keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen


Luin viime vuonna monta hienoa kirjaa. Sekä Petri Tammisen Musta vyö että Antti Röngän Jalat ilmassa tekivät vaikutuksen ja minusta tuli kertaheitolla molempien kirjailijoiden, isän ja pojan, fani. Molempien ilmaisu on tavallaan yksinkertaista ja vaivatonta, mutta silti poikkeuksellisen vahvaa ja sisältörikasta. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat tiivistää ja muutamalla sanalla kuvata kokonaisia maailmoja. Itse kun kuulun lähes asiassa kuin asiassa siihen koulukuntaan, että enemmän on enemmän.

Heti kun kuulin, että tammikuussa 2020 julkaistaan kirja Silloin tällöin onnellinen, joka koostuu näiden kahden kirjailijan toisilleen kirjoittamista kirjeistä, totta kai kiinnostuin. En tiedä ovatko tällaiset kirjailijoiden kirjeromaanit nyt joku juttu, sellaisen julkaisivat viime vuonna myös Westö ja Itkonen ja kuuluisin aika tuore esimerkki taitaa olla Austerin ja Coetzeen versio. Tottahan tällainen formaatti on kiinnostava, etenkin jos kirjailijat ovat sellaisia, joita fanittaa muutenkin. Silloin tällöin onnellisessa käsiteltiinkin paljon kirjailijuutta, kirjeiden kirjoitushetkellä poika Antti viimeistelee esikoisromaaninsa käsikirjoitusta ja toki kirjoittamisen problematiikkaa, ihanuutta ja kamaluuttaa käsittelee myös isä Petri.

Syy siihen, miksi ihan erityisesti rakastuin tähän kirjaan on kuitenkin sen avoimuus, rehellisyys ja herkkyys. Luin kirjan heti tammikuun alkupäivinä BookBeatista, mutta se kolahti niin paljon, että laitoin sen saman tien varaukseen kirjastosta ja ahmin sen nyt siis jo toistamiseen. Enpä ole tainnut koskaan ennen tehdä näin, lukea samaa kirjaa kaksi kertaa putkeen. Tammikuu on tyypillisesti vaikea kuukausi minulle ja sitä se on ollut nytkin. Kun on päiviä, kun kaikki, myös tai oikeastaan etenkin minä itse, tuntuu turhalta, kyseenalaiselta, poikkeuksellisen rumalta ja ihan tavattoman tyhmältä, on jotenkin hirvittävän lohduttavaa uppoutua kahden herkän sielun kirjeenvaihtoon ja todeta, että vaikeaa se on muillakin, niin vaikeaa että se on oikeasti melkoisen huvittavaa.

Kirjailijat kirjoittavat paljon häpeästä ja pelosta, niin paljon että he jo itsekin pohtivat, pitäisikö välillä kirjoittaa jostakin muusta. Jatkuva häpeä yhdistää sukupolvia ja Antti kertoo pariinkin otteeseen, miten hän on aina kokenut, että he ovat jotenkin huonompia, kun isä tuntuu vaikkapa asioita hoitaessaan aina jotenkin häpeävän olemassaoloaan ja olevan varuillaan kaiken suhteen:

"Muistan kuinka lapsena kuljin mukanasi hoitamassa asioita ja ajattelin, että me olemme varmaan huonompia kuin muut ihmiset, koska näköjään meidän pitää varoa kaikkea. Kotona makasit sohvalla ja huudahtelit häpeänhuutojasi. Minuun valettiin tunne, että maailma on vaarallinen paikka, jossa kuuluukin hävetä ja pelätä."

Apua, miten tuttua. Kaikesta häpeilystä ja synkistelystä huolimatta kirja on myös hauska. Molemmilla on mahtava omanlaisensa itseironinen suhtautuminen. Itseironiaa on tosin helppo harjoittaa paperilla, itselleen nauraminen ja salliva asenne on paljon vaikeampaa jalkauttaa tosielämään. Ehkä kuitenkin niin kauan menee hyvin, kun edes teoriassa osaa nauraa omalle synkistelylleen, mielen tempoilulle, kaiken murehtimiselle ja märehtimiselle.

Esimerkkinä minuun iskeneestä huumorista Antti kirjoittaa isälleen listan niistä asioista, joista hän ei keksi pelättävää. Listalla on mm. mustikat, Asterix, tanskalaisuus ja vaniljakastike. Seuraavassa kirjeessä Petri toteaa, että hänen on pakko ihmetellä, miten poika ei keksi mustikoista pelättävää, sillä: "Mustikassa asuva loinen on Ruotsista jo löytynyt. Siis tämä tämmöinen pieneliö, joka syö sinulta sisäelimet, kun se pääsee mustikan mukana vatsaasi."

