Kirjabloggaajien klassikkohaaste 16: Louisa M. Alcottin Pikku naisia

Ehdin jo harmittelemaan, että joko taas jätin vahingossa väliin kaikkein parhaimman haasteen, kirjabloggaajien perinteisen klassikkohaasteen. Tämä kierros on jo kuudestoista, uskomatonta! Tällä kertaa haastetta vetää Kirjaluotsi-blogi. Satuin kuitenkin lukemaan juuri sopivasti loppuun todellisen klassikon, Louisa May Alcottin Pikku naisia, joten postaus pääsee osaksi haastetta. Tokihan en kirjaa lukenut ensimmäistä kertaa vaan noin miljoonatta, mutta se ehkä sallittakoon. Ajatukset kuitenkin tällä lukukerralla ovat taas tuoreet.

Muistan ikuisesti, miltä tuoksui Kustaa Hiekan lukutuvan alakerrassa. Siellä sijaitsi lastenosasto (ja myös minulle erityisen merkityksellinen musiikkiosasto) ja siellä yhdessä hyllyssä ikkunan alla olivat valkokantiset, punaisin ja sinisin raidoin kuvioidut tyttökirjat. Montgomerya, Alcottia ja Burnettia, näitä kaikkia lainasin kotiin lukemattomia kertoja. Kaikkein eniten rakastuin Montgomeryyn ja hänen runotyttö-Emiliaansa, mutta kaikista muistakin näistä kirjoista tuli minulle enemmän tai vähemmän rakkaita.

Olen siis lukenut myös Pikku naisia niin monta kertaa, että en edes osaa arvata määrää. Aikuisena olen lukenut sen kahdesti, viimeksi ehkä noin 7 vuotta sitten ja nyt taas. Lukukokemus tällä kertaa oli sekä ihana että hämmentävä. Kirja on niin tärkeä osa minua ja elämääni, että koin tarkastelevani sen avulla menneisyyttäni, näkeväni suoraan lapsuuteeni.

On selvää, miten paljon nuo Alcottin luomat neljä tyttöä mielikuvituksellisine leikkeineen ja hauskoine juttuineen ovat vaikuttaneet minun ja siskojeni leikkeihin. Megin, Jon, Bethin ja Amyn maailma on valoisa, täynnä mielikuvitusta ja kirjallisuutta. Minun lapsuuteni oli yllättävän paljon Marchin tyttöjen elämää muistuttava, kun ottaa huomioon, että välissä sentään on yli sata vuotta aikaa. Virikkeemme siskojeni kanssa olivat hyvin samankaltaisia, luonnossa retkeilyä, näytelmiä ja kirjallisia leikkejä.

Nyt kykenin näkemään yhtäläisyydet myös siinä, miten kasvatuksessamme on paljon samaa, miten nöyryyttä ja vaatimattomuutta kotonamme korostettiin. Pikku naisissa ärsytti kovasti vaikkapa kohdat, jossa rouva March kertoi, että on oppinut hillitsemään kiukkunsa ja olemaan aina hillitty viilipytty tai kun tyttöjä opetettiin olemaan vaatimattomia: lahjoillaan ei pidä loistaa, sillä kukaan ei pidä itserakkaudesta. Kaiken taustalla toki paistoi se, että naisten on syytä miellyttää miehiä ja tietysti myös uskonnollinen tausta. Ärsytti erityisesti tietysti siksi, että en osannut suhtautua tähän aikansa tuotteena, kun itse olen aivan viime aikoinakin kipuillut näiden asioiden kanssa. Ajan ja olosuhteiden tuote olen toki itsekin ja toisaalta olin iloinen, että pystyin ärsyyntymisen lisäksi myös huvittumaan.

Lisäksi kiinnitin nyt kovasti huomiota siihen, miten kirjassa kuvataan Marchin perheen köyhyyttä. Hieman kohottelin kulmiani, perheellä kun kuitenkin on palvelija ja muitakin selvästi rikkaan perheen etuja. Pikku naisia on tietysti myös 1800-luvun loppupuolen yhdysvaltalaista yhteiskuntaa kuvaava romaani, sen rivien välistä voi tulkita paljon  poliittisesta tilanteesta ja Marchin perheen asemasta.

