sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Margaret Mazzantini: Älä liiku


Takaisin perusasioiden pariin: pitkästä aikaa kirja 1001-listalta! Olen pitkään jumittanut projektissani paikallani ja havahduin taas siihen, että neljäsosa eli 250 luettua teosta on kovin lähellä. Olisi mahtavaa saada tuo raja saavutettua vielä tämän vuoden puolella.

Tosin tänä vuonna on vielä vähäsen muutakin hommaa, että suuria paineita ei parane ottaa. Ensi perjantaina on talomme elementtien toimituspäivä, sitten tämä yli vuoden jatkunut taloprojekti konkretisoituu, kun talomme pitäisi nousta päivässä tai parissa harjakorkeuteen. Hullulta tuntuu, että puolen vuoden päästä muuttopäivä alkaa olla todella lähellä!

Listaprojektini on tutustuttanut minut upeisiin unohtuneisiin helmiin ja hienoihin klassikoihin, joita en välttämättä olisi muuten lukenut. Toisaalta se on myös saanut aikaan sen, että olen lukenut koko joukon yhdentekeviä, kummallisia, kurjia ja myös inhottavia kirjoja. Älä liiku kuului lukukokemuksena valitettavasti noiden inhottavien kirjojen joukkoon.

Älä liiku on tarina Timoteosta, joka työskentelee kirurgina. Hänellä on 15-vuotias tytär Angela, joka tuodaan Timoteon sairaalaan pahasti skootterionnettomuudessa loukkaantuneena. Timoteo alkaa kertoa loukkaantuneelle ja tajuttomalle tyttärelleen elämänsä tarinaa ja samalla Angelan vanhempien tarinaa. Timoteo kertoo että hänellä on ollut rakastajatar, Italia-niminen nainen, jonka Timoteo on ensi tapaamisella raiskannut. Timoteo on menneisyydessään tasapainoillut Italian ja vaimonsa Elsan välissä ja selviää, että mikäli Angela ei olisi ilmestynyt Timoteon elämään, olisi päätös voinut olla toisenlainen.

Kirja sai minut voimaan pahoin. Loukkaantuneiden aivojen kuvailu ja Timoteon seikkailut sikailut olivat inhottavan fyysinen yhdistelmä ihmiselämän synkkiä puolia. Elegia kertoo, että alkoi pitää Timoteosta tämän moraalittomista puuhista huolimatta. Mari A  taas totesi, että teki mieli potkia jahkailevaa miestä persauksille. Minä taas inhosin miestä alusta loppuun ja on pakko allekirjoittaa tämä jälkimmäinen näkemys siitä, että Timoteo olisi kaivannut kunnon ravistelua.

Tiedän toki, että ei Mazzantinin kirja turhaan tälle listalle ole päätynyt. Hänen kirjoitustyylinsä on kaunis ja maalaileva, jollakin tavalla poikkeuksellinen fyysinen myös muilta kuin noilta ihmisen fyysisyyteen liittyviltä osin. Taas kuitenkin huomasin sen, että olen lukijana varsin vaativa. Jos en pidä tarinasta ja henkilöistä, on aivan sama, miten kauniisti kirja on kirjoitettu. Ällötti alusta loppuun.

Älä liiku liittyy osaksi inhokkiryhmääni, yhden tähden kirjoja, jotka löytyvät blogistani täältä. Näistä taitaa löytyä jo selvä kaava, ainakin Älä liiku käsitteli melkoisesti samoja teemoja kuin vaikkapa Kureishin Lähtö tai Jelinekin Pianonsoittaja. Ei todellakaan minun juttuni. Väkisinkin mietin, montako tällaista kirjaa mahtuu vielä noihin lukemattomiin 762 kirjaan. Ehkä on parempi, etten tiedä. Onneksi minulla on nyt meneillään myös yksi todellinen helmi, jonka löysin listalta sattumalta, siitä lisää sitten hieman myöhemmin.

Helmet-haasteessa  laitan kirjan kohtaan 40, kirjailija on mielestäni riittävän erilaisesta kulttuurista.

