torstai 26. huhtikuuta 2018

Leena Lehtolainen: Turmanluoti


Maanantai oli Kirjan ja ruusun päivä ja tämän vuoden kylkiäinen - kaupanpäällinen, jonka sai yli 15 euron kirjaostoksen kaveriksi - olikin poikkeuksellisen kiinnostava. Olen suuri Maria Kallio -fani ja olenpa mm. kirjannut ylös kymmenen syytä, miksi kyseinen kirjasarja on niin loistava. Ostin hyllyyni Knausgårdin Kevään (Talvikin on odottanut lukemistaan jo kaksi talvea, apua!) ja ahmaisin Turmanluodin jo maanantai-iltana, viimeiset sivut silmät jo puoliksi kiinni.

Maria ja Antti ovat keski-ikäisiä, kahden teini-ikäisen lapsen Iidan ja Tanelin vanhempia. Hätkähdyttää oikein, mitä tässä on tapahtunut? Olen lukenut kaikki Kallio-kirjat niin nopeaan aikatauluun, että vasta tapaavat parikymppiset ja perhettä perustaneet kolmikymppiset Maria ja Antti ovat tuoreessa muistissani. Jotenkin tämä Turmanluoti tuntuikin aiempien tarinoiden yhteenvedolta, fanien palkitsemiselta. Siinä sivutaan paljon vanhoja tapahtumia, muun muassa Marian ja Antin kohtaamista Marian ensimmäisen murhan tiimoilta.

Ympäri käydään, yhteen tullaan. Nimittäin tilanne on jälleen sama kuin Marian ensimmäisen murhan kohdalla: Anttia epäillään syylliseksi. Antti on keski-iän kriisissään aloittanut uuden harrastuksen, metsästyksen. Eräs metsästysreissu päättyy ikävästi, kun  luoti eksyy ja yksi Antin metsästyskaveri tuupertuu kuolleena maahan. Kuolinsyyksi paljastuu sydänkohtaus, jonka saattoi aiheuttaa miehen päätä hipaissut luoti, mutta yhtäkaikki joku ampui väärään suuntaan ja syyllistä aletaan etsiä.

Lehtolainen on aina ollut mestari jännitteiden luomisessa ja niillä hän pallottelee nytkin. Marian perhe-elämä vaikuttaa vähän väljähtäneeltä ja parisuhdekin urautuneelta. Maria haluaisi tietenkin auttaa Anttia, mutta Antti ei ahdistuksessaan tiedä, miten olla ja koko perhe on enemmän tai vähemmän sekaisin. Lopulta kriisitilanne kuitenkin muistuttaa perheen ja rakkaimpien tärkeydestä. Lyhyeen tarinaan ei nyt kovin kummoista dekkarijuonen kehittelyä mahdu, mutta ihan kelpo mysteeri kuitenkin.

Edellisen Maria Kallio -kirjan kohdalla pohdin, että pitäisiköhän Marian päästä jo eläkkeelle. Mutta nyt huomasin, miten ihanaa oli päästä taas mukaan Marian maailmaan, seurata hänen ja Antin parisuhdetta, Iidan ja Tanelin kasvamista ja istahtaa sohvalle tämän kissojen kanssa. En ehkä ole valmis luopumaan vielä tästä. Turmanluoti olikin juuri sitä, mitä Kirjan ja ruusun -päivän kampanjakirjalta odotan: sopivan kevyt ja sopivan viihteellinen välipala, joka tulee jatkossa muistuttamaan minua hyllyssäni tästä monin tavoin ikimuistoisesta keväästä.

Kirjan kannessa on mustan lisäksi myös valkoista ja punaista, mutta vapaasti soveltaen laitan kuitenkin kirjan Helmet-haasteen kohtaan 9.

