Jussi S. Heinonen ja Elina Lehtonen: Suomen muinaiset tulivuoret

 

Jussi S. Heinosen ja Elina Lehtosen Suomen muinaiset tulivuoret: kallioidemme salaisuuksia (Gaudeamus 2024) on viiden tähden tietokirja. Se esittelee monipuolisesti Suomen kallioperän historiaa ja kuljettaa lukijaa mukanaan kesäisillä kiviretkillä. Miljardien vuosien matkalta ei puutu tapahtumia ja dramatiikkaa. Sain kirjan arvostelukappaleena, vuoren kokoiset kiitokset!

Kirjan ulkoasu toi heti mieleeni klassikkoteoksen, Lehtisen, Nurmen ja Rämön Suomen kallioperä: 3000 vuosimiljoonaa. Jo kirjan ensisivuilla Heinonen ja Lehtonen kumartavatkin aiempien geologisukupolvien suuntaan ja tuovat ilmi maailman muutoksen: me nykyiset geologit kulutamme enimmäkseen toimistotuoleja kenttävälineiden sijaan. Hiljaisen tiedon talteen saaminen on valtavan tärkeää ja tämä uutuuskirja onkin suuri tiede- ja kulttuuriteko.

Vaikka tieteessä ollaan syvällä, uskon että teksti on luettavaa ja ymmärrettävää heillekin, joille aihe on entuudestaan vieras. Ote on jutusteleva ja helposti lähestyttävä. Itse tulin taas ajatelleeksi, että tulikohan minusta maaperägeologi ennen kaikkea siksi, että petrologia (tiede joka tutkii kivien koostumusta ja muodostumisolosuhteita) on niin vaikeaa.😁 

Eniten taisin rakastaa kirjassa sitä, kuinka se tuo näkyväksi asian, jota olen geologiassa aina rakastanut: jokin, joka syntyi pari miljardia vuotta sitten, voi olla osa arkipäiväämme nyt, voimme silitellä tulivuorenpurkauksen jälkiä, seurata sormellamme muinasen meren hiekkaan luomia aaltoja (kuvassa hiekkakiveä Harjavallasta). Kaikki on katoavaista, mutta toisaalta kiertoliike on ikuista. Jonain päivänä meidänkin atomimme voivat olla osa peruskalliota. Olemme täällä vain hetken, tämä kaikki ympärillämme on nähnyt niin paljon ja tulee näkemään vastaisuudessakin, vaikka ihmistä ei enää olisi. Se on kaunista ja lohdullista, se auttaa suhteuttamaan asiat ja näkemään, kuinka järjetöntä on ihmisen tapa asettaa itsensä kaiken yläpuolelle.

Pidin myös siitä, kuinka pääsin kurkistamaan Helsingin yliopiston geologien maailmaan. Omasta Joffin vetämästä kenttäkurssista Ahvenanmaalle on kulunut jo yli 15 vuotta, olipa kiva huomata, että en ollut unohtanut läheskään kaikkea!

Erittäin lämmin suositus siis! 🌋

Margaret Atwood: Sokea surmaaja

Tarkistin juuri, että siitä kun luin Margaret Atwoodin Nimeltään Gracen, on kulunut jo lähes viisi vuotta. Muistan, miten tuon jälkeen suunnittelin lukevani Sokean surmaajan pikimmiten. Aika juoksee minua karkuun, enkä saa siitä otetta. Sokea surmaaja päätyi hyllystäni lukupinoon vasta nyt, mutta voi kuinka siitä nautinkaan.

Nimeltään Grace on julkaistu alun perin vuonna 1996 ja Sokea surmaaja neljä vuotta myöhemmin. Minua aika tuntuu lähinnä kaltoinkohtelevan, mutta Atwoodille se on tehnyt hyvää. Nimeltään Grace on lempikirjojani, mutta Sokea surmaaja on ehkä vielä sitäkin taitavampi. Viiden tähden romaani, jonka takakannen sulkiessani jäin tuijottamaan seinää epäuskoisena siitä, mitä juuri koinkaan.

Sokeaa surmaajaa aloittaessaan lukijan kannattaa tietää siitä mahdollisimman vähän. Se riittää, että tietää sen kertovan sisaruksista Laurasta ja Iriksestä ja heidän nappitehtaalla vaurastuneesta suvustaan. Kirja kuvaa 1900-luvun tapahtumia sen alkuvuosikymmeniltä alkaen. Jo kirjan alku on dramaattinen, mutta silti teos lähtee liikkeelle hitaasti, sillä monitasoisen kerronnan sisään pääsemisessä kestää aikansa. Se kuitenkin osoittautuu romaanin suurimmaksi lumovoimaksi: Sokea surmaaja tuntuu yhdistävän kaikki Atwoodin taidot ja aiemman tuotannon, se sisältää jopa scifiä.

Atwood havainnoi ihmistä ja ihmisen ympäristöä tarkasti ja kauniisti. Kerronta ei kuitenkaan päälleliimaa kauneutta, vaan kaikki sopii yhteen, pääjuoni ja aikatasot ja nostalgia limittyvät sujuvaksi kerronnaksi. Koska luin kirjan nyt, enkä muutama vuosi aiemmin, sen kuvaus etäällä olevasta mutta kaikkien elämään vaikuttavasta sodasta kosketti myös erityisesti. Jokin Atwoodin kerronnassa soi samalla aaltopituudella minun mieleni kanssa: ehkä se on kuvaus kanadalaisesta luonnosta, joka muistuttaa kovasti omaamme, ehkä se on kaikissa hänen hahmoissaan pinnan alla värisevä surumielisyys.

Sokea surmaaja on viihdyttävä, koukuttava, älykäs ja koskettava. Se on romaanitaidetta nautinnollisimmillaan. Aion jatkossa suositella tätä yhtä kiihkeästi kuin Nimeltään Graceakin. Nyt minulla on vain yksi toive: se Nobel Atwoodille, ja sassiin!

★★★★★