tiistai 27. toukokuuta 2014

Aino-Maria Savolainen & Katja Jalkanen: Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa ( + uusi lista blogiin, jihuu!)

Kirjahamsterilla ei ole vaikeuksia sopivan rekvisiitan etsimisessä.
Kun lukee kanssabloggaajien (klik! ja klik!) kirjoittamaa kirjaa, on kuin tuttujen kanssa höpisisi. Siksipä Linnasta humisevalle harjulle -teoksen lukeminen olikin kuin mukavaa jutustelua siitä, mitä sitä seuraavaksi lukisi.

2013 Kirjakantti-tapahtumaan liittyi äänestys, jossa selvitettiin kaikkien aikojen parasta kirjaa. Amman lukuhetki emännöi äänestystä, jonka ensimmäisessä vaiheessa kaikki halukkaat saivat ehdottaa yhtä tai useampaa suosikkikirjaansa mukaan äänestykseen. Näitä ehdotuksia tulvi yli 500. Seuraavassa vaiheessa näistä ehdotuksista kirjabloggaajat saivat äänestää suosikkejaan ja tämä kirja kertoo tuon äänestyksen kärkiporukasta, kirjabloggajien mielestä 50 parhaasta kirjasta ikinä. Tämä kirja onkin siis oikea kirjablogimaailman yhteisöllisyyden multihuipentuma. Kirjaesittelyjä lukiessani pohdin toisinaan, että ketkäköhän teistä kollegoistani olette äänestäneet mitäkin kirjaa, hauskaa.

Listat ovat huippuihania ja kirjahan on jo ideana hurmaava, se ei ole mikään yllätys. Yllätyin kuitenkin siitä, miten syvälle Savolainen ja Jalkanen ovat päässeet kirjojen maailmaan ja millaista jännittävää nippelitietoa kirjoista löytyykään! Aion ehdottomasti tulla pätemään näillä tiedoilla keskustelussa jos toisessakin... Tämä olisi mainio lahjaidea vaikkapa koulunsa päättäville, kirjoista innostuneille nuorille.

Laskin, että olen lukenut tuosta 50 kirjasta tällä hetkellä 38 eli 12 on lukematta (Vuosisadan rakkaustarina, Teemestarin kirja, Ulysses, Haudankaivajan tytär, Kaikki mitä rakastin, Maa on syntinen laulu, Anna Liisa, Jumalat juhlivat öisin, Poikani Kevin, Tuhat loistavaa aurinkoa, Hietakehto, Tainaron). Ilahduin kovasti, että listalta löytyvät monet kirjasuosikkini kuten Piin elämä, Kurjat, Kafka rannalla ja tietenkin se minullekin ykkönen, Täällä Pohjantähden alla. Tämä on todiste kirjabloggaajien hyvästä mausta.

Tästä mahtavasta kirjasta innostuneena etsin Amman blogista listan niistä kaikista kirjoista, jotka saivat kirjabloggaajien äänestyksessä vähintään yhden äänen. Näitä kirjoja on listalla yhteensä 142 ja lisäänkin sen nyt blogiini uudeksi tavoitelistaksi! Tällä hetkellä olen lukenut tuosta porukasta 65 eli tekemistä riittää silläkin saralla.

Jos siis mietit, mitä lukea seuraavaksi, lue ensin tämä kirja.

Kirjailija: Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen
Kirja: Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa.
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 260
Mistä hankittu: Kirjastosta

maanantai 26. toukokuuta 2014

Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja


Uh, huh ja öh. Jatkoin  Nobel-sivistymistä Elfriede Jelinekin Pianonsoittajan parissa, joka kuuluu myös 1001-listalle. Olipahan taas rankka kirja, jonka vastenmielisyys sai minut sulkemaan sieluni syväanalyysilta ja kirjan merkittävyyden näkemiseltä. Olin lähinnä järkyttynyt ja ahdistunut ja jos kirja ei olisi listallani, olisin jättänyt sen kesken jo alkutekijöihinsä. Näin olisi tehnyt näemmä Booksykin.

Pianonsoittajan päähenkilö on keski-ikäistyvä Erika, ammatiltaan pianisti, joka asuu äitinsä kanssa. Napanuora on unohdettu katkaista ja kahden naisen välinen suhden on varsin monimutkainen. Teksti on täynnä tukahdettuja tunteita, toteutumattomia haaveita ja rajuja ristiriitoja. Tämän vielä kestäisin, mutta kun kaikki on - Jenny Garpia lainatakseni - seksuaalisesti epäilyttävää, on kirjan vastenmielisyys liikaa minulle.

Teksti varmaankin oli taitavaa, omalaatuista ja poikkeuksellista, tuskinpa kirjailija muuten olisi palkittu Nobelilla. Teksti on toisinaan rytmitetty hengästyttäväksi sarjaksi toistuvia iskuja, jonka lienee tarkoitus muistuttaa musiikin läsnäolosta, siitä että Erikasta ei koskaan tullutkaan suurta muusikkoa.

"Erika on pingoitettu jo varhaislapsuudesta tähän nuottijärjestelmään. Nämä viisi viivaa ovat hallinneet häntä niin pitkään kuin hän muistaa. Hän ei saa ajatella mitään muuta kuin näitä viittä viivaa. Tämä rasterijärjestelmä, yhdessä hänen äitinsä kanssa, on sitonut hänet määräysten, sääntöjen ja selkeiden kieltojen rikkoutumattoman verkkoon, jossa hän muistuttaa lihakauppiaan lihakoukussa roikkuvaa punertavaa kinkkurullaa. Se antaa turvaa, ja turva luo pelkoa turvattomuudesta. Erikaa pelottaa että kaikki pysyy sellaisena kuin on, ja häntä pelottaa että jokin saattaisi joskus muuttua."
(s. 220)

Mää en vaan tajunnut. Ahdisti, ärsytti, oksetti ja turhautti. Kovasti samoja tunteita siis kuin hiljattain lukemani Beckettin kirjojen kanssa. Näyttäkää minulle mainio kirjallisuuden nobelisti niin minä näytän teille iloisen naaman. Tämä tällainen ei ole sitä, mitä kutsuisin hienoksi kirjallisuudeksi. Tämä tällainen on sitä, mitä joku vakavastiotettava kriitikko on joskus ylistänyt ja sitten lammasmaiset laumat menevät perässä siihen ylistykseen, vaikka eivät mitään ymmärtänetkään, kun eivät halua leimautua tyhmiksi junteiksi. Olen ihan oikeasti kateellinen niille, jotka pystyvät ymmärtämään tämänkaltaista kirjallisuuta ja nauttimaan siitä. Ehkäpä minä ahdistun liian helposti?

