Kuukauden klassikko -haaste: mitä jäi käteen?

Tammikuussa 2014 sain hullun idean. Haastoin itseni lukemaan joka kuukausi yhden klassikkokirjan tähän tapaan:

"Jostakin pälkähti päähäni älyvapaa idea, ajatus siitä, että jokaisen tämän vuoden kuukauden alussa valitsisin listaltani yhden klassikon - oikean klassikoiden klassikon, megaklassikon - ja kuukauden aikana lukisin sen loppuun, joko siitä nauttien tai sitä vihaten, ahmien tai vain vähäsen kerrallaan lukien. Näin olisin vuoden loputtua lukenut listaltani kaksitoista klassikkoa!"

Olin vielä niin kahjo, että laadin luettavien klassikkojen listan etukäteen.

Vuosi 2014 tuli ja meni, ennätysvauhtia, ja nytpä onkin tilinteon hetki. Tai siis, kuin kävi? Kovinkaan yllättävää ei ole se, että kaikkia kahtatoista klassikkoa en lukenut (tosin tahtoisin huomauttaa, että luin tämän haasteen piirissä olleiden klassikoiden lisäksi viime vuoden aikana muun muassa sellaiset kirjat kuin Saatana saapuu Moskovaan, Vanhus ja meri, Dorian Grayn muotokuva ja Kuin surmaisi satakielen). Loppujen lopuksi sain luettua noista 12 kirjasta kahdeksan, joten oikeastaan täytyy olla aika tyytyväinen. Ne neljä, joita en saanut luettua viime vuoden aikana, aion totta kai lukea vuoden 2015 aikana. Toki en mene takuuseen siitä, onnistuuko tavoite tänäkään vuonna, mutta ehkäpä tällä vuosikymmennellä!

Tässä siis etukäteen haasteeseen valitsemani kirjat ja kuinkas sitten kävikään:


LUETTU Tammikuu - Margaret Mitchell: Tuulen viemää

 

Oikeastihan keksin haasteen vasta, kun olin lukenut Tuulen viemän melkein loppuun. Yksi parhaista kirjoista viime vuonna. Kannatti lukea!

 

Bloggaus täällä

Arvostelu: ★★★★ 

LUETTU Helmikuu - Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

 

Nam, kohta on taas aika runebergintorttujen! Sadan vuoden yksinäisyyttä luin pariin otteeseen junassa, yllättävän helppolukuinen ja tykkäsin kyllä tästäkin. Näemmä olen antanut neljä tähteä, mutta muistikuva näin jälkeenpäin on ennemmin kolmen tähden luokkaa.

 

Bloggaus täällä

Arvostelu: ★★★★

EI LUETTU Maaliskuu - Charles Dickens: Kolea talo

Joo ei. Aloitin varmaan kolmeen kertaan, mutta ei. Tipuin kärryiltä, turhauduin ja lopulta nappasin kirjanmerkin pois kirjan välistä. Tänä vuonna uusi yritys!


LUETTU Huhtikuu - Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

 

 Mä tein sen! Ja ihan oikeasti, kirja oli tosi hyvä ja positiivinen yllätys! Ainakin sen jälkipuolisko...

 

Täällä bloggaus, joka sisältää täsmävinkkejä tämän klassikon selättämiseen

Arvostelu: ★★★★
 

 

LUETTU Toukokuu - Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

Kolme muskettisoturia oli ihan piece of cake huhtikuun klassikon jälkeen. Ihan kiva, mutta toiminta ei vain ole minun juttuni. Klassikko helpoimmasta päästä, väittäisin.

Bloggaus täällä
Arvostelu: ★★★

 EI LUETTU Kesäkuu - Umberto Eco: Ruusun nimi

Ei vain lähtenyt jostain syystä yhtään tämäkään. Kesken jäi. Muistan sentään pari kaunista (mutta kylmää) kesäiltapäivää meren rannassa tämän kirjan kanssa. Ehkä meri oli liian kaunis? Kesäkuussa luin muuten paljon, mutta olin kyllästynyt listoihin, sekin vaikutti. Uutta yritystä (ehkä) tänä vuonna.


EI LUETTU Heinäkuu - Boris Pasternak: Tohtori Zivago

Heinäkuussa elämä (muutto) tuli väliin. Zivago oli lainassa kirjastosta, mutta en ehtinyt lukemaan siitä kuin muutaman ensimmäisen sivun. Vaikutti kuitenkin todella kiinnostavalta!


LUETTU Elokuu - John Steinbeck: Vihan hedelmät

Ei nyt ihan elokuussa, vaan joulukuun viimeisinä päivinä, mutta luin kuitenkin viime vuoden aikana. Mieletön kirja, joka on ollut lukulistallani ikuisuuden, mutta nyt vasta sain sen luettua. Bloggaus tulossa (toivottavasti) myöhemmin, tähtiä tämä kirja saa täydet viisi!
 

