkisesti ja jopa karusti, mutta se onkin tärkeä osa kirjojen lumousta ja lisää samaistumispintaa. Dialogi kulkee toisinaan jouhevasti, toisinaan takellellen kuin oikeassa elämässä ikään. Ragde on ilmiömäinen arjen ja arkisten tunteiden sanoittaja.

Alkupään kirjat olivat juonellisesti vahvempia kuin nämä kaksi viimeisintä, mutta minulle riittää  tuttujen ja rakkaiden hahmojen uudelleen tapaaminen. Luopumista oli taas päästää irti Neshovista, kun kirja loppui ja luopumista oli monenlaista  myös kirjan sivuilla. Kenties lopulta syy sille, miksi rakastan näitä kirjoja niin paljon ja samaistun niihin, on se tuttu surumielinen pohjavire, joka jatkuu läpi tarinan, mutta jonka vähän väliä puhkaisee mustan huumorin kukka tai pieni ja täydellinen onnen hetki.

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 27, Erlend ja Krumme!

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Pihallamme kasvaa valkovuokkoja. Tässä niistä kaksi kolmasosaa.

Oi ihana toukokuu! Kesä tuli, yllätti ja hurmasi. Olen viettänyt mitä täydellisintä (kesä)lomapäivää siivoten pihaa, kuunnellen äänikirjaa ja nauttien auringosta. Olen sen tiennyt ennenkin, mutta oivallan aina uudestaan: olen onnellisin, kun saan tehdä jotakin ruumiillista työtä ulkona. Peruja lapsuudesta, elämästä maatilalla. En ehkä ole vielä ymmärtänyt kaikessa täydessä kauneudessaan, miten hyvää tämä omakotiasuminen minulle tekee. Murusina nautin näistä oivalluksen hetkistä.

Olen pitänyt paljon Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta. Uuden osan ilmestyminen on aina tapaus ja varma kevään merkki. Edellinen osa Ruokarouvan tytär ei kuitenkaan ollut mielestäni aiempien osien veroinen ja ehdin hiukan kyllästyä koko sarjaan. Odotukseni eivät siis olleet valtavan korkealla tämän uuden osan, Taiteilijan vaimon, suhteen. Silti totta kai innolla tartuin siihen, heti kun se pullahti uunituoreena BookBeatiin. Aloitin e-kirjana, mutta kun se sai pian rinnalleen myös äänikirjan, vaihdoin kuunneltavaan versioon. Enkä vähiten siksi, että lukijana on ihana jo lapsuuden äänikirjoista tuttu lempeä-ääninen Erja Manto!

Aluksi kamppailin samojen asioiden kanssa kuin edellistä osaa lukiessani. Jotenkin ärsytti. Yhtäkkiä kuitenkin huomasin pääseväni sisälle tarinaan, nauttivani Seinen rannoista, tutuista hahmoista, Kirstin ja Ilmarin rakkaustarinasta, taiteilijaelämästä ja eurooppalaisesta tunnelmasta. Pariisin hahmoissa keskityttiin kaikeksi onneksi suomalaisiin tyyppeihin, muiden muassa Mika Waltariin. Mustos-Mannisen tapa elävöittää historiaa on kyllä täysin omaa luokkaansa. Ja Pariisiin nuorena rakastunut voi aistia hänen kuvauksestaan kaupungin taian niin hyvin, että aloin haaveilla sinne matkustamisesta uudelleen.

Taiteilijan vaimo on monin tavoin herkempi kuin edeltäjänsä. Siinä on kuolemaa ja uutta elämää. Kieltolaki aiheuttaa kuohuntaa monin tavoin, samoin pohjanmaalta Lapualta nouseva uusi liike. Hienosti historiaa kuvaa myös Kirstin muotiliikkeen luomukset, 1920-luvulla kehitys on nopeaa ja uudet tuulet puhaltavat monessakin mielessä.

Olen valtavan iloinen siitä, että tämä sarjan osa kosketti minua niin hyvin. Lisää on nimittäin tulossa, enkä malttaisi odottaa sitä. Sen verran mielenkiintoiseen kohtaan tarina nimittäin jätettiin. Historian elävoittämisen rinnalla Mustonen tosiaan tietää myös, miten pitää hulluja jännityksessä ja ikuisessa koukussa!

Taiteilijoita, jotka luovat uutta, riittää tarinassa, Helmet-haasteessa siis yli kohta 34.

Kirjailija: Enni Mustonen
Luettu kirja: Taiteilijan vaimo (Otava, 2018)
Mistä hankittu: BookBeat (äänikirja, lukija Erja Manto)
Arvostelu: ★★★★

Reijo Mäki: Huhtikuun tytöt (äänikirja)

Kuva: Elisa Kirja.

Lähestulkoon hihkuin ilosta, kun huomasin BookBeatiin saapuneen liuta Vares-dekkareita äänikirjoina. Olen lukenut muutamia Vareksia, mutta olen jo pitkään haaveillut lukevani ne kaikki, mieluiten aikajärjestyksessä. Vanhin BookBeatista löytyvä Vares oli Huhtikuun työt vuodelta 2004, viidestoista Vares eli varsin uusi siis. Sillä kuitenkin hyppäsin tuon kaljaan ja naisiin menevän yksityisetsivän matkaan.

Vareksethan eivät ole mitään suurta kirjallista riemuvoittoa. Mutta ei niiden tarvitsekaan, sillä ne ovat hyvää viihdettä ja joskus se riittää. Turkulaiselle Varekset ovat erityisen viihdyttäviä tietenkin siksi, että Vares seikkailee kaikille tutuissa paikoissa ja myös vähän vieraammissa kaupunginosissa. Huhtikuun tytöissä minua hymyilyttivät erityisesti kaksi kohtaa: Ensinnäkin kuvaus Verkatehtaankadusta, jonka läheisyydessä siskoni aiemmin asui. Ja toiseksi kirjan huippuhetki, jossa arpikasvoinen mies tapaa homobaarissa paksumahaisen Madonna-paitaisen miehen, joka kertoo työskentelevässä jokirannassa valtion virastotalossa ympäristönsuojelun asiantuntijatehtävissä. Kyllä sitä alkoi katsella työkavereitaan vähän uusin silmin, heh! Väkisinkin mietin, että kenelle Mäki tässä piikitteli, tuskinpa tuollainen yksityiskohta ihan tyhjästä päätyi kirjaan.

Kirjan juoni oli varesmaiseen tyyliin vähän heppoinen ja kaukaahaettu, mutta lopulta se kuitenkin onnistui yllättämään. Kauan sitten keväisessä Turussa on kadonnut kolme opiskelijatyttöä, joista ei sen koommin ole nähty merkkiäkään ja Vares tutustuu tarkemmin tapaukseen. Kaiken sen juopottelun lomassa, voisin lisätä, sillä kirjassa Uuden Apteekin, Olavin Krouvin, Surutoinin ja jopa Bambugardenin ovi käy tiuhaan ja Jussin krapulatkin ovat sen mukaisia. Mutta tässä tarinassa ei herra ykstyisetsivän tarvinnutkaan olla kovin välkky ja skarppi, sillä asiat ratkesivat vähän kuin itsestään.

Tärkeässä osassa kirjassa oli myös kollikissa, joka muutti Vareksen luokse asumaan ja jonka tämä nimesi Jeesukseksi. Siispä Helmet-haasteesta vedin yli kohdan 40.

Pakko on vielä todeta, että kyllä lukija vaan vaikuttaa melkoisesti äänikirjakokemukseen. Juha Veijonen lienee ihan pätevä Vares valkokankaalla, mutta lukijana hän mumisi tasapaksusti ja  nielaisi kokonaisia lauseita. Minä kuuntelen äänikirjaa jatkuvasti paikoissa, joissa on paljon taustamelua ja jouduin laittamaan Veijosen luennan kuulokkeissani täysille, jolloin muminasta sai juuri selvää, mutta kovemmat kohdat sattuivat korviin. Ei jatkoon.

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

Rentoa lauantaita.

Niin vain kului tammikuu. Kuukauden aikana tapahtui taas paljon. Talo eteni niin, että se alkaa näyttää jo kodilta. Kolmen viikon päästä on Design-talon järjestämä taloesittely, eli silloin pitäisi olla valmista. Miten jännittävää! Sain myös heti alkuvuodesta kuulla, että suolitulehdus on paranemaan päin. Vaikka olo ei siltä aina tunnukaan, niin on se silti erittäin helpottavaa ja valtavan hyvä uutinen. Nyt koitan vain olla kärsivällinen, ehkä parin vuoden paha tulehdus jättää jälkensä niin, että olo ei saman tien ole täysin terve. Toisinaan parempi olo sai aikaan sen, että pääsin myös pitkästä aikaa salille ja spinningiin, se jos mikä tekee ihmiselle hyvää. Hyvää tekee myös se, että sain lopettaa kortisonin, tuon inhotuksen mutta pelastajan, syömisen. Toivottavasti nyt pärjään ilman.