Nautin kovasti myös kohdasta, jossa Antti kertoo, miten hän kustannussopimuksesta (siis oikeasta lottovoitosta!) huolimatta jatkuvasti pelkää, että Gummeruksella hänen työtään pidetään ihan huonona. Muista kirjoista pidetään paljon enemmän ja hän on epäonnistunut eikä kelpaa, vaikka kaiken järjen mukaan hän on saavuttanut juuri sen, mistä on haaveillutkin ja hänen pitäisi nyt olla onnellinen. Siihen isä kommentoi: "Okei. No niin. Kuvitellaan että Niina ja kaikki sen kollegat mukaan lukien Gummeruksen talonmies on niin kauhuissaan sun kässärin surkeudesta että ne kuolaa kaikki nyt valkoista vaahtoa molemmista suupielistä. Mitä sun pitäisi siinä tapauksessa tehdä? Minusta sinun pitäisi siinäkin tapauksessa keskittyä niihin ajatuksiin joita Niinalla on ja jatkaa töitä." Hahaa, minusta tuntuu, että olen käynyt ystävieni kanssa vähän vastaavan keskustelun enemmän kuin kerran. Ja miten tavattoman lohduttavaa, että kun itse miettii usein, että kukaan muu ei ole näin tyhmä, että  kehittäisi ongelmia sinnekin, missä niitä ei todellakaan ole, niin sitten saa lukea ihan vastaavaa "tyhmyyttä" kirjan sivuilta.

On ihailtavaa, miten herkkiä, yksityisiä ja rankkoja kokemuksia kirjalijat kirjeissään avaavat. Minulla ei ole mitään kokemusta isä-poikasuhteista, mutta kirjeiden myötä koin aavistuksen siitä, millaisia ristiriitoja, haasteita mutta toisaalta myös onnea suhteeseen voi liittyä. Isän ja Antin suhde ei ehkä ole kaikkein helpoin, mutta kirjeistä välittyy tunne, että he luottavat toisiinsa ja ymmärtävät toisiaan. Kirjailijat keskustelevat häpeän ja pelkojen lisäksi paljon muustakin, vaikkapa toisista kirjailijoista, kirjoittamiseen liittyvistä ongelmista, kirjoittamisen motivaatiosta, yhteisestä menneisyydestään. Isä antaa Antille jatkuvasti isällisiä neuvoja, mutta myös Antti pääsee kirjeissään vauhtiin:

"Milloin olet viimeksi lukenut kokonaisen kirjan? Raijaat nykyisin kirjastosta hillittömiä pinoja, luet kymmenen sivua per nide ja unohdat senkin vähän ennen eräpäivämuistutusta. Lainaa ensi kerralla vain yksi kirja. Ja lue se alusta loppuun. Lue mahdollisimman erilaisia kirjoja, sellaisiakin, joita epäilet. Sanot, ettei sinulla ole aikaa. Mutta sitten kuitenkin selaat netin vaihtoautoja tai makaat lattialla ja mietit, että pitäiskö keittää kaffet."
 
Mielenkiintoisen lisän kirjeisiin toi se, kun niissä käsiteltiin ohimennen myös sosiaalista (kirja)mediaa ja kirjablogeja. Leena Lumin blogi mainittiin ihan nimeltäkin! Tamminen ainakin väittää pysyvänsä kaukana sosiaalisesta mediasta, mutta mikäli Rönkä isänsä neuvoista huolimatta etsii arvosteluja kirjastaan ja sattuu lukemaan tämän tekstin, haluan todeta: Kiitos! Kiitos tästä kirjasta, sen rohkeudesta, avoimuudesta ja kaikesta huolimatta valoisasta asenteesta ja hauskuudesta. Sen perusteella, miten kirja on vastaanotettu tässä sosiaalisen median kirjakuplassa on selvää, että minä en ole ainoa, jolle nämä kirjeiden sanat ja se miten niihin voi samaistua, ovat tärkeitä. Kirja oli täydellinen lukukokemus ankaran synkkään tammikuuhun, humaani, ymmärtäväinen ja lämmin. Jospa tosiaan ihan aina ei tarvitsisi murehtia ihan kaikkea ja olisi silloin tällöin onnellinen.

3 kommenttia:

  1. "Kun on päiviä, kun kaikki, myös tai oikeastaan etenkin minä itse, tuntuu turhalta, kyseenalaiselta, poikkeuksellisen rumalta ja ihan tavattoman tyhmältä, on jotenkin hirvittävän lohduttavaa uppoutua kahden herkän sielun kirjeenvaihtoon ja todeta, että vaikeaa se on muillakin, niin vaikeaa että se on oikeasti melkoisen huvittavaa."

    Ääää tämä! Mä niin odotan, että pääsen ostamaan tämän kirjan, kun oon varausjonossa ihan liian pitkällä.

    Ja nauroin ääneen, kun luin tästä tuon mustikkakohdan, koska kuulostaa niin tutulta. Musta tuntuu, että rakastan tätä kirjaa jo ennen sen lukemista. :D

    VastaaPoista
  2. Tästä on ollut niin paljon kehuja, että peruin kirjaston varausjonon ja aloin lukemaan e-kirjana. Ei maltannut enää odottaa. :D

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!