Olen tainnut lukea viime aikoina vähän liikaa kirjoja, joista en pidä. Onneksi näiden rinnalla olen lukenut myös vähän mukavampia teoksia, saattaisi mennä muuten maku tähän koko listahommaan. Ihan siis yhtään kyseenalaistamatta sitä, onko järkevää lukea kirjoja, joista ei pidä ;)

Kirjailija: Elfirede Jelinek
Luettu kirja: Pianonsoittaja (suom. Jukka-Pekka Pajunen)
Alkuperäinen kirja: Die Klavierspielerin
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1983
Sivumäärä: 333
Arvostelu:★

lauantai 24. toukokuuta 2014

Riikka Pulkkinen: Vieras


Riikka Pulkkisen Vieras sai kunnian olla Kesän Ensimmäinen Virallinen Puistokirja. Olen nauttinut tästä yllätyskesästä istumalla töiden jälkeen puistossa. Meren rannalla käy jatkuvasti ihana tuulenvire, eikä lukiessa tule liian kuuma. Vieraan kansi sopi myös hyvin tähän mahtavaan vihreyteen.

Julkisilla paikoilla lukeminen on aina vähän riskaabelia, kun kirja tuntuu olevan turhan hyvä ice breaker monille. Eilen kun odottelin rautatieasemalla junaa, viereeni istui tyyppi, joka oli suoraan kuin Pussikaljaromaanista. Kysyttyään, mitä luin, hän innostui kovasti ja totesi, että "Minun sukunimeni on myös Pulkkinen!". Mahtoikohan olla sukua...

Olen aiemmin lukenut tältä kovin suositulta naiskirjailijalta ainoastaan Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän -teoksen. Kuuntelin tuon kirjan äänikirjana ja hassusti Vierasta aloittaessani, kuulin äänikirjan lukijan äänen päässäni. Ilmeisesti Pulkkisen kirjoitustapa on omaleimainen ja poikkeava, kun niin voimakkaasti yhdistin kirjan Iiiris Lempivaaraan, vaikka hyvin erilaisilla vesillä liikuttiinkin.

Vieraassa oli vähän kaikkea. Kaikkea raskasta, vaikeaa ja usein tabuksi miellettyä. Pakko on todeta, että tavaraa oli liikaakin. Oli uskontoa, uskon- ja identiteettikriisiä poteva, merten taa pakeneva pappi Maria. Kieltäytymistä, asketismia, tiukkaa uskontoa. Oli anoreksiaa, mielensairautta. Ja sitten vielä rasismia, pieni maahanmuuttajataustainen tyttö, jota kiusataan, uhitellaan ja joka kirjoittaa päiväkirjaa. Tekstin sijassa vuorottelevat tytön huonolla suomella kirjoitetut päiväkirjapätkät sekä runomaiset, Marian mieltä ja mielialaa kuvaavat pätkät, jotka on aseteltu usein kirjan sivuille runomaisuutta ilmituomaan.

Menin vähän sekaisin kaikista kirjan teemoista, enkä osannut yhdistää niitä yhteiseksi suureksi (ja mahdollisesti) vaikuttavaksi kokonaisuudekseen. Kirja oli toki kiinnostava ja sillä oli hetkensä, mutta silti ei tämä oikein ollut minun juttuni. Liikettä ja rytmiä kuvastava sanojen asettelu oli oikeasti aika ärsyttävää ja samoin pikkutyttö ei saanut sympatioitani, vaikka se olisi mitä ilmeisimmin kuulunut asiaan. Joka tapauksessa Pulkkinen on kiintoisa kirjailija ja odotan innolla hänen muiden kirjojensa lukemista.

Kirja: Vieras
Kirjailja: Riikka Pulkkinen
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 299
Mistä hankittu: Heräteostos ruokakaupasta
Arvostelu: ★★

torstai 22. toukokuuta 2014

Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto (parasta elämässä)


Torstai-iltaa! Otetaanpa eilinen komento facebook-kyselystä takaisin. Eipä ole näemmä tuo kyselynamiska ensimmäinen eikä viimeinen niistä bloggerin gadgeteista, jotka lakkaavat toimimasta hetken käytön jälkeen. Pyörittelen facebook-ajatusta ja informoin sitten, jos olen ryhtynyt tuumasta toimeen.

Kamala luonto on ihan uskomattoman ihana. Ja kamala. Sarjakuva on minulle tuttu entuudestaan Helsingin Sanomien sarjasivulta, mutta jotenkin en osannut ajatella että kyseessä on suomalainen sarjakuva, vaikka olisihan se pitänyt tajuta. Sarjakuvan takana on Jarkko Vehniäinen
joka on Kamalan luonnon lisäksi piirtänyt julkkissarjakuvia ja karikatyyrejä. Mies ei taida vielä oikein olla julkisuuden henkilö verrattuna vaikkapa Fingerporin piirtäjään Jarlaan, mutta kovasti toivoisin hänelle ja sarjakuvilleen suosiota, julkisuutta ja kovia myyntilukuja. Kamala luonto on nimittäin ihan mahtava! Seuraa muutama perustelu:

Kamalassa luonnossa huumori on kieroutunutta ja mustaa eli juuri sellaista, mistä minä tykkään. Parivaljakko Ilves ja Kärppä on sopivan pöhkö, ironinen, mutta kuitenkin söpö. Huumori on toisinaan verbaalista, toisinaan sit-com -tyyppistä ja kakkahuumoriltakaan ei vältytä. Metsän eläimet ovat yllättävän epäsovinnaisia ja mahtavan karmeita ja moraalisesti arveluttavia tyyppejä. Pupuille käy usein huonosti, mutta niin käy tarinan pääparillekin.

Hauskaa on myös se, että vaikka pupuille käy usein huonosti, käy niillekin joskus hyvin. Ihan niin kuin luonnossa oikeastikin. Mäyräkoiran omistajan mielestä kuitenkin täysin hulvatonta on se, kun metsään sattuu eksymään omituinen hirvitys:


Taidanpa jatkossakin siis keskittyä siihen, ettei Esko pääse yksinään metsään. Siellä ne kärpät ja ilvekset vaan naureskelisivat sille, niin parempi pysytellä ihan vaan ihmisten parissa. Pari tuntia ennen tuon ensimmäisen kuvan ottamista, Esko pyrki lähituttavuuteen pellolla olleiden kurkien kanssa. Mitäköhän ne olisivat pötköstä tuumineet, elleivät olisi päättäneet lähteä hurjan pedon tieltä pois...

Jos tykkäät söpöistä eläimistä ja mustasta huumorista, suosittelen oikein lämpimästi Kamala luonto -sarjakuvia!

Kirjailija: Jarkko Vehniäinen
Kirja: Kamala luonto
Julkaistu: 2013 (Arktinen banaani)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa

Heippa! Ennen kuin menen asiaan, yksi kysymys. Olen arponut tässä, pitäisikö perustaa blogille facebook-sivut. Mielessäni on usein pikkujuttuja, jotka ovat liian pieniä blogiin, mutta jotka kuitenkin haluaisin jakaa ja arvelisin facebookin toimivan hyvin tällaisissa tapauksissa. Ja blogin facebooksivujen kautta voisi kommunikoida mukavammin myös muiden blogien facebook-sivujen kanssa. Mitä mieltä te yleisesti olette kirjablogin facebook-sivuista? Tuovatko ne uutta sisältöä, ovatko ne turhia vai seuraatteko kenties blogien elämää juuri facebookin kautta? Olisi kiva jos klikkailisitte tuohon viereiseen kysymykseen vastauksenne. Eli facebook-sivut blogille; uhka vai mahdollisuus?

Kaunis kirja, ruma kansi.

Sitten siihen lupailemaani asiaan. Luinpahan nimittäin pienen ja kauniin kirjan. Päädyin lukemaan Radiguetin Paholainen ruumiissa, kun joku oli Goodreadsin 1001-kirjaa -keskusteluissa maininnut, että kirja on lyhyt ja helppolukuinen. Ihan pätevä lukumotiivi, kyllä vain. En tiennyt kirjasta yhtään mitään, en lukenut edes takakansitekstiä ennen lukupuuhaan ryhtymistä.

Jos olisin tiennyt, mistä kirja kertoo, olisi se jo aiemminkin mainitsemani sisäinen kukkahattutätini varmasti herännyt ja sanonut, että ei, en tule tykkäämään tästä kirjasta yhtään. Kirjan päähenkilö on 16-vuotias lukiolaispoika, joka aloittaa rakkaussuhteen naimisissa olevan 19-vuotiaan tytön kanssa. Tytön aviomies on sodassa, joka tekee tilanteesta vielä monimutkaisemman ja moraalittomamman. Juuri tähän kukkis sisälläni olisi huutanut "ei taas tällaisia pettämistarinoita, en jaksa!". Olihan se toki kirjan kantava, tai lähestulkoon ainoa, teema. Silti kirjassa oli jotakin valtavan kaunista, koskettavaa ja herkkääkin. Kirjasta hehkui se tietynlainen ranskalaisuus, joka pahimmillaan voi olla kökköä ja tekotaiteellista, mutta parhaimmillaan, kuten tässä, poikkeuksellista, aistillista ja nautittavaa. Tiedättehän mitä tarkoitan? Runollinen, toisinaan kiihkeäkin rytmi, eräänlainen utuisuus ja ristiriitaisesti epätodelliseen tunteeseen kiedottu voimakas ja raadollinen realismi, siltä se tuntuu.

Kauneuden lisäksi kirjassa oli hienoa myös sen pohtiva ote. Poika tiesi tekevänsä väärin, hän tunnusti avoimesti kateutensa, mustasukkaisuutensa ja katkeruutensa niin kuin rakkautensa ja himonsakin. Kirja tavoittikin tavallista paremmin jotakin voimakkaan inhimillistä. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu suorastaan hämmästyttävältä, että pidin tästä kirjasta, niin kaukana se oli omasta maailmastani ja sellaisesta kirjallisuudesta, josta yleensä pidän. Ihan neljään tähteen kirja ei päässyt, mutta jostakin syystä Paholainen ruumiissa vangitsi minut poikkeuksellisesti tunnelmallaan ja kauniilla kielellään ja etenkin hurmaavalla ranskalaisuudellaan.

Kirja onkin oivallinen osallistuja myös Annamin Vive la France -haasteeseen.

Kirjailija: Raymond Radiguet
Luettu kirja: Paholainen ruumiissa (suom. Helena Anhava)
Alkuperäinen kirja: Le Diable au Corps
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1923
Sivumäärä: 159
Arvostelu:★★★

tiistai 20. toukokuuta 2014

11 kysymyksen haaste

Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin herttainen Anna J haastoi minut kivaan haasteeseen, jossa kerrotaan asioita ja vastaillaan kysymyksiin. Mikäs sen mukavampaa kuin itsestään puhuminen! Annan haasteen myötä muistin, että tähän on minut haastanut jo aikaa sitten myös Mai ja Jonna, joiden kysymyksiin vastaamatta jättämistä pahoittelen vilpittömästi ja tartun nyt näihin uusimpiin, Anna J:n kysymyksiin. Olen myöskin pahis (tai kiltti, näkökannasta riippuen) enkä haasta ketään, sillä tämä lienee kiertänyt jo kaikki halukkaat blogit.

Ensimmäisenä kerron siis 11 satunnaista faktaa meikäläisestä:

1. Olen ihan järjettömän hyvä Supaplexissa.
 
2. Heitän palloa kuin tyttö. Kuin kädetön, sokea, ryömimisikäinen tyttö. Olen saanut koiraltani kummastuneen katseen koirapuistossa, kun heitin sille tennispalloa, eikä pallo lentänytkään niin pitkälle kuin minne se oli valmis juoksemaan.



3. Big shocker: tykkään listoista. (Ajattelin pikapuoliin lisätä blogiini neljännenkin listan!)

4. Jotkut laskeskelevat lampaita, kun koittavan saada unta, mutta minä laskeskelen usein listojeni kirjoja ja teen lukusuunnitelmia. Se on todella rentouttavaa.

5. En ollut juonut elämäni aikana yhtäkään kokonaista kupillista kahvia ennen vuotta 2012. Nykyään juon useamman kupillisen päivässä. Uskokaa lapset, kun teille opetetaan, että sosiaalinen paine on merkittävin syy päihteisiin sortumiseen. Kun työpaikan kahvitunnilla kaikki muutkin kahvittelee, on vain helpompaa mennä itsekin mukaan siihen touhuun.

6. Olen oikeasti sitä mieltä, etten voisi elää ilman musiikkia. Jos en ole kuunnellut musiikkia muutamaan päivään/soittanut itse, alan oireilla fyysisesti. Minulla on kaksi kitaraa, koskettimet ja Spotify, levyjä en ole ostanut enää aikoihin.



7. Minulla on viha-rakkaussuhde tietokoneisiin. Puuhailen töissä ja vapaa-ajallani paljon tietokoneilla ja olen opiskellut tietojenkäsittelytiedettä sivuaineenakin, mutta silti olen sitä mieltä, että tietokoneet ovat tuoneet nykyelämään hirveästi negatiivisia asioita ja niiden passivoiva vaikutus ahdistaa minua. Sama koskee älypuhelimia, jotka ovat kasvaneet ihmisten käsiin kiinni.

8. Olen eniten oma itseni ja rennoimmillani kotitilallamme ja sen metsissä.

9. Vaikka olenkin maatalon tytär, tiedän hävettävän vähän mitään konkreettista maanviljelystä ja pellon muokkausvaiheista. Silti esitän asiantuntijaa, jos joku vähemmän aiheesta tietävä kysyy, mitä jossakin pellolla on tehty/parhaillaan tehdään.

10. Sama pätee myös siihen, jos joku maallikko kysyy "mikä kivi tää on". Ensinnäkin, olen maaperägeologi, toiseksi, jos sanon graniitti, se menee luultavasti täydestä ja aika lähelle. Vaikka olenkin pehmogeologi, muistan silti edelleen turmaliinin kaavan, jossa on yli kymmentä alkuainetta. Plus wollastoniitti on CaSiO3. Aivoistani löytyy runsaasti hyödyllistä tietoa.



11.Olen nopea lukemaan, kirjoittamaan, puhumaan ja kävelemään. Olen hidas juoksemaan, ajamaan autoa ja tiskaamaan.


