Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Luin viime vuonna monta hienoa kirjaa. Sekä Petri Tammisen Musta vyö että Antti Röngän Jalat ilmassa tekivät vaikutuksen ja minusta tuli kertaheitolla molempien kirjailijoiden, isän ja pojan, fani. Molempien ilmaisu on tavallaan yksinkertaista ja vaivatonta, mutta silti poikkeuksellisen vahvaa ja sisältörikasta. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat tiivistää ja muutamalla sanalla kuvata kokonaisia maailmoja. Itse kun kuulun lähes asiassa kuin asiassa siihen koulukuntaan, että enemmän on enemmän.

Heti kun kuulin, että tammikuussa 2020 julkaistaan kirja Silloin tällöin onnellinen, joka koostuu näiden kahden kirjailijan toisilleen kirjoittamista kirjeistä, totta kai kiinnostuin. En tiedä ovatko tällaiset kirjailijoiden kirjeromaanit nyt joku juttu, sellaisen julkaisivat viime vuonna myös Westö ja Itkonen ja kuuluisin aika tuore esimerkki taitaa olla Austerin ja Coetzeen versio. Tottahan tällainen formaatti on kiinnostava, etenkin jos kirjailijat ovat sellaisia, joita fanittaa muutenkin. Silloin tällöin onnellisessa käsiteltiinkin paljon kirjailijuutta, kirjeiden kirjoitushetkellä poika Antti viimeistelee esikoisromaaninsa käsikirjoitusta ja toki kirjoittamisen problematiikkaa, ihanuutta ja kamaluuttaa käsittelee myös isä Petri.

Syy siihen, miksi ihan erityisesti rakastuin tähän kirjaan on kuitenkin sen avoimuus, rehellisyys ja herkkyys. Luin kirjan heti tammikuun alkupäivinä BookBeatista, mutta se kolahti niin paljon, että laitoin sen saman tien varaukseen kirjastosta ja ahmin sen nyt siis jo toistamiseen. Enpä ole tainnut koskaan ennen tehdä näin, lukea samaa kirjaa kaksi kertaa putkeen. Tammikuu on tyypillisesti vaikea kuukausi minulle ja sitä se on ollut nytkin. Kun on päiviä, kun kaikki, myös tai oikeastaan etenkin minä itse, tuntuu turhalta, kyseenalaiselta, poikkeuksellisen rumalta ja ihan tavattoman tyhmältä, on jotenkin hirvittävän lohduttavaa uppoutua kahden herkän sielun kirjeenvaihtoon ja todeta, että vaikeaa se on muillakin, niin vaikeaa että se on oikeasti melkoisen huvittavaa.

Kirjailijat kirjoittavat paljon häpeästä ja pelosta, niin paljon että he jo itsekin pohtivat, pitäisikö välillä kirjoittaa jostakin muusta. Jatkuva häpeä yhdistää sukupolvia ja Antti kertoo pariinkin otteeseen, miten hän on aina kokenut, että he ovat jotenkin huonompia, kun isä tuntuu vaikkapa asioita hoitaessaan aina jotenkin häpeävän olemassaoloaan ja olevan varuillaan kaiken suhteen:

"Muistan kuinka lapsena kuljin mukanasi hoitamassa asioita ja ajattelin, että me olemme varmaan huonompia kuin muut ihmiset, koska näköjään meidän pitää varoa kaikkea. Kotona makasit sohvalla ja huudahtelit häpeänhuutojasi. Minuun valettiin tunne, että maailma on vaarallinen paikka, jossa kuuluukin hävetä ja pelätä."

Apua, miten tuttua. Kaikesta häpeilystä ja synkistelystä huolimatta kirja on myös hauska. Molemmilla on mahtava omanlaisensa itseironinen suhtautuminen. Itseironiaa on tosin helppo harjoittaa paperilla, itselleen nauraminen ja salliva asenne on paljon vaikeampaa jalkauttaa tosielämään. Ehkä kuitenkin niin kauan menee hyvin, kun edes teoriassa osaa nauraa omalle synkistelylleen, mielen tempoilulle, kaiken murehtimiselle ja märehtimiselle.