LUETTU Syyskuu - Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Monen väliin jääneen kuukauden jälkeen sain luettua syyskuun klassikon ajallaan. Tykkäsin tästäkin! Pikkuisen kuivaa, mutta voi miten osuvaa.

Bloggaus täällä
Arvostelu: ★★★

LUETTU Lokakuu - Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys 

Olemisen sietämätön keveys oli raskas. Ei minun kirjani ollenkaan, mutta tulipa sivistyttyä.

 

Bloggaus täällä

Arvostelu: ★★

 

 

LUETTU Marraskuu - Günter Grass: Peltirumpu

 

Peltirumpu oli Tuulen viemän tavoin viime vuoden parhaita kirjoja. Tässä myös klassikko, josta moni saattaisi pitää. Ja moni inhota sydämensä pohjasta.

 

Bloggaus täällä

Arvostelu: ★★★★

EI LUETTU Joulukuu - Daniel Defoe: Robinson Crusoe

Ei ollut toivoakaan, että olisin ehtinyt lukea tätä paksukaista joulukuussa. Lainasin sen nyt kuitenkin tammikuun alkupäivinä kirjastosta, katsotaan saanko sen luettua vai onko se ihan niin tylsä kuin uskonkin sen olevan...


No mutta, mitä siis jäi käteen? Kahdeksan luettua klassikkoa ja yksi nopeasti vierähtänyt vuosi, joka taisikin olla tämän haasteen perimmäinen tarkoitus. Haasteen yhteydessä huomasin, miten nopeasti kuukaudet oikeasti kuluvatkaan. Aion (tietenkin) jatkaa klassikoiden lukemista yhtä kovalla tahdilla, mutta tällainen tarkka etukäteissuunnittelu saa jäädä. Kokeilu oli hauska, antoisa ja olen nyt monta hienoa (ja yhtä huonoa) lukukokemusta rikkaampi.

Oletteko te lukeneet näitä listani klassikoita, etenkin noita kesken jääneitä? Kimppalukutsemppi otettaisiin ilolla vastaan!

Marraskuun kuukauden klassikko: Peltirumpu (Günter Grass)

Hei pitkästä aikaa! Bloggaaja ei ole kadonnut, vaikka siltä on tuntunutkin, minustakin. Ihmeitä tekevä loma loppui ja paluu Vaasaan koitti viime viikolla. Nuo loman ihmeet tuntuvat jo kadonneet, kovin on synkkä ilma ja ihmisen mieli. Mutta joulua ja valoa kohti mennään. Joulumielestä en ole havainnut vielä rippeitäkään enkä ole vielä saavuttanut hetkellistäkään kutkuttavaa joulunodotusfiilistä, mikä on aika poikkeuksellista minun tapauksessani. Mutta vakaasti uskon, että se sieltä vielä koittaa!

Synkeistä fiiliksistä huolimatta olen kovasti viime aikoinan nauttinut lukemisesta. Marraskuun kuukauden klassikko (jonka luin lähes kokonaan marraskuun puolella, mutta viimeistelin tänään) oli melkoinen järkäle mutta voi sentään millainen järkäle! Palaan vielä loppukuusta kuukauden klassikko -haasteeseeni ja miten sen kanssa kävikään (spoiler: ei kovin hyvin). Grassin tuotannosta olen aiemmin lukenut Kissan ja hiiren, jota muistelen poikkeuksellisen hengästyttävänä lukukokemuksena, vaikeana mutta hienona kirjana. Peltirumpu kiinnosti minua etukäteen, mutta odotukseni eivät olleet silti kovin korkealla, en ajatellut, että tästä tulisi yksi tämän vuoden parhaimmista lukukokemuksista mutta niin vain kävi. Olen innoissani!

Peltirumpu on Kissan ja hiiren tavoin hengästyttävä ja hurja. Se on 700-sivuinen rumpusoolo, jossa Oskar, merkillinen pieni mies, joka päättää lopettaa kasvamisen kolmivuotiaana, iskee mielisairaalassa rumpukapuloita peltirumpuunsa ja muistelee historiaa, omaansa, oman sukunsa, Danzigin (nykyisin Gdansk) ja koko Euroopan historiaa. Tapahtumat ovat hämmentäviä, irrallisia ja unenomaisia, mutta teemat ovat selkeät: Oskar kertoo natsi-Saksan tapahtumista ja toisesta maailmansodasta raivokkaan rehellisesti mutta kuitenkin liioitellen, maalaillen ja surrealistisia elementtejä mukaan rummuttaen.

Erityisen Peltirummusta teki totta kai sen kertoja. Aikuinen mies pienen pojan ruumiissa on näennäisen viaton, mutta kuten lukija huomaa jo ensimmäisillä sivuilla, varsin suora, häikäilemätön ja jopa härski. Oskar pääsee lähelle tapahtumia sellaisena kuin ne ovat, sillä hänen motiivejaan ja ymmärrystään ei tajuta epäillä. Oskar on luultavasti yksi ristiriitaisimmista romaanihahmoista, joihin olen tutustunut. Hän on ärsyttävä ja kummallinen, suorastaan vastenmielinen, mutta toisaalta hellyyttävä ja säälittäväkin.

En kykene kertomaan Peltirummusta sitä, mikä teki kirjasta niin erityisen. Siksipä toivoisinkin,  että useampi lukija löytäisi tämän hienon klassikon. Maagisen realismin keinoin etenevä romaani, joka on sekoitus sotaisaa historiaa, Danzigin kaupunkimaisemia, hämäriä tapahtumia Oskarin isoäidin neljän hameen alla, sipulien kuorimista ja itkemistä Sipulikellari-yökerhossa, mielisairaalaa, hämärää seksuaalisuutta ja uskonnollisuutta ja tietenkin valtava määrä rummun pärinää: tämä on yksinkertaisesti romaani, joka on koettava itse!

Ja ei, en löytänyt yhtymäkohtia Sielun Veljien Peltirumpu-kappaleeseen.

Kirjalla nappaan myös pisteen 14 nobelistia -haasteessa. Kirja kuuluu sekä 1001- että 100-listoille.

Kirjalija: Günter Grass
Luettu kirja: Peltirumpu (Oili Suominen)
Alkuperäinen kirja: Die Blechtrommel (1959)
Mistä hankittu: Turun kirjasto
Sivumäärä: 712
Arvostelu: ★★★★

Lokakuun kuukauden klassikko: Olemisen sietämätön keveys (Milan Kundera)

Nämä on kausivalot, ei jouluvalot.

Tänä vuonna kuukausia on eletty kohta kymmenen, mutta tämä oli vasta kuudes kuukauden klassikkoni, jonka sain luettua. Se taas johtuu ensinnäkin siitä, että haukkasin aivan liian ison palan, mutta myös siitä, että olen tänä vuonna lukenut uutuuskirjoja enemmän kuin koskaan. Näyttää kuulkaa siltä, että hyvät ja kiinnostavat kirjat eivät lopu maailmasta lukemalla.

Olemisen sietämätön keveys on klassikkokirja jo sen nimen vuoksi. Harvempi tietää yhtään mitään kirjan sisällöstä, mutta nimi on kaikille tuttu. Meriitti sekin, heh. Kirja on sitä paitsi sekä 1001-listalla että sata kirjaa -listalla, joten senkin vuoksi minua on jo pitkään kiinnostanut tähän kirjaan tutustuminen. Totta puhuakseni en odottanut mitään hienoa kirjaelämystä. Kunderalta aiemmin lukemani Tietämättömyys oli minulle kovin yhdentekevä, liian mukafiksu ja taiteellinen. Tietämättömyyden yhteydessä olen todennut, että haluan kuitenkin lukea Kunderaa joskus lisääkin, mutta nyt tämän keveyden jälkeen toteaisin mielelläni, että kiitti mulle riitti (mutta ei sitten kuitenkaan, listalla on vielä kaksi Kunderaa lisää...).

Olemisen sietämätön keveys kertoo neljästä prhalaisesta henkilöstä, kahdesta miehestä ja kahdesta naisesta. On mies, tämän vaimo, miehen rakastajatar ja rakastajattaren rakastaja. Ihan just niin. Saanko huomauttaa, että minun mielestäni kirjan ainoa sympaattinen hahmo oli koira, sekarotuinen Karenin ja sillekin oli varattu teoksessa kurja kohtalo (Anna Karenina -romaani näyttelee tarinassa merkittävää roolia ja sen mukaan nimetään koirakin). Takakannessa tarinaa mainostettiin yhdeksi kauneimmista rakkauskertomuksista ikinä. En ollut samaa mieltä, näin kauniisti asian ilmaistuna.

Se miksi Olemisen sietämätön keveys on niin kuuluisa, on kuitenkin selvää. Kundera pyörittelee sanoja, etsii merkityksiä, harrastaa metafyysistä pohdiskelua, kikkailee, maalailee ja poikkeaa polulta. Kirja on kummalliseen konseptiin mahdutettu valtava filosofinen oksennus. Elämän painoa ja keveyttä pohditaan ja toistellaan "Einmal ist keinmal"ia. Minä olisin taas niin valmis niputtamaan tämän kirjan siihen joukkoon kirjoja, joista on pakko pitää, jos ei halua leimautua tyhmäksi ja tämän vuoksi tämä kummallinen ja ahdistava kirja säilyy vuodesta toiseen niin arvostettuna. Joku arvovaltainen kriitikko on tätä joskus ylistänyt ja aloittanut kierteen. Eipä vaan ole tämänkaltainen pyörittely minun juttuni, on todettava. Jos edes henkilöt olisivat olleet mielyttävämpiä, olisin saattanut suhtautua kirjaan suopeammin.

