Marko Annala: Kuutio

"Pojat kostavat isiensä virheet toistamalla ne, mainittiin jossain laulussakin, jonka esittäjän olen jo unohtanut." 

Näin toteaa Kuution, Marko Annalan kolmannen romaanin, päähenkilö. Tällä lainauksella Annala heilauttaa kättään toisen suuren suomalaisen rocklyyrikon A.W. Yrjänän suuntaan ja tulee näillä sanoilla tiivistäneeksi sen, mistä Kuutiossa oikeastaan on kyse: sukupolvien ketjusta ja vanhemmuuden vaikeudesta. Kuutio on sekä ahdistava tila ilman pakotietä, jossa päähenkilö kokee olevansa sekä konkreettisemmin Rubikin kuutio, viittaus pelimaailmaan. Teos on osuvasti jaettu kuuteen osaan kunkin Rubikin kuution valmiin sivun värin mukaisesti. Alussa kaikki saattaa näyttäytyä kaaoksena, mutta tahko kerrallaan kuutio löytää valmiin muotonsa.

Kuution päähenkilö on keski-ikäinen yhden lapsen isä, merkittävähkön pelaamiseen keskittyvän verkkomedian toimitusjohtaja. Vaimon kanssa ollaan päädytty asumuseroon, tai niin ainakin mies itse asian kokee ja raivokohtauksia saavan pojan kanssa on vaikeaa. Ilmassa on siis vahvasti kriisiä niin iän, vanhemmuuden kuin rakkauselämänkin suhteen. Myönnän huokaisseeni: Joko taas, taasko minulla on edessäni keski-ikäisen miehen kriisi ja se, miten hän tekee itse elämästään tarpeettoman vaikeaa. Enkö sitä paitsi juuri käyttänyt kaikki empatiapisteeni Westön setiin? Kuution päähenkilö on lisäksi toisinaan varsin epämiellyttävä. Miksi edes haluaisin yrittää ymmärtää tätä?

Kuitenkin kun lukija itse pääsee yli omista ennakkoluuloistaan, on selvää, että nyt ei liikuta vain yhden kuvitteellisen päähenkilön kriiseissä vaan jälleen jossakin yleismaailmallisemmassa, ihmisyyden peruskokemuksissa. Vanhemmuuden synkemmistä puolista on kirjoitettu ihmeen vähän ja aihe taitaakin olla jossain määrin myös tabu. Se miten maailman rakkain voi samalla herättää synkempiäkin tunteita, jopa pikimustaa vihaa, ei tosiaan ole helppo aihe mutta sitäkin tärkeämpi. Annala käsittelee vanhemmuuden synkkiä kokemuksia suoraan ja kaunistelematta mutta kuitenkin sopivan ymmärtävästi, lämmöllä ja jopa huumorilla.

Annalan teksteillä on ollut tapana löytää minut juuri oikealla hetkellä silloin, kun elämässä on meneillään jotakin poikkeuksellista, tarjota lohdutusta. Niin kävi nytkin. Luin Kuutiota lähinnä öisin, itkuisen vauvan kanssa valvoessani. Vaikka omaa vanhemmuuttani on takana vasta kolme kuukautta on nyt jo selvää, että siihen liittyy myös negatiivisia tunteita ja nuo tunteet eivät tosiaan ole helpoimmasta päästä. Sekin on selvää, että näistä tunteista pitäisi puhua julkisesti paljon enemmän ja mielellään jo neuvolassa raskausaikana. On loputtoman tärkeää ymmärtää, että kaikki tunteet ovat normaaleja ja sallittuja - ja varsin inhimillisiä. Tunteet ovat lopulta kuitenkin vain tunteita, ne kuuluu kokea. Eri asia on sitten se, mitä tunteelleen tekee. Mitä sitkeämmin tunteitaan pyrkii painamaan pinnan alle, sen varmemmin ne aiheuttavat ongelmia.

Taustakertomuksena romaanissa vuorottelevat päähenkilön kirjoittamat tarinat, elävöitetyt muistot hänen omasta sukuhistoriastaan, väkivaltaisesta ja alkoholisoituneesta isoisästä. Maailma ja vanhemmus on (onneksi!) muuttunut paljon lyhyessä ajassa, mutta tosiasia on se, että kannamme mukanamme myös entisten sukupolvien traumoja - pojat kostavat isiensä virheet toistamalla ne. Myös pelimaailma toimi miljöönä hienosti. Päähenkilön uppoutuminen videopelien väkivaltaan ja raivoa herättävä epäonnistuminen platina-tason saavuttamisessa rinnastui surkuhupaisalla tavalla taustakertomuksen isoisän väkivaltaisuuteen ja aggressioon. Ihastuin siihen, miten mukana oli myös nostalgisempia, ysärilapsuudestani huolimatta minulle tutumpia pelimuotoja, kuten 77 kysymystä ja vekkulia vastausta -pelikortit. Mieluummin Ambomaalla!

Annalan taidokkuus kirjailijana ei perustu siihen, että hän loisi jotakin elämää suurempaa tai uudistaisi romaanitaidetta. Sen sijaan hän kirjoittaa täsmälleen elämänkokoisia ja -makuisia tarinoita, aitoa arkea, johon lukijan on helppo tarttua samaistumisen tai ymmärryksen kautta ja tulla kosketetuksi, nähdyksi. Olen ennenkin maininnut, miten paljon ihailen Annalan kykyä kirjoittaa ytimekkäästi. Se vaatii paljon enemmän taitoa kuin lavea maalailu. Myös Kuutio koostuu ytimekkäistä, selkeistä lauseista ja se yhdistettynä toimivaan arkisuuteen tekee romaanista helposti lähestyttävän ja ahmittavan.

Kuutio ei noussut Annalan kirjoista suosikikseni Paaston tai Värityskirjan ohi. Se oli ehkä repaleisempi, ei yhtä eheä kokonaisuus ja tarinan kaari ei ollut mielestäni yhtä onnistunut. Silti romaani oli nautittava lukukokemus täynnä humaania lämpöä ja oivalluksia. Upeaa, että Annala on päässyt näin hienoon vauhtiin myös kirjailijanurallaan, en malta odottaa lisää luettavaa!

P.S. En voi olla kertomatta erästä sattumaa kahden talven takaa, vaikka se meneekin vahvasti fanityttöilyn puolelle (tahtoisin kuitenkin huomauttaa, että tänne asti selvisin mielestäni varsin kiitettävästi!). Eräänä pimeänä talvi-iltana Tampereen rautatieasemalla olin juuri istunut junaan, kun siskoni laittoi asemalaiturilta viestin: "huomasitko, että ihan Marko Annalan näköinen mies tuli samaan vaunuun!". No en! Asia jäi mysteeriksi, kunnes seuraavana päivänä Annala lisäsi Instagramiin kuvan Turun pääkirjastosta ja kertoi tulleensa sinne kirjoittamaan uutta romaaniaan. Eli tosiaan, luultavasti matkustin tuon parin tunnin matkan Tampereelta Turkuun samassa junanvaunussa ja jos vähän venytän mielikuvitustani, osa tästä Kuutio-romaanista on ideoitu juuri tuolla samaisella matkalla, samaisessa InterCityn vaunussa, kun ikkunan takana oli vain pimeyttä ja loputtomat tasaiset savimaat. Elämä totisesti on täynnä pieniä, hassuja sattumia!

Annalan aiemmista kirjoista olen kirjoittanut täällä:

Värityskirja

Paasto 

Kirjailja: Marko Annala

Luettu kirja: Kuutio (LIKE 2020)

Sivumäärä: 308

Marko Annala: Paasto

Minusta on aina ihanaa, jos kirja on jo esineenä näin kaunis! Lisäksi kirja on painettu Suomessa.

Olen kotoisin pienestä maalaiskylästä. Monessa mielessä lapsuuteni oli aika erilainen kuin monen kaupunkimaisemmissa olosuhteissa kasvaneen ikätoverini. Uinuvan kylän elämä oli vanhanaikaisempaa ja aktiviteetteja ei juuri ollut, joka on omiaan tapauskovaiselle käytökselle. Joka vuosi koko kylä kokoontui kinkereille ja lapset kävivät joka sunnuntai pyhäkoulussa. Siellä minäkin kävin yli kaikkien ahkeruuspalkintojen maksimivuosimäärien, joka ikinen sunnuntai aamukymmenestä yhteentoista. En tiedä miten paljon noista opetuksista lopulta jäi mieleen, mutta sen muistan, miten tärkeää oli asetella alttaripöydälle ajankohtainen rekvisiitta. Jostakin syystä parhaiten mieleeni on jäänyt violetti liina, kenties siksi, että se tiesi juhlan odotusta, mutta luultavasti myös siksi, että sen ilmestyessä pöydälle puhuttiin aina synnistä, pitkään ja hartaasti.

Kun siis lopulta sain käsiini kirjan, jota olen malttamattomana odottanut jo pitkään, Marko Annalan Paaston, sen (valtavan kaunis!) violetti kansi kuljetti mieleni heti lapsuuteen. Ei pelkästään siihen, miten vuosi vuoden jälkeen meille kerrottiin, miten syntisiä olemme vaan myös siihen lämpimään tunteeseen, joka tuli pyhäkoulun päätyttyä. Isä haki aina minut ja siskoni sieltä kotiin ja kotona odotti äiti, katettu ruokapöytä, yhdessäolo ja koko pitkä ja vapaa sunnuntai. Palasin elämäni parhaisiin hetkiin, lämpöön.

Lämpöä löysin myös välittömästi kirjan sivuilta. Tietysti jo siksi, että lopultakin pääsin lukemaan idolini kirjoittamia sanoja, joita olen tunnustanut narkkaavani ja joita lähes päivittäin kuuntelen. Lämpöä löytyi kuitenkin myös itse tarinasta. Heti alusta saakka minulle oli selvää, että nyt ollaan tiukasti kiinni arjessa, kädessä on kahvikuppi, selkää särkee, painomuiste tuoksuu ja hajamielistä elämää helpottavat neonväriset muistilaput. Arjessa kulkee Matias, mies joka tutkii työkseen antiminssejä, alttaripöydälle kuuluvia liinoja, mutta haaveilee antikvariaatin perustamisesta. Matiaksen rintaan on kuitenkin kasvanut suuri ja ahdistava murikka, hän on kadottanut uskonsa, uskon Jeesukseen ja siinä samalla uskon koko elämäänsä.

Olen monesti todennut, että eniten rakastan kirjoja, joissa kuvaillaan aivan tavallisia arkisia asioita, mutta kuvailu tehdään pikkutarkasti, kuin tapahtumia yksityiskohtaisesti nauhurilta purkaen. Ihminen elää osana elotonta ympäristöä, koneiston lailla eteen päin kulkevaa yhteiskuntaa, ja sisäinen maailma tuntuu jäävän toissijaiseksi, mielenkuohut arjesta irtonaisiksi. Kaikki kaipaamme rakkautta, sitä että me olemme jollekin tärkeitä, että joku kaipaa meitä ja meillä on joku, jonka kanssa kokea lämpöä. Siitä mielestäni Paasto pohjimmiltaan kertoi, ja hienolla tavalla. Sellainen uskonnosta tuttu termi kuin armo saisi olla arjessamme enemmän läsnä. Armoa lisää niin itsellemme kuin muillekin.

Arkisen kuvauksen viehätys piillee siinä, että lukija tunnistaa siitä helposti itsensä. Minä riemastuin kohdasta, jossa Matias katselee lapsuudenaikaisen sängynpäätynsä tarraa ja muistelee, miten hän yritti rapsuttaa sitä irti. Varsin tuttua myös minulle ja varmasti aika monelle muullekin lapsuuttaan 80- tai 90-luvulla viettäneille. Muutenkin Paasto pääsi ihoni alle yksityiskohdillaan ja varsin tutuilla tunnelmillaan, onnettomuudessa kuolleet vanhemmat ja kirjarakkaus, pari esimerkkiä mainitakseni. Lisäksi kaikkea tutkimusta rakastavana luonnontieteilijänä Matiaksen tutkimuksen kuvaus oli kiehtovaa. Ja tosiaan, kokemani mielleyhtymä kansikuvasta osottautui osuvaksi.

Tätä tekstiä kirjoittaessani, iskiessäni sivulausetta toisen perään osaamatta lopettaa, huomaan kadehtivani Annalan ytimekästä ja tiivistä ilmaisua. Heppoisan sisällön saa helposti piilotettua koukeroisten kuvioiden alle, upotettua höttöisiin lauserakenteisiin. Sivulauseettoman tekstin on kuitenkin oltava painavaa, sellaisenaan ilmaisuvoimaista ja tarinaa kannattavaa. Annalalla on kenties rock-lyriikan hioma taito kirjoittaa kieltä, joka on samaan aikaan sekä erittäin kaunista että yksinkertaista. Siinä ei ole mitään turhaa ja se tuntuu virikkeiden kuormittamasta nykyihmisestä valtavan hyvältä, puhtaalta ja virkistävältä.

Uskonaiheita on käsitelty viime vuosina romaaneissa paljon, mutta jotenkin skandaalinkäryisesti. Siksi minäkin kieltämättä vähän kavahdin aihetta. Annala käsittelee uskontoteemaa kuitenkin kauniisti ja kiihkoilematta. Kirjan uskovaiset ovat aivan tavallisia ihmisiä, ihan kuin nekin, jotka eivät ole uskossa. Vastakkainasettelu on siis tässäkin asiassa täysin turhaa. Uskonto luo kertomukseen viitekehyksen, mutta ei ollut sen pääasia. Matiaksen kriisi olisi voinut olla mikä tahansa muukin identiteettikriisi. Kärjistettynä, jos ihminen on omistanut elämänsä vaikkapa luonnonsuojelulle tai heavymusiikille, hankkinut kaikki ystävänsä, luonut elinpiirinsä ja mahdollisesti saanut jopa elantonsa sen kautta ja äkisti menettääkin uskonsa aatteeseen, lienee kriisi aika samanlainen kuin se, ettei enää usko Jeesukseen.

Sain kirjan käsiini toissapäivänä ja luin sen eilen loppuun, ahmaisin sen kahdessa palassa. Kirjan aiheuttama hyvä olo jatkuu edelleen. Paasto palautti mieleeni, että meissä ihmisissä on lopulta kuitenkin aika paljon hyvää. Olemme hyviä ja tärkeitä toisillemme, vaikkemme sitä aina edes tajuaisi. Mielenkiintoista on se, että Paasto ei millään tavoin tyrkyttänyt tai alleviivannut tätä sanomaa, se vain jätti jälkeensä vahvasti rauhallisen ja hyvän olon. Se lienee paaston tarkoituskin.

Paastoa tullaan varmasti vertaamaan Värityskirjaan, niin kuin toisen romaanin kohtalo aina on. Värityskirja oli upea ja omakohtainen, mutta minusta oli ihanaa lukea romaani, joka on etäännytetty kirjailijasta, jonka pystyy lukemaan ilman voimakasta kertojanääntä. Paaston jälkeen on viimeistään  aivan selvää, että Annala ei ole "vain" muusikko, hän on myös kirjailija. Erittäin taitava romaanikirjailija, jonka päästä soisin pusertuvan paperille roppakaupalla lisää tarinoita meille lukijoille.

Tämän kirjasta löytämäni lämpimän tunteen soisin säilyvän pitkään ja uusien lukijoiden löytävän sen pariin. Huomasinpa muuten, että Marko Annala on Turun kirjamessuilla sunnuntaina lokuun 7. päivä. Minä tilasin oman kirjani nimmarilla Levykauppa Äxästä, mutta taidan silti koittaa uskaltautua nimmarijonoon pyytämään omistusta. Ensi viikolla esittelen blogissa muuten muutaman muunkin tärpin messuille ja siinä yhteydessä alkaa arvonta, josta voi voittaa lipun messuille. Palaan siis asiaan!

Kirjailija: Marko Annala
Luettu kirja: Paasto (LIKE 2018)
Kansi: Tuomas Parikka
Mistä hankittu: Levykauppa Äx
Sivumäärä: 284

Levyarvostelu: Hengen pitimet (Mokoma)

Tiedän! Pitäisi ostaa levy, mutta Spotify vie vähemmän tilaa.

Kirjoitin syksyllä blogiini ensimmäisen levyarvostelun (ennemminkin fiilistelyn). Sen kirjoittaminen oli niin hauskaa, että ajattelin jatkaa niiden kirjoittamista jatkossakin. Edellinen levyjuttuni koski kovasti odottamaani Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen levyä. Tätä Mokoman uutta Hengen pitimet -levyä odotin vähintään yhtä hartaasti, siksipä haluan jakaa ajatukseni myös siitä. Ja koska minulla on tästä(kin) asiasta paljon sanottavaa, teksti on pitkä kuin nälkävuosi. Toistan: fiilistely tosiaan, ei arvostelu.

Mokoma on vähitellen luikerrellut yhdeksi elämäni suurimmista bändeistä. Suurin syy tähän musiikki-ihastukseeni on Annalan lyriikat, joihin samaistun järjestään lähes pelottavan hyvin. Monet Mokomaa alusta asti fanittaneet väittävät, että bändi on menettänyt terävimmän kärkensä ja muuttunut huonompaan suuntaan. Minä väitän, että bändi on kasvanut ja musiikin pääpaino on siirtynyt osittain taustoista lyriikoihin. En voi väittää, etten itsekin nauttisi Mokomani mieluiten raskaana thrash-versiona, mutta kaltaiseni sananarkki nauttii vähän löysemmästäkin fiiliksestä, kunhan lyriikkapuoli on kunnossa.

Tienraivaaja aloittaa levyn komeasti. Biisi alkaa Annalan sisäänhenkäyksellä, joka valmistaa koko levyn kestävään tykitykseen ja tämä toimii yllättävänkin hienosti, yleensä olen varsin allerginen hengitysäänille. Tienraivaaja on muutenkin sopiva introbiisiksi, antaa osviittaa siitä, mitä tulee tapahtumaan levyllä. Jokin kappaleen sanoituksessa muistuttaa minua vanhoista ajoista, suomalaisesta kansanperinteestä. Monet säkeet voisi sovittaa suoraan vanhan kansanlaulun sanoiksi: "En kai tullut huonoon aikaan / No etpä lainkaan, etpä lainkaan". Päässäni alkoi soida Tammerkosken sillalla tätä kirjoittaessani. Pidän siitä, miltä sanat kuulostavat, miten ne soljuvat Annalan suusta niin vaivattomasti ja yhteensointuvasti. Raskas alku saa muistamaan, miten paljon olenkaan tätä levyä odottanut ja odottaessani puhkikuunnellut aiemmat levyt. Moshaus alkakoon!

Kepeät mullat julkaistiin aiemmin sinkkuna ja se olikin minulle entuudestaan tuttu. Se on hieno biisi, joka sekin toi mieleeni kaikuja menneisyydestä, tapauskonnollisesta kylästä, sulkeutuneisuudesta. Lasten hautaaminen on raskas aihe, mutta vertautuessaan kuvaamaan ihmiskuntaa se toimii todella upeasti. Kun päällemme ollaan heittämässä multaa, viimeistään siinä vaiheessa on syytä muistua mieleen, mikä elämässä lopulta on tärkeää. Viiden pisteen vihje: se ei ole lipevät puheet tai joutavuuksien vatvominen. Biisi on myös musiikillisesti yksi levyn kohokohdista. Papin kirkonmenojen päätteeksi lausuma "menkää rauhassa" toimii Annalan laulamana törkeän hyvin. Annalan syksyllä ilmestyvä toinen romaani Paasto kertoo uskonkriisiä potevasta miehestä. Romaani ja Hengen pitimien lyriikat näyttävätkin limittyvän toisiinsa, uskontoaiheita sivutaan useammassakin biisissä. Keskellä toukokuun helteitä ja vasta alussa olevaa kesää tuntuu melkein syntiseltä (oli pakko!) sanoa tämä ääneen, mutta olispa jo syksy! Odotan kirjalta paljon, sillä esikoinen Värityskirja oli napakymppi.

Kepeitä multia seuraava Salaisuus tuntuu täytebiisiltä, levyn ainoalta sellaiselta. Se ei jää erityisesti mieleen ja se tuntuu liian pitkältä. Siinä on pelkkää vapaata laulua, ehkä pieni huutolaulu piristäisi ja sekottaisi sopivasti pakkaa.

Seuraava biisi Hirtehinen on levyn parhaimmistoa. Koin sen heti Kuollut, kuolleempi, kuollein -kappaleen pikkuserkuksi, sen riimittelyissä on paljon samaa: "Kävin vähän hirttäytymässä". Siinä on myös jälleen sitä menneen maailman sanastoa, jonka koen tutuksi ja omakseni, ja johon tässä levyssä erityisesti rakastuin. "Kirves kaivoon / Ja renki perään / Tuskin tästä enää herään". Tykkään niin tästä synkän absurdista synkkyydestä, niin synkästä että melkein jo naurattaa. Hirtehinen on myös oikein kunnon moshausbiisi, levyn mielettömin bassokulku! Ainut miinus tulee siitä, että biisi on vähän liian pitkä.

Linnut eivät enää laula pääsi yllättämään minut ihan totaalisesti. Se on puhtaasti luonnonsuojelullinen kannanotto, joka ei kuitenkaan saarnaa, vaan toteaa. Jo kappaleen alku on upean pahaenteinen. Biisi edustaa levyn raskaampaa osastoa ja raskas meininki sopii loistavasti myös sanoitukseen. Kuuntelin levyn ja myös tämän kappaleen ensimmäistä kertaa aamulenkillä metsässä. Siellä sain hurjat kylmät väreet säkeistä "Kuunnelkaa kuinka metsä vastaa / Ei huuda vaikka sille huudetaan." Kertakaikkisen upea biisi. Sitä paitsi on jotakin hirveän sympaattista siinä, kun karvainen metallimies örisee "Ei kantaudu korviin titityy" ja kitara vastaa. Samalla levyllä sekä tuutilullat että titityyt, mahtavaa! Tämän biisin ajattelin pakkokuunnelluttaa kaikille tutuilleni, myös/etenkin ympäristönsuojelun parissa työskenteleville työkavereilleni.

Lahja nivoutuu Lintujen kanssa hyvin yhteen. Se on yhteiskunnallista kannanottoa ja ilahduin taas ympäristöasioiden käsittelystä. Lahja on tuskaa siitä, miten "Suupielet ihrassa kauppias vaatii / Jos et osta, olet huonompi" ja sitten "Muistomme muovissa meriä kiertää / On tila käynyt ahtaaksi / Ilmassa leijailee hometta ja hiiltä / Neito muuttunut happamaksi". Pidän biisin konkretiasta, se ei tyydy jäämään epämääräiseksi tuskaksi  luontomme puolesta. Myös kertosäkeen "Elämä on lahja, sitä täytyy rakastaa / Mutta jos ei jaksa / mihin sen voi palauttaa" on hieno. Yleviä mietelauseita on helppo lausua ja kirjoittaa facebook-kuviin, mutta kun niitä toistellaan liikaa, ne latistuvat ja kokevat inflaation. Lahja on erinomainen esimerkki siitä, että Mokoman lyriikat ovat täyttä rautaa, mutta musiikki jää toisinaan hieman vaisuksi ja tausta-avustajaksi. Tosin mitä useammin kuulen tämänkin biisin, sitä enemmän alan pitää myös sen musiikillisesta puolesta.

Kesytä perkeleet on levyn ehdotonta parhaimmistoa. Kuulin sen ensimmäistä kertaa YleX:n Uuden musiikin rock-show'ssa ja viikko ennen levyn julkaisua kuluikin kelaillessa tuota ohjelmaa Areenassa oikeaan kohtaan, jäin nimittäin heti koukkuun. Kesytä perkeleet alkaa mielenkiintoisella, hieman western-henkisellä riffillä ja puhkeaa nopeasti raivokkaaseen kukkaan. Rakastan kappaleen sanoitusta niin paljon. Olen kotoisin maalta, pienestä kylästä, jossa vielä 90-luvulla vietetyssä lapsuudessani oli helppo aistia pellonraivaajien hiki ja menneiden sukupolvien traumat, jotka vaikuttivat koko kylän dynamiikkaan. Elämä tulee omistaa työnteolle ja muiden odotusten toteuttamiselle. "Kuivaa suo, kaskea pelto / Raivaa tilukset / Lypsä lehmä, korjaa vilja / Sunnuntaina lepäile". Menneisyydestä hypätään toisessa säkeistössä nykyhetkeen: "Väittele kirja, päättele kehä / Sisusta valkoiseksi / Anna lausuntoja, hymyile / Vaihda hampaat posliiniksi." Kun Annala ensimmäisen säkeistön lopuksi huutaa "Huhki, huhki, huhki huomiseen", ovat sukupolvelta toiselle kulkenut kristillinen työmoraali ja koko yhteiskunnan latomat ylisuuret odotukset aistittavissa tuskaisella ja ihastuttavan ironisella tavalla. Kappaleessa toimii kaikki, lyriikat, synkkä sovitus, upea riffi, kaikki. "Lupaa siis / älä itseäsi säästä. / Lupaa niin / vaikka järki karkaisi päästä." Tämä toimiva kokonaisuus on mielestäni yksi parhaista Mokoma-biiseistä koskaan.

Tahdon ihmeet takaisin on levyn toinen aiemmin julkaistu sinkku. Siinä on myös vahvoja kaikuja raamatusta, puhuvista pensaista, valaista ja puhkeavista vesistä. Minuun iski kovasti säkeet "Olen ollut surullinen / en mahda mitään luonnolleni". Biisissä on hyviä aineksia, mutta jotenkin se jäi kuitenkin vähän tylsemmän puoleiseksi.

Erheen kertosäe on legendaarinen jo syntyessään. Toivon joskus kuulevani tämän livenä, toimisi varmasti: "Ensimmäinen voi olla virhe / Toinen tuskin siitä menee / Kolmas alkaa jo olla tapa / Neljäs sitä vahvistava / Viides on silkkaa vittuilua / Kuudes kerta kukkoilua / Seitsemäs on kuolemaksi / Seitsemäs on kuolemaksi". Muilta osin biisi jää etäisemmäksi, eikä kuulu levyn parhaimmistoon. Se on ehkä hiukan liian pitkä, käsi etsiytyy jo vaihtamaan seuraavaa raitaa. Tässä tapauksessa kuitenkin hieno kertsi pelastaa koko biisin.

Pienin kaikista lopettaa hienosti hienon levyn. Tässä biisissä säkeistöt toimivat parhaiten, niissä on hienoa sanojen käsittelyä. Onkohan aiemmin kukaan Suomen musiikkihistoriassa käyttänyt sanaa kurmuuttaa, ainakaan uskottavasti? Tuutilullien ja titityiden jälkeen ei mikään enää onnistu yllättämään. Biisi saa minut hymyilemään, kertoneeko se sitten enemmän biisistä vai minusta, en tiedä. "Sinä olet minun N-Y-T / Minä olen sinun J-N-E / Minä sinusta laulun teen / Sinä hylkäät minut pakkaseen".

Yleisesti ottaen Hengen pitimet oli ehkä valoisampi ja hyväntuulisempi kuin monet aiemmista Mokoma-lätyistä. Kuolema ja mielen synkkyys olivat läsnä edelleen (ja todellakin hyvä niin!), mutta teemoja käsiteltiin ehkä enemmänkin yleisellä tasolla, ulkopuolisesti tarkastellen kuin sisäänpäin kääntyen. Ironisuus on tärkeä osa tätäkin levyä. Ja kuten jo mainitsin, olen hirveän innoissani luontomme tilaa käsittelevistä biiseistä. Levy on ajankohtainen, tässä päivässä. Mokoman biisit ovat ilmiömäisesti sanoitettuja, riimittely on oivaltavaa, vanhat ja kuluneet käsitteet napataan konteksteistaan ja käsitellään uuteen uskoon. Niistä puskee läpi yleissivistys, lukeneisuus, alitajuntaan pakkautuneen muistot ja luomisen vimma. Tämänkaltaisen herkkyyden yhdistyminen raskaaseen musiikkiin toimivine riffeineen, olen myyty.

Ymmärrän bändiin kohdistuvan kritiikin siitä, että Takatalvi-tyylistä tykitystä kaivataan, mutta pidän kuitenkin bändin kehitystä ja monipuolistumista vain hyvänä asiana. Hengen pitimet piirtää mielestäni yhtenäisemmän tarinan kuin monet aiemmista levyistä ja kirjallisuuskeskeisenä ihmisenä pidän tästä kehityksestä paljon. Bändin jäsenet ovat myös selvästi kasvaneet yhteen, soittavat hyvin yhteen ja luovat hyvin yhdessä.

Nyt kun olen kirjoittanut (pitkästi, niin kovin pitkästi) auki ajatukseni biiseistä, uskallan myös kuunnella levyn kommenttiraidat, jotka äsken huomasin Spotifysta. Mokoma on tunnetusti mieletön livebändi. Odotankin innolla lauantaita, silloin Turun Apollossa pääsen kuulemaan livenä ensimmäistä kertaa uuden levyn biisejä. Mokoma teki juuri sen, joka paljon keikkailevalle bändille on tarpeellista: levyllisen biisejä, joita tosiaan kelpaa soitella turuilla ja toreilla. Loistavasti ne toimivat myös levylautasella. Aivan erityisen hyvin Mokoma ja etenkin tämä levy toimivat minulle kuulokkeissa metsälenkillä luonnon keskellä, omimmassa ympäristössäni.

Levy: Mokoma, Hengenpitimet (Sakara 2018)
Levyn kansikuva: Ville Pirinen
Arvostelu: ★★★★

Marko Annala: Värityskirja

Minä olen jo vuosikausia ollut jossakin määrin Mokoma-fani, mutta todellinen fanitus alkoi viime kesänä Seinäjoen Törnävällä, jossa yhtye soitti Kuoleman laulukunnaat -albuminsa alusta loppuun ja vielä muutaman muun hitin päälle. Siitä saakka kaikki Mokoman levyt (paitsi ne akustiset jutut ei niinkään innosta) ovat soineet ahkerasti kuulokkeissani.

Erityisesti sydämeni on vienyt sanoitukset, miten ne voivatkaan olla samaan aikaan niin raadollisia, kauniita, riipiviä ja lohdullisia. Suomen kieltä kunnioittavia ja taitavasti käyttäviä, oivaltavia ja henkilökohtaisesti juuri minua puhuttelevia. Esimerkiksi nyt vaikka "Tahdon pohjoisen taivaan / tahdon alleni graniitin", mitä muuta kotimaataan kovasti rakastava geologi voisi sanoituksilta toivoa?

Oivaltavista sanoituksista esimerkkinä olkoon koko Kuollut, kuolleempi, kuollein, joka on synkkääkin synkempi, mutta silti silmäkulmasta löytyy pieni varsin tarpeellinen ivallinen pilke: "Olen päättänyt viimeinkin kuolla / samapa teenkö sen täällä vai tuolla / Tässä on sentään tuoretta multaa /Ja madoille multa on kalliimpi kultaa".