Tammikuun aikana en ehtinyt istumaan alas lukemaan kirjaa ja iltaisinkin taisin nukahtaa aina parin sivun jälkeen. Ehdin kuitenkin kuuntelemaan äänikirjoja ja lukemaan puhelimen näytöltä e-kirjoja ja ehdinkin lukea peräti seitsemän kirjaa. Lisäsin tämän vuoden luetut kirjat sivut-palkkiin. Tammikuun parhaaksi nousi vuoden ensimmäinen luettu kirja Pentti Linkolasta (siitä lisää myöhemmin) mutta kyllä tämä lopultakin luettu (tai siis kuunneltu) Nälkäpeli-trilogia jää taatusti mieleeni.

Aloitin ensimmäisen osan kuuntelun alkuvuodesta, kun tein pitkästä aikaa palapeliä (parasta!). Ensimmäinen sarjan osa oli hirveän hyvä ja hirveän koukuttava. Kaksi seuraavaa eivät niinkään (ne sortuivat itsensä toistamiseen), mutta kuuntelin kirjat kuitenkin nopeasti koiraa ulkoiluttaessani ja bussimatkoilla.

Luonnonkatastrofit ovat hävittäneet tuntemamme maailman ja tilalle on noussut uusi maailma, joka on pahasti vinksallaan. Sisällissota on repinyt Panemia 75 vuotta sitten. Sodan voitti Capitol, tuhlaileva ja huikentelevainen diktatuuri, joka on siitä asti pitänyt maan muut sektorit ja niiden asukkaat pelossa järjestämällä vuosittain Nälkäpelin, tosi-tv-spektaakkelin, johon valitaan jokaiselta sektorilta yksi tyttö ja yksi poika. Pelin idea on yksinkertainen, nuoret laitetaan areenalle ja voittajia on vain yksi, se joka säilyy hengissä. Ideassa on jotakin samaa kuin Kärpästen herrassa. Tappamisen karmivuutta kun kummasti lisää se, että tappajat ovat lapsia.

Luin Wikipediasta, että Collins on saanut idean kirjaansa katsomalla televisiota, jossa tositelevision ja sotauutisten raja tuntui hämärtyvän. Lisäksi hänen isänsä on ollut Vietnamin sodassa. Kirjasarjaa kuunnellessani  mietinkin, että ehkä tämä on tarpeellista asennekasvatusta nuorille ihmisille. Sotaa ei useinkaan käsitellä nuorisokirjallisuudessa, ainakaan näin helposti lähestyttävällä tavalla.

Kirjan päähenkilö Katniss Everdeen on 16-vuotias sektorin 12 tyttö. Arpa valitsee hänen pikkusiskonsa Nälkäpeliin, mutta Katniss tarjoutuu tilalle vapaaehtoiseksi. Katniss on ansioitunut salametsästäjä, neuvokas, sitkeä ja notkea. Hän pärjää tietenkin uskomattoman hyvin kaikessa mitä tekee ja totta kai kaikki pojatkin ovat häneen ihastuneita. Collins on kirjoittanut häneen myös (päälleliimattua) haavoittuvuutta ja itsekkyyttä, mutta keskimäärin Katniss oli aika epäaito ja ärsyttävä tyyppi.

Muutenkaan kirjojen hahmot eivät olleet kovinkaan mukavia tai samaistuttavia ja oikeastaan itse juonikin oli aika yksinkertainen ja ennalta-arvattava. Eikä kirjan kielikään ollut mitään ilotulitusta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kirjasarja kuitenkin toimi hämmästyttävän hyvin. Yhdistelmä loistokasta Capitolia ja köyhyydessä eläviä sektoreita sekä se, että toisen sota on toisen viihdettä, oli yksiselitteisesti oivaltavaa. Ja joskus hyvään kirjaan ei tarvita sen enempää.

Seuraavaksi voinkin sitten katsoa Netflixistä leffasarjan. Nälkäpeli taitaa olla Pottereiden jälkeen seuraavaksi suurin nuoriskirjallisuuden ilmiö. Läheskään yhtä paljon en ihastunut, mutta oli tähän ilmiöön tutustuminen kuitenkin varsin mielenkiintoista.

Uudessa Helmet-haasteessa saan yli kolme kohtaa: 7, 15 ja 44. Maa on fiktiivinen, tapahtumat tosiaan liittyvät peliin ja kirjat ansiokkasti kääntänyt Helene Bützow on saanut vuonna 2001 kääntäjien valtionpalkinnon. Kirjat ovat myös osana Hyllynlämmittäjä-pinoani. Vaikka tosiaan en nyt lukennut tuota järkälettä vaan kuuntelin äänikirjat, mutta lasketaan se silti.

Kirjailija: Suzanne Collins
Luetut kirjat: Nälkäpeli, Vihan liekit ja Matkijanärhi (suom. Helene Bützow)
Alkuperäiset kirjat: The Hunger Games (2008), Cathching Fire (2009), Mockingjay (2010)
Mistä hankittu: BookBeat-äänikirjoina, lukija Heljä Heikkinen

BookBeat-äänikirjoja kesältä

Engelin kädenjälkeä Turussa

Sorruin kesällä taas BookBeatiin. Ensin mokomat tarjosivat kuukauden kahdella eurolla ja sen jälkeen maksoin vielä yhden täyshintaisen kuukauden. Osaavat kyllä koukuttamisen taidon. Ehdin kuitenkin saada rahoilleni oikein mukavasti vastinetta. Tässä lyhyesti kuluneen kesän äänikirjoista. Myönnettävä se kai on, kesä meni jo ja nyt on syksy. Näiden lisäksi kuuntelin BookBeatista Jukka Parkkisen Osku-kirjat, joista kirjoitin jo aiemmin.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Kuva Gummerus

Viime vuoden Finlandia-voittaja ei jotenkin jaksanut kiinnostaa minua siinä määrin, että olisin hankkinut sitä aiemmin luettavakseni. Äänikirja olikin juuri pätevä vaihtoehto tähän sivistysaukon paikkaamiseen.

Kirja olikin hieno, niin kuin nyt vain Finlandia-voittajalta odottaa voi, mutta eipä se jättänyt kuitenkaan kovin syvää muistojälkeä, huomaan nyt. Kertojanääni on Engelin ja se luo romaaniin mielenkiintoisen näkökulman. Taiteellinen elämänkatsomus yhdistyy synkkään ja ankeaan Helsinkiin, jota Engel on palkattu kaunistamaan. Teksti oli kuitenkin lopulta liian runollista minulle, olen arkisemman proosan ystävä.

Mukava äänikirjatuttavuus silti ja seuraavaksi kun käyn Helsingissä, aion vaellella enemmän Engelin kaupungissa. Yläasteen historianopettajamme oli muuten selvästi Engel-fani, meidän piti opetella kaikki ne Senaatintorin rakennukset ulkoa.

Helmet-haasteessa yli kohta 35, kirjan nimessä on erisnimi.


Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Kuva Tammi

Olen ollut täysin rakastunut Maria Kallio -sarjaan. Siksipä otin tämän uutuuden riemusta kiljuen kuunteluun heti (Tämä juuri on se BookBeatin hieno puoli, uutuuksia poksahtelee sinne kuin sieniä sateella. Ja sitten taas tämä on myös syy sille, miksi kaltaiseni klassikkolukija ei tunne tuota palvelua täysin omakseen, toivoisin jatkuvaa täydennystä myös vanhempien kirjojen puolella).

Odotin siis tältäkin uutuudelta paljon, mutta harmikseni petyin. Kirjaa vaivasi hätäisyyden tuntu, kuin osa kirjasarjan sydäntä olisi tipahtanut jonnekin matkan varrelle. Kirjassa juuri vankilasta vapautunut seksuaalirikollinen löytyy tapettuna ja Maria Kallio joukkoineen alkaa selvittää tapausta. Kallio toimii uuden lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osaston pomona ja tapaus päätyy heille, sillä uhri on nainen, joka on tuomittu alaikäisiin poikiin sekaantumisesta. Teemat ovat ahdistavia ja jotenkin Lehtolainen ei pääse samalle tasolle, ytimiin pureutuvaan kerrontaan, kuin monissa aiemmissa osissa. Lisäksi minua haittasi Viattomuuden lopun nuorten hahmojen epäuskottavuus, teinien ääni kalskahti oudolta.