Kirjailija: Leena Lehtolainen
Luettu kirja: Turmanluoti (Tammi, 2018)
Sivumäärä: 127
Mistä hankittu: Kirjan ja ruusun -päivän kaupanpäälliskirja

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Geri Halliwell: Tähdistä kirkkain


Olen jo ennenkin paljastanut synkän salaisuuteni, Spice Girls fanitukseni, eli ehkä minulla ei ole enää mitään menetettävää. Tästä Gerin muistelmateoksesta sen sijaan en olisi kuullut ilman idoliani, voimaeläintäni, Eeva Kolua, joka on luetellut sen jossakin lempikirjapostauksessaan. Olen kyllä aiemmin jo huomannut, että kirjamakumme eivät mene ihan yksiin. Muun muassa Kaikki valaistuu ja Esikaupunkien Buddha ovat muistaakseni hänen lempikirjojaan ja kumpikaan ei ole ollut minulle mikään napakymppi. Silti, olihan Eeva Kolun suosittelema Geri-kirja nyt pakko lukea. Ja se kannatti, kirja oli oikein nautinnollinen lukukokemus ja samalla paluu omiin lapsuusvuosiin.

Spice Girls on yhdistävä sukupolvikokemus. Kaikilla ikäisilläni tytöillä tuntuu olleen ala-asteella oma Spaissari-ryhmä, joka treenasi lauluja ja esiintymistä ja keikkaili joulu- ja kevätjuhlissa. Ja minne nyt sattuivat itsensä tunkemaankin.Vaikka ala-asteen bändissämme minut laitettiin esittämään Victoriaa tummemman tukkani vuoksi (Posh Spice, mikä vitsi! Pullukka meikätyttö isosiskon tekemissä verkkareissa. No, osasin laulaa aika hyvin, että ehkä sen takia minua ei potkittu pois bändistä...) taisi Geri olla jollakin tapaa aina suosikkini. Hän vaikutti mukavan kapinalliselta ja hänellä oli Mel C:n ohella paras ääni, erottuva ja vähän kapinallinen sekin.

Muistan aiemminkin lukeneeni, että Geri on kotoisin varsin vaatimattomista oloista. En kuitenkaan ollut tajunnut, millainen tuhkimotarina Gerin päätyminen maailman suosituimpaan tyttöbändiin oikein olikaan. Köyhän lapsuuden elänyt tyttö tiesi jo pienestä pitäen, että hänestä tulisi vielä jotakin: hän halusi olla kuuluisa. Keino siihen, miten kuuluisuuden voisi saavuttaa, oli toissijainen asia, tärkeintä oli se, että lopulta kaikki tietäisivät, kuka on Geri Halliwell. Tämä on asia, jota en vain voi käsittää. Miksi joku haluaa olla kuuluisa? Samaan aikaan nousee mieleeni tuttu toteamus siitä, että kannattaa varoa mitä toivoo, sillä se saattaa joskus toteutua. Tuskinpa nuori Geri tiesi, mitä kuuluisuus voi pahimmillaan olla. Hän vain halusi päästä näyttämään kaikille epäilijöille.

Uskomattomaksi tuhkimotarinaksi Gerin kertomus muuttuu siinä vaiheessa, kun hän näkee ilmoituksen tyttöbändin koelauluista. Sinnikkäästi koe-esiintymisiä kiertänyt nuori nainen ei edes mene tuohon kyseiseen tilaisuuteen, vaan soittaa myöhemmin perään ilmoituksessa olleeseen numeroon ja sopii tapaamisen. Voi vain kuvitella, miten paljon maailmassa on järjestetty vastaavia tilaisuuksia, miten monta uutta bändiä on koitettu työntää markkinoille ja miten lähes yhtä monesti on epäonnistuttu pahasti. Ja sitten kuitenkin juuri tämä kyseinen bändi oli se, josta oli tuleva Spice Girls, historian isoin tyttöbändi ja oikeastaan koko musiikkimaailman mittapuulla ihan valtavan iso bändi. Jotenkin haluaisin uskoa, että sinnikkyys vain palkittiin, mutta kuten Geri itsekin tunnustaa, hänellä vain sattui käymään valtavan hyvä munkki.

