sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet


Joskus kirja kolahtaa monella tasolla, niin minulle teki Paula Nivukosken upea romaani Nopeasti piirretyt pilvet. Romaani on Nivukosken ensimmäinen, mutta vierastan termiä esikoisromaani. Ihmettelen vähän, miksi sitä aina korostetaan niin paljon, miksi kirjalijan ensimmäistä romaania kohdellaan niin eri tavoin kuin vaikka toista, kolmatta, tai kymmenettä. Hyvä romaani on hyvä romaani, ihan sama kuka sen on kirjoittanut ja mitä hän on aiemmin julkaissut tai ollut julkaisematta. Moni on kuvaillut Nopeasti piirrettyjä pilviä upeaksi esikoisromaaniksi, minä taas kutsun sitä ihan vain upeaksi romaaniksi.

Romaanin kertomus sijoittuu 1900-luvun alun Pohjanmaalle Isonkyrön kuntaan Koskiluhdan taloon. Elämä maalla on vaativaa, arvaamatonta ja pienestä kiinni. Liisa saa aviomiehekseen hurmaavan Kallen. Perhe kasvaa kahdella lapsella. Paremman leivän syrjään kiinni päästäkseen Kalle lähtee Amerikkaan, sinne mistä kuuluu tarinoita sekä menestyneistä että kaiken menettäneistä miehistä, mielettömistä mahdollisuuksista, merten takaisista uusista aluista. Liisa odottaa, lukija odottaa, molemmat yhdessä kaipaavat ja odottavat Kallea takaisin. Jouluksi palaan, mies kirjoittaa. Joulu tulee, joulu menee ja lukija jakaa Liisan tuskan, juoruakkojen katseet ja pahat puheet.

"Liisa pakotti itsensä kaupalle heti pyhien jälkeen. Napitti takkinsa ylös asti, kylmyys puskisi silti läpi. Akat käveliät kylätiellä, kälätys kulki heidän edellään, Liisa otti aseleen lähemmäs piennarta. Äänet vaimenivat. Ehkä he pysähtyisivät ja kysyisivät jotakin sellaista, jonka jo tiesivät. Heidän suupielistään valuisi makeaa, pilaantunutta siirappia, valuisi maahan saakka, se tahraisi hänen kenkänsä, ja kaikkialle, minne hän astui, seuraisi juorujen imelä haju."

Nivukoski on kirjoittanut kansien väliin sen ajan, joka on mennyttä, mutta joka elää meissä maatalon tyttärissä. Koin hurjaa tuttuuden tunnetta kirjaa lukiessani. Näin voi kirjoittaa vain ihminen, joka tuntee tämän saman - sen millaista on elää kotitilalla, jossa aistii historian, menneiden sukupolvien toiveet, haaveet, huolet. Samat pellot, samat puut, maisema jonka on muokannut ihminen, jonka geenejä minäkin kannan. Tämä tunne tuo sekä turvaa että velvoittaa. Kuolinvuoteellaan Liisan isä pyytää Liisaa tekemään parhaansa, jotta tila säilyisi suvussa. Äiti tietää parhaiten, miten kaikki on aina ennenkin tehty, ja sitä on syytä noudattaa, jos haluaa pysyä sovussa.

Toinen syy, miksi romaani tuntui niin tutulta, on Pohjanmaa miljöönä. Sain useamman vuoden nähdä ulkopuolisena, työn takia Pohjanmaalle päätyneenä varsinaissuomalaisena, millainen on pohjalainen luonne, miten voimakas on pohjalaisen rakkaus kotiin, sinnikkyys. Voisi kuvitella, että nykypäivänä modernissa ja globaalissa maailmassa ei tällaisia alueellisia havaintoja enää voisi tehdä, mutta väitän nähneeni pohjalaisissa ihmisissä jotakin erityistä. He ovat ylpeitä taustastaan, siitä että ei ole ollut helppoa, mutta niin vain on pärjätty. Aina on pärjätty ja pärjätään vastedeskin. Niin pärjäsi myös Liisa, vaikka helppoa ei ollutkaan.

Tunnistan Nivukosken kirjoitustavasta itselleni erittäin tutun ajatuksen: paikkaan sidotun historian, sen että joku on minua ennen tallannut näitä samoja polkuja, laskenut jalkansa juuri samaan kohtaan kuin minäkin nyt. Helposti alkaa pohtia, mitä tuo minua edeltävä ihminen on ajatellut, mitä hän on kokenut ja onko hän kenties ollut jollakin tapaa samanlainen kuin minä. Rakastin myös sitä, miten Nivukoski toi romaanissa esiin minulle tuttuja paikkoja, vaikkapa mystisen ja aina ihmistä karmineen Leväluhdan, Isonkyrön meijerin tai 1920-luvun kuhisevan Vaasan ja Hovioikeudenpuistikon (siellä kävin aina Citymarketissa, jota paikalliset muuten kutsuvat Sitariksi, yhdellä teellä, tämä edelleen hämmentää minua).

En muista myöskään ennen törmänneeni romaanissa Amerikan leski -teemaan, en vaikka maailmalle lähtö on ollut hurjan yleistä, niin yleistä että sitä on vaikea edes ymmärtää, ja vaikka tuo teema on tavattoman herkullinen. Tuli tarvea lukea tästä lisää! Nykyihminen on aina Whatsapp-viestin päässä rakkaistaan, on vaikea edes ymmärtää, millaista oli olla kirjeiden varassa. Miltä tuntui, kun odotti ja luotti. Ja etenkin miten musertavaa oli, jos mies ei koskaan palannutkaan, jätti epätietoisuuteen.

Kaiken tämän tuttuudentunteen ja siitä aiheutuneen viehtymyksen lisäksi Nivukosken kieli hurmasi minut. Hän kirjoittaa tavattoman aistivoimaisesti. Tarina on täynnä tuoksuja, ääniä, kutittavia heiniä, jalan alla rahisevaa hiekkaa, karheaa kangasta, rystysten kirveleviä haavoja. Tämä kirja oli ihana, koskettava ja upea kaikin puolin, toivon sen päätyvän mahdollisimman monen luettavaksi. Suosittelen siis lämpimästi.

"Vuodet kävivät yhteen irtosivat toisistaan, kerran hän oli katsonut itseään keveän hunnun alla. Liisa näki nuoruuden varisseen kasvoiltaan. Rakkaus tuntui liian yksinkertaiselta, nuoruus hölmöydeltä. Kyllä mä susta iänkaiken hualehrin. Liisa pudistaa ajatuksensa helmoistaan. Ikuisuus  loppui ennen kuin elämä."

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 7, kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt.

Kirjailija: Paula Nivukoski
Kirja: Nopeasti piirretyt pilvet, Otava 2019
Sivumäärä: 334
Mistä hankittu: Kirjastosta

4 kommenttia:

  1. Aloitin tämän juuri ja pidän minäkin kovasti. Pohjalaismurre on komiaa luettavaa.

    VastaaPoista
  2. Niin odotan tämän lukemista! Pohjalaisena pohjalaismurre ja -miljöö tuntuu kutsuvalta ja voisi kai sanoa, että sielunmaisema kutsuu. :)

    VastaaPoista
  3. Kuullostaapas ihanalta kirjalta! Laitoin heti varaukseen :)

    - Anniina

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!