Huomaan miettineeni, joko Maria Kallio olisi aika pistää eläkkeelle. Silti toivon sarjalle jatkoa, ehkä Viattomuuden loppu oli heikompi lenkki vahvassa sarjassa ja vielä on odotettavissa parempaa.

Kirja on tämän vuoden uutuuskirja, jossa ratkaistaan rikos, eli kaksi kohtaa täyttyy Helmet-haasteessa, kohta 47 yli. 

Jo Nesbø: Lepakkomies

Kuva Like

Tutustuin (kaikkien huulilla jatkuvasti olevaan) Harry Holeen silputessani oksia kesällä. Kun ajattelen Lepakkomiestä, ajattelenkin samalla loputonta oksien merta ja silppurin pärinää. Dekkari oli vetävä mutta jotenkin sen maailma oli liian raaka minulle enkä kokenut riittävästi sympatiaa sen hahmoja kohtaan ollakseni ihastunut ja koukussa.

Australia oli miljöönä mielenkiintoinen ja Nesbø on selvästi tehnyt taustatyönsä. En usko että tulen aivan heti tarttumaan sarjan jatko-osiin, mutta koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Oksiakin tulee silputtavaksi vielä tulevina vuosina...

Kirjassa selvitetään rikos, Helmet-haasteessa yli kohta 24.

Amu Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo

Kuva BookBeat

BookBeatin viime hetkillä kuuntelin vielä Amy Schumerin itsensä lukemana hänen esikoisteoksensa The Girl Wit the Lower Back Tattoon. Fanitan naista (katso Inside Amy Schumer Yle Areenasta!) ja siksi olin hyvin kiinnostunut kuulemaan, mitä kirjalla on tarjottavana. Odotin enemmän, kirja on heppoinen ja hattaramainen.

En oikein ymmärtänyt mikä Amyn pointti oli, näpistely- ja seksikokemusten jakamista jatkuvalla muistutuksella, että mitään en kadu, mutta älkää te tehkö näin. Todella rankkojakin juttuja Amy jakoi kuulijoilleen. Sympatia ja myötähäpeä vaihtelivat, ihan kuin Schumerin sarjaa katsoessa. Amyn ääntä oli kuitenkin ihan mukava kuunnella arkiaskareiden lomassa, vaikka ei tämä mitään kirjallista ilotulitusta ollutkaan. Schumer on mielenkiintoinen persoona, jonka tarinaa tämä teos valotti paljon.

Helmet-haaste, kohta 42 (esikoisteos).

Lisää Engelin kädenjälkeä. Tuomiokirkon torni katselee rakasta Turkuani.

Jukka Parkkinen: Osku- ja Suvi Kinos -sarjat

Rakastan Jukka Parkkista, olen rakastanut jo neljännesvuosisadan. Lapsuudessani kirjastosta kannettiin kotiin aina uudelleen Suvi Kinoksia ja Korppeja niin kasetteina kuin kirjoinakin. Teininä Kalle Yrjänä ja Viekas mies tuli taloon ihastuttivat, samoin Parkkisen ainoa aikuistenromaani Vaivautunut seikkailija. Sittemmin Karhukirjeet ovat vieneet sydämeni tyystin, niitä olen hihitellyt moneen otteeseen.

Olen kuitenkin jostakin syystä sivuuttanut tämän parkkis-historiani aikana Osku-kirjat kokonaan. Muistan katselleeni niitä usein kirjaston nuortenkirjahyllyssä, mutta ajatelleeni että ne ovat jotenkin "poikakirjoja". Mielikuvani on, että ymmärsin jotenkin väärin, että kirjat kertovat nuoresta jalkapalloilijapojasta Oskusta, eikä se kuulostanut yhtään kiinnostavalta. Miten väärässä olinkaan ja mikä menetys, etten ollut näitä lukenut aiemmin. Kuuntelin kirjat nimittäin tänä kesänä BookBeatista ja ne olivat taattua Parkkista. Kesällä tulin lukeneeksi myös vuosien tauon jälkeen uudelleen Suvi Kinokset. Parkkis-pitoinen kesä siis.

Oskua ei tosiaan voi luonnehtia jalkapalloilijapojaksi, hah mikä erehdys. Hän on miehenalku, joka vähät välittää sovinnaisuuden ja tavanomaisuuden säännöistä. Hän pukeutuu pukuun arkena, jos siltä tuntuu, käyttää sivistyssanoja ja viihtyy erinomaisesti itseään huomattavasti vanhempien ihmisten kanssa. Toisaalta hän on hyvä ja lojaali ystävä, neuvokas ja vauhdikas tyyppi, joka saa paljon hyvää aikaan.

Osku-kirjojen maailma on ihanan idyllinen. Ensimmäisessä osassa (Osakkeet nousussa, Osku) Osku viettää kesää maaseudulla isäpuolensa äidin hoivissa ja myöhemmin hän on muuttanut maalle pysyvästi. Parkkisen kuvaama maaseutu on romanttinen, elävä, aito ja juuri sellainen, millaiseksi miellän oman lapsuuteni kasvuympäristön.

Parkkinen on ennen kaikkea nerokas ihmiskuvaaja. Vieläkin naurattaa kuvaus maalaistalon isännästä ja emännästä, jotka keskustelevat kiivaaseen sävyyn siitä, että minäs vuonna se ja se juttu tapahtuikaan ja mikäs sen hevosen nimi olikaan  ("No ei varmana ole niin kuin sinä muistat vaan näin!") vieraasta vähät välittämättä. Ihan kuin minun sukuni, voi että! Aino Koistinen, Oskun mummopuoli, on myös mitä mainioin tyyppi. Hän karruttaa eläkekassaansa pajatsoa pelaamalla eikä sylje lasiin, suora esikuva Karhukirjeiden Amalia-tädille kaikessa mainiossa elämänmyönteisyydessään.

Osku-kirjat olivat niin erinomaista viihdettä, että oikein harmittaa, miksi en ole näitä lukenut aiemmin. Ne kuitenkin todistavat taas sen, että Parkkinen on mitä täydellisin kirjailja myös sen suhteen, että hänen kirjansa sopivat kaikenikäisille. Lapsena olisin keskittynyt eri asioihin, mutta nyt nautin niistä varmasti yhtä paljon.

Tämä erilainen lukukokemus eri ikäisenä tuli todettua Suvi Kinosten uudelleenluvun kohdalla. Mielikuvani kirjoista oli se, että ne ovat valtavan hauskoja, hulvattomia ja iloisia. Olinkin aika järkyttynyt, millaisen määrän synkkyyttä ne kätkivät sisälleen. Masennusta, alkoholismia, kuolemaa, riitoja ja myös nykylukijan silmin vähän liian rasistiselta kalskahtavia juttuja. Mutta silti, aivan hirveän hasukojahan ne olivat edelleen. Lisäksi kiinnitin erityistä huomiota enojen tutkimusaloihin, nykyisin itsekin korkeastikoulutettuna luonnontieteilijänä yliopistomaailman kuvaus oli hauskaa luettavaa.

Tästäkin olen vaahdonnut monesti ennenkin, mutta en edelleenkään käsitä, miten Jukka Parkkisen kirjoihin on onnistuttu hankkimaan niin hirvittävän rumat kannet. Olen ihan varma, että nämä kammotukset ovat karsineet Parkkiselta paljon lukijoita (niin kuin minä karsin ennakkoluuloistani johtuen Oskut pois lukulistaltani lapsena) ja sen vuoksi kirjailijan maine ei ole niin suuri kuin sen ehdottomasti pitäisi olla. Sillä onhan se nyt selvä, että Jukka Parkkisen luomat hahmot ja ikimuistoiset maailmat, ovat ehdottomasti suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historian parhaimmistoa. Ja edelleen mikä parasta, ne ovat relevantteja lukijan iästä riippumatta. Jos osaa samaan aikaan naurattaa ja itkettää sekä lasta että aikuista, on käsissä jotakin ainutlaatuista.

Osku-kirjat kuuntelin BookBeatista. Suvi Kinos -kirjat lainasin äidiltäni, jolle olen hankkinut ne lahjaksi. Trilogian olen lukenut monesti ennenkin, mutta bonusosan isoisän salatusta elämästä luin nyt ensimmäistä kertaa.