Esimerkkinä minuun iskeneestä huumorista Antti kirjoittaa isälleen listan niistä asioista, joista hän ei keksi pelättävää. Listalla on mm. mustikat, Asterix, tanskalaisuus ja vaniljakastike. Seuraavassa kirjeessä Petri toteaa, että hänen on pakko ihmetellä, miten poika ei keksi mustikoista pelättävää, sillä: "Mustikassa asuva loinen on Ruotsista jo löytynyt. Siis tämä tämmöinen pieneliö, joka syö sinulta sisäelimet, kun se pääsee mustikan mukana vatsaasi."

Nautin kovasti myös kohdasta, jossa Antti kertoo, miten hän kustannussopimuksesta (siis oikeasta lottovoitosta!) huolimatta jatkuvasti pelkää, että Gummeruksella hänen työtään pidetään ihan huonona. Muista kirjoista pidetään paljon enemmän ja hän on epäonnistunut eikä kelpaa, vaikka kaiken järjen mukaan hän on saavuttanut juuri sen, mistä on haaveillutkin ja hänen pitäisi nyt olla onnellinen. Siihen isä kommentoi: "Okei. No niin. Kuvitellaan että Niina ja kaikki sen kollegat mukaan lukien Gummeruksen talonmies on niin kauhuissaan sun kässärin surkeudesta että ne kuolaa kaikki nyt valkoista vaahtoa molemmista suupielistä. Mitä sun pitäisi siinä tapauksessa tehdä? Minusta sinun pitäisi siinäkin tapauksessa keskittyä niihin ajatuksiin joita Niinalla on ja jatkaa töitä." Hahaa, minusta tuntuu, että olen käynyt ystävieni kanssa vähän vastaavan keskustelun enemmän kuin kerran. Ja miten tavattoman lohduttavaa, että kun itse miettii usein, että kukaan muu ei ole näin tyhmä, että  kehittäisi ongelmia sinnekin, missä niitä ei todellakaan ole, niin sitten saa lukea ihan vastaavaa "tyhmyyttä" kirjan sivuilta.

On ihailtavaa, miten herkkiä, yksityisiä ja rankkoja kokemuksia kirjalijat kirjeissään avaavat. Minulla ei ole mitään kokemusta isä-poikasuhteista, mutta kirjeiden myötä koin aavistuksen siitä, millaisia ristiriitoja, haasteita mutta toisaalta myös onnea suhteeseen voi liittyä. Isän ja Antin suhde ei ehkä ole kaikkein helpoin, mutta kirjeistä välittyy tunne, että he luottavat toisiinsa ja ymmärtävät toisiaan. Kirjailijat keskustelevat häpeän ja pelkojen lisäksi paljon muustakin, vaikkapa toisista kirjailijoista, kirjoittamiseen liittyvistä ongelmista, kirjoittamisen motivaatiosta, yhteisestä menneisyydestään. Isä antaa Antille jatkuvasti isällisiä neuvoja, mutta myös Antti pääsee kirjeissään vauhtiin:

"Milloin olet viimeksi lukenut kokonaisen kirjan? Raijaat nykyisin kirjastosta hillittömiä pinoja, luet kymmenen sivua per nide ja unohdat senkin vähän ennen eräpäivämuistutusta. Lainaa ensi kerralla vain yksi kirja. Ja lue se alusta loppuun. Lue mahdollisimman erilaisia kirjoja, sellaisiakin, joita epäilet. Sanot, ettei sinulla ole aikaa. Mutta sitten kuitenkin selaat netin vaihtoautoja tai makaat lattialla ja mietit, että pitäiskö keittää kaffet."
 