Ja sitten vastaukset Annan hauskoihin kysymyksiin:

1. Mikä/Mitkä oli(vat) lempiaineesi koulussa?
Maantieto oli aina kivaa ala-asteelta lukioon asti. Yliopistossa tajusin, että se on geologiaa kehnompi mukatiede (tähän vapaavalintainen hymiö), joten en kokenut tarpeelliseksi opiskella sitä muutamaa kurssia enempää. Toivottavasti paikalle sattuu nyt joku maantieteilijä, hehe ;) Musiikista tykkäsin myös kovasti ja äidinkielestä. Mikään ei siis ole muuttunut.

2. Oletko aina ollut kova lukemaan vai missä vaiheessa elämää lukuharrastuksesi on syttynyt?
En ole ollut näin kirjahullu kuin vähän yli vuoden. Lapsena ja nuorena luin paljon, mutta en läheskään niin ahmimalla kuin monet muut (piti välillä pelata sitä Supaplexiakin...). Opiskeluaikana olin pitkään kokonaan lukematta romaaneita. Tosin keskivertolukijaan verrattuna olen kyllä aina tainnut ollut kova lukemaan.

3.Mitä luulet kirjahyllysi sisällön kertovan sinusta?
Klassikkoja lukeva hamsteri, joka tykkää myös sarjakuvista ja ostaa paljon pokkareita ja divarikirjoja.

4. Oletko sosiaalisesti enemmän ujo vai rohkea?
Olen sosiaalisesti kiusaantunut pingviini. Olen hyvä juttelemaan vieraillekin ihmisille, mutta myös pohtimaan jälkeen päin sanomisiani ja usein turhankin innokasta höpöttelyäni. 

5. Lempivaatteesi?
Farkut ja neule on univormuni.
 
6. Millainen on kaunein maisema mitä voit kuvitella?
Norjan vuonot, oioi.


7. Jos saisit käteesi taikasauvan ja tehtäväksesi heilauttaa sitä kerran paremman maailman puolesta, minkä muutoksen tekisit maailmaan?
Poistaisin ihmisten pohjattoman ahneuden ja lyhytnäköisyyden.

8. Suurin ruokapaheesi?
Kippari-juusto. Olen säätänyt itselleni kiellon sen ostamiseen, kun jos jääkaapissamme on sellainen paketti, popsin sen pois ennätysajassa. Kts. edellinen vastaus...

9. Mitä maata äänestit/olisit äänestänyt tämän vuoden Euroviisuissa ja miksi?
En koskaan äänestä Euroviisuissa, vaikka muuten suhtaudunkin niihin varsin intohimoisesti. Tänä vuonna olisin äänestänyt Alankomaita. Koska kaksi kitaraa! Ja biisikin oli ihan symppis.

10. Mihin muumien hahmoon samaistut eniten?
HEMULIIN! Olen viettänyt monenmonta päivää kesästä 2008 Hemulina ja vieläkin harmittaa, miksi en tajunnut pyytää ketään ottamaan kuvaa minusta Hemulina. Hemuli on persoonallinen, ihana ja hömelö luonnontieteilijä.



11. Mitä kivaa aiot tehdä tänä kesänä?
Lukea kirjoja töiden jälkeen puistossa, käydä ehkä festareilla, geokätköillä, mennä jonnekin vaellukselle ja uida ainakin kerran. Lisäksi ajattelin nauttia siitä, että kuntosalilla on kerrankin ihanan tyhjää.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Madame de La Fayette: Clèves'in prinsessa


Jokainen kirja maailmassa ansaitsee tulla luetuksi. Valitettavasti kuitenkin osa maailman kirjoista on niin tylsiä ja kertakaikkisen kuivakkaita, ettei niiden lukeminen käy nuan vain, kuten Pohjanmaalla sanotaan. (Olen muuten ollut hyvin toiveikas sen suhteen, ettei Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan murteet tarttuisi minuun, kun nuo murteet ovat minulle niin vieraita. Yllätin itseni eräänä päivänä korvaamassa tyypilistä fraasiani "hirveesti" sanalla "hirviästi". Apua!).

Äitini on saanut Madame de La Fayetten Clèves'in prinsessan joululahjaksi parikymppisenä neljä vuosikymmentä sitten. Kirja on ollut tuon ajan hyllyssä lukemattomana tai kyllä sen ensimmäiset sivut lienee luettu useampaan kertaan. Ehkä jo parisen vuotta sitten kävin läpi äitini kirjahyllyä etsien listallani olevia kirjoja. Otin kirjan lainaan (äitini varoitteluista huolimatta) ja ajattelin lukea sen piankin. Kirja asusteli hyllyssäni luvattoman pitkään ja minäkin aloitin sitä ehkä kolmeen kertaan. Tänä viikonloppuna sain kuitenkin lopulta luettua sen alusta loppuun. Yli 40 vuotta lukematon kirja kohtasi lopulta lukijansa ja saa taas vetäytyä kirjahyllyn hiljaisuuteen.

Listan kirjoissa on usein se ongelma, että ne ovat kovasti vanhentuneita ja niitä lukiessa on pidettävä mielessä, että maailma oli kovin erilainen niiden ilmestymisaikana. Kohtalaisen helposti tämä onnistuu vielä vaikkapa 1800-luvun kirjojen kanssa, joiden aikaisesta maailmasta tietää edes jonkin verran. Kohtasin odottamattomia ongelmia tämän 1600-luvulla ilmestyneen kirjan kanssa, sillä en osannut oikein sijoittaa tuota aikaa ja maailmaa mihinkään tietämääni. En siis oikein osannut pitää mielessä sitä, miten edistyksellinen ja poikkeuksellinen aikaansa nähden tuo kirja oli. Sillä sitä se varmastikin oli, vaikkei muuten oikein mitään suuria tunteita herättänytkään.

Kirja sijoittuu Pariisin hoviin, jossa salaiset, puolisalaiset ja puolijulkiset rakkausjutut kuohuttavat väkeä. Kahdensadan sivun aikana kerrotaan tarina suuresta rakkaudesta, joka aiheuttaa niin iloa, surua, punastumista, hermokuumeilua kuin onnettomuuttakin. Lienee kuitenkin tuon ajan kirjalle aika poikkeuksellista, että kaikkea ei ole kuorrutettu krumeruuleilla korulauseilla ja voihkimisella ja tunteilulla, vaan tarinan päähenkilöt - jopa naiset! - harrastavat analyyttista ja kylmähköäkin älyllistä pohdintaa (sen voihkimisen ja punastelun lomassa toki).

Eipä tämä kirja nykyajan ihmiselle mikään kovin erikoinen lukukokemus ollut, mutta kun oikein tosissani yritin katsoa kirjaa 1600-luvun silmälasien läpi, ymmärsin sen merkittävyyden. Hyvin erikoiselta tuntuu etenkin se ajatus, että kun 1600-luvulla on Ranskassa kirjoiteltu tällaisia tarinoita, on täällä Suomessa ollut ehkä hiukan erilainen meininki. Vaikka en todennäköisesti tule jatkossa muistamaan kirjasta juuri mitään (hei vaan kirjadementia), olen aika varma siitä, että aina kun näen tuon kirjan äitini hyllyssä, tulen aina muistamaan, että sain sen lopultakin luettua. Saavutus sekin ja voi miten hyvä mieli tuolle pikkuiselle jo keski-ikäiselle kirjallekin varmasti tuli.