Kunderalla on toki hetkensä. Tästäkin kirjasta saisi revittyä sivistyneen ja ajateltavaa antavan huoneentaulun jos toisenkin. Ehkäpä tämänkaltaista kirjallisuutta tulisikin lukea kuin tietokirjallisuutta, ei niin eläytyen ja tarinaan heittäytyen vaan analyyttisemmin ja kirjailijan pohdintoja arvostaen. Tai sitten vain jätän näin älykkäät teokset suosiolla muille. Tämä lukukokemus oli harmi kyllä enimmäkseen vain sietämättömän raskas.

Kirjailija: Milan Kundera

Luettu kirja: Olemisen sietämätön keveys (suom. Kirsi Siraste)

Alkuperäinen kirja: Nesnesitelma Lehkost Byti (1983)

Sivumäärä: 390

Arvostelu: ★★

Syyskuun kuukauden klassikko: Kuolleet sielut (Nikolai Gogol)

Oho oho, mitäs täällä tapahtuukaan? Kuukauden klassikko -haasteeni on poikinut pitkästä aikaa tulosta, sillä monen kuukauden tauon jälkeen sain luettua yhden klassikon. Haasteestani ja sen (heikohkosta) tilanteesta voi lukea täältä.

Kuolleet sielut muistutti monessa mielessä Gogolilta aiemmin lukemaani Nenää. Valtion virkamiehet näytettiin taas mahtavan huvittavassa valossa. Kuolleet sielut mahdollisti kuitenkin pikkuista Nenää paljon laajemman ilveilyn ja sekös minua miellytti. Kirjan nimi juontaa juurensa siitä, että tarinan päähenkilö Tshitshikov (jonka nimen kirjoitusasun jouduin lunttaamaan, enkä silti ole varma, kirjoitinko sen oikein) kiertää venäläistä maaseutua ostellen isänniltä kuolleita sieluja, eli edelleen listoilla olevia talonpoikia, jotka ovat jo kuolleet. Tshitshikovin motiivit herättävät ihmetystä niin isännissä kuin lukijassakin ja kertoja pitääkin jännitystä yllä tehokkaasti aina kirjan loppuun asti. Kertoja on muuten kaikessa vanhanaikaisuudessaan varsin mainio puhutellessaan lukijaa suoraan ja pyydellessään anteeksi erinäisiä asioita kertomuksessaan.

Mainioita olivat myös Tshitshikovin ja isäntien kohtaamiset. Voi pojat, mitä notkuvia herkkupöytiä katettiinkaan tupien pöydille! Pelkästään pikkuherrojen ja virkamiesten luonteenlaatujen kimppuun ei käyty, vaan osansa saivat myös näiden rouvat. Kertoja tekee nasevia huomautuksia, mutta lieventää myös kommenttejansa siten, että ihmisiin kohdistuva arvostelu jää loppujen lopuksi melko harmittomaksi ja leppoisaksi.

Kuolleet sielut on tunnettu huumorin edelläkävijänä ja etukäteen pelkäsin, että en löydä kirjasta huumoria. Pelkäsin yksitoikkoista ja tylsähköä lukukokemusta, josta huumoria olisi pitänyt kaivaa väkisin esiin. Kuolleet sielut oli kuitenkin merkillisen eläväinen, hilpeäkin lukukokemus ja vaikka huumori ei toki ollut mitään naurunremakoihin johtavaa, sen läsnäolo oli selvää ja kovin helppoa oli myös ymmärtää kirjan merkitys uraauurtavana teoksena. Taas joudun toteamaan, että kyllä klassikoiden lukeminen kannattaa ja nämä venäläiset osaavat olla aika vekkuleita.

Kirjailija: Nikolai Gogol
Luettu kirja: Kuolleet sielut (suom. Samuli S.)
Alkuperäinen kirja: Mjortvyje dushi, 1842
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 394
Arvostelu: ★★★

Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia (toukokuun kuukauden klassikko)

Voi kuinka vihaankaan elokuva-kansikuvia... 

Kappas, kesäkuu! Ja kuukauden klassikko -haasteeni on edennyt jo lähes puoleen väliin. Tähän mennessä vain yksi kirja on jäänyt kesken ja toukokuun klassikkonikin tuli luettua viimeistä sataa sivua lukuunottamatta toukokuussa. Kesäkuun klassikko jatkaa historiallisen suurromaanin teemaa: seuraavana vuorossa on Umberto Econ Ruusun nimi.

Alexandre Dumas'n Kolme muskettisoturia onkin varsinainen hardcore-klassikko. "Kaikki yhden, yksi kaikkien puolesta" -lausahdus ja kirjan päähenkilöiden nimet lienevät tuttuja useimmille. Kirjasta on tehty lukuisia filmatisointeja, joista ei lainkaan vähäisimpänä muistan itse katsoneeni Kolme muskettikoiraa -piirrettyä. Kirja kuuluukin ansioidusti kaikille yleissivistystä hehkuttaville listoille ja olihan se nyt jo korkea aika minunkin lukea tuo kirja.