Mielenkiintoisen lisän kirjeisiin toi se, kun niissä käsiteltiin ohimennen myös sosiaalista (kirja)mediaa ja kirjablogeja. Leena Lumin blogi mainittiin ihan nimeltäkin! Tamminen ainakin väittää pysyvänsä kaukana sosiaalisesta mediasta, mutta mikäli Rönkä isänsä neuvoista huolimatta etsii arvosteluja kirjastaan ja sattuu lukemaan tämän tekstin, haluan todeta: Kiitos! Kiitos tästä kirjasta, sen rohkeudesta, avoimuudesta ja kaikesta huolimatta valoisasta asenteesta ja hauskuudesta. Sen perusteella, miten kirja on vastaanotettu tässä sosiaalisen median kirjakuplassa on selvää, että minä en ole ainoa, jolle nämä kirjeiden sanat ja se miten niihin voi samaistua, ovat tärkeitä. Kirja oli täydellinen lukukokemus ankaran synkkään tammikuuhun, humaani, ymmärtäväinen ja lämmin. Jospa tosiaan ihan aina ei tarvitsisi murehtia ihan kaikkea ja olisi silloin tällöin onnellinen.

Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Syy miksi luin tämän kirjan, on kirjailija Antti Röngän isä kirjailija Petri Tamminen, jonka haastattelun kuuntelin Turun kirjamessuilla. Tamminen kertoi haastattelun aikana usemman kerran pojastaan, tämän kirjasta ja isä-poika -suhteesta, joka on perinteisesti vähän haastava. Ihastuin Tammisen ytimekkääseen ilmaisuun Musta vyö -kirjassa, joka liikkui syvissä vesissä käsitellen kuolemaa ollen silti jotenkin lempeä. Samaa ilmaisun helppoutta löysin myös poika Antin Jalat ilmassa -esikoisromaanista. Hyvin synkissä vesissä uiskenneltiin siinäkin ja henkilökohtaisella tasolla kirja iski vielä syvemmälle. Toki on tyhmää tällainen isä-poika -vertailu, tyhmää mutta inhimillistä. Sanataituruus taitaa kulkea sekä geeneissä että kasvatuksessa isältä pojalle.

En voi edes hyvällä mielikuvituksella sanoa, että tämä syksy olisi ollut minulle vaikea, sillä edelleen olen vain niin onnellinen ja innoissani kaikesta. Paljon mielessä on ollut tietenkin myös leikkaus, johon vasta vuosi sitten olin valmistautumassa. Voin kuitenkin sanoa, että kiinnostava ja innostava työ on vienyt minusta mehut ja minulla on ollut välillä huonoja päiviä, sellaista epämääräistä ahdistusta, jota joskus aiemmin koin melkein jatkuvasti, ja joka tuntuu nyt kumppanina samaan aikaan sekä tutulta että omituisen vieraalta. Kun kalenterissa ei ole tiedossa helpotusta ja rauhallisempaa kautta viikkokausiin ja lähestyvä joulu tuntuu tulevan sekä liian äkkiä kaiken tekemättömän työn puolesta mutta toisaalta loman osalta tuntuu täysin saavuttamattomalta, on mieli välillä kovilla. Tosin en tiedä, tuntuu että olen aina ollut erityisesti syksyisin kaikkeen synkkyyteen taipuvainen, mieli käpertyy talveksi, ja sielu kaipaa entistäkin synkempää musiikkia ja kirjallisuutta. Siihen mielentilaan Jalat ilmassa sopi hienosti.

Jalat ilmassa kertoo parikymppisen nuoren miehen Aaron tarinan. Aaro on muuttanut hiljattain Jyväskylään opiskelemaan yliopistossa kirjallisuutta. Uuden elämän kynnyksellä miehen pitäisi olla tietysti onnellinen ja avoin, koko maailma odottaa häntä, uudet ystävät, uudet kokemukset, mutta läpi kouluvuosien jatkunut kiusaaminen on jättänyt Aaroon pysyvät jäljet, kahleet jotka eivät hellitä vieläkään. Kun aloin lukea kirjaa, ajattelin että onpa tärkeää, että koulukiusaamisesta kirjoitetaan. Etenkin että nuori mies kirjoittaa siitä ja miten hienoa on, että kirja on saanut niin paljon positiivista näkyvyyttä. Ajattelin että ei tämä sinänsä kosketa suoraan minua, vaikka rankkaakin kiusaamista olen joutunut seuraamaan valitettavan läheltä. Mutta hyvänen aika, mitä tekstiä, miten tuttua tekstiä, ja mitä kaikkea kirja pakottikaan minut ajattelemaan ja muistamaan.

Kaikki tietävät, miten väärin koulukiusaaminen on. Miten se on rikos, miten siihen pitäisi aina puuttua, miten paljon siitä puhutaan. Kaikki kai tietävät, että kiusatuksi voi joutua oikeastaan kuka vain ja se on aina kiusaajan, ei kiusatun vika. Silti ihmeen syvällä elävät sellaiset ajatusmallit, joiden mukaan vaikkapa oudot päätyvät kiusatuiksi. Ja olen useammin kuin kerran törmännyt myös sellaiseen keskusteluun, että ei lapselle voi antaa tietynlaista nimeä, kun sitten joutuu kiusatuksi. Onko siis niin, että kiusaajia löytyy aina, eikä siihen voi mitenkään vaikuttaa? Ennemmin tulee vältellä kiusatuksi joutumista kuin opettaa lapsille, että kiusata ei saa?

Olen syyllistänyt itseäni siitä, miten monta ensimmäistä opiskeluvuotta eristäydyin. Pelkäsin ihmisiä ja jos opiskelualani (tiivistä yhdessäoloa kenttäkurssien ja labratöiden muodossa) ei olisi pakottanut minua tutustumaan muutamaan loistotyyppiin, en tiedä olisinko löytänyt opiskeluaikanakaan ystäviä, olisinko lopulta voinut alkaa luottaa siihen, että voin olla oma itseni, en ole vääränlainen ja minun kaltaisiani löytyy muitakin. Olen jotenkin aina ajatellut, että syy oli minun. Nyt luin Jalat ilmassa ja yhtäkkiä hätkähtäen samaistuin Aaron kokemuksiin ja tajusin että ei, minua on kiusattu (onneksi ei läheskään siinä mittakaavassa kuin Aaroa!), arvosteltu ja haukuttu läpi kouluvuosien, miten olisinkaan voinut luottaa uusiin ihmisiin niin täysin uudessa tilanteessa. Minun oli kirjoitettava kirjasta ylös muutamia lainauksia. Itkettää se, miten vahvasti niihin samaistuin:

"Nojaan oikealla tennarinpohjalla seinään, kohtaan ihmisten katseita. Miksi toi nyrpisti noin? Miksi toi hymähti? Ei voi olla normaalia uhrata aikaa tässä mittakaavassa muiden ajatuksille. Vai ajattelevatko muut, mitä minä ajattelen heistä? Siinä tapauksessa olemme tuhon partaalla. Me olemme muutenkin tuhon partaalla."

"Seuraavat viikot istun yliopiston kirjaston aulassa. Katson ihmisiä jotka kulkevat ulos ja sisään, ja mietin miksi kaikien pitää olla niin helvetin kauniita."

"Vai johtuiko yhteyden katkeaminen siitä mistä aina ennenkin: etten luottanut kehenkään enkä ollut kenenkään seurassa oma itseni? Että löysin jokaisesta ihmisestä lopulta sen jonkin puolen jota pelätä, sen puolen jota en osannut kohdata, jota halusin juosta karkuun."

" -Mä usein pelkään ettei ihmiset halua oikeesti olla mun kanssa, tyttö sanoo. -Mutta sitten mä ajattelen että jos ne ei oikeasti haluais ei ne myöskään olis."