Osallistun kirjalla myös Vive la France! -lukuhaasteeseen.

Kirjalija: Madame de La Fayette
Luettu kirja: Clèves'in prinsessa (suom. Aarne Anttila)
Alkupeäinen kirja: La Princesse de Clèves
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1678
Arvostelu: ★★

perjantai 16. toukokuuta 2014

Samuel Beckett: Molloy & Malone kuolee


On hyvin vaikeaa kirjoittaa mitään sellaisesta kirjasta, josta ei ymmärtänyt yhtään mitään. Vielä vaikeampaa on kirjoittaa kahdesta sellaisesta kirjasta. Vaasan kirjastossa oli joskus kevättalvella hyllyssä tyrkyllä Samuel Beckettin Malone kuolee. Muistin sen olevan listalla ja kun kirja oli hyvin lyhyt, nappasin sen luettavakseni. Vasta kun olin päässyt lukemisessa jo alkuun, huomasin että kirja olikin trilogian keskimmäinen osa. Siispä etsin käsiini trilogian ensimmäisen osan, Molloyn, joka myös on listallani. Listalla on myös trilogian viimeinen, The Unnamable, jota ei ilmeisesti ole edes suomennettu. Tulin siis lukeneeksi nämä kaksi ensimmäistä osaa väärässä järjestyksessä, mutta luulen, ettei sillä ole mitään merkitystä. Sen verran tapahtumattomia, omituisia ja ei minnekään johtavia nämä kirjat olivat.

Sekä Molloy että Malone kuolee koostui tajunnanvirtamaisesta monologista. Maailma on ahdistava, hahmot häiriintyneitä ja jokseenkin mielenvikaisen oloisia. Molloyssa kertoja selittää tapaansa imeskellä kiviä siten, että imettävät kivet kiertävät kehää taskusta toiseen. Pakkomielle, kummalliset tavat, ihmisen henkinen puoli suhteessa fyysisyyteen, nautinnonhalu, perheenjäsenten väliset suhteet ja koko elämä sekoitetaan kummalliseksi ja hyvin ahdistavaksi sopaksi. Molloyn alkupuoli, yli sata sivua, on yhtä kappaletta, putkeen kirjoitettua hengästyttävää, lähestulkoon kuristavaa, monologia, jonka rytmi tuntuu epätahtiselta ja luonnottomalta.

Malone kuolee on ehkä vähemmän ahdistava, vaikka se käsitteleekin elämän ja kuoleman kysymyksiä, samaan monologiseen tyyliin kuin Molloykin. Vanha mies Malone makaa alasti jossakin sairaalan kaltaisessa tilassa, jonka lukija mieluiten tulkitsee mielisairaalaksi. Kaikki on jokseenkin epäselvää ja Malonen monologissa mainitut henkilöt sekoittuvat keskenään ja henkilöiden rajat muokkautuvat häilyviksi ja omituisiksi.

Luulen ymmärtäneeni, että kirjat olivat oiva osoitus eksistentialistisesta kirjallisuudesta. Hahmot kokivat olemisen kriisiä, kuolema ja elämä sekoittuivat ja pelkkä olemassa oleminen ei vielä taannut sitä, että ihminen oikeasti eläisi. Mutta hyvänen aika, olivathan nämä nyt ihan hirvittävän tuskaisia luettavia. Pardon my French, mutta Beckettiä lukiessani päässäni pyöri koko ajan hirveä kirosana "tekotaiteellinen". Lukukokemukset olivat aika tuskaisia, mutta silti näiden lukeminen oli jotenkin antoisaa ja mielenkiintoista, vaikka en kirjoista pitänytkään. Kummallinen kirjailija ja kummallinen lukukokemus.

Beckett on joka tapauksessa hyvin arvostettu kirjailija ja hän on saanut kirjallisuuden Nobelin vuonna 1969. Siksipä osallistun kirjoilla Jokken 14 nobelistia -lukuhaasteeseen ja olen taas asteen verran sivistyneempi.

Kirjailija: Samuel Beckett
Luetut kirjat: Molloy (suom. Raili Phan-Chan-Thé), Malone kuolee (suom. Caj Westerberg)
Alkuperäiset kirjat: Molloy, Malone meurt
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1951
Sivumäärä: 219 + 183 s.
Arvostelu: ★★

maanantai 12. toukokuuta 2014

Erica Jong: Lennä, uneksi


On aika ärsyttävää, kun toisinaan ei yhtään tajua, miten jotkut kirjoista ovat ansainneet paikan 1001-listalla. Olinko vain vähän tyhmä, kun en tajunnut arvostaa kirjaa? Jäikö minulta jotakin huomaamatta? Erica Jongin Lennä, uneksi (Fear of Flying) oli jäänyt mieleeni listalta kirjailijan erikoisen nimen vuoksi ja kun törmäsin siihen kirjastossa, nappasin sen mukaani sen enempiä miettimättä. Olisi ehkä kannattanut miettiä kahdesti ja etenkin harkita kirjan ottamista junaan matkalukemiseksi. Lennä, uneksi oli kirja, jossa oli ihan törkeesti seksiä ja rumia sanoja. Niin paljon, että en kehdannut lukea kirjaa täydessä junassa, kun en halunnut vieressä istuvan näkevän, että millaista kirjaa oikein luin. Kirjan päähenkilö on hiukan alle 30-vuotias nuori nainen. Kirjailija on itse sanonut (kertoi kirjan takakansi, jonka tajusin lukea vasta, kun olin lukenut kirjaa jo pitkälle) että halusi kirjoittaa kirjan naisesta, jolla on sekä aivot että seksuaalielämä.

En ole ihan varma noista aivoista. Tai olihan päähenkilö Isadora toki fiksu. Hän kirjoittaa runoja ja on lukenut suunnilleen kaikki maailman arvostetut romaanit, joihin hän myös viittaa jatkuvasti. Runsaat kirjalliset viittaukset olivatkin kirjan paras puoli ja ilahduin, kun niistä suurin osa oli minulle tuttuja ja osan olen jopa ehtinyt jo lukea. Isadora on matkalla Wieniin toisen aviomiehensä, ammatiltaan psykoanalyytikon, kanssa psykoanalyytikkojen konferenssiin. Lentokone ja myöhemmin koko konferenssi on täynnä analyysia, pohdintaa ja freudilaista tulkintaa. Isadora on kyllästynyt elämäänsä, mieheensä, itseensä, turhiin seksuaalisiin toiveisiinsa ja - ylläri! - lähtee konferenssissa toisen miehen matkaan.