Muistan hyvin, miten iso juttu oli, kun Geri jätti bändin. Ja miten uutisointi oli pahantahtoista ja skandaalihakuista. Geri pyrkii kirjassa selittämään lähtönsä taustoja, mutta aika aukkoiseksi tuo tarina kuitenkin jää. Lopulta kuitenkin on selvää, että Geri teki juuri niin kuin oli parasta. Jos hän olisi jatkanut bändissä tehden asioita, jotka eivät tuntuneet oikeilta, olisi lopputulos saattanut olla täysin toinen ja todennäköisesti surullisempi. Äkkiä valtavaksi kasvanut maine on omiaan sekoittamaan kenen tahansa pään. Silti suurin Gerin kirjoituksesta läpi paistava tunne on hieman yllättäen kiitollisuus. Hän on selvästi valtavan kiitollinen toisista spaissareista, saamistaan mahdollisuuksista ja elämästä yleensä.

Mielenkiintoisia olivat myös pohdinnat julkisuudesta ja mediasta. Vaikka Gerin tavoitteena olikin tosiaan tulla julkkikseksi, ei hän mitenkään pystynyt varautumaan siihen hirveään ryöpytykseen, joka kuuluisuudesta seurasi. Geri on kuitenkin onistunut käsittelemään mediaa hyvin ja selvinnyt kaikista törkyjen kaiveluista oman asenteensa vuoksi. Jälleen kerran erilaisella asenteella lopputulos olisi voinut olla paljon rumempi.

Kirja muistutti minua taas siitä, miten kiehtovaa on lukea elämäkertoja ja päästä osalliseksi toisen (kuuluisan) ihmisen ajatuksia. Nyt kolmekymppisenä näen tietenkin Ginger Spicen ihan eri valossa kuin lapsena ja tajuan vasta, miten hirvittävän nuoria spaissarit olivat, miten kokemattomia ja alttiita muiden tahtoon alistumiseen. Lopulta kuitenkin bändin jäsenten kunnianhimo ja poikkeuksellisen kova tavoittellisuus tekivät Spaissareista niin ison ilmiön. Vaikka bändi oli huippuunsa tuotteistettu kapitalistinen riemuvoitto (voi hyvä tavaton sitä krääsän määrää!), oli siinä silti jotakin aitoa, parasta mahdollista girl poweria, jota aina ja edelleen tarvitaan.  Tätä sunnuntaita aionkin jatkaa laittamalla Wannaben soimaan!

Helmet-haasteeseen laitan kirjan kohtaan 20, sillä kyllähän Geri on kaikilla mahdollisilla mittapuilla taiteilija.

Kirjailija: Geri Halliwell
Luettu kirja: Tähdistä kirkkain (Otava, suom. Eeva Koskimies)
Alkuperäinen kirja: If Only (1999)
Sivumäärä: 430
Mistä hankittu: Kirjastosta

torstai 5. huhtikuuta 2018

John Fowles: Neitoperho


Terveiset uudesta talostamme! Raksa muuttui kodiksi kuin taikaiskusta ja pää on edelleen pyörällä, vaikka sunnuntaina täällä asumista tulee täyteen jo kolme viikkoa. Tulen todellakin palaamaan vielä myöhemmin tarkemmin tähän kaikkeen ja varmasti laitan myös kuvia talostamme kyllästymiseen asti.  Nyt kuitenkin ihan asiaakin - kirja-asiaa nimittäin.

Piti oikein tarkistaa, että edellisen kerran olen kirjoittanut 1001-listan kirjasta viime lokakuussa. Huh! Kun on ollut ajankäytön vuoksi lähinnä ääni- ja e-kirjojen varassa, ei listaprojekti etene kovinkaan helposti, kun valikoimat eivät huimaa päätä etenkään unohtuneiden klassikkojen osalta. Se on todella harmi, sillä lähestulkoon aina kun luen kirjan listalta, olen vaikuttunut. Niin on myös nyt.

John Fowlesin Neitoperhon päähenkilö Frederick Clegg on parikymppinen nuorimies, joka työskentelee kaupunginvirastossa. Vapaa-ajallaan hän harrastaa perhosten keräilyä. Ulkoisesti hän  vaikuttaa melko tavalliselta tyypiltä, tylsältä ja ujolta. Frederickillä on kuitenkin salainen sisäinen maailma. Hän haaveilee kauniista Mirandasta. Hän rinnastaa Mirandan perhoseen, herkkään ja kauniiseen siroon hyönteiseen: "Hän ei katsonut minuun kertaakaan, mutta minä katselin häntä takaapäin ja hänen hiuksiaan. Ne olivat hyvin vaaleat ja silkkiset, kuin perhosen toukka...".

