Margaret Atwood: Sokea surmaaja

Tarkistin juuri, että siitä kun luin Margaret Atwoodin Nimeltään Gracen, on kulunut jo lähes viisi vuotta. Muistan, miten tuon jälkeen suunnittelin lukevani Sokean surmaajan pikimmiten. Aika juoksee minua karkuun, enkä saa siitä otetta. Sokea surmaaja päätyi hyllystäni lukupinoon vasta nyt, mutta voi kuinka siitä nautinkaan.

Nimeltään Grace on julkaistu alun perin vuonna 1996 ja Sokea surmaaja neljä vuotta myöhemmin. Minua aika tuntuu lähinnä kaltoinkohtelevan, mutta Atwoodille se on tehnyt hyvää. Nimeltään Grace on lempikirjojani, mutta Sokea surmaaja on ehkä vielä sitäkin taitavampi. Viiden tähden romaani, jonka takakannen sulkiessani jäin tuijottamaan seinää epäuskoisena siitä, mitä juuri koinkaan.

Sokeaa surmaajaa aloittaessaan lukijan kannattaa tietää siitä mahdollisimman vähän. Se riittää, että tietää sen kertovan sisaruksista Laurasta ja Iriksestä ja heidän nappitehtaalla vaurastuneesta suvustaan. Kirja kuvaa 1900-luvun tapahtumia sen alkuvuosikymmeniltä alkaen. Jo kirjan alku on dramaattinen, mutta silti teos lähtee liikkeelle hitaasti, sillä monitasoisen kerronnan sisään pääsemisessä kestää aikansa. Se kuitenkin osoittautuu romaanin suurimmaksi lumovoimaksi: Sokea surmaaja tuntuu yhdistävän kaikki Atwoodin taidot ja aiemman tuotannon, se sisältää jopa scifiä.

Atwood havainnoi ihmistä ja ihmisen ympäristöä tarkasti ja kauniisti. Kerronta ei kuitenkaan päälleliimaa kauneutta, vaan kaikki sopii yhteen, pääjuoni ja aikatasot ja nostalgia limittyvät sujuvaksi kerronnaksi. Koska luin kirjan nyt, enkä muutama vuosi aiemmin, sen kuvaus etäällä olevasta mutta kaikkien elämään vaikuttavasta sodasta kosketti myös erityisesti. Jokin Atwoodin kerronnassa soi samalla aaltopituudella minun mieleni kanssa: ehkä se on kuvaus kanadalaisesta luonnosta, joka muistuttaa kovasti omaamme, ehkä se on kaikissa hänen hahmoissaan pinnan alla värisevä surumielisyys.

Sokea surmaaja on viihdyttävä, koukuttava, älykäs ja koskettava. Se on romaanitaidetta nautinnollisimmillaan. Aion jatkossa suositella tätä yhtä kiihkeästi kuin Nimeltään Graceakin. Nyt minulla on vain yksi toive: se Nobel Atwoodille, ja sassiin!

★★★★★