Tuo matka ympäri Eurooppaa (jota kutsutaan jopa odysseiaksi) on aika inhottava, epämääräinen ja turha. Mies, jonka matkaan Isadora lähtee on epämiellyttävän ja aika ällöttävän oloinen. Isadora ei itsekään oikeastaan edes haluaisi lähteä miehensä luota, joka nyt kuitenkin loppujen lopuksi on ihan kunnon mies ja vielä rakastava sellainen, mutta jokin pakottaa hänet matkalleen, vapauteen. Eikä siitä matkasta loppujenlopuksi ole oikeastaan hyötyä ja iloa kenellekään. Epämääräistä säätämistä, paljon olutta, humalassa ajelua ja muuta vastuutonta ja moraalitonta. Sisäinen kukkahattutätini rypisteli otsaansa ja nyrpisteli nenäänsä. Yleisesti ottaen kirjaa vaivasi krooninen löysyys. Niin moraalinen, henkinen kuin fyysinenkin. Yök.

Kaipa tämä oli jokin feministinen manifesti? Suurta ja mullistavaa kirjallisuutta? Hurraa, nainen voi käyttäytyä näin ja se on ihan ok! Tämänkaltainen kirjallisuus on hyvin kaukana siitä, mitä minä pidän hienona ja merkittävänä kirjallisuutena. Jotenkin tämä muistutti huumehörhöseikkailuja. Sellaisia kirjoja, missä oikeastaan ei tapahdu mitään, kaikki on sekavaa, tyhmää ja melko idioottimaista. Ihmiset ovat öklöjä (kyllä, se on juuri oikea sana tähän tarkoitukseen) ja löyhämoraalisia itsekkäitä hedonisteja. Ei siis lainkaan minun teekuppini.

Kertokaahan tämän lukeneet, mitä minulta meni ohi? Oliko kirjan juju juuri tuo feminismi, naisellinen vapautuminen? Kirja on kirjoitettu 1970-luvun alussa, ehkäpä se olisi pitänyt ottaa paremmin huomioon. Maailma muuttuu, Eskoseni jne. Olinko minä vain huumorintajuton tiukkapipo, jolta ei herunut ymmärrystä?

Kirjalija: Erica Jong
Luettu kirja: Lennä, uneksi
Alkuperäinen kirja: Fear of Flying
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1973
Sivumäärä: 319
Arvostelu: ★

tiistai 6. toukokuuta 2014

Karl Ove Knausgård: Taisteluni (ensimmäinen ja toinen kirja)



Blogimaailma johtaa minua nykyisin pahasti harhapoluille listoiltani. Suurin osa uudemmista kirjoista, joita hehkutetaan ympäri blogistaniaa, ei herätä kiinnostustani, mutta sitten on näitä poikkeuksia. Poikkeuksia, jotka jäävät mieleen kummittelemaan niin, että kirja on lopulta pakko lukea. Knausgård jäi mieleeni etenkin Lumiomenan Katjan bloggauksista niin voimakkaasti, että näin kerran jopa unta, jossa luin kirjailijan kirjoja, vaikka en tarkalleen edes silloin tiennyt, millainen tämä Taisteluni-sarja oli. Enneuni, selkeästi.

Taisteluni-sarja ja mies sen takana on melkoinen kirjallinen ilmiö. Karl Ove Knausgård on nelikymppinen norjalaiskirjailija, joka on vuodattanut sisimpänsä kuusiosaiseen kirjasarjaan. Kolme ensimmäistä osaa on julkaistu suomeksi ja neljäs osa ilmestyy tämän vuoden syksyllä. Erikoista kirjoissa on niiden voimakas omaelämäkerrallisuus ja se, että mitään ei kierrellä, ketään ei kummarreta eikä säästellä. Knausgård - iltapäivälehtien kieltä lainatakseni - tilittää avoimesti vaikeasta isäsuhteestaan, alkoholin varjostamasta elämästään, masentuneisuudestaan ja kaikesta, mistä normaalisti ei puhuta. Ensimmäinen kirja keskittyy Karl Oven teini-ikään, vaikeaan isäsuhteeseen ja aikuiseksi kasvamiseen. Toisessa osassa kerrotaan aikuisen miehen perhe-elämästä, ensimmäisen lapsen syntymästä ja vaimoonsa tutustumisesta.

En oikeasti muista, milloin näin pitkät kirjat (yhteensä yli tuhat sivua) olisivat tuntuneet näin lyhyiltä. Tarina on toisinaan inhottavaakin, Karl Ove on erittäin hukassa, itsekeskeinen, neuroottinen ja  raivostuttavakin, mutta silti jotenkin sympaattinen. Hänelle toivoo loppujen lopuksi vain hyvää. Kirjojen tenho perustuu kuitenkin, tietenkin, siihen, että lukija joutuu koko ajan pohtimaan faktan ja fiktion eroa. Kirja, jonka kaikki henkilöt ovat todellisia ja jonka kirjailija on kirjoittanut minämuodossa käyttäen päähenkilönä itseään, on juuri sellainen ärsytyspiikki aivoille, joka saa lukijan pysymään valppaana. Tällainen samanlainen olo minulla oli, kun luin Joyce Carol Oates'n Blondia. Hämmentävä tunne siitä, mikä on totta ja mikä ei, voiko mihinkään uskoa.

Taisteluni-kirjoja lukiessani useimmiten toivoin, että tapahtumat olisivat puhtaasti fiktiivisiä. Etenkin ensimmäisen kirjan riipivän pitkään jatkuva kertomus siitä, kun Karl Ove siivoaa veljensä kanssa kuolleen alkoholisti-isänsä asuntoa, ahdisti minua ja tuotti niin henkistä kuin fyysistäkin pahoinvointia. Lisäksi Knausgård kirjoittaa läheisistään ja näiden tekemisistä niin rajusti ja näennäisen sensuuritta, etten yhtään ihmettele, että Knausgårdin sukulaiset ovat koittaaneet estää koko kirjan julkaisun.

Pelkkä shokeeraavuus ei kuitenkaan saisi liimautumaan kirjojen pariin näin tehokkaasti. Knausgård kirjoittaa uskomattomasti. Teksti on samaan aikaan kevyttä, syvän filosofista, sujuvaa ja polveilevaa. Tarinaa piristää se, että tapahtumat eivät etene puhtaan kronologisesti ja jo mainittuihin tapahtumiin palataan toisessa vaiheessa kertoen ne eri näkökulmasta tai tuoden niihin uutta sisältöä. Monessa kohdassa mietin, että tämän lauseen voisin kirjoittaa seinälleni, tuon haluan muistaa loppuelämäni. Toisinaan teksti on mustan humoristista, toisinaan niin syvän synkkää, että tuntuu pahalta ajatella, miten Knausgård säilyttää sielussaan jotakin niin hirveää. Taisteluni-kirjat vaikuttavatkin siltä, että kirjailijan on ollut pakko purkaa itseään ja tästä on syntynyt monituhatsivuinen kirjasarja.

Kuten Reetakin,en ole nyt tuhat sivua luettuani aivan varma, pidinkö Knausgårdista vai en. En ole varma siitäkään pidinkö kirjoistakaan. Sen voin kylläkin myöntää käsi sydämellä, että harvoin tulee luettua mitään näin mukaansatempaavaa. Onneksi minulla on jo kolmas kirja odottamassa lukemistaan.

