torstai 31. tammikuuta 2019

Charles Dickens: Suuria odotuksia (kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 8)


Käsittämätöntä, että ensimmäisestä kirjabloggaajien klassikkohaasteesta on kulunut jo neljä vuotta! Tämä haastehan sai alkunsa Reader, why did I marry him -blogin Ompun ja Tuijata-blogin Tuijan ideasta. Tarkoituksena on kaksi kertaa vuodessa lukea jokin klassikko, blogata siitä ja iloita, miten tuli taas sivistyttyä. Tällä kertaa haastetta emännöi Tarukirja-blogin Margit. Tämä haastehan tietysti sopii kaltaiselleni klassikkofiilistelijälle paremmin kuin hyvin! Perinteisesti klassikkokirjan lukeminen jää aina viime tippaan, ja niin kävi nytkin. Luin nimittäin eilen loppuun tämän Charles Dickensin klassikon Suuria odotuksia.

Ei ollut mitään itsestään selvää, että sain tämän Dickensin ylipäätään luettua loppuun. Minulla on suuri ongelma Dickensin kanssa. Yksi rakkaimmista kirjoistani on Dickensin Joululaulu, Oliver Twistin luin lukiossa, mutta muuten kaikki hänen kirjansa ovat jääneet vain lukuyrityksiksi. Ongelma on se, että Dickens jaarittelee. Kestän helposti hitaan kerronnan, maisemien kuvailun tai tunnelmien maalailun, mutta jotenkin liian polveileva, liikaa selostava ja hitaasti etenevä kerronta yhdistettynä pitkiin dialogeihin on yhdistelmänä pitkäpiimäinen ja vieraannuttava. Tosin tämä on ristiriitaista, sillä Joululaulussa jotenkin rakastan sitä kaikkea selostusta ja höpinää.

Esimerkki Suurten odotusten jaarittelusta 26. luvusta, jossa sovitaan kävelyretkestä:
- Niin. Aion ottaa lomapäivän. Vielä enemmänkin, aion pyytää teitä lähtemään kävelyretkelle mukaani.
Olin kieltäytymäisilläni, esittäen syyksi sen, että juuri silloin olin huono seuramies, mutta Wemmick ennätti edelleni.
- Tiedän puuhailunne, hän virkkoi - ja tiedän teidän olevan huonossa kunnossa, herra Pip. Mutta jos voisitte tehdä sen, pitäisin sitä ystävyydenosoituksena.  Kävelyretki ei ole pitkä, ja se tehdään varhain. Sanokaamme, että se sitoisi aikanne, mukaanluettuna retkellä nautittu aamiainen, kello kahdeksasta kahteentoista. Voisittekohan jotenkin puristaa aikaanne, niin että se kävisi päinsä?
Hän oli useita kertoja tehnyt niin paljon hyväkseni, että tämä oli sangen vähäinen vastapalvelus. Sanoin voivani järjestää sen, järjestäväni sen, ja hän oli niin hyvillään suostumuksestani, että minäkin olin mielissäni. Hänen erityisestä pyynnöstään lupasin mennä häntä tapaamaan Linnaan puoli yhdeksän maanantaiaamuna, ja sitten erosimme toisistamme sillä kertaa.

Kirjan päähenkiö on varsin dickensmäinen, orpopoika Pip, joka asuu varsin köyhissä oloissa ankaran sisarensa ja sympaattisen sisarenmiehen kanssa. Pip on varsin vaatimaton hahmo. Muistan kritisoineeni lukiossa kirjoittamassani esseessä Oliver Twistiä siitä, miten hän oli kovin halju hahmo, jota elämä vain heitteli paikasta toiseen ilman, että hänellä olisi tuntunut juuri olevan omaa tahtoa tai luonnetta. Pip on ehkä hieman aktiivisempi, mutta jotenkin sama tunnelma vaivasi nytkin. Juonenkäänteet sitä vastoin olivat kaikkea muuta kuin haljuja.

Tarinaan liittyy esimerkiksi vanha täti-ihminen, joka on rakkaudessa pettynyt, käyttämättä jäänyttä hääpukuaan ja muuta häärekvisiittaa vaaliva, kellot suruhetkeensä pysäyttänyt höpsö. Tädillä on kasvattitytär Estelle, jonka leikkiseuraksