maanantai 27. maaliskuuta 2017

Marko Annala: Värityskirja


Minä olen jo vuosikausia ollut jossakin määrin Mokoma-fani, mutta todellinen fanitus alkoi viime kesänä Seinäjoen Törnävällä, jossa yhtye soitti Kuoleman laulukunnaat -albuminsa alusta loppuun ja vielä muutaman muun hitin päälle. Siitä saakka kaikki Mokoman levyt (paitsi ne akustiset jutut ei niinkään innosta) ovat soineet ahkerasti kuulokkeissani.

Erityisesti sydämeni on vienyt sanoitukset, miten ne voivatkaan olla samaan aikaan niin raadollisia, kauniita, riipiviä ja lohdullisia. Suomen kieltä kunnioittavia ja taitavasti käyttäviä, oivaltavia ja henkilökohtaisesti juuri minua puhuttelevia. Esimerkiksi nyt vaikka "Tahdon pohjoisen taivaan / tahdon alleni graniitin", mitä muuta kotimaataan kovasti rakastava geologi voisi sanoituksilta toivoa?

Oivaltavista sanoituksista esimerkkinä olkoon koko Kuollut, kuolleempi, kuollein, joka on synkkääkin synkempi, mutta silti silmäkulmasta löytyy pieni varsin tarpeellinen ivallinen pilke: "Olen päättänyt viimeinkin kuolla / samapa teenkö sen täällä vai tuolla / Tässä on sentään tuoretta multaa /Ja madoille multa on kalliimpi kultaa".

Kun kuulin, että bändin keulahahmo Marko Annala julkaisee omiin kokemuksiinsa pohjaavan romaanin, tiesin heti, että se pitää lukea. Halusin päästä tuon kiehtovan miehen pään sisään, kurkistaa mitä löytyy minuun kiinni kasvaneiden lyriikoiden takaa. Annala on kertonut julkisuudessa masennuksestaan, eikä sitä joudu kauan kaivelemaan levyjen sanoituksistakaan.

Kirja oli koskettava, mielenkiintoinen ja koukkuunnuttava. Sen teho ei perustunut kielelliseen ainutlaatuisuuteen tai uraauurtavaan kirjoitustapaan vaan arkiseen rehellisyyteen, knausgårdmaiseen pikkutarkkuuteen. Emmin kovasti tuoda Knausgårdia ilmi tässä yhteydessä. Minusta nimittäin tuntui lukiessani, että Annala on myös knasunsa lukenut, mutta en halua, että ajattelisitte minun pitävän sitä pahana asiana. Annalalla on oma ääni, mutta tuo samalla pikkutarkka ja karu arkisuus tuntui varsin tutulta, ainoastaan hyvällä tavalla. Annala sitä paitsi päästää läheisensä huomattavasti vähemmällä kuin Knausgård, onneksi.

Tällainen päiväkirjamainen kirjoitustyyli, jonka päähenkilö on kirjoittaja itse, taitaa kiehtoa minua ennen kaikkea siksi, että toden ja keksityn raja on hämärä, sen voi tietää vain kirjailija itse, mutta toki hän tietää sen, että lukija ottaa lähestulkoon kaiken totena. Kirjailijan valta on suurimmillaan, utelias lukija ei koskaan saa tietää koko totuutta.

Värityskirja oli myös karmaiseva rajujen koulukiusaus- ja masennuskuvausten vuoksi, mutta lopulta olin yllättynyt siitä, miten valoisa se olikaan. Kunnianhimolla, mielettömillä lahjoilla ja puhtaalla sisulla kiusatusta oudosta pojasta koko kansan tuntemaksi rokkitähdeksi; lohdullinen tarina. Samaistun tarinassa moneen asiaan, luontivimmaan, herkkyyteen, erilaisuuden kokemiseen.

Minussa syntyi kova tarve kirjoittaa jotakin samankaltaista, purkaa itseni ja syvät haavani paperille. Tajusin että minulla on myös elämässäni jaksoja, joista en muista mitään. Ne ovat kadonneet, tai oikeammin aivoni ovat kaivaneet ne syvään kuoppaan ja lapioineet metrikaupalla multaa päälle. Mahtavaa oli myös lukea eri levyjen syntyprosesseista ja todeta, miten hyvin levyt heijastavatkaan tapahtumia niiden taustalla.

Uskon että kirja tarjoaa paljon myös heille, jotka eivät ole Mokoma-nimisestä yhtyeestä kuulletkaan, mutta erityisesti meille, jotka ovat imeneet, suorastaan narkanneet, itseemme Annalan lyriikoita vimmaisesti ja koko ajan lisää hamuten.

Ja muuten, vaikka Mokoma (allekirjoittaneen mielestä parhaimmillaan!) muistuttaa kovasti yhtä esikuvaansa Slayeria, löytyy tuotannosta myös sellaista rauhallisempaan makuun sopivaa nautiskeltavaa. Suosittelen siis kokeilemaan kumpaakin, niin Värityskirjaa kuin Mokoman musiikillista tuotantoakin. Oma ikiaikainen Mokoma-suosikkini on syvälle iskevä Itken silmät päästäni, mutta en tahdo jättää tähän kirjoitukseen niin surumielistä loppua. Siispä loppulainauksena saa toimia muutama säe melkoisesti lohdullisemmasta Irti-kappaleesta Elävien kirjoihin -levyltä, siinä ajatusta tähän alkavaan viikkoon:

Joka liitos natisee
Käy höyry korvista
On aika laittaa lauseelle piste

Uusi virke alkakoon
Se soikoon uljaana
Ihmiskunnan uusi alkukaste

Päämääräkö sen määrää
Missä määrässä
Määränpäässä joku päätäni jo määrää

Tehkää tietä sillä olen irti
Enkä väistä enää ketään
Olen päässyt eroon kahleistani
Enkä pelkää enää mitään

4 kommenttia:

  1. Uskon että tämä olisi hyvä kirja ja teoriassa olenkin ollut kiinnostunut siitä. Mutta itsekin olen ollut koulukiusattu enkä oikeastaan haluaisi lukea kiusaamisesta mitään, jotenkin se on liian rankka aihe. Mutta ehkä joskus...??

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän tuon hyvin. Minullekin se aiheutti ahdistusta, vaikka mitään noin vakavaa en onneksi olekaan joutunut kokemaan. Mutta lopulta kuitenkin se, miten Marko nousi kiusaajiensa yläpuolelle, teki kirjasta positiivisen ja jopa valoisan.

      Poista
    2. Niin, onhan se onneksi lohdullinenkin kirja, koska Markosta tuli lopulta rokkitähti. Ehkä joskus vielä uskaltaudun sen lukemaan.

      Poista
    3. Hei, jos olet facebookissa, niin käypä katsomassa Marko Annalan sivua :) Hän jakoi siellä tämän kirjoitukseni ja vastasi siellä myös tähän sinun kommenttiisi!

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!