torstai 16. tammikuuta 2020

Suvi Vaarla: Westend


Tiedä sitten, onko se merkki itserakkaudesta tai mielen tylsyydestä, mutta niin se vain on: etsin itseäni romaanien sivuilta. Vaikuttavimmat lukukokemukseni ovat lähes poikkeuksetta niitä, joihin olen voinut samaistua jollakin voimakkaalla, henkilökohtaisella tavalla. Ehkä se on inhimillistä. Etsimmehän toisista ihmisistäkin jotakin itsemme kaltaista, jotakin yhteyttä. Ymmärryksen tunne, se että voi tuntea, että joku muukin tuntee samoin, ajattelee samalla tavalla ja on myös kokenut näin, on jotenkin lohduttavaa.

Luin Suvi Vaarlan Westendin jo viime vuonna BookBeatista. Halusin kuitenkin palata siihen fyysisenä kirjana ja odotin sitä kirjastosta pitkään. Siksi kirjoitan siitä vasta nyt, pari kuukautta tuon ensimmäisen lukukokemuksen jälkeen. Westend oli samaistuttava ja samaistuttavuudessaan vaikuttava. Vaarla on kertonut, että romaani on fiktiivinen, mutta kertoo oikeista asioista. Sen tarina kulkee 1980-luvun puolivälistä nykypäivään, poukkoilee ajasta toiseen kertojansa Elinan kuljettamana. Tarinan keskiössä on raha, se miten rahaa on tai etenkin kun sitä ei ole. Se kertoo lamasta, siitä 80-luvulta kasvatetusta nousukauden kuplasta, joka äkisti 90-luvulla puhkesi ja pudotti kyydistään tuhansia onnettomia, murtuneita ihmisiä.

Minä olen tarinan Elinaa nuorempi, minun ensimmäiset, sumeat ja epävarmat muistoni ovat aivan 90-luvun alusta. Sen kuitenkin muistan, että lamasta puhuttiin koko ajan, sanaa toisteltiin televisiossa, siitä laulettiin radiossa (vaikka taisinkin luulla, että Rekkamiehessä Helsingin herrat nyyhkivät lavan alla), se oli läsnä kaikkialla. Koulutien alussa mainittiin, että laman vuoksi on nämä säästöt, opettajat olivat pakkolomalla, pyyhekumeja puolitettiin. Lapset ymmärtävät paljon ja imevät yllättävänkin hyvin kaiken tiedon sisäänsä. Monesti he myös kantavat muistikuviaan aikuisuuteen asti. Me lama-ajan lapset emme ole eläneet ikinä nousukautta ja kun olimme sen ikäisiä, että työelämään siirtyminen oli ajankohtaista, iski jälleen kova taantuma. Moni meistä on oppinut pelkäämään lainan ottamista, moni kantaa sisällään vanhempiensa traumoja jättikoroista ja omaan niskaan kaatuneista veloista, jotka oli kuplassa mennyt takaamaan kaverilleen.

Westend käsittelee kaikkea tätä sekä lama-ajan lapsen että omaa elämäänsä aloittelevan nuoren näkökulmasta. Ja tosiaan, minä samaistuin. Westendin tarinan synkkyys ei onneksi ole minulle tuttua samassa mittakaavassa, mutta ilmapiirin tunnistin välittömästi. Elinan rakennusalalla toimiva yrittäjäisä on perustamassa mökkikylää Lappiin. Häntä ylistetään rohkeana bisnesmiehenä, taitavana yrittäjänä, joka tekee järkeviä ratkaisuja aikana, jolloin rahaa saa pankista kuka vain ja maailma on avoin. Yrityksen neonvaloin koristellut kirjaimet nostetaan korkealle espoolaisen kerrostalon seinälle, edessä on loistava tulevaisuus ja asuntokin on hyvä vaihtaa isompaan, sillä kyllähän talo on aina järkevä sijoitus. Mukaan bisnekseen houkutellaan myös tuttavaperheen isä. Elina ja perheen tyttö ovat parhaat ystävät, erottamattomat.

Kaikki, myös ja etenkin ihmissuhteet, muuttuu yhtäkkiä. Taitava bisnesmies olikin vain suuruudenhullu, raha katkaisee ihmissuhteet ja kenties on parempi, etteivät tytötkään enää tapaa toisiaan. Neonkirjaimet lasketaan alas ja syöksykierre on valmis. Ihmiskunta on sotkenut itsensä niin syvälle maailmaan, jossa raha ratkaisee, että kun sen suhteen asiat menevät pieleen, on kaikki pielessä, vaikka "raha onkin vain rahaa." Itsemurhien määrä laman pahimpina vuosina oli hirvittävä. Onnettomia perheitä, katkenneita ihmissuhteita ja pirstaloituneita haaveita oli kaikkialla. Oikeastaan kaikki tuo oli vähän kuin sisällissotaa, rahan aiheuttamaa valtavaa jännitettä, joka muutti kaiken. Jo pienet lapset ymmärsivät, ketkä olivat nyt niitä, joita kuului välttää, ne joiden velat jäivät maksettavaksi muille, ne jotka vetivät kurjuuteen mukaan muutkin. Kaikki oli valtava vyyhti suurta häpeää sekä omasta että muiden puolesta, ratkaisemattomia kiistoja, pahaa oloa. Kuten sodankin vaikutus, niin myös tuon kaiken vaikutus tulee näkymään vielä pitkään.

Westend oli kaikessa lohduttomuudessaan, joka oli selvää jo sen alkusivuilta asti, myös hurjan kaunis. Sen kieli oli kuulasta ja vaivatonta, kerronta toteavaa mutta vahvaa. Kuuluin tietysti kohderyhmään, minun oli helppo samaistua Elinan tarinaan, mutta luulen useimpien lukijoiden löytävän Westendin sivuilta jotakin tuttua. Mietin myös, miten paljon lopulta noista vuosista opittiin. Toivottavasti ainakin jotakin. Westend oli hyvä muistutus siitä, että kaikki tuo tapahtui vasta ihan äskettäin ja kaikki tuo vaikuttaa meihin edelleen. Tätä kirjaa ei ehkä olisi voinut kirjoittaa yhtään aiemmin, ajan kuluminen on ehkä vähän tuonut asiaan selkeyttä, silottanut pahimpia ryppyjä ja auttanut unohtamaan, mutta ei kuitenkaan liiaksi.

1 kommentti:

  1. Minä pidin paljon tästä kirjasta. Ehdotinpa tätä kevään lukupiirikirjaksi, kiva nähdä mitä muut tästä tykkäävät. Kirja pääsi minun viime vuoden kotimaisten top 5 -listalle. Kaunis kuva tässä. Mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!