Osakkeet nousussa, Osku (1989)
Voittoa kotiin, Osku (1989)
Suku on pahin, Osku (1990)

Suvi Kinoksen seitsemän enoa (1995) (Helmet-haaste kohta 18) 
Suvi Kinos ja puuttuva rengas (1998)
Suvi Kinos ja elämän eväät (1999)
Suvi Kinos ja isoisän salattu elämä (2006)

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet

Tämän vuoden Helmet-haasteessa minua eniten hirvitti kohta "kirja kertoo Intiasta". Totta puhuakseni Intia ei juuri kiinnosta minua, sen kulttuuri tuntuu liian monimutkaiselta, kadut likaisilta ja Blooywood-meininki ahdistaa. Näin puhtaan ennakkoluuloisesti. Olinkin todella helpottunut, kun kohdan täyttämiseen ilmaantui helppo keino, Elisa Kirjan ilmaiseksi tarjoama humoristinen Delhin kauneimmat kädet.

Keski-ikäinen Göran Borg on kaavoihinsa pahasti kangistunut mies. Hänen suurin paheensa on jalkapallofoorumin selailu, johon kuluu työpäivästä yllättävän pitkä aika. Lisäksi Göran on aina päivälleen selvillä siitä, kuinka monta vuotta, kuukautta ja päivää on kulunut siitä, kun hän erosi vaimostaan Miasta. Elämä on jumittunutta ja hyvin jumissa on myös Göranin tapa tehdä töitä. Siispä pian tuleekin hetki, kun nuorten hallitsema työelämä ajaa Göranista ohi ja Göranille tehdään selväksi, että hänen olisi paras siirtyä muualle, ottaa eroraha ja pakata tavaransa.

Göran on siis vapaa tekemään mitä tahansa ja sattuman kautta hän lähtee lomalle Intiaan. Matkasta tulee (tietenkin...) käännekohta Göranin elämälle. Ensimmäistä kertaa elämässään hän heittäytyy, tekee harkitsemattomia asoita ja ottaa jopa manikyyrin, useamman kerran. Kohta hänellä onkin Delhin kauneimmat kädet.

Kirja oli humoristinen ja helppo, kelpo välipala piristämään arkea. Jotenkin kokemus jäi kuitenkin aika vaisuksi. En erityisemmin pitänyt kirjan henkilöistä tai toivonut heille parasta. Intia ei alkanut tarinan myötä kiinnostaa yhtään enempää vaan ennakkoluuloni vain vahvistuivat. Silti vietin monta ihan mukavaa hetkeä kirjaa kuunnellen. Ja sainpa tosiaan taas yhden Helmet-kohdan yli.

Charles Dickens: Joululaulu, ilmainen äänikirjaklassikko (joulukalenterin 17. luukku)

Seinäjoen Törnävän vanhan ajan talvitunnelmaa.

Tämä kirja olisi ollut mukava säästää joulukalenterin viimeiseen luukkuun, aattoaamuun. Haluan kuitenkin esitellä kirjan nyt, sillä tässä on mielestäni mahtava vinkki viihdyttämään joulusiivousta, paketointia ja muita joulupuuhia, joiden parissa moni varmasti viettää kuluvan viikonlopun.

Olen monesti ennenkin maininnut Elisa Kirjan ilmaiset klassikot, joiden valikoima on viime aikoina laajentunut mukavasti. Nykyisin valikoimasta löytyy myös joitakin äänikirjoja. Niistä yksi on todellinen jouluklassikko, Charles Dickensin Joululaulu vuodelta 1843. Tarina on suomennettu muun muassa nimillä Joulukertomus, Saiturin jouluyö ja Saiturin yö.

Joululaulu taitaa olla yksi kirjallisuuden tunnetuimmista tarinoista kautta historian. Minäkin muistan nähneeni televisiosta siitä useamman sovituksen. Sen hahmot ja yksityiskohdat ovat suosittuja lainauksia niin kirjallisuudessa kuin televisiosarjoissa. Heti tulee mieleen muun muassa Futuraman Pikku Tim. Vaikka ei olisi koskaan kuullutkaan Dickensistä, on tietämättään väkisinkin törmännyt viittauksiin, ihan vaan vaikka lukemalla Aku Ankkaa, jossa Roope-sedän hahmo perustuu Scroogeen (ja jopa nimi on lainattu).

Olen lukenut Joululaulun aiemmin ainakin kolme kertaa ja olen nähnyt televisioversioista suosikkini, Muppettien joulun, ainakin viisi kertaa. Tarina on minulle rakas, tuttu ja ehdottoman jouluinen. Se oli mitä täydellisintä kuunneltavaa joulukuulle. Dickensin tarinan opetus on ajaton ja kaunis. Aloin ihmetellä, miksi olen muuten tehnyt Dickensistä itselleni sellaisen mörön. Olen jumittunut Kolean talon kanssa niin pahasti, että välttelen hänen kirjojaan. Kun kerran nautin Joululaulun polveilevasta, lukijalle jutustelevasta ja eläväisestä kirjoitustyylistä, miksi en nauttisi muistakin tarinoista.

Muutaman tunnin pituisen tarinan ehtii hyvin kuunnella pipareja leipoessa, lahjoja paketoidessa tai mattoja tampatessa. Minä ainakin löysin tarinasta aitoa ja lämmintä joulutunnelmaa, jälleen kerran. Elisa Kirjan sovelluksen saa Android- ja Apple-puhelimiin ja Joululaulu löytyy sieltä valikosta Ilmaiset klassikot.

Enää seitsemän yötä jouluun!

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja Pahan Pappi (joulukalenterin 13. luukku)

Pakkanen tekee lumettomastakin maisemasta taianomaisen. Jopa seittitakiainen oli toissailtaisella lenkillä kaunis.

Kuuntelin Harjunpään ja pahan papin syyskuussa, aikaan kun iltalenkeillä alkoi jo hämärtää. Ensimmäisen Harjunpääni, Rakkauden nälän, olen lukenut monta vuotta sitten eräänä jouluna ja nyt vasta luin, tai siis kuuntelin, toisen. Rakkauden nälkä oli todella vaikuttava, mutta niin oli Pahan pappikin.

Harjunpää saa ratkaistavaksi kinkkisen pulman. Sarjamurhaaja piinaa Helsinkiä, metron alle kuolee ihmisiä. Samaan aikaan Pasilassa pimeissä nurkissa lymyää omituinen mies, maahinen, joka palvoo pyhää Maammoa. Tarinassa on mukana myös Matti-poika, kovia kokenut yksinäinen lapsi. Kirjan juoni on tavattoman hyvin rakennettu ja eheä. Tarina on voimakkaan jännitteinen, mutta ei perinteisen dekkarin tavalla. Se ammentaa voimansa pahuudesta, pimeydestä ja ihmissielun pimeistä puolista.

Olin vähän jopa yllättynyt kirjan synkkyydestä, siinä ei juuri näkynyt valonpilkahduksia. Tunnelma oli ainutlaatuinen ja "perinteiseen" dekkariin verrattuna Pahan pappi olikin paljon syvempi ja psykologisempi. Hieno mutta tavattoman musta kirja. Seuraavaksi en aio pitää yhtä pitää taukoa Joensuun kirjojen välillä. Hyllystä löytyisi Rautahuone, taidan avata sen jo pian. Tosin voisi olla mukavaa myös aloittaa aikajärjestyksessä vanhimmasta Harjunpää-dekkarista.

Kirja on suomalaiset suosikit -listalla sijalla 76.

Kuva: Elisa Kirja

Kirjailija: Matti Yrjänä Joensuu
Luettu kirja: Harjunpää ja pahan pappi (2003)
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Lukija: Riku J. Korhonen
Arvostelu: ★★★

Siri Kolu: Me Rosvolat (joulukalenterin 12. luukku)

Lumikuvat jatkuvat. Pikku-Esko keväällä 2013.

Olen nähnyt Siri Kolun muutaman kerran kirjamessuilla ja hänen kirjoihinsa ei ole oikein voinut olla törmäämättä, sen verran suosittuja ne ovat. En kuitenkaan ollut lukenut häneltä yhtään kirjaa, joten kun Elisa Kirjasta sai jonkin tempauksen kunniaksi valita muutaman teoksen joukosta ilmaisen kirjan, en empinyt yhtään valita Me Rosvoloita äänikirjana. Kirja osoittautuikin ihan täydelliseksi iltalenkkejen piristykseksi, matkani Kolun kirjojen parissa ei varmastikaan jää tähän.