Kotona minulle aina opetettiin, miten kiusaajia pitää ymmärtää, koska heillä on vaikeaa. Ja miten pohjimmainen kiusaamisen syy on se, että he ovat vain kateellisia minulle. Voi se olla tottakin, mutta toivoisin, että joku olisi sanonut minulle myös sen, että kiusaajat ovat idiootteja. Kiusaajia ei pitäisi ikinä joutua ymmärtämään. Suurin kiusaamisen ongelma on se, että häpeämään joutuvat kiusatut, eivät kiusaajat. En ole koskaan kokenut, että olisin ollut koulukiusattu. Olen aina ollut reipas, osannut sanoa vastaankin ainakin joskus, kestänyt haukut, eristämisen, jatkuvan tarpeen olla hiukan varuillaan ja sen, miten vääränlainen koin olevani. Se että tämä kirja aiheutti näin vahvoja tunteita kertoo kuitenkin ihan toista tarinaa. Jos ihmistä on arvosteltu vuosikausia aivan kaikesta mitä tämä tekee, miltä näyttää, miten käyttäytyy, on vaikeaa enää tunnistaa itseään ja nähdä, millainen oikeasti edes on. Näin kokee Aarokin. Kun hän katsoo peiliin, hän ei tiedä onko ruma vai komea. Hän on pahasti eksyksissä ja purkaa sitä omalla tavallaan kunnes tuhoisa  käytös pakottaa hänet lopultakin puhumaan.

Jalat ilmassa käsitteli hienosti ja tärkeällä tavalla kiusaamisesta kertomisen problematiikkaa. Juuri sitä leimautumisen pelkoa, sitä miten halu olla tavallinen, ei kiusattu, voi estää koko asiasta puhumisen. On käsittämättömän yleistä, miten ympärisö ei näe (tai halua nähdä?) kiusaamista. Miten opettajat ja vanhemmat ovat siitä täysin tietämättömiä. Ympäristö ei tue kiusaamista kertomista. Kantelupukki ja itkupilli ei saa olla. Pitää kestää kuin mies. Ja onhan siinä kiusaamisen taustalla nyt kai aina joku syy? Pitäisi vaan olla reippaampi ja rohkeampi, pistää vastaan. Ja kaikkiahan nyt aina vähän kiusataan, kyse on vain siitä, että ihmiset kokevat sen eri tavalla? Kylmäävää.

"-Mä en halunnu mitään erityiskohtelua. Mä en halunnu olla kiusattu. Mä halusin vaan olla mä."

"Kyllä mulla on kavereita! sanoin niin kovaa että säikähdin. Tuntui että valhetta piti lieventää, joten jatkoin: -Ehkä pitäis vaan olla rohkeampi. Että menis rohkeammin mukaan."

"Tuntuu hyvältä kertoa. Täytyy melkein pidätellä naurua, kun pääsen kiusaamiskokemuksiin. Saan vihdoinkin syyn sekoilulleni, en ole enää vaarallinen hullu vaan avautuva uhri. Päässä alkaa kuuitenkin pajattaa myös sivuääni, selostaja, vanha tuttu selostaja: Tässä Aaro, elämän koulima, nyt kertoo murheistaan. Voi miten sä valitat, Aaro. Valittaja-Aaro. Itkupilli. Hanki elämä."

"-Kun mäkin olen ujostellut ihmisiä...isä sanoo. - Niin mä olen näköjään ujostellut paskasakkia. Tuolla saattaa ties mitä kiusaajia ja idiootteja kulkea hyvillä mielin, ja niitä mä sitten pelkään. Tästä lähtien mä en aio enää pelätä."

Jalat ilmassa oli hieno, nuoren miehen yllättävänkin kypsä  kasvukertomus ja tärkeä avaus. Kirjassa on paljon tuskaa, paljon päihteiden väärinkäyttöä, paljon haahuilua ja surua. Antti Rönkä kirjoittaa kauniisti ja näennäisen helposti syvää, hiottua kieltä. En oikeastaan ikinä itke, kun luen kirjaa, nyt tunnustan sen tehneeni tässä kohdassa:

"Mä rakastan itteäni. En sano sitä Iisalle. En sanoi sitä oikein kenellekään, en edes itselleni. Kokeilen vain, miltä tuntuu sanoa niin."

En voi siis kuin suositella: lukekaa tämä rankka mutta tärkeä kirja.

Kirjailija: Antti Rönkä
Luettu kirja: Jalat ilmassa (Gummerus 2019)
Mistä hankittu: e-kirja BookBeatista