Se, että en aivan hillittömästi innostunut lukemastani, johtuu - jälleen kerran! - siitä, että minulla on suuria henkilökohtaisia ongelmia toimintakirjojen ja -leffojen kanssa. Kirjassa siis tapahtui makuuni liikaa, joka taas johti siihen, että välillä huomasin laskeskelevani jäljellä olevien sivujen määrää. Tapahtumissa ei sinänsä ollut mitään vikaa vaan ne olivat sangen viihdyttäviä, hauskoja ja ovelia. 1600-luvun alkuun sijoittuvat tapahtumat pyörivät Ranskan hoviin liittyvien juonittelujen, vehkeilyjen, huijausten ja sotimisten ympärillä. D'Artagnan, kovasti muskettisoturiksi halajava teinipoika sekä urheat muskettisoturit Athos, Porthos ja Aramis sotkeutuvat monenlaisiin kieroiluihin, oveluuksiin ja jopa rakkausjuttuihin pyrkiessään edistämään kuninkaansa ja koko Ranskan kuningaskunnan turvallisuutta ja asemaa.

Jatkuvasta tapahtumien paljoudesta huolimatta teos ehtii mukavasti syventyä sen päähenkilöiden kieltämättä aika huvittavaan sielunelämään. Hahmot ovat eläväisiä, vereviä ja aidontuntuisia ja etenkin muskettisoturien ja D'Artagnanin väliset suhteet on kuvattu aidosti, hauskasti ja psykologisen tarkasti. Suosikkihahmoni kirjassa oli kuitenkin kardinaali Richelieun ovela vakoojatar Mylady Winters, joka kaikessa kieroudessaan ja viekkaudessaan oli suorastaan ilahduttavan paha. Hän on uskomattoman kaunis, mutta myös uskomattoman fiksu ja onkin aika hienoa, miten Dumas on luonut näin vahvan ja merkittävän naishahmon kirjan miespäähenkillöiden rinnalle. Vaikka kuten kunnon tarinaan kuulukin, paha saa lopulta palkkansa.

Vaikka kirja ei mikään napakymppi minulle ollutkaan, voisin silti suositella tätä rennoksi kesälukemiseksi niille, joilla on tapana lukea jokin klassikkokirja kesän aikana. Kolme muskettisoturia on harvinaisen helposti lähestyttävä ja viihdyttävä klassikkopaksukainen. Osallistun kirjalla myös Vive la France -haasteeseen, jossa taidankin saada täyteen nyt koko tricolorin!

Kirjailija: Alexandre Dumas
Luettu kirja: Kolme muskettisoturia (suom. Lauri Hirvensalo)
Alkuperäinen kirja: Les trois mousquetaires
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1844
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 871
Arvostelu: ★★★

Fedor Dostojevski: Rikos ja rangaistus (huhtikuun kuukauden klassikko)

Arvatkaapa mitä minä tein tänään kello 9:42! Tuona hetkenä aurinko paistoi ja junatäti kertoi, että seuraavana Ylistaro, nästa Ylistaro, the next stop Ylistaro. (Välihuomautuksena muuten, että en tiedä miten tulen sopeutumaan siihen, kun kuuluttajaääni pian vaihtuu. Ensimmäiset viikot tulen luultavasti säpsähtämään joka kerta. Hei, kuka puhuu?) No, ehkä arvasittekin jo, että tuona kyseisenä hetkenä sain luettua viimeiset rivit pelätystä megaluokan suurklassikosta, Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta.

Lähestulkoon aina, kun kerron uusille ihmisille listaprojektistani (jota tapahtuu hämmentävän usein, miksi en voisi edes yrittää ylläpitää illuusiota siitä, että olisin suhteellisen normaali?) saan pienimuotoisten hämmästelyjen ja päivittelyjen jälkeen kysymyksiä siitä, että sittenhän olen lukenut myös kaikki venäläiset klassikot. Monille klassikko tuntuu olevan nimenomaan venäläinen klassikko, Tolstoin tai Dostojevskin kirjoittama tiiliskivi. Tuolloin minun on ollut tunnustettava, että Anna Kareninan olen lukenut, mutta muita en. Etenkin Rikos ja rangaistus on sellainen kirja, jonka kirjallisuuteen perehtymättömätkin tuntevat ja mieltävät merkittäväksi klassikoksi. Tai sitten olen ihan itse kehitellyt tuon tuntemuksen ja pienen pelonsekaisen kunnioituksen kirjaa kohtaan. Rikos ja rangaistus on asunut kirjahyllyssäni lähes kymmenen vuotta (naapurinsa Idiootti on ollut siellä lähes yhtä pitkään) ja olen sitä muutaman kerran aloittanutkin. En ole koskaan päässyt alkua pidemmälle, en koskaan innostunut tarinasta ja (jaskajokusmaisesti), good grief, miten kuivakkaa tekstiä.