Pikku naisia pohjautuu osittain Alcottin omaan elämään ja hänen tiedetään ottaneen paljon vaikutteita oikeista ihmisistä kirjojensa hahmoihin. Ei ole mikään ihme, että nämä klassikot ovat jääneet elämään. Pikku naisia toimii tietyistä vanhentuneilta tuntuvista moraalipohdinnoistaan huolimatta varsin hyvin myös nykylukijalle ja sen kuvaus nuoruudesta, toiveikkuudesta ja leikkisyydestä ihastuttaa edelleen. Aion tästä jatkaa jatko-osan, Viimevuotiset ystävämme, pariin. Muistan sen tarinan aika hyvin, ja kirja ei ole suuri suosikkini. Silti odotan kovasti, miten koen sen, sitä tai muita Alcottin kirjoja en nimittäin ole lukenut aikuisena.

Turun kaupunginteatterin ohjelmistossa on muuten tänä vuonna Pikku naisia, ensi-ilta on maaliskuun lopussa. Pitää aivan ehdottomasti päästä katsomaan!

Kirjailija: Louisa M. Alcott
Luettu kirja: Pikku naisia (suom. Tyyni Haapanen)
Alkuperäinen kirja: Little Women, 1868
Sivumäärä: 254 sivua

Kirjabloggaajien joulukalenterin 20. luukku

                                                Kuva: Niina Tolonen / Yöpöydän kirjat

Oi onpa mukavaa pitkästä aikaa avata täällä blogissani kirjabloggaajien joulukalenterin luukku ja onpa mukavaa, että tämä pitkä perinne yhä elää! Itse olen viime aikoina ollut huomattavasti aktiivisempi Instagramin puolella, sosiaalisuus kiehtoo, mutta kaipaan säännöllisesti pidempien tekstien kirjoittamisen pariin. Niihinkin toivottavasti on aikaa taas joskus tulevaisuudessa.

Tänä vuonna kirjabloggaajien joulukalenteriin osallistuvat blogit löydät kaikki tästä Kirjamiehen ensimmäisestä luukusta. Eilinen luukku aukesi Luettua ja maistettua -blogissa, huomenna kannattaa suunnata Tuijata-blogiin. 

Täällä tuhannen ja yhden kirjan valtakunnassa hypätään tänään ei niin yllättävästi erään klassikon pariin. Louisa M. Alcott on kirjoittanut Pikku naisia (Little Women) jo vuonna 1868, mutta aina vain ja edelleen se koskettaa uusia lukijasukupolvia. Olen lukenut teoksen ensimmäistä kertaa hyvin pienenä ja se on elämäni tärkeimpiä kirjoja. Aikuisena sen opettavaisuus hiukan hymyilyttää, mutta pohjimmiltaan Alcottin kuvaus näistä nuorista naisista tavoittaa jotakin sellaista, että tarinaan on helppo samastua myös 150 vuotta myöhemmin.

Heti kirjan alussa kuvataan perheen eräs joulu. Isä on rintamalla ja häntä kaivataan kovasti, se käy ilmi rivien väleissä ja suoraan. Jouluaamuna tyttöjen tyynyjen alta löytyy lahjakirjat. Äidin johdolla perhe lähtee viemään köyhälle perheelle syötävää ja he saavat itsekin yllättävän lahjan, kun vanha herra Laurence muistaa heitä ruokakorilla. Kaikkein ihanin, lämpöisin ja parhaiten jo lapsena mieleeni jäänyt kohtaus on kuitenkin se, kun tytöt esittävät oman näytelmänsä. Heillä on hauskaa yhdessä, he ovat onnellisia, kaikesta huolimatta.

Luku päättyy seuraavasti:

"- Minulla ei ole koskaan ollut tällaista kukkavihkoa. Se on ihana! Meg katseli ihastuneena kimppuaan.

- Se on suloinen. Mutta Bethin ruusut ovat minulle rakkaammat, sanoi rouva March hyväillen vyöhönsä kiinnitettyä kuihtuvaa ruusukimppua.

Beth hiipi hänen luokseen ja kuiskasi hellästi:

- Kunpa voisin lähettää ruusuni isälle. Hänen joulunsa ei varmasti ole yhtä hauska kuin meidän."

Alcott kuvaa Marchin perheen joulua niin tunnelmallisesti ja taitavasti, että ei ole ihme, että se on jäänyt elämään muistoissani niin voimakkaasti. Olen myös iloinen, miten onnistunut mielestäni uusin Pikku naisia -elokuva oli. Se tuonee uusia faneja myös kirjalle. Minä odotan kovasti, että pääsen lapseni kanssa muutaman vuoden päästä hyppäämään tähän ihanaan Alcottin luomaan maailmaan ja tutustumaan Marchin perheen tyttöihin.

Näissä tunnelmissa toivotan ihanaa jouluviikkoa ja joulua kaikille!

Kirjahyllyn aarteet, osa 1: vanhat tyttökirjat

Viime vuosi kulki blogissani jotenkin aiempaa hiljaisempia uomia. En jaksanut tarttua haasteisiin ja monta kirjaa jäi kokonaan bloggaamatta, jonka seurauksena postausmäärä jäi aika pieneksi. Siksi haluaisin tänä vuonna kirjoittaa enemmän ja keksiä jotakin uutta. Tästä innostuneena aloitan uuden 12-osaisen juttusarjan, jossa kerran kuukaudessa (tammikuu meni jo, joten helmikuussa on luvassa kaksi osaa) esittelen oman (varsin muhkeaksi paisuneen) kirjahyllyni aarteita.  Tervetuloa mukaan!

Olen järjestänyt kirjahyllyni aakkosjärjestykseen, joten hyllyssä nämä aarteet eivät ole vierekkäin. Sitä suuremmalla syyllä on hauska poimia ne yhteen ja kertoa tarina teosten taustalla. Tämän ensimmäisen osan saavat itseoikeutetusti aloittaa vanhat Kuolemattomia tyttökirjoja -sarjan kirjat, osa elämäni merkittävimpiä lukukokemuksia.

Olen tainnut ennenkin kertoa lapsuuteni kirjastosta, Laitilan Kustaa Hiekan lukutuvasta. Vanha arvokas rakennus ja sen sokkeloiset huoneet ovat jääneet pysyvästi mieleeni. Näen siitä vieläkin säännöllisesti unia. Lastenosasto oli rakennuksen kellarissa siten, että ikkunat olivat katutasossa. Yhden tuollaisen korkealla sijaitsevan ikkunan alla oli hylly, jonne oli koottu näitä vanhoja, valkoselkäisiä tyttökirjoja. En muista yhtään minkä ikäisenä niitä luin ensimmäsitä kertaa, mutta joka tapauksessa olin aika pieni. Annat tekivät vaikutuksen, mutta Runotyttö mystisyydesssän vei heti sydämeni. Pikku naisia oli myös tärkeä, Salainen puutarha upea ja ihana.

Kotona meillä ei ollut näitä kirjoja hyllyssä, ainoastaan yksinäinen Sateenkaarinotko. Olen ehdottomasti halunnut aarteet omaan hyllyyni ja juuri näinä vanhoina painoksina. Kaikki nämä kirjat olen ostanut muutaman vuoden aikana Turun kirjamessujen antikvaariosastolta. Osa viehätystä on kirjojen kellastuneisuus. Niitä on selvästi luettu paljon ja se jos mikä on kirjalle kunniakasta. Kokoelmani ei ole täydellinen, ja annan sen yhä täydentyä pikku hiljaa.

Löytyykö näitä tyttökirjoja teidän hyllyistänne?