Tarina alkaa varsin dramaattisesti. Maantierosvoperhe rosvoaa mummolaan matkalla olleen perheen auton ja siinä sivussa takapenkillä siskonsa kanssa matkanneen Vilja-tytön. Hurja-Kaarlo on perheen isä, suuri rosvopäällikkö. Hilda on äiti, taitava autokuski ja perheessä on kaksi rosvolasta, Hele ja Kalle. Lisäksi rosvojengiin kuuluu Kulta-Pete. Rosvous on loppuun hiottua taidetta, jossa pysäytetään auto, varastetaan autossa olevat herkut, pelikortit tai barbit ja jatketaan matkaa. Vilja tarttuu mukaan Hurja-Kaarlon päähänpistosta. Aluksi tilanne herättää hämmennystä niin rosvoperheessä kuin Viljassakin, mutta pian kaikki alkavat nauttia tilanteesta ja Vilja elää elämänsä parhaan ja hauskimman kesän. 

Me Rosvolat oli hyväntuulinen, lämmin ja hauska. Ei ihme, että teos voitti junior-Finlandian 2010! Sen anarkistisuus ihastutti ja rosvoperheen jäsenet olivat kaikessa pöljyydessään herttaisia, etenkin Hurja-Kaarloon ihastuin pahasti. Kirjassa oli mahtava kesäloman tuntu ja se toi valoa ja lämpöä joulukuun alun säkkipimeisiin iltoihin. Rosvoloiden seikkailuja on monen kirjan verran ja aion jossakin vaiheessa lukea ne. Sitä ennen taidan kuitenkin tutustua Kolun nuortenkirjoihin, etenkin Kesän jälkeen kaikki on toisin kiinnostaisi.

Kuva: Elisa Kirja

Kirjailija: Siri Kolu
Luettu kirja: Me Rosvolat (2010)
Lukija: Hannu-Pekka Björkman
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Arvostelu: ★★★

Tommi Kinnunen: Lopotti (joulukalenterin 4. luukku)

Luin Tommi Kinnusen esikoisen Neljäntienristeyksen sykysllä 2014. Nautin kirjasta valtavasti, mutta en koskaan blogannnut siitä. Niin oli vähällä käydä teoksen jatko-osalle Lopotillekin, mutta nyt joulukalenterin ansiosta jo pitkä aikaa sitten lukemani Lopotti pääsee piipahtamaan blogiini.

Sain tämän vuoden maaliskuussa uuden, mahtavan työpaikan, ja sen kunniaksi siskoni antoi minulle lahjakortin Elisa Kirjaan, josta sain ostaa itselleni mieluisan kirjan ylitarkastajuuden kunniaksi. Valitsin helmikuussa ilmestyneen Lopotin äänikirjana. Paljon on siis virrannut vettä Aurajoessa sen jälkeen, kun olen kuunnellut kirjan.

Usein kun kirjan lukemisesta on kulunut aikaa, en muista niinkään yksityiskohtia, vaan tunnelman. Niin on käynyt nytkin. Muistan että Lopotin tunnelma oli vahva ja että se oli hurjan kaunis, kieleltään voimakasta ja selkeää. Ne yksityiskohdat, jotka muistan, liittyvät sokeaan Helenaan. Lopotti pureutuu siihen, millaista on olla sokea näkevien maailmassa. Sokealle sokeus on normaalia, näkevät tekevät siitä ongelman. Helenan sisäinen maailma on vahva, hän on päättäväinen, itsenäinen ja hauska nainen. Helenan lähettäminen lapsena yksin maailmalle sokeiden kouluun on riipaisevaa. Riipaisevaa on myös Helenan veljenpojan Tuomaksen kokema tuska ja lähtemisen pakko.

Lopotti on romaani juurista, joukkoon kuulumisesta ja sopeutumisesta. Se on romaani pärjäämisestä, elämän eteen päin menosta. Lopotti oli lopulta varsin arkinen ja siinä piilikin sen viehätys. Kinnunen kuvaa tavallista ihmistä ilmiömäisesti. Se on täynnä lohtua, suomalaista sisua ja tunnetta. Lopottia on luettu paljon, voittipa se historian ensimmäisen Finlandian yleisöäänestyksenkin. Kirjasta on myös blogattu paljon ja hieno bloggaus on esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa. Siellä on myös tämä lainaus kirjasta, jota näkyi monessa paikassa kirjan ilmestymisen jälkeen, eikä syyttä, on se niin hieno:

"On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuten arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo. Vain itselleen täytyy kelvata, ei muille. Ja muista, että vaikka kaikki tarinat eivät olet rakkaustarinoita, eivät ne ole epäonnistuneita."

Entinen kuusamolainen Kinnunen on nykyisin turkulainen. Lopotissakin liikutaan myös Turussa. Jutun kuvat otin eilen ja tunnelma kaupungilla oli taianomainen, Teatterisillalle (toinen kuva) oli tuotu kuusia ja siellä kuului joulun kuiskauksia. Kirjastosillalla (ensimmäinen kuva) soi kuvaa ottaessani mieskuoron En etsi valtaa loistoa. Vanha suurtori (alin kuva) oli tulvillaan joulun tuoksuja ja iloisia ihmisiä. Ihan pian tuolta Brinkkalan parvekkeelta julistetaan joulurauha koko maahan.

Loppuun vielä yksi muisto tältä vuodelta. Joskus syksyllä istuin pitkässä jonossa laboratoriossa odottamassa verikokeisiin, väsyneenä ja huonovointisena. Törmäsin tähän juttuun jossakin vanhassa naistenlehdessä, hymyilytti.

Kirjailija: Tommi Kinnunen
Luettu kirja: Lopotti (2016)
Mistä hankittu: Elisa Kirja, lahja siskolta <3
Arvostelu: ★★★★

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä Karvoselle, Karhukirjeitä kaamoksesta ja Karhukirjeitä kuntolomalta (joulukalenterin 3. luukku)

 

Olen niin monesti hehkuttanut rakkauttani Jukka Parkkiseen, että asia on varmasti jo käynyt selväksi: Parkkinen on mielestäni yksi Suomen parhaista kirjailijoista. En enää muista, millä Parkkisen kirjalla olen aloittanut hänen tuotantoonsa tutustumisen, siitä on niin tuhottomasti aikaa. Korppi-kirjoja meillä ainakin luettiin ja kuunneltiin äänikirjoina, mutta lopulta se oli Suvi Kinos, joka räjäytti pankin. Äitinikin on kova fani ja olen ostanut Suvi Kinos -sarjan hänelle lahjaksi. Ehkäpä voisinkin napata kirjat joulunpyhiksi ahmittaviksi, liian monta vuotta on kulunut siitä, kun olen kirjat viimeksi lukenut.

 

Karhukirjeet ovat tulleet tutuksi alun perin radiosta ja en ole tainnut aiemmin lukea niistä montakaan alusta loppuun. Syksyllä kun minulla oli BookBeatin kuuden viikon ilmainen kokeilu, kuuntelin heti sieltä löytyvän Karhukirjeitä kuntolomalta. Kun kokeilu oli loppumassa, kokoelma täydentyi muillakin karhukirjeillä (tai ainakin muutamalla), mutta harmikseni en ehtinyt enää kuuntelemaan kuin Karhukirjeitä Karvoselle ja Karhukirjeitä kaamoksesta.

 

Karhukirjeet ovat Parkkista parhaimmillaan. Mehevää huumoria, sanoilla ja tuplamerkityksillä leikittelyä ja juttuja, jotka naurattavat samaan aikaan sekä lapsia että aikuisia, mutta eri syistä. Kuuntelin Amalia-tädin kuntolomajuttuja koiraa lenkittäessäni ja olipa vaan vaikeaa koittaa pyrskiä sisäisesti, kun ei halunnut herättää kanssalenkkeilijöiden ihmetystä. Amalialla on kunto päässyt romahtamaan ja hän lähtee kuntolomalle. Kuntolomalla muun muassa lenkkeillään Nallemarketiin ostamaan makkaraa. Ihanan piristävä asenne kaiken tämän supertrendikkään fitnessin keskellä.
 