Kun kuulin, että bändin keulahahmo Marko Annala julkaisee omiin kokemuksiinsa pohjaavan romaanin, tiesin heti, että se pitää lukea. Halusin päästä tuon kiehtovan miehen pään sisään, kurkistaa mitä löytyy minuun kiinni kasvaneiden lyriikoiden takaa. Annala on kertonut julkisuudessa masennuksestaan, eikä sitä joudu kauan kaivelemaan levyjen sanoituksistakaan.

Kirja oli koskettava, mielenkiintoinen ja koukkuunnuttava. Sen teho ei perustunut kielelliseen ainutlaatuisuuteen tai uraauurtavaan kirjoitustapaan vaan arkiseen rehellisyyteen, knausgårdmaiseen pikkutarkkuuteen. Emmin kovasti tuoda Knausgårdia ilmi tässä yhteydessä. Minusta nimittäin tuntui lukiessani, että Annala on myös knasunsa lukenut, mutta en halua, että ajattelisitte minun pitävän sitä pahana asiana. Annalalla on oma ääni, mutta tuo samalla pikkutarkka ja karu arkisuus tuntui varsin tutulta, ainoastaan hyvällä tavalla. Annala sitä paitsi päästää läheisensä huomattavasti vähemmällä kuin Knausgård, onneksi.

Tällainen päiväkirjamainen kirjoitustyyli, jonka päähenkilö on kirjoittaja itse, taitaa kiehtoa minua ennen kaikkea siksi, että toden ja keksityn raja on hämärä, sen voi tietää vain kirjailija itse, mutta toki hän tietää sen, että lukija ottaa lähestulkoon kaiken totena. Kirjailijan valta on suurimmillaan, utelias lukija ei koskaan saa tietää koko totuutta.

Värityskirja oli myös karmaiseva rajujen koulukiusaus- ja masennuskuvausten vuoksi, mutta lopulta olin yllättynyt siitä, miten valoisa se olikaan. Kunnianhimolla, mielettömillä lahjoilla ja puhtaalla sisulla kiusatusta oudosta pojasta koko kansan tuntemaksi rokkitähdeksi; lohdullinen tarina. Samaistun tarinassa moneen asiaan, luontivimmaan, herkkyyteen, erilaisuuden kokemiseen.

Minussa syntyi kova tarve kirjoittaa jotakin samankaltaista, purkaa itseni ja syvät haavani paperille. Tajusin että minulla on myös elämässäni jaksoja, joista en muista mitään. Ne ovat kadonneet, tai oikeammin aivoni ovat kaivaneet ne syvään kuoppaan ja lapioineet metrikaupalla multaa päälle. Mahtavaa oli myös lukea eri levyjen syntyprosesseista ja todeta, miten hyvin levyt heijastavatkaan tapahtumia niiden taustalla.

Uskon että kirja tarjoaa paljon myös heille, jotka eivät ole Mokoma-nimisestä yhtyeestä kuulletkaan, mutta erityisesti meille, jotka ovat imeneet, suorastaan narkanneet, itseemme Annalan lyriikoita vimmaisesti ja koko ajan lisää hamuten.

Ja muuten, vaikka Mokoma (allekirjoittaneen mielestä parhaimmillaan!) muistuttaa kovasti yhtä esikuvaansa Slayeria, löytyy tuotannosta myös sellaista rauhallisempaan makuun sopivaa nautiskeltavaa. Suosittelen siis kokeilemaan kumpaakin, niin Värityskirjaa kuin Mokoman musiikillista tuotantoakin. Oma ikiaikainen Mokoma-suosikkini on syvälle iskevä Itken silmät päästäni, mutta en tahdo jättää tähän kirjoitukseen niin surumielistä loppua. Siispä loppulainauksena saa toimia muutama säe melkoisesti lohdullisemmasta Irti-kappaleesta Elävien kirjoihin -levyltä, siinä ajatusta tähän alkavaan viikkoon:

Joka liitos natisee
Käy höyry korvista
On aika laittaa lauseelle piste

Uusi virke alkakoon
Se soikoon uljaana
Ihmiskunnan uusi alkukaste

Päämääräkö sen määrää
Missä määrässä
Määränpäässä joku päätäni jo määrää

Tehkää tietä sillä olen irti
Enkä väistä enää ketään
Olen päässyt eroon kahleistani
Enkä pelkää enää mitään