Tässä kohdassa tarinaan astui mukaan kuukauden klassikko -haasteeni, jossa Rikos ja rangaistus näytteli pääosaa huhtikuun klassikkokirjana. Muutaman päivän tämä vekkuli humpsahti toukokuun puolelle, mutta aika hyvä saavutus silti, sanoisinko! (Elättelen toiveita, että siellä ei ole ketään niin innokasta haasteeni seuraajaa, että olisi huomannut, mitä tapahtuikaan maaliskuun klassikolle, häh? Lupaan kautta mörököllin, että kivet ja kannot minut syököön, jos en lue Koleaa taloa tämän vuoden aikana). Ilman kunnon panostusta en olisi tälläkään kerralla selvinnyt tästä järkäleestä eli kolme hurraahuutoa jääräpäisyydelle ja hulluille haasteille!

Niin, kirja on nyt luettu ja tässä vaiheessa kaikkien huulilla on kysymys siitä, oliko se hyvä, kannattiko lukeminen. No, kyllä todellakin kannatti. Sehän lienee kaikille selvää, ettei Rikos ja rangaistus ole mikään viihteellinen kirja, sellainen jonka ahmaisee riippumatossa loikoillessa ihan huvikseen tai kirja, jota lukee rentoutuakseen. Tai kai se sitä joillekin voi olla, mutta useimmille ei. Rikos ja rangaistus vaatii keskittymistä ja jatkuvaa pohdiskelua. Sitä lukiessa on pakko pitää jatkuvasti aktiivisesti mielessä se, millaisessa maailmassa teos on kirjoitettu.

Rikos ja rangaistus ei ole siis mikään lukaistava kirja, vaan taideteos, jonka arvoa ei välttämättä ymmärrä, jos siihen ei osaa jo etukäteen suhtautua kunnioittavasti ja sen sanomaa jatkuvasti pohdiskellen. Jos kirjan lukee vain lukemisen pakosta, se saattaa jättää avautumatta ja jäädä mieleen raskaana ja vaikeana. Jos taas jo etukäteen päättää saada kirjasta irti kaiken mahdollisen, se saattaa tarjota melko upean lukukokemuksen. Tosin vain noin 150 viimeisen sivun aikana.

En tiedä oliko kirjan alkupuoli oikeasti yhtään sen raskassoutuisempi kuin loppupuolikaan, mutta siltä se totisesti tuntui. Ei siis mikään ihme, että tämä kirja on jäänyt kesken niin monilta! Etenkin jos on lähiakoina lukenut lähinnä kevyempää ja uudempaa kirjallisuutta, tekstin hitaaseen ja kuvailevaan poljentaan on vaikeaa päästä käsiksi. Minä olin ensimmäiset pari sataa sivua kyllästynyt, mutta varovaisen toiveikas ja teosta arvostava, puolen välin paikkeilla jo hiukkasen innostunut ja viimeisen sadan sivun aikana (aamulla junassa) pääsin hetkittäin jopa Kurjat-tasoiseen hullaantumiseen.

Tarina lienee useimmille tuttu. Ylioppilas Raskolnikov surmaa harkitusti kirveellä koronkiskojaeukon. Surmatyön hetkellä eukon sisko sattuu paikalle ja Raskolnikov surmaa myös hänet. Raskolnikovin näennäisenä motiivina tekoon on raha, mutta kuten paljastuu, tekoon on muitakin yllykkeitä. Murhat muodostuvat osaksi moraalista rikosta ja rikoksen tekijän osaa pohdiskelevaa monipolveista tutkielmaa. Vanhanaikaisuus puski läpi toisinaan pahasti ja etenkin henkisten asioiden vuoksi fyysisesti oireilevat ja hermokuumeilevat ihmiset hieman huvittivat nykypäivän lukijaa. Silti kirjan yhteiskunnallinen sanoma, ihmisen sisimpään kohdistuva kritiikki ja pohdinta eivät olleet vanhentuneet ja ihan lopussa olin sekä vaikuttunut että vakuuttunut. Kirja on tarkkanäköinen ja sen juoni on yllättävänkin kiintoisa. Murhien ratkominen tuo kirjaan salapoliisimaisia aineksia ja kirja sisältää myös kauniin, mutta surullisen rakkaustarinan.