Kuntolomalla laskettiin painoa, mutta kaamoksessapa nostettiin, Amalia-täti kun on hurahtanut painonnostoon. Lisäksi hän muun muassa keksii innovatiivisia keinoja matonpesuun ja tutustuu tietokoneisiin. Ensimmäisen karhukirjeteoksen Karhukirjeitä Karvoselle olen lukenut aiemminkin. Sekin nauratti vähintään yhtä paljon kuin Kuntoloma ja Kaamos. Parasta oli ehdottomasti tämä kohta:

 

"Tädin suosikkeja olivat lapsena olleet sellaiset kirjat kuin Nalle Puh, Uppo-Nalle, Nalle Karvatasku ja Rasmus-nalle. Minä sanoin, että äiti oli lukenut ne kaikki minulle, kun olin ollut pienempi. Täti meni penkomaan kirjahyllyään, mutta yhtään lastenkirjaa ei löytynyt, pelkästään aikuisten klassikoita. Klassikko on sellainen kirja, jonka kaikki tietävät, mutta jota kukaan ei ole lukenut."

Karhukirjeet ovat täydellistä kuunneltavaa pimeään syksyyn. Lämmin suositus, ehdottomasti myös etenkin aikuisille!

Kirjailija: Jukka Parkkinen
Luettu kirja: Karhukirjeitä Karvoselle (2002), Karhukirjeitä kaamoksesta (2006) ja Karhukirjeitä kuntolomalta (2015)
Lukija: Juho Milonoff
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★★

Kymmenen syytä, miksi Maria Kallio -sarja on niin loistava

Huhuu, onko täällä enää ketään? Elämä on hektistä, ihanan hektistä! Kirjallisiakin juttuja on sentään tapahtunut, olen seikkailut ihanan Seinäjoen kirjaston syövereissä ja ostanut sohvatyynyille Muumi-sarjakuvatyynyliinat. Huhtikuukin on ihan kohta puolessa välissä, pitääkin viikonloppuna elvyttää kuivahtanut kirjahyllyn aarteet -sarja. Kohtapuoleen pitäisikin aloitella myös jo klassikkohaasteeseen luettavaa kirjaa eli Sota ja rauhaa. Mites te muut haasteeseen osallistuvat, joko klassikot on aloitettu vai jätättekö myöhempään?

Nyt kuitenkin jotain aivan muuta. Voi itku! Menin ja kuuntelin viimeisimmänkin Maria Kallion loppuun. Mitä ihmettä minä nyt kuuntelen? Samankaltainen tunne iski viimeksi, kun luin Potterit loppuun. Siitäpä nousi idea listata tuon Potter-postaukseni tapaan kymmenen syytä sille, miksi Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja on niin käsittämättömän koukkuunnuttava ja loistava.

1) Yllätyksellisyys

Ahmin (jotenkin äänikirjojen ahmiminen kuulostaa oudolta, tosin onko korvien kautta ahmiminen yhtään sen oudompaa kuin silmien kautta?) kaikki kolmetoista Maria Kallio -dekkaria puolen vuoden aikana. Käytännössä aloitin kuuntelemaan seuraavaa, kun olin juuri saanut edellisen kuunneltua. Silti arvasin syyllisen vain parissa kirjassa. Yllätyksellinen juoni on dekkareiden a ja o ja se todellakin toteutuu näissä kirjoissa.

Kuva: Elisa Kirja

2) Feminismi

Feminismi pitää tietenkin mainita. Se ei ole mitenkään ylikorostettua, mutta on tärkeä osa kirjoja. Marialla on enemmän munaa kuin monilla miehillä yhteensä, silti hän saa olla myös pehmeä ja herkkäkin.

3) Ajankuva

Ensimmäiset kirjat sijoittuvat 90-luvulle, viimeisimmät 2010-luvulle. Silti aina vaan on valtio köyhä, kaikesta säästetään ja tilanne on epävarma. Ajankuva ja aikojen muuttuminen oli minun Maria Kallio -matkani parhaita puolia. Samaistuin vahvasti nuoren (valtiolla työskentelevän) naisen urapyrkimyksiin ja tilanteen epävarmuuteen.

4) Hahmot 

Maria itse on tietenkin ihana, mutta niin on hänen miehensä ja monet työkaverinsakin. Ikävä tulee! Hahmot kasvavat samalla, kun aika etenee. Kirjasta toiseen vaikkapa Puupposesta ja Koivusta paljastetaan uusia piirteitä. Maria itsekin kasvaa aidontuntuisesti vuosien vieriessä.

5) Arkisuus

Kirjojen viehätys piilee siinä, että niissä on niin paljon muutakin kuin rikosten ratkomista. Marian arjen seuraamiseen jää pahasti koukkuun.

6) Arpikylä

Olen käynyt Outokummussa ja sen kaivosmuseossa, muuta en sano. Lehtolainen kuvaa ilmiömäisesti sitä, millaista on olla kotoisin pieneltä paikkakunnalta.

7) Poliisin työn kuvaaminen

Minusta on aina kiehtovaa lukea hyvin kirjoitettua kuvausta jonkin ammattiryhmän työstä. Ja näissä dekkareissa oli ihan yhtä kiehtovaa lukea hektisistä ja vaarallisista pidätystilanteista kuin tylsistä paperitöistäkin.

8) Monipuoliset teemat

Kolmeentoista kirjaan mahtuu melkoinen seurakunta erilaisia teemoja taitoluistelusta prostituutioon. Teemoissa hienointa on se, miten koko kirjan kieli heijastelee teemaa. Kuparisydämessä malmin kovuus ja kaivoksen käytävien synkkyys heijastuivat kieleen, Kuolemanspiraalissa taas hohkaa jään kylmyys ja kiiltää luistinten teräs. Meri on dekkareiden kantavia teemoja. Moni teos sijoittuu meren äärelle ja siellä Kallio viettää paljon vapaa-aikaansakin.

9) Huumori

Kirjojen huumori on lämmintä ja rankkoja teemoja pehmentävää, ihastuttavan arkista sekin.

10) Musiikki

Säästin parhaan viimeiseksi. Kuten aina kun musiikki on vahvasti läsnä kirjallisuudessa (tai missä tahansa)  minä olen myyty. Maria Kallio on kunnon punkkari, soittanut nuorena Arpikylässä Rotanmyrkky-nimisessä punkbändissä. Moneen tarinaan musiikki liittyy voimakkaasti ja monesti poliisiauton radiosta soivat kappaleet lohduttavat, itkettävät tai innostavat Mariaa.

Viimeisin dekkari Surunpotku julkaistiin viime vuonna. Silloin liikkui arvailuja, saako Maria Kallion seikkailut enää jatkoa. En ehkä kestä, jos eivät saa. Tämän fanituspostaukseen loppuun sopiikin mainiosti eräs kirjassa mainittu kappale, jota olen kuunnellut viime aikoina ahkerasti, Luonteri Surfin Peruskallio. Siinä lauletaan näin: "Jotenkin on niin tavattoman vahva olo. Turha töniä, mä olen peruskallio".

Blogissa olen aiemmin  kirjoittanut näistä Maria Kallio -dekkareista:
Ensimmäinen murhani
Kuparisydän
Luminainen
Kuolemanspiraali
Tuulen puolella

Viisi äänikirjaa syksyltä

Olen hehkuttanut blogissa (ja oikeassakin elämässä) äänikirjarakkauttani kyllästymiseen asti. Sitä en kuitenkaan ole kai vielä maininnut, miten mahtavaa on että monet uutuuskirjat julkaistaan saman tien myös äänikirjoina! Ja mikä parasta, äänikirjoihin ei ole kirjastossa juuri lainkaan jonoa. Sain melkein välittömästi lainaan kolme syksyn odotettua kotimaista uutuuskirjaa, Oksasen Norman, Ketun Yöperhosen ja Mäen Tulivuoren. Tulivuoresta bloggasinkin jo aiemmin, nyt vuorossa  lyhyesti Norma, Yöperhonen sekä kolme vanhempaa dekkaria. Kaikki viisi kirjaa olen kuunnellut kuluneen syksyn aikana.

Sofi Oksanen: Norma

En ole mikään Sofi Oksasen ykkösfani. Puhdistuksesta pidin sillä ihan ok -tasolla. Kuuntelin Turun kirjamessuilla Oksasen haastattelun ja kiinnostuin uutuuskirja Normasta. Haastattelussa Oksanen puhui asiasta, jota olen itsekin paljon miettinyt, hiuspidennysbisneksestä ja siihen liittyvistä eettisistä ongelmista. Minustakin on aika kummallista, että ihmiset, jotka saattavat muuten kantaa suurta huolta siitä, että syövät, pukeutuvat ja elävät eettisesti, eivät kyseenalaista millään tavalla sitä, että käyvät kampaamoissa laittamassa päihinsä jonkun toisen tukkaa.