Kirjailija: Margaret Mazzantini
Luettu kirja: Älä liiku (WSOY 2004, suom. Helinä Kangas)
Alkuperäinen kirja (Non ti muovere, 2001)
Sivumäärä: 329
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

BookBeat-äänikirjoja kesältä

Engelin kädenjälkeä Turussa
Sorruin kesällä taas BookBeatiin. Ensin mokomat tarjosivat kuukauden kahdella eurolla ja sen jälkeen maksoin vielä yhden täyshintaisen kuukauden. Osaavat kyllä koukuttamisen taidon. Ehdin kuitenkin saada rahoilleni oikein mukavasti vastinetta. Tässä lyhyesti kuluneen kesän äänikirjoista. Myönnettävä se kai on, kesä meni jo ja nyt on syksy. Näiden lisäksi kuuntelin BookBeatista Jukka Parkkisen Osku-kirjat, joista kirjoitin jo aiemmin.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Kuva Gummerus
Viime vuoden Finlandia-voittaja ei jotenkin jaksanut kiinnostaa minua siinä määrin, että olisin hankkinut sitä aiemmin luettavakseni. Äänikirja olikin juuri pätevä vaihtoehto tähän sivistysaukon paikkaamiseen.

Kirja olikin hieno, niin kuin nyt vain Finlandia-voittajalta odottaa voi, mutta eipä se jättänyt kuitenkaan kovin syvää muistojälkeä, huomaan nyt. Kertojanääni on Engelin ja se luo romaaniin mielenkiintoisen näkökulman. Taiteellinen elämänkatsomus yhdistyy synkkään ja ankeaan Helsinkiin, jota Engel on palkattu kaunistamaan. Teksti oli kuitenkin lopulta liian runollista minulle, olen arkisemman proosan ystävä.

Mukava äänikirjatuttavuus silti ja seuraavaksi kun käyn Helsingissä, aion vaellella enemmän Engelin kaupungissa. Yläasteen historianopettajamme oli muuten selvästi Engel-fani, meidän piti opetella kaikki ne Senaatintorin rakennukset ulkoa.

Helmet-haasteessa yli kohta 35, kirjan nimessä on erisnimi.


Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Kuva Tammi
Olen ollut täysin rakastunut Maria Kallio -sarjaan. Siksipä otin tämän uutuuden riemusta kiljuen kuunteluun heti (Tämä juuri on se BookBeatin hieno puoli, uutuuksia poksahtelee sinne kuin sieniä sateella. Ja sitten taas tämä on myös syy sille, miksi kaltaiseni klassikkolukija ei tunne tuota palvelua täysin omakseen, toivoisin jatkuvaa täydennystä myös vanhempien kirjojen puolella).

Odotin siis tältäkin uutuudelta paljon, mutta harmikseni petyin. Kirjaa vaivasi hätäisyyden tuntu, kuin osa kirjasarjan sydäntä olisi tipahtanut jonnekin matkan varrelle. Kirjassa juuri vankilasta vapautunut seksuaalirikollinen löytyy tapettuna ja Maria Kallio joukkoineen alkaa selvittää tapausta. Kallio toimii uuden lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osaston pomona ja tapaus päätyy heille, sillä uhri on nainen, joka on tuomittu alaikäisiin poikiin sekaantumisesta. Teemat ovat ahdistavia ja jotenkin Lehtolainen ei pääse samalle tasolle, ytimiin pureutuvaan kerrontaan, kuin monissa aiemmissa osissa. Lisäksi minua haittasi Viattomuuden lopun nuorten hahmojen epäuskottavuus, teinien ääni kalskahti oudolta.

Huomaan miettineeni, joko Maria Kallio olisi aika pistää eläkkeelle. Silti toivon sarjalle jatkoa, ehkä Viattomuuden loppu oli heikompi lenkki vahvassa sarjassa ja vielä on odotettavissa parempaa.

Kirja on tämän vuoden uutuuskirja, jossa ratkaistaan rikos, eli kaksi kohtaa täyttyy Helmet-haasteessa, kohta 47 yli. 

Jo Nesbø: Lepakkomies

Kuva Like
Tutustuin (kaikkien huulilla jatkuvasti olevaan) Harry Holeen silputessani oksia kesällä. Kun ajattelen Lepakkomiestä, ajattelenkin samalla loputonta oksien merta ja silppurin pärinää. Dekkari oli vetävä mutta jotenkin sen maailma oli liian raaka minulle enkä kokenut riittävästi sympatiaa sen hahmoja kohtaan ollakseni ihastunut ja koukussa.

Australia oli miljöönä mielenkiintoinen ja Nesbø on selvästi tehnyt taustatyönsä. En usko että tulen aivan heti tarttumaan sarjan jatko-osiin, mutta koskaan ei kannata sanoa ei koskaan. Oksiakin tulee silputtavaksi vielä tulevina vuosina...

Kirjassa selvitetään rikos, Helmet-haasteessa yli kohta 24.

Amu Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo

Kuva BookBeat
BookBeatin viime hetkillä kuuntelin vielä Amy Schumerin itsensä lukemana hänen esikoisteoksensa The Girl Wit the Lower Back Tattoon. Fanitan naista (katso Inside Amy Schumer Yle Areenasta!) ja siksi olin hyvin kiinnostunut kuulemaan, mitä kirjalla on tarjottavana. Odotin enemmän, kirja on heppoinen ja hattaramainen.