Olen siis iloinen, että luin kirjan, selätin yhden ison mörön. Kirja jätti jälkeensä ainakin sen, että en suhtaudu kauhulla hyllyssäni odottaviin venäläisiin klassikoihin vaan tavallaan jopa odotan niiden lukemista. Ehkä jo tämän vuoden aikana voisin tarttua johonkin yhtä suureen haasteeseen. Jos sinäkin tahdot selvitä Rikoksesta ja rangaistuksesta kunnialla, tarjoan tässä vielä muutaman täsmävinkin:

1) Aseta itsellesi aikaraja. Lomaviikko/kuukausi/kesä/elämä saattaisi olla sopiva.
2) Kerro projektistasi mahdollisimman monelle, tee siitä julkinen tapahtuma, niin et luovuta niin helposti.
3) Etene pienin tavoittein. Vaikka lukisit vain 20 sivua päivässä, saat kirjan luettua sillä tahdilla jo 26 päivässä eli alle kuukaudessa! Tosin väittäisin, että parhaiten saat kirjasta irti, kun luet sitä noin 50 sivun päivävauhdilla. Sonja luki kirjan sadan sivun pätkissä ja systeemi toimi!
4) Älä luovuta, vaikka alku tuntuukin vaikealta. (Joko huomasitte, että nämä ohjeet ovat kuin ohjeita siitä, miten onnistua laihduttamisessa?)
5) Pysy kärryillä henkilöistä katsomalla netistä henkilöluettelo. Huomaa etenkin, että samaan henkilöön voidaan viitata sekä etu- että sukunimellä, isän nimellä ja lempinimellä (esim. Rodion "Rodja" Romanovits Raskolnikov). Ettet sitten kirjan puolessa välissä tajua, että kahdeksi eri ihmiseksi luulemasi hahmo olikin koko ajan yksi ja sama.
6) Pidä ennakkokäsityksesi kirjasta korkealla ja usko siihen myös lukiessasi. Saat varmasti enemmän irti, kun suhtaudut kirjaa positiivisesti kuin jos hoet itsellesi, miten tylsää ja ankeata tekstiä tämä onkaan.
7) Pssst, kirjassa on myös vähän rakkautta romantiikannälkäisille!
8) Tarina alkaa olla kunnolla juonivetoinen kirjan loppupuolella. Jos jaksat puoleenväliin, jaksat helposti loppuunkin.

Suosittelen lämpimästi antamaan tälle klassikolle mahdollisuuden! Osallistun kirjalla myös Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.

Seuraavaksi tartunkin toiseen hyvin kuuluisaan, mutta luultavasti aika paljon menevämpään klassikkoon, Dumas'n Kolmeen muskettisoturiin. Saapa nähdä, saanko toukokuun klassikon luettua toukokuussa, vai meneekö taas ylitöiksi.

Kirjailija: Fedor Dostojevski
Kirja: Rikos ja rangaistus (suom. M. Vuori)
Alkuperäinen kirja: Prestuplenije i nakazanije
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1866
Sivumäärä: 515
Mistä hankittu: Omassa hyllyssä, ostettu jostakin joskus halvalla ehkä vuonna 2006.
Arvostelu: ★★★★

Tammikuun kuukauden klassikko: Tuulen viemää (Margaret Mitchell)

Soundtrack: Indica - Scarlett

Esittelyyn pääsee nyt ensimmäinen kuukauden klassikko -haasteeni kirja, Margaret Mitchellin Tuulen viemää. Seuraavien kuukausien klassikot voi käydä katsomassa täällä.

Tuulen viemää yllätti minut täysin. Se oli paljon suurempi, kauniimpi, eeppisempi ja koskettavampi kuin olisin osannut arvata. Yllätyin myös sen juonesta, joka jälleen kerran todisti uskomatonta paikallisdementiaani, joka kohdistuu leffojen ja kirjojen juonen unohtamiseen. Siitä ei ole montakaan vuotta, kun näin Tuulen viemää -elokuvan, mutta en muistanut lukiessani siitä oikeastaan mitään ja yllätyin kirjan juonenkäänteistä. Sinänsä ihan mukavaa! Tunnelmat jäävät mieleeni voimakkaasti, mutta itse tapahtumat unohtuvat. Tuo unohtelu oli tärkein syy siihen, miksi alunperin perustin tämän bloginkin. Enhän tahdo lukea tuhatta yhtä kirjaa vain huomatakseni muutaman vuoden päästä, etten muista niistä juuri mitään.

Tuulen viemää oli kiehtova sekoitus romantiikkaa, sotaa, kasvutarinaa ja ajankuvaa. Sen päähenkilö Scarlett O'Hara on teoksen sielu, joka ei syyttä ole yksi kirjallisuuden historian tunnetuimmista ja ikimuistoisimmista hahmoista. Kirjan alussa hän on vain 17-vuotias tytönhupakko, jolle tärkeintä on miesten ihailu, kauniit puvut ja kaupungin kapein vyötärö. Scarlett on itsekäs, röyhkeäkin, mutta ennen kaikkea kovin nuori, kokematon ja ymmärtämätön. Hän tekee häikäilemättömiä ja ajattelemattomia ratkaisuja ja esimerkiksi päätyy naimisiin hyvin arveluttavista syistä peräti kolmesti. Scarlettin elämä olisi luultavasti jatkunut yhtä huikentelevaisena, pinnallisena ja hauskana, ellei kuvioita olisi tullut sotkemaan sisällissota.