Haastattelusta sain käsityksen, että Norma olisi aika raskas, sillä hiusten lisäksi Oksanen kertoi kirjan käsittelevän kohdunvuokrausbisnestä. Norma oli kuitenkin yllättävän kevyt lukukokemus. Tarinassa oli toki asiaa ja rankkojakin piirteitä, mutta teos oli vähän kuin aikuisten satu. Samalla teos oli parhaimmillaan jännityskertomus ja yhdistelmä oli aika piristävä ja uudenlainen. Silti koin että jotakin puuttui, enkä kauheasti innostunut Normasta. Silti suosittelen sitä lämpimästi oudoista tarinoista pitäville lukijoille.

Sofi Oksanen: Norma (2015)
Lukija: Leena Pöysti
Kustantaja: Like
Kesto: 8 h 5 min


Katja Kettu: Yöperhonen

Samoin kuin Sofi Oksaselta, myös Katja Ketulta olen lukenut aiemmin yhden kirjan, Kätilön, jonka kuuntelin pari talvea sitten työmatkoilla äänikirjana. Kokemus oli vaikuttava ja halusin ehdottomasti lukea myös Yöperhosen, jota oli kehuttu jopa Kätilöä vahvemmaksi teokseksi. Totesin kuitenkin taas, miten huonosti Kettu sopii äänikirjaksi: kieli on niin vahvaa, että tarinasta ehtii mennä ohi useampia lauseita, kun jäin pureksimaan joitakin ilmauksia tarkemmin.

Koen että kirja pitäisi lukea perinteisenä paperisena, että saisin siitä irti enemmän. Teos oli monitasoinen, siinä liikuttiin kahdessa eri ajassa ja juoni oli yllättävä. Kettu on käsittämättömän lahjakas kirjailija ja kirja oli hieno, mutta silti pidin Kätilöstä enemmän, kenties sen uutuudenviehätyksen vuoksi.

Katja Kettu: Yöperhonen (2015)
Lukija: Krista Kosonen
Kustantaja: WSOY
Kesto: 12 h 33 min


Taavi Soininvaara: Ebola Helsinki

Olen kuunnellut paljon suomalaisia dekkareita ja nyt oli aika tutustua taas minulle uuteen kirjailijaan, äitini suosittelemaan Taavi Soininvaaraan ja hänen Ratamo-dekkareihinsa. Ebola Helsinki oli yllättävän hurja! Ebola-virusta saapuu helsinkiin filippiiniläisten apinoiden mukana. Tutkija Arto Ratamo tekee uskomattoman läpimurron ja kehittää tautiin vastalääkkeen. Siitä alkaa hurja ja monitahoinen seikkailu, johon sotkeutuu mukaan muun muassa Venäjän mafia sekä Suomen puolustusvoimien pääesikunta. Ruumiita tulee ja Ratamo on kovilla, tapahtumia tuntui olevan hiukan liiankin kanssa. Silti Soininvaaran esikoisteos oli niin lupaava ja Ratamon hahmo kiinnostava, että aion ehdottomasti jatkaa Ratamon seikkailujen parissa. Äänikirjan lukija ei ollut makuuni töksähtelevän lukutyylin vuoksi, se vähän häiritsi kuuntelukokemusta.

Taavi Soininvaara: Ebola Helsinki (alkup. 2000)
Lukija: Jarmo Mäkinen
Kustantaja: Tammi (2006)
Kesto: 9 h 31 min


Leena Lehtolainen: Tuulen puolella

 

Kuudes Maria Kallio -dekkari Tuulen puolella tuli ahmittua hetkessä kuten edeltäjänsäkin. Kallio on palannut äitiyslomaltaan töihin. Jälleen hän joutuu kohtaaman menneisyytensä, sillä Marian entinen poikaystävä lintumies-Harri kuolee. Tasan vuotta myöhemmin samalla paikalla, Rödskärin liukkailta kallioilta löytyy uusi ruumis, ekomaaleja valmistavan yrityksen toimitusjohtaja Juha Merivaara. Pian selviää, että Merivaara on murhattu.

Tuulen puolella oli tähänastisista Kallio-dekkareista synkin ja teemoiltaan raskain. Siitä huolimatta pidin kirjasta niin, että se pääsi suosikkieni joukkoon. Kävin samantien lainaamassa kirjastosta kolme seuraavaa dekkaria, niin ei pääse vieroitusoireet yllättämään.

Leena Lehtolainen: Tuulen puolella (alkup. 1998)
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kustantaja: Tammi (2014)
Kesto: 10 h 30 min

Paula Hawkins: Nainen junassa 

 
Tämän paljon hehkutetun dekkarin nappasin Elisa Kirjan hyvästä tarjouksesta. En oikein osaa muotoilla tätä kauniimmin... En pitänyt kirjasta yhtään. Sen juoppo ja ressukka päähenkilö muistikatkoksineen oli minulle erittäin vastenmielinen päähenkilö. Kertomuksen muutkin hahmot olivat epämielyttäviä enkä edes yllättynyt, vaikka sitä yllätyksellisyyttä kovasti lupailtiinkin. Aikamoinen pettymys, enkä oikein ymmärrä kirjan menestystä.

Paula Hawkins: Nainen junassa (2015)
Lukija: Leena Pöysti
Kustantaja: Otava (2015)
Kesto: 11 h 36 min

Leena Lehtolainen: Kuparisydän, Luminainen & Kuolemanspiraali

Äänikirjaseikkailuni Maria Kallion seurassa jatkuvat. Kolmas, neljäs ja viides osa on julkaistu vuosina 1995, 1996 ja 1997 ja kirjojen tapahtumat sijoittuvat samoihin aikoihin. Dekkarit ovat samalla siis ihastuttava aikamatka 20 vuoden takaiseen Suomeen, aikaan jolloin itse oli juuri aloittanut koulutaipaleeni. Kovin samankaltaiselta kuulostaa 90-luvun puolivälin maailma kuin nykyinenkin. Lama vaivaa ja kaikessa säästetään.

Olen lukenut ja etenkin kuunnellut tänä vuonna valtavan määrän dekkareita. Maria Kalliot ovat kuitenkin dekkareista ykkösiä sen vuoksi, että olen äärettömän kiinnostunut päähenkilön elämästä. Kallio on suunnilleen ikäiseni nainen eikä sille vain voi mitään, että samaistun aika paljon paremmin häneen kuin vaikkapa Sakari Koskiseen, Jussi Varekseen tai Kari Takamäkeen. Dekkareissa kuvaillaan paljon Kallion elämää ja tuntemuksia, joka tekee kirjoista kevyempiä. Siksi aionkin kohta taas aloittaa seuraavan osan, kunhan saan pari keskeneräistä äänikirjaa ensin alta pois. Äänikirjat ovat jälleen pelastaneet yhden synkän syksyn. Kolme hurraahuutoa äänikirjoille!

Kuparisydän (1995) on tähänastisista Kallio-dekkareista suosikkini. Siinä Kallio muuttaa kesäksi kotikuntaansa Arpikylään toimiakseen nimismiehen sijaisena. Olen itsekin kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja Marian ongelmallinen suhde lapsuuden kotipaikkaan kuulostaa erittäin tutulta. Lisäksi ihailin Lehtolaisen kykyä kuvata vanhan kaivoskaupungin tunnelmaa. Arpikylä sijaitsee Pohjois-Karjalassa, alueella on aiemmin ollut vilkasta kaivostoimintaa, mutta kun malmivarat ovat ehtyneet, on kaupunki hiljentynyt. Kaivokseen avataan kuitenkin kaivosmuseo, jonka toivotaan tuovan uutta eloa ja turisteja. Sivumennen sanoen olen käynyt Outokummussa ja kummasti Arpikylästä tuli muistoja mieleen...

Avajaisjuhlien jälkeen tornin juuresta löytyy ruumis ja Kallio on taas selvittämässä murhaa, jonka epäiltyjen joukossa on hänen tuttaviaan mukaan lukien nuoruudenihastus Johnny. Tarina on vetävä, jännittävä ja upeasti rakennettu. Rakastan Lehtolaisen tapaa kuljettaa teemaa läpi kirjan. Kupari, kylmyys ja malmin kovuus ovat tarinassa atkuvasti läsnä.