"Kaiken musiikin, kaiken kirjallisuuden, kaiken taiteen olisi pitänyt tehdä minut iloiseksi, iloiseksi, iloiseksi. Silti kaikki maailman kauneus oli minulle yhdentekevää, vaikka sen olisi pitänyt olla pakahduttavaa. Ystäväni olivat minulle yhdentekeviä. Elämäni oli minulle yhdentekevää. Niin se oli, ja niin oli ollut niin kauan etten enää kestänyt vaan olin päättänyt tehdä asialle jotakin. Halusin tulla taas iloiseksi. Se kuulosti tyhmältä, en voinut sanoa sitä kenellekään, mutta niin se oli." (Taisteluni, toinen kirja)

Kirjailija: Karl Ove Knausgård
Luettu kirja: Taisteluni 1 & 2
Alkuperäinen kirja: Min Kamp
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 489 + 650
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

maanantai 5. toukokuuta 2014

Fedor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (huhtikuun kuukauden klassikko)



Arvatkaapa mitä minä tein tänään kello 9:42! Tuona hetkenä aurinko paistoi ja junatäti kertoi, että seuraavana Ylistaro, nästa Ylistaro, the next stop Ylistaro. (Välihuomautuksena muuten, että en tiedä miten tulen sopeutumaan siihen, kun kuuluttajaääni pian vaihtuu. Ensimmäiset viikot tulen luultavasti säpsähtämään joka kerta. Hei, kuka puhuu?) No, ehkä arvasittekin jo, että tuona kyseisenä hetkenä sain luettua viimeiset rivit pelätystä megaluokan suurklassikosta, Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta.

Lähestulkoon aina, kun kerron uusille ihmisille listaprojektistani (jota tapahtuu hämmentävän usein, miksi en voisi edes yrittää ylläpitää illuusiota siitä, että olisin suhteellisen normaali?) saan pienimuotoisten hämmästelyjen ja päivittelyjen jälkeen kysymyksiä siitä, että sittenhän olen lukenut myös kaikki venäläiset klassikot. Monille klassikko tuntuu olevan nimenomaan venäläinen klassikko, Tolstoin tai Dostojevskin kirjoittama tiiliskivi. Tuolloin minun on ollut tunnustettava, että Anna Kareninan olen lukenut, mutta muita en. Etenkin Rikos ja rangaistus on sellainen kirja, jonka kirjallisuuteen perehtymättömätkin tuntevat ja mieltävät merkittäväksi klassikoksi. Tai sitten olen ihan itse kehitellyt tuon tuntemuksen ja pienen pelonsekaisen kunnioituksen kirjaa kohtaan. Rikos ja rangaistus on asunut kirjahyllyssäni lähes kymmenen vuotta (naapurinsa Idiootti on ollut siellä lähes yhtä pitkään) ja olen sitä muutaman kerran aloittanutkin. En ole koskaan päässyt alkua pidemmälle, en koskaan innostunut tarinasta ja (jaskajokusmaisesti), good grief, miten kuivakkaa tekstiä.

Tässä kohdassa tarinaan astui mukaan kuukauden klassikko -haasteeni, jossa Rikos ja rangaistus näytteli pääosaa huhtikuun klassikkokirjana. Muutaman päivän tämä vekkuli humpsahti toukokuun puolelle, mutta aika hyvä saavutus silti, sanoisinko! (Elättelen toiveita, että siellä ei ole ketään niin innokasta haasteeni seuraajaa, että olisi huomannut, mitä tapahtuikaan maaliskuun klassikolle, häh? Lupaan kautta mörököllin, että kivet ja kannot minut syököön, jos en lue Koleaa taloa tämän vuoden aikana). Ilman kunnon panostusta en olisi tälläkään kerralla selvinnyt tästä järkäleestä eli kolme hurraahuutoa jääräpäisyydelle ja hulluille haasteille!

Niin, kirja on nyt luettu ja tässä vaiheessa kaikkien huulilla on kysymys siitä, oliko se hyvä, kannattiko lukeminen. No, kyllä todellakin kannatti. Sehän lienee kaikille selvää, ettei Rikos ja rangaistus ole mikään viihteellinen kirja, sellainen jonka ahmaisee riippumatossa loikoillessa ihan huvikseen tai kirja, jota lukee rentoutuakseen. Tai kai se sitä joillekin voi olla, mutta useimmille ei. Rikos ja rangaistus vaatii keskittymistä ja jatkuvaa pohdiskelua. Sitä lukiessa on pakko pitää jatkuvasti aktiivisesti mielessä se, millaisessa maailmassa teos on kirjoitettu.

Rikos ja rangaistus ei ole siis mikään lukaistava kirja, vaan taideteos, jonka arvoa ei välttämättä ymmärrä, jos siihen ei osaa jo etukäteen suhtautua kunnioittavasti ja sen sanomaa jatkuvasti pohdiskellen. Jos kirjan lukee vain lukemisen pakosta, se saattaa jättää avautumatta ja jäädä mieleen raskaana ja vaikeana. Jos taas jo etukäteen päättää saada kirjasta irti kaiken mahdollisen, se saattaa tarjota melko upean lukukokemuksen. Tosin vain noin 150 viimeisen sivun aikana.

En tiedä oliko kirjan alkupuoli oikeasti yhtään sen raskassoutuisempi kuin loppupuolikaan, mutta siltä se totisesti tuntui. Ei siis mikään ihme, että tämä kirja on jäänyt kesken niin monilta! Etenkin jos on lähiakoina lukenut lähinnä kevyempää ja uudempaa kirjallisuutta, tekstin hitaaseen ja kuvailevaan poljentaan on vaikeaa päästä käsiksi. Minä olin ensimmäiset pari sataa sivua kyllästynyt, mutta varovaisen toiveikas ja teosta arvostava, puolen välin paikkeilla jo hiukkasen innostunut ja viimeisen sadan sivun aikana (aamulla junassa) pääsin hetkittäin jopa Kurjat-tasoiseen hullaantumiseen.

Tarina lienee useimmille tuttu. Ylioppilas Raskolnikov surmaa harkitusti kirveellä koronkiskojaeukon. Surmatyön hetkellä eukon sisko sattuu paikalle ja Raskolnikov surmaa myös hänet. Raskolnikovin näennäisenä motiivina tekoon on raha, mutta kuten paljastuu, tekoon on muitakin yllykkeitä. Murhat muodostuvat osaksi moraalista rikosta ja rikoksen tekijän osaa pohdiskelevaa monipolveista tutkielmaa. Vanhanaikaisuus puski läpi toisinaan pahasti ja etenkin henkisten asioiden vuoksi fyysisesti oireilevat ja hermokuumeilevat ihmiset hieman huvittivat nykypäivän lukijaa. Silti kirjan yhteiskunnallinen sanoma, ihmisen sisimpään kohdistuva kritiikki ja pohdinta eivät olleet vanhentuneet ja ihan lopussa olin sekä vaikuttunut että vakuuttunut. Kirja on tarkkanäköinen ja sen juoni on yllättävänkin kiintoisa. Murhien ratkominen tuo kirjaan salapoliisimaisia aineksia ja kirja sisältää myös kauniin, mutta surullisen rakkaustarinan.