En oikein ymmärtänyt mikä Amyn pointti oli, näpistely- ja seksikokemusten jakamista jatkuvalla muistutuksella, että mitään en kadu, mutta älkää te tehkö näin. Todella rankkojakin juttuja Amy jakoi kuulijoilleen. Sympatia ja myötähäpeä vaihtelivat, ihan kuin Schumerin sarjaa katsoessa. Amyn ääntä oli kuitenkin ihan mukava kuunnella arkiaskareiden lomassa, vaikka ei tämä mitään kirjallista ilotulitusta ollutkaan. Schumer on mielenkiintoinen persoona, jonka tarinaa tämä teos valotti paljon.

Helmet-haaste, kohta 42 (esikoisteos).

Lisää Engelin kädenjälkeä. Tuomiokirkon torni katselee rakasta Turkuani.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Jukka Parkkinen: Osku- ja Suvi Kinos -sarjat


Rakastan Jukka Parkkista, olen rakastanut jo neljännesvuosisadan. Lapsuudessani kirjastosta kannettiin kotiin aina uudelleen Suvi Kinoksia ja Korppeja niin kasetteina kuin kirjoinakin. Teininä Kalle Yrjänä ja Viekas mies tuli taloon ihastuttivat, samoin Parkkisen ainoa aikuistenromaani Vaivautunut seikkailija. Sittemmin Karhukirjeet ovat vieneet sydämeni tyystin, niitä olen hihitellyt moneen otteeseen.

Olen kuitenkin jostakin syystä sivuuttanut tämän parkkis-historiani aikana Osku-kirjat kokonaan. Muistan katselleeni niitä usein kirjaston nuortenkirjahyllyssä, mutta ajatelleeni että ne ovat jotenkin "poikakirjoja". Mielikuvani on, että ymmärsin jotenkin väärin, että kirjat kertovat nuoresta jalkapalloilijapojasta Oskusta, eikä se kuulostanut yhtään kiinnostavalta. Miten väärässä olinkaan ja mikä menetys, etten ollut näitä lukenut aiemmin. Kuuntelin kirjat nimittäin tänä kesänä BookBeatista ja ne olivat taattua Parkkista. Kesällä tulin lukeneeksi myös vuosien tauon jälkeen uudelleen Suvi Kinokset. Parkkis-pitoinen kesä siis.

Oskua ei tosiaan voi luonnehtia jalkapalloilijapojaksi, hah mikä erehdys. Hän on miehenalku, joka vähät välittää sovinnaisuuden ja tavanomaisuuden säännöistä. Hän pukeutuu pukuun arkena, jos siltä tuntuu, käyttää sivistyssanoja ja viihtyy erinomaisesti itseään huomattavasti vanhempien ihmisten kanssa. Toisaalta hän on hyvä ja lojaali ystävä, neuvokas ja vauhdikas tyyppi, joka saa paljon hyvää aikaan.

Osku-kirjojen maailma on ihanan idyllinen. Ensimmäisessä osassa (Osakkeet nousussa, Osku) Osku viettää kesää maaseudulla isäpuolensa äidin hoivissa ja myöhemmin hän on muuttanut maalle pysyvästi. Parkkisen kuvaama maaseutu on romanttinen, elävä, aito ja juuri sellainen, millaiseksi miellän oman lapsuuteni kasvuympäristön.

Parkkinen on ennen kaikkea nerokas ihmiskuvaaja. Vieläkin naurattaa kuvaus maalaistalon isännästä ja emännästä, jotka keskustelevat kiivaaseen sävyyn siitä, että minäs vuonna se ja se juttu tapahtuikaan ja mikäs sen hevosen nimi olikaan  ("No ei varmana ole niin kuin sinä muistat vaan näin!") vieraasta vähät välittämättä. Ihan kuin minun sukuni, voi että! Aino Koistinen, Oskun mummopuoli, on myös mitä mainioin tyyppi. Hän karruttaa eläkekassaansa pajatsoa pelaamalla eikä sylje lasiin, suora esikuva Karhukirjeiden Amalia-tädille kaikessa mainiossa elämänmyönteisyydessään.

Osku-kirjat olivat niin erinomaista viihdettä, että oikein harmittaa, miksi en ole näitä lukenut aiemmin. Ne kuitenkin todistavat taas sen, että Parkkinen on mitä täydellisin kirjailja myös sen suhteen, että hänen kirjansa sopivat kaikenikäisille. Lapsena olisin keskittynyt eri asioihin, mutta nyt nautin niistä varmasti yhtä paljon.

