lauantai 28. syyskuuta 2019

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

Aina kun luen oikein hyvän kirjan, en voi kuin ihmetellä sitä, miten niin monet pystyvät elämään elämänsä ilman kirjoja. Kirjat, etenkin hyvät kirjat, ovat maailman parasta stressinpurkua ja pään tyhennystä. Ne pakottavat keskittymään, ajattelemaan, tulkitsemaan. Aivossani risteilee jatkuvasti miljoona ajatusta, mutta kun luen kirjaa, suurin osa niistä ajatuksista kohdistuu lukemaani tekstiin ja sen ymmärtämiseen, tulkitsemiseen oman kokemuspohjani ja maailmankatsemukseni kautta.

Torstaina istuin pitkästä aikaa paikallisbussissa ja ihan nenäni edessä oli valtava näyttö, jossa vilisi mainoksia ja uutisotsikoita. Koin jotenkin todella vahvana sen, että minuun yritetään vaikuttaa ja etenkin sen, etten itse voi valita sitä mitä näen. Oli pakko laittaa silmät kiinni. Samasta syystä sietokykyni radion kuuntelemisen suhteen on todella matala. Haluan itse päättää mitä kuulen tai katson. Lukeminen on aina tällaista nykymaailman harvinaista luksusta, se ei ole jatkuvaa ärsykkeiden tulvaa ja valta ja myös tulkinnan vastuu on jatkuvasti lukijalla.

Margaret Atwoodin Nimeltään Grace oli tosiaan juuri sellainen kirja, joka sai minut ihmettelemään, miksi ihmeessä kaikki eivät lue romaaneja! Miksi tuhlata aikansa johonkin turhempaan, kun voi yhtä hyvin maata koko päivän sohvalla lukemassa (oikeasti olen aika ylpeä siitä, että tajusin että nyt on aika hidastaa, nyt on se hetki kun pitää antaa mielelle ja kropalle aikaa rauhoittua).  Kirja on ollut hyllyssäni pitkään, ostin sen syksyllä 2014 Vaasan kirjaston poistomyynnistä. Jotenkin hetki sen lukemiselle ei ole ollut oikea, vaikka muutaman kerran sitä aloitinkin. Useimmiten siinä käy näin, sitten kun lopulta kirjaa alkaa lukea, huomaakin että se sopi tähän hetkeen ihan täydellisesti.

Kirja kertoo osittain tositarinan ja pääosin fiktiivisen tulkinnan Grace Marksin tarinasta. Grace oli 1800-luvun puolivälissä Kanadassa asunut nainen, joka tuomittin murhasta 16-vuotiaana ja myöhemmin armahdettiin. Graceen on yhdistetty hänen taipumuksensa mielisairauteen ja omituisuuteen ja hänestä on paljon kirjoituksia, joiden pohjalta Atwood on luonut tarinan. Atwoodin olen jo aiemminkin tajunnut olevan mestari hahmojen ja tunnelmien luomisessa ja myös Nimeltään Grace oli tällaista vahvojen hahmojen ja tunnelman kannattelemaa romaanikirjallisuutta parhaimmillaan.

Aluksi huomasin, että olin ajatuksissani kiinni Amanda Aaltosessa ja Seilin saaressa. Vietin aika tarkkaan vuosi sitten pari päivää Seilissä ja samaan aikaan luin Katja Kallion upean Yön kantajan, jossa samoin päähenkilönä on nuori, hulluna pidetty mutta lopulta ehkä vain vähän erikoinen nainen. Kun pääsin eroon liian voimakkaasta mielikuvasta, tuo assosiaatio taisi lopulta tuoda tarinaan vain lisää syvyyttä, jälleen yksi hyvä syy sille, miksi kirja kannatti lukea vasta nyt eikä vuosia sitten.

Pidän paljon kirjoista, jotka ovat unenomaisia, joissa on jotakin selittämätöntä, jotakin jota ei ihan voi ymmärtää järjellä. Tällaisten kirjojen kanssa käy usein niin, että itse lukukokemus on niin vahva, että kirjan tunnelma siirtyy omaan maailmaan ja lopulta on hiukan epätietoinen olo sen suhteen, oliko koko lukukokemus edes totta. Sellaisia kirjoja ovat mm. lapsuuteni suosikit Runotyttö-sarja sekä Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa sekä tuoreempi rakkauteni Murakami. Nimeltään Gracessa liikutaan myös paljon unimaailmoissa. Grace itse sekä häntä haastatteleva, totuutta etsivä tohtori Jordan kokevat hämmentäviä asioita unissaan, joista ei lopulta voi olla edes ihan varma oliko se unta lainkaan. Epätodellinen, hiukan paha maailma on myös 1800-luvun lääketiede, jossa mielen heikkouteen taipuvaa hoidetaan omituisin keinoin ja hänestä pyritään saamaan totuus esiin vaikkapa hypnoosilla.

Gracen oma näkökulma, kertomukset Jordanille ja edelleen Jordanin kertojanääni vuorottelevat kirjassa ja tämä vuoropuhelu toimii tavattoman hyvin. Lukija näkee lääkärin Gracen silmin sekä Gracen nuoren lääkärin näkökulmasta ja alkaa jo odottaa lääkärin tavoin sitä, että Grace jatkaa tarinaansa. Gracen kertomus on hurja, se kuvastaa aikaa ja naisen asemaa (siitähän Atwood on viime aikoina ollut hurjan tunnettu Handmaid's talen myötä). Kertomus laivamatkasta Euroopasta Kanadaan oli karmaiseva, mutta aistivoimainen. Kirja haisi kokonaisuudessaan hiukan tunkkaiselta: mätänevältä puulta, vanhoilta vaatteilta, kostealta kiviseinältä ja jopa oopiumilta, vaikka minulla ei oikeasti kyllä ole hajuakaan, miltä oopium haisee.

Tosiaan siis, Nimeltään Grace oli monitasoinen, taitava ja upea romaani. Atwood on taikuri. En ole ihan varma haluanko nyt nähdä kirjasta tehdyn tv-sarjan. Taidan ainakin pitää vähän taukoa ennen, antaa Gracen muotoutua rauhassa ajatuksissani tietynlaiseksi, antaa hänelle hänen ansaitsemansa levon.

Luettu kirja: Nimeltään Grace (Otava, suom. Kristiina Drews)
Alkuperäinen kirja: Alias Grace, 1996
Sivumäärä: 646

2 kommenttia:

  1. Sinulla on lumoava tapa kirjoittaa bloggauksia. Solmit yhteen kirja-arvostelun ja oman lukukokemuksesi kauniisti.

    Minulla on jo pitkään ollut mielenn päällä lukea Nimeltään Grace. Olen kuitenkin vaikeassa tilanteessa, koska olen lukenut viime aikoina paljon Margaret Atwoodia: luin keväällä Oryxin ja Craken, nyt on kesken Herran tarhurit ja syksyllä ilmestyi vielä Testamentit, mikä kiinnostaisi lukea. En yleensä pysty lukemaan samalta kirjailijalta liian monta romaania liian lyhyessä ajassa, sillä saatan kyllästyä heidän tyyliinsä. No, pitää katsoa, miten onnistun Atwoodin lukuohjelmaani ujuttamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt vasta huomasin tämän kommentin, voi kiitos kauniista sanoistasi! <3 Atwood on aivan erityinen kirjailija. Minulla on lukematta vielä monta hänen kirjaansa ja minusta tuntuu, että taidan säästellä niitä johonkin oikeaan hetkeen.

      Poista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!