Olen siis iloinen, että luin kirjan, selätin yhden ison mörön. Kirja jätti jälkeensä ainakin sen, että en suhtaudu kauhulla hyllyssäni odottaviin venäläisiin klassikoihin vaan tavallaan jopa odotan niiden lukemista. Ehkä jo tämän vuoden aikana voisin tarttua johonkin yhtä suureen haasteeseen. Jos sinäkin tahdot selvitä Rikoksesta ja rangaistuksesta kunnialla, tarjoan tässä vielä muutaman täsmävinkin:

1) Aseta itsellesi aikaraja. Lomaviikko/kuukausi/kesä/elämä saattaisi olla sopiva.
2) Kerro projektistasi mahdollisimman monelle, tee siitä julkinen tapahtuma, niin et luovuta niin helposti.
3) Etene pienin tavoittein. Vaikka lukisit vain 20 sivua päivässä, saat kirjan luettua sillä tahdilla jo 26 päivässä eli alle kuukaudessa! Tosin väittäisin, että parhaiten saat kirjasta irti, kun luet sitä noin 50 sivun päivävauhdilla. Sonja luki kirjan sadan sivun pätkissä ja systeemi toimi!
4) Älä luovuta, vaikka alku tuntuukin vaikealta. (Joko huomasitte, että nämä ohjeet ovat kuin ohjeita siitä, miten onnistua laihduttamisessa?)
5) Pysy kärryillä henkilöistä katsomalla netistä henkilöluettelo. Huomaa etenkin, että samaan henkilöön voidaan viitata sekä etu- että sukunimellä, isän nimellä ja lempinimellä (esim. Rodion "Rodja" Romanovits Raskolnikov). Ettet sitten kirjan puolessa välissä tajua, että kahdeksi eri ihmiseksi luulemasi hahmo olikin koko ajan yksi ja sama.
6) Pidä ennakkokäsityksesi kirjasta korkealla ja usko siihen myös lukiessasi. Saat varmasti enemmän irti, kun suhtaudut kirjaa positiivisesti kuin jos hoet itsellesi, miten tylsää ja ankeata tekstiä tämä onkaan.
7) Pssst, kirjassa on myös vähän rakkautta romantiikannälkäisille!
8) Tarina alkaa olla kunnolla juonivetoinen kirjan loppupuolella. Jos jaksat puoleenväliin, jaksat helposti loppuunkin.

Suosittelen lämpimästi antamaan tälle klassikolle mahdollisuuden! Osallistun kirjalla myös Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.

Seuraavaksi tartunkin toiseen hyvin kuuluisaan, mutta luultavasti aika paljon menevämpään klassikkoon, Dumas'n Kolmeen muskettisoturiin. Saapa nähdä, saanko toukokuun klassikon luettua toukokuussa, vai meneekö taas ylitöiksi.

Kirjailija: Fedor Dostojevski
Kirja: Rikos ja rangaistus (suom. M. Vuori)
Alkuperäinen kirja: Prestuplenije i nakazanije
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1866
Sivumäärä: 515
Mistä hankittu: Omassa hyllyssä, ostettu jostakin joskus halvalla ehkä vuonna 2006.
Arvostelu: ★★★★

lauantai 3. toukokuuta 2014

Gillian Flynn: Kiltti tyttö


Gillian Flynnin Kiltti tyttö on ollut näkyvillä monissa blogeissa, kirjakauppojen mainoksissa ja muualla mediassa jo pitkään. Tummanpuhuva kansi ja kiinnostavalta vaikuttava tarina jäivät mieleeni ja siksipä, kun kirja oli e-kirjamessuilla huippuedulliessa tarjouksessa, tartuin tilaisuuteen ja ostin kirjan luettavakseni.

Luin kirjaa kännykän näytöltä, joka ei ole järin suuri, niin junassa, bussissa, kävellessä, istuessa, vessassa, kokatessa ja siivotessa. Sivua sai kääntää hyvin tiuhaan, mutta helppo, suorastaan yksinkertainen, teksti piti huolen siitä, ettei lukemiseen tarvinnut käyttää kuin paria aivosolua kerrallaan. Lukeminen pätkissä siellä täällä sopi tämän kirjan luonteeseen hyvin.

Tarinasta on vaikea kirjoittaa mitään niin, että ei samalla paljasta juonesta liikaa. Tarinan keskiössä on aviopari, entinen toimittaja Nick, itsekkyyteen ja laiskuuteen taipuvainen aviomies sekä Amy, täydellisyyttä hipova kaunis, kiltti ja hurmaava vaimo. Tarina etenee kirjan ensimmäisessä osassa Amyn päiväkirjamerkintöjen, jossa hän kuvaa Nickiin tutustumista ja parisuhteen alkua, sekä Nickin kerronnan kautta. Eräänä päivänä, pariskunnan hääpäivänä vielä kaiken kukkuraksi, Amy katoaa. Kaikki alkaa viitata siihen, että Nick tietää Amyn katoamisesta paljonkin, on jopa murhannut hänet.

Kirjan merkittävä idea on se, että sen on tarkoitus ylättää lukijat. Asetelmat heittävät häränpyllyä, kiltti ei olekaan sitä miltä näyttää ja niin edelleen. Oma henkilökohtainen ongelmani kirjan kanssa olikin se, että en yllättynyt. Olen ehkä siinä määrin lukenut tämänkaltaista kirjallisuuta ja muutenkin luonteeni tietty skpetisyys sai aikaan sen, että olin lähes koko ajan perillä siitä, mitä tapahtuu ja mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Olisin niin kovin halunnut yllättyä ja odotin suurta pommia kirjan loppuun asti. Sitä vain ei tullut.

Lisäksi kirjan hahmo ärsyttivät minua kovasti. Toki heidän oli tarkoituskin olla ärsyttäviä, sillä koko kirja heijastelee pintaliitomaailmaa, sen teflonpintaa ja sitä, miten sileän pinnan alta saattaisikin löytyä aika karkeaa rosoa, jos pinta joskus kaavittaisiin pois. Tällaista kirjallisuutta ei oikeasti jaksa lukea, jos ei missään vaiheessa koe sympatiaa sen hahmoja kohtaan. Se olikin kirjan suurin ongelma. Vaikka ahminkin kirjaa vauhdilla, en oikeastaan missään vaiheessa halunnut kiihkeästi tietää, mitä sen hahmoille tapahtuu. Ihan sama, inhottavia tyyppejä kumpainenkin ja kaikki tyynni.

Kiltti tyttö oli ylihehkutettu dekkari, jossa oli aineksia vaikka mihin, mutta joka oli liian valmiiksipureskeltu ja pinnallinen makuuni. Jos sen dekkarimaiset juonikuviot, rikokset ja rikosten todisteet siirtäisi johonkin eri tyypin kirjaan, olisi juoni ja sen monet käänteet saattaneet iskeä minuun aika paljon paremmin. Nyt fiilis on lähinnä: "blaah".

Osallistun kirjalla Marika Oksan Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Gillian Flynn
Kirja: Kiltti tyttö (suom. Terhi Kuusisto)
Alkuperäinen kirja: Gone Girl
Julkaistu alunperin: 2012
Sivumäärä: n. 460
Arvostelu: ★★