maanantai 3. syyskuuta 2018

Anne B. Ragde: Elämänrakentajat


Viime vuonna syksyn pimeys (siis aina satoi ja aina oli pilkkopimeää!) ei tuntunut niin pahalta, kun ahmin Anne B. Ragden Berliininpoppelit-trilogian äänikirjoina ja heti perään jatko-osan Perintötilan. Trilogia ei tosiaan pysynyt trilogiana ja tänä syksynä sain taas matkustaa Neshovin tilalle, sillä uusi osa Elämänrakentajat ilmestyi. Minulle oli ehdottoman selvää, että halusin kuunnella tämänkin kirjan äänikirjana. Iskikin pieni kriisi, sillä kirja oli jonkin aikaa BookBeatissa e-kirjana ilman äänikirjakaveria ja lopulta, kun äänikirja ilmestyi sinne, se ei jostakin syystä toiminut minulla. Onneksi tämä ensimmäisen maailman ongelma ratkesi asentamalla sovelluksen uudelleen.

Jo aiempien osien kanssa en voinut kuin hämmästellä sitä omakohtaisuutta, jota Ragde minulle syöttää ja pakottaa ajattelemaan. Ehkä monet maalla kasvaneet kokevat näin, ehkä eivät, mutta jotakin valtavan tuttua on Neshovin tilan tarinassa ja siinä, miten se etenee. Taas hämmästyin, kun tajusin, että Elämänrakentajat kertoo sitä, miten Tormod-vanhus elelee vanhainkodissa ja miten toisaalta tilalla puhaltavat uudet tuulet. 99-vuotias mummuni muutti alkuvuodesta pois tilaltamme. Neshovia kunnostetaan, ehostetaan remontoidaan, minun kotitilani on tänä vuonna tyhjentynyt. Kumpaankin tilanteeseen liittyy niin onnea kuin surutyötäkin.

Ragden kirjasarjan hahmot ovat minulle jo hyvin rakkaita. Oikeastaan jos minun pitäisi luetella hahmoja, joista kaikista eniten pidän kaikista ikinä lukemistani kirjoista, olisivat nämä tyypit aika korkealla.  Se johtuu ennen kaikkea siitä, että he ovat aitoja. Jokaisella on omat ongelmansa ja rasitteensa, mutta silti he ovat pohjimmiltaan hyviä ihmisiä, jotka pitävät yhtä. Ragde kuljettaa tarinaa arkisesti ja jopa karusti, mutta se onkin tärkeä osa kirjojen lumousta ja lisää samaistumispintaa. Dialogi kulkee toisinaan jouhevasti, toisinaan takellellen kuin oikeassa elämässä ikään. Ragde on ilmiömäinen arjen ja arkisten tunteiden sanoittaja.

Alkupään kirjat olivat juonellisesti vahvempia kuin nämä kaksi viimeisintä, mutta minulle riittää  tuttujen ja rakkaiden hahmojen uudelleen tapaaminen. Luopumista oli taas päästää irti Neshovista, kun kirja loppui ja luopumista oli monenlaista  myös kirjan sivuilla. Kenties lopulta syy sille, miksi rakastan näitä kirjoja niin paljon ja samaistun niihin, on se tuttu surumielinen pohjavire, joka jatkuu läpi tarinan, mutta jonka vähän väliä puhkaisee mustan huumorin kukka tai pieni ja täydellinen onnen hetki.

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 27, Erlend ja Krumme!

2 kommenttia:

  1. Uskon, että tämä on hyvä luku- tai kuuntelukokemus. Olen lukenut tuon Berliininpoppelit-trilogian ja tykkäsin siitä kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomaan jo kaipaavani takaisin Neshoviin, tämä on ihana sarja! Ja tosiaan sopii äänikirjaksi hurjan hyvin.

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!