Tämä erilainen lukukokemus eri ikäisenä tuli todettua Suvi Kinosten uudelleenluvun kohdalla. Mielikuvani kirjoista oli se, että ne ovat valtavan hauskoja, hulvattomia ja iloisia. Olinkin aika järkyttynyt, millaisen määrän synkkyyttä ne kätkivät sisälleen. Masennusta, alkoholismia, kuolemaa, riitoja ja myös nykylukijan silmin vähän liian rasistiselta kalskahtavia juttuja. Mutta silti, aivan hirveän hasukojahan ne olivat edelleen. Lisäksi kiinnitin erityistä huomiota enojen tutkimusaloihin, nykyisin itsekin korkeastikoulutettuna luonnontieteilijänä yliopistomaailman kuvaus oli hauskaa luettavaa.

Tästäkin olen vaahdonnut monesti ennenkin, mutta en edelleenkään käsitä, miten Jukka Parkkisen kirjoihin on onnistuttu hankkimaan niin hirvittävän rumat kannet. Olen ihan varma, että nämä kammotukset ovat karsineet Parkkiselta paljon lukijoita (niin kuin minä karsin ennakkoluuloistani johtuen Oskut pois lukulistaltani lapsena) ja sen vuoksi kirjailijan maine ei ole niin suuri kuin sen ehdottomasti pitäisi olla. Sillä onhan se nyt selvä, että Jukka Parkkisen luomat hahmot ja ikimuistoiset maailmat, ovat ehdottomasti suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historian parhaimmistoa. Ja edelleen mikä parasta, ne ovat relevantteja lukijan iästä riippumatta. Jos osaa samaan aikaan naurattaa ja itkettää sekä lasta että aikuista, on käsissä jotakin ainutlaatuista.

Osku-kirjat kuuntelin BookBeatista. Suvi Kinos -kirjat lainasin äidiltäni, jolle olen hankkinut ne lahjaksi. Trilogian olen lukenut monesti ennenkin, mutta bonusosan isoisän salatusta elämästä luin nyt ensimmäistä kertaa.

Osakkeet nousussa, Osku (1989)
Voittoa kotiin, Osku (1989)
Suku on pahin, Osku (1990)

Suvi Kinoksen seitsemän enoa (1995) (Helmet-haaste kohta 18) 
Suvi Kinos ja puuttuva rengas (1998)
Suvi Kinos ja elämän eväät (1999)
Suvi Kinos ja isoisän salattu elämä (2006)

tiistai 5. syyskuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas


Muistan miten muutama kuukausi sitten huokailimme ystäväni kanssa, miten ihanaa olisi lukea pitkästä aikaa sellainen oikein hyvä kirja. Tiedättehän, kirja joka saa kaiken muun unohtumaan, johon uppoutua täysillä ja rakastua. Kun ostin pari viikkoa sitten tämän Kjell Westön uutukaisen omakseni, minulla oli pieni aavistus, että se saattaisi olla juuri tuollainen kaipaamani teos, en kuitenkaan uskaltanut toivoa liikaa. Mutta voi veljet, Rikinkeltainen taivas oli Oikein Hyvä Kirja. En muista koska olisin ahminut kirjaa läpi yön malttamatta nukkua, mutta nyt kävi niin. Menin ja rakastuin.

Ihastuin Rikinkeltaisen taivaan henkilöihin välittömästi, kun Westö esitteli heidät minulle. He olivat kärsimättömiä, itsekkäitä, kauniita ja rumia, omituisia ja tylsimyksiä. Ennen kaikkea he tuntuivat ihmisiltä, oikeilta ihmisiltä, joihin kiintyy ja joita alkaa rakastaa heidän virheistään huolimatta. Kun pääsin heidän nahkojensa sisään, aloin ymmärtää heitä aina vain paremmin. He olivat läsnä ajatuksissani jatkuvasti, myös silloin kun en lukenut kirjaa ja myös pitkään lukukokemuksen päätyttyä. Samaan aikaan paloin halusta lukea tarinaa eteen päin mutta pelkäsin enemmän kuin mitään myös sitä, että jokaisen sanan jälkeen matkani noiden hahmojen kanssa olisi aina entistä lyhyempi ja lopulta päättyisi. Pelkäsin millaisiksi kirjan henkilöiden elämä muodostuu, miten he kestävät tulevat iskut.