Aluksi Cleggiin on helppo suhtautua vähän säälien; kauniita naisia katseleva ressukka, joka on selvästi jumissa kurjassa elämässään. Äkkiä tarina kuitenkin alkaa saada synkkiä sävyjä, kun miehen hirveä suunnitelma alkaa valjeta lukijalle. Mies lopettaa työnsä, ostaa talon syrjäisestä paikasta ja lopulta hankkii perhoskokoelmaansa kauniin uuden yksilön: hän kidnappaa Mirandan vangikseen.

Clegg pitää Mirandaa talonsa kellarissa, josta nainen pääsee vain harvoin yläkertaan. Clegg on Mirandan ainoa kosketus ulkomaailmaan, edes lehtiä tai radiota hän ei aneluistaan huolimatta saa. Cleggiin hämmennykseksi ei Miranda alakaan rakastaa häntä vaan on vaativa ja vapauteen kaipaava vanki. Clegg tuo naiselle lahjoja, kohtelee tätä omasta mielestään erityisen hyvin, mutta ei silti voita Mirandaa puolelleen.

Suorastaan ahmin kirjaa eteenpäin ja halusin hirvittävällä vimmalla tietää, mitä tarinassa tulee tapahtumaan. Kuitenkin noin puolenvälin paikkeilla kertomus muuttui niin hirveäksi, että alkoi tosissaan ahdistaa. Ja maksimaaliseksi ahdistus kasvoi, kun tuon hirveyden jälkeen kertoja vaihtui. Tarina palasi takaisin alkuun ja kertomus eteni Mirandan näkökulmasta tämän päiväkirjan sivuilta. Miranda ei tietenkään voi käsittää miehen touhuja. Ja se, että Clegg ei toivo häneltä mitään seksuaalista, herättää Mirandassa myös kummastusta.

Kukaan ei voi käsittää tätä tilannetta. Hän pitää minua täydellisessä vankeudessa. Mutta kaikessa muussa olen hänen valtiattarensa. Hän vieläpä yllyttääkin minua siihen, koska silloin en voi olla niin tyytymätön kuin minun pitäisi. 

Vankeuden käsittelyn lisäksi Miranda kertoo päiväkirjassaan paljon G.P.-nimisestä miehestä, joka on selvästi Mirandaa vanhempi ja jonka kanssa hänellä on eräänlainen romanssi. G.P. on taiteilija ja Miranda käsitteleekin kirjoituksissaan paljon myös eri taiteen muotoja, maalauksia ja kirjallisuutta.

Lähetin hänet tiehen illallisen jälkeen ja luin loppuun Jane Austenin 'Emman'. Minä olen Emma Woodhouse. Tunnen ja elän hänen mukanaan. Minun snobismini on tosin toisenlaista, mutta ymmärrän hänen snobismiaan, hänen omahyväisyyttään ja viisasteluaan.

Mirandan puolesta turhauttaa niin tavattomasti. Hänen pitäisi päästä ulos, elämään omaa monipuolista, polveilevaa nuoren naisen elämäänsä. Myös Cleggin puolesta turhauttaa. Jonkun pitäisi napata tämä kiinni, pistää kaltereiden taakse ja pitkälliseen psykoterapiaan.

Kirja oli totta tosiaan ahdistava. Mutta oli se nerokaskin. Juonenkehittely oli todella taitavaa ja se, miten lukija joutuu kohtaamaan myös Mirandan näkökulman, oli julma mutta mahdottoman toimiva temppu. Tosiaan siis löysin listalta jälleen kerran melkoisen helmen, tosin näin ahdistavia kirjoja ei mielellään lue kovin usein. Shokeeraavaana välipalana ne kyllä toimivat.

Laitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 13, sillä vaikka kirjassa mainittiin muutama muukin henkilö, oli varsinaisia henkilöitä vain kaksi.

Kirjailija: John Fowles
Luettu kirja: Neitoperho (suom. Seere Salminen, Weilin&Göös)
Alkuperäinen kirja: The Collector, 1963
Sivumäärä: 318
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★