Tarinan alussa sota on vain sana, joka liikkuu toisinaan huhuissa. Se on epämääräinen uhka, jonka ei uskota voivan toteutua. Yhtäkkiä se kuitenkin iskee, synkkänä ja uhkaavana, mutta ihmisten mielikuvissa nopeasti ohimenevänä, helposti voitettavissa olevana. Yksi taistelu vielä, niin jenkit sortuvat, uskovat etelävaltiolaiset. Sota kuitenkin yllättää kaikki. Se kestää, laajenee ja vaatii hirvittävän määrän miehiä. Suru-uutiset saavuttavat omaiset, lomilla olevien sotilaiden silmistä heijastuu epätoivo ja kauheuksia tapahtuu niin rintamalla kuin siviilissäkin. Tuulen viemää kuvaa sotaa upeasti kaikessa sen hirveydessään. Etenkin sen epätodellisuuden tuntu, miten vaikea ihmisten on uskoa, että sota koskettaa juuri heitä, tapahtuu juuri heille, on kuvattu koskettavasti. Huomaan nukkuneeni niillä(kin) historiantunneilla, joilla käsiteltiin Yhdysvaltain sisällissotaa, sillä asiat tuntuivat niin vierailta orjakysymystä lukuunottamatta. Muistinkin taas miksi pidän niin paljon historiallisista romaaneista: niistä voi oppia paljon uutta, vaikka tietoon tuleekin toki suhtautua varauksellisesti.

Junan viemää. Alan uskoa, että joissakin tapauksissa e-kirjat voivat olla käteviä.

Scarlett joutuu sodan myötä aikuistumaan ja vastuullistumaan. Se ei kuitenkaan onneksi tarkoita mitään tylsää ja epäaitoa kasvutarinaa bimbosta pyhimykseksi. Scarlett on hahmona rakastettavan inhimillinen ja epätäydellinen. Hän toimii itsekkäästi ja rahanahneesti, mutta pohjimmiltaan hän toimii niin kuin parhaaksi näkee niin itsensä kuin perheensä ja läheistensä puolesta. Scarlett on vahva, älykäs ja käyttäytyy kuin miehet, joten tietenkin hän herättää paljon pahennusta. Hän on mahtava ja kaikessa rosoisuudessaan samaistuttava hahmo. Kaiken murehtijana ajattelin omaksua häneltä ajatuksen, että vaikeiden asioiden ajattelua voi siirtää  huomiselle, sillä silloinkin on uusi päivä, jolloin voi olla enemmän voimia. Tärkein syy, miksi pidin Scarlettista ja samaistuin häneen oli kuitenkin hänen rakkautensa kotitilaansa Taraa ja sen punaista maaperää kohtaan. Hän on valmis tekemään mitä tahansa, jotta ei menetä Taraa, jossa on hänen juurensa. Minullekin, maalaistytölle, kotitila edustaa jotakin valtavan pysyvää, juurevaa ja merkityksellistä. Sen metsät, pellot ja savinen ja turpeinen maa ovat minulle aina rakkaita ja tärkeitä. Ymmärsinkin Scarlettia ja hänen motiiveitaan sen vuoksi hyvin ja liikutuin tuon tuosta.

Kiehtovaa romaanissa oli myös sen monitasoiset ihmissuhteet ja niiden kehittyminen. Etenkin näennäisen nyhverö Melanie kehittyy ja  kasvaa hahmona erittäin merkittävästi ja Scarlettin suhtautuminen häneen on rakenneltu hienosti ja psykologisen tarkkanäköisesti. Rhettin valloittavuudesta ja mahtavasta asenteesta nyt puhumattakaan.

Tuulen viemää oli monitasoinen, taitava, uskomaton ja yllättävä. Luin kirjan viimeiset sivut täpötäydessä junassa. Jos olisin lukenut ne yksinäisyydessä, olisin luultavasti itkenyt kovaäänistä vollotusitkua, ihan jo siitä hyvästä, että antoista, ihana ja pitkään kestänyt lukukokemus oli päättymässä. Tuulen viemää antaa varmasti paljon kaiken ikäisille (naisille?) ja minua oikeastaan harmittaa, etten ollut tullut lukeneeksi tätä aiemmin, sillä nuorempana olisin varmasti keskittynyt varsin eri asioihin kuin nyt. Tulen aivan varmasti kuitenkin lukemaan tämän uudestaan joskus vanhempana. Tuulen viemää on ehdottomasti ansainnut paikkansa kaikilla klassikkolistoilla.

Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Margaret Mitchell

Luettu kirja: Tuulen viemää (suom. Maijaliisa Auterinen)
Alkuperäinen kirja: Gone with the Wind
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1936

Sivumäärä: 894
Mistä hankittu: Vaasan pääkirjastosta
Missä ja milloin luettu: Tammikuussa 2014
Arvostelu: ★★★★