Aiempien kirjojen tapaan Westö kuljettaa hahmonsa menneisyydestä (1960-luvun lopulta) nykypäivään. Ja niin kuin Älä käy yöhön yksin -teoksessa myös Rikinkeltaisessa taivaassa minä pääsin tavallani mukaan tarinaan, kun mukaan astui seuraava sukupolvi, lama-ajan lapset. Jotakin uskomattoman kiehtovaa tässä Westön kerrontatavassa on, hän imaisee lukijansa mukaan rivien väleihin, eikä päästä sieltä pois. Kun Westö kuvaa ajan kulumista, hän muistuttaa meitä samalla ihmiselämän suurimmasta tragediasta, siitä että yhtään elettyä päivää emme tule koskaan saamaan takaisin. Kaikki me vanhenemme ja lopulta katoamme. Tragedian kääntöpuolella kiiltelee kuitenkin se kaunis ajatus, että elämämme jättää tänne merkkejä. Olemme osa suurta ihmissuhteiden verkkoa, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Elämän valinnat voivat kantaa pitkälle ja osa noista ihmissuhteista tulee osoittautumaan ikuisiksi, tavalla tai toisella.

Ehkä suurin syy sille, miksi koen Westön tekstin niin omakseni on se, miten hän liittää tapahtumansa voimakkaasti paikkaan, luo teoksilleen tarkan muistokartan, johon liittyy värejä, ääniä ja tuoksuja. Se saa aikaan sen, että myös lukijan alitajunnassa alkaa kuplia ja poreilla. Sieltä nousee mieleen muistoja lapsuuden ja nuoruuden tärkeistä paikoista, rakkautta kotiseutuun ja omiin juuriin. Siihen eri aistein kyllästettyyn keittoon kun Westö yhdistää vielä musiikin, on sekoitus täydellinen.

Erityisen mieltä kiehtovaa on myös se, että Rikinkeltaisen taivaan päähenkilö on kirjailija, jonka teoksista on vedettävissä yhtymäkohtia Westön omaan tuotantoon. Tämäkin on tyylikeino, jonka olen monesti ennenkin todennut uppoavan minuun erittäin hyvin. Utelias mieleni vetelee johtopäätöksiään, jää askartelemaan kirjan kertoman tarinan pariin, miettimään toden ja tarun rajanvetoa, eikä anna rauhaa.

Rikinkeltainen taivas oli minulle unelmieni kirja. Siinä oli kasassa juuri ne ainesosat, joita yhdistelemällä syntyy minulle täydellinen kirja. Loppuun tosin petyin hieman - en pidä siitä, miten kaiken tarvitsee limittyä tähän nykyaikaan, terrorismiin ja pakolaiskriisiin. Loppu tuntui liian äkilliseltä ja erilliseltä. Kirja oli kuitenkin yksinkertaisesti pakahduttavan hieno lukukokemus, loppupettymyksestä huolimatta.

Minun on todella vaikea ravistella itseni hereille ja ulos Ramsvikista, pois Alexin, Stellan ja muiden luota. Pois siitä huikentelevaisesta, ahneesta ja hormonihuuruisesta, mutta toisaalta kauniista ja aistien täytteisestä maailmasta, johon Westö minut tutustutti. Ehkä en tee sitä vielä, vaan jään hetkeksi katselemaan Ramsvikin rikinkeltaista taivasta ja päivittelemään, kuinka kaunista ja katkeransuloista elämä voikaan olla. Miten täynnä yllätyksiä, pieniä hetkiä ja kohtaamisia, jotka lopulta voivatkin olla ne kaikista merkityksellisimmät.

Onnea minulle tuottaa myös se ajatus, että Rikinkeltaista taivasta on kuvattu Leijat Helsingin yllä -kirjan rinnakkaisteokseksi ja nuo leijat odottelevat minua vielä kirjahyllyssä. Säästän niitä pahan päivän varalle hetkeen, kun kaipaan jälleen jotakin täydellistä ja mieltähellivää luettavaa.

Turun kirjamessuihin on aikaa enää kuukausi. Selailin ohjelmaa ja huomasin, että Westö on sunnuntaina mukana useammassakin ohjelmassa (kääntämiskeskustelu, lukupiiri ja haastattelu). Pitääpä mennä koittamaan onneaan, jos saisi vaikka nimmarin.

Kirjaa on luettu (tietenkin) paljon ja siitä löytyy jo runsaasti bloggauksia. Tässä niistä muutama:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja.
Jokken kirjanurkka
Kirjasähkökäyrä

Kirjan kansi, kuten koko kirjakin, on kaunis, Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 10.

Kirjailija: Kjell Westö
Luettu kirja: Rikinkeltainen taivas (käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck)
Alkuperäinen kirja: Den svavelgula himlen (2017)
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 459
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★★