Lukija: Erja Manto
Kesto: 8 h 19 min
Kustantaja: Tammi
Arvostelu: ★★★★


Luminainen (1996) taas oli tähänastisista vähiten mieluisa Kallio-dekkari. Koin tarinan vähän liian ahdistavana, enkä vähiten sen vuoksi että juuri dekkaria kuunnellessani uutisoitiin laajasti Nuuksion metsään kadonneesta tshekkinaisesta. Luminaisessa nimittäin tapaninpäivänä löydetään kyseisestä metsästä hengiltä paleltunut nainen. Nainen on Elina Rosberg, joka pitää naisten terapiaryhmää Nuuksiossa Rosbergan kartanossa.

Luminaisessa on paljon pohdintaa naisen asemasta muun muassa voimakkaan uskonnollisuuden sekä erään stripparina toimivan hahmon kautta. Dekkari oli jälleen hieno juonellisesti ja sisällöllisesti mutta teemojensa vuoksi turhan raskas.

Lukija: Erja Manto
Kesto: 11 h
Kustantaja: Tammi
Arvostelu: ★★★

Kuolemanspiraalissa (1997) hallitsevana elementtinä on jää. Nuori lupaava taitoluistelijatyttö löydetään kuoliaaksi pahoinpideltynä. Käy ilmi, että tappovälineenä on ollut tytön omat luistimet. Kuparisydämessä kuparimalmi oli läsnä monella tavalla ja vastaavasti Kuolemanspiraalissa luistelu ja jää on sovitettu tarinaan hienosti konkreettisesti ja kielikuvin.

Raaka oli tämäkin tarina, mutta teoksessa oli paljon pehmeämpikin puoli, sillä Kallio odottaa kirjassa lasta. Odotusaika on tietenkin kalliomaisesti melkoisen rempseää ja sisältää muun muassa pohdintaa siitä, miten hän tulee soveltumaan äidiksi voimakkaan temperamenttinsa vuoksi. Lisäksi jännitettä aiheuttaa mahdolliset tulevat uudet nimityskuviot ja kilpailuasetelma Pertti Strömin kanssa. Kirjan lopussa Kallio synnyttää lapsensa ja odotankin kovasti, mitä tulevat osat tuovat tullessaan. Tuskinpa Maria kovin kauaa jaksaa äitiyslomalla istuskella. Toteanpa taas, että onneksi olen vasta alussa tällä Maria Kallio -taipaleellani!

Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 12 h 28 min
Kustantaja: Tammi
Arvostelu: ★★★

Reijo Mäki: Tulivuori

Tällä kertaa tunsin itseni vielä hullummaksi kuin tavallisesti blogiin kuvatessani. Rekvisiittana toimi nimittäin tällä kertaa kivi, Gran Canarialta peräisin oleva tumma laavakivimöhkäle. Kirjojen kuvaaminen julkisilla paikoilla herättää hämmennystä, mutta niin muuten herättää myös kivien kuvaaminen. Geologina tosin olen siihen aika tottunut...

Kuuntelin Mäen uutuuden Tulivuoren äänikirjana. Miten huippua, että uudet kirjat julkaistaan nykyisin todella usein myös äänikirjoina! Kuuntelen parhaillaan Ketun Yöperhosta ja seuraavana jonossa on Oksasen Norma. Kaikki kolme olen saanut kirjastosta ihan lyhyellä jonotuksella toisin kuin olisi tilanne tavallisten kirjojen suhteen.

Tulivuori on sinänsä poikkeuksellinen Vares-dekkari, että se ei sijoitu Turkuun kuin pieneltä osin. Vares nimittäin lähtee Teneriffalle selvittämään entisen naisystävänsä murhaa. Siksipä kuvassakin seikkailee Turussa pieni pala Kanariansaaria! Turkulaiselle Turku-fanille Turun puute oli pieni miinus, mutta toisaalta Vareksen lähettäminen uuteen ympäristöön oli mukava piristysruiske. Liian eksoottiseksi meno ei tosin yltynyt, sillä Vares päätyy Teneriffalla osaksi tiivistä suomalaisyhteisöä ja hotelli, jossa hän asuu on kotoisasti nimeltään "El Hotel Vantaa".

Mäki esittelee mitä herkullisimman kavalkadin hahmoja, joihin lukeutuu yhdistetyn moninkertainen maailmanmestari Wellu Komppa, joka viettää kosteita eläkepäiviään Teneriffan lämmössä. Komppa on surkuhupaisa hahmo, joka on tainut saada innostusta suomalaisista julkisuudenhahmoista. Hahmot ovat Mäelle tuttuun tapaan humoristisia karikatyyrejä olematta kuitenkaan liian yliampuvia. Jännite kehittyy hahmojen välille kuin itsestään ja Vares joutuu tietenkin taas tiukkoihin tilanteisiin.

Tulivuori oli tyypilliseen Vares-tapaan viihdyttävä, jännittävä ja näppärästi etenevä dekkari. En ole lukenut uusia Vares-dekkareita moneen vuoteen, mutta hyvän dekkarisarjan tapaan välistä puuttuvat osat eivät menoa haittaa. Niihin voi sitten palata myöhemmin, kun siltä tuntuu. Minulla on nyt menossa äänikirjoina Maria Kallio -dekkarit aikajärjestyksessä. Ehkäpä voisin siirtyä lukemaan tai kuuntelemaan Vares-dekkareita kronologisessa järjestyksessä, kun kaikki Lehtolaiset on luettu. Mahtavaa, että hyvää kirjallisuutta on niin paljon!

Kirjalija: Reijo Mäki
Luettu kirja: Tulivuoi (2015)
Kustantaja: Otava
Lukija: Ville Tiihonen
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani & Seppo Jokinen: Vihan sukua

Äänikirjainnostus jatkuu! Dekkarit toimivat loistavasti äänikirjoina, niin kuin olen ennenkin monesti todennut. Olen kuunnellut äänikirjana aiemmin yhden teoksen sekä Jokiselta että Lehtolaiselta ja nyt tuntuikin siltä kuin olisin palannut vanhojen ystävien seuraan.

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareihin tutustumisen aloitin kakkososasta Harmin paikka ja nyt kuuntelin ensimmäisen osan, Ensimmäinen murhani. Tämä esikoinen oli jos mahdollista vielä kakkososaakin kiehtovampi. Maria Kallio on kova, uskottava ja kaikinpuolin mieletön roolihahmo. Ensimmäisessä dekkarissa hän tekee viransijaisuutta poliisilaitoksella ja saa ratkaistavakseen ensimmäisen murhatapauksen. Itäsuomalaisen osakunnan yliopistokuoro on ollut harjoittelemassa mökilä ja kun aamu valkenee, yksi kuoron miehistä löytyy kuolleena rannalta. Lisämakua murhatapaukseen tuo se, että osa kuorolaisista on Marialle ennestään puolituttuja.

Lehtolainen on niin taitava hahmonluoja ja tarinankertoja, että odotan innolla mitä seuraavat Maria Kallio -dekkarit tuovat tullessaan. Onneksi minulla onkin kolme seuraavaa osaa odottamassa äänikirjoina!

Kirja: Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani (1993)
Kustantaja: Tammen äänikirjat
Lukija: Erja Manto
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Seppo Jokiselta olen aiemmin kuunnellut Koskinen ja raadonsyöjä -dekkarin, joka on julkaistu jo vuonna 1997, kun taas Vihan sukua on vuodelta 2013. Paljon on siis ehtinyt tapahtua, kun välissä on ilmestynyt viitisentoista Koskis-dekkaria, mutta kunnon dekkarisarjan tapaan eivät nuo väliin jääneet kirjat häirinneet lainkaan.

Vihan sukua sijoittuu minulle hyvin tuttuun paikkaan, Tampereen rautatieaseman läheisyyteen. Eräänä tavallisena arkiaamuna tapahtuu junaonnettomuus. Pian selviää, että onnettomuuden aiheuttaa pommi, joka on räjähtänyt junaradan viereisessä talossa juuri sillä hetkellä, kun juna on ohittanut talon. Juoni muotoutuu yllättävän monitahoiseksi ja jännittäväksi ja samoin kuin Leena Lehtolaisen kohdalla, myös Seppo Jokisen kirjoittajantaitoja täytyy ihmetellä. Loistavaa! Myös Koskisen seikkailuja on saatavilla laajasti äänikirjoina joten voin ja aion jatkossakin lenkkeillä, siivota ja kokata kuuntelemalla hienoja suomalaisia dekkareita.

Kirja: Seppo Jokinen, Vihan sukua (2013)
Kustantaja: CrimeTime
Lukija: Ola Tuominen
Mistä hankittu: Elisa Kirja
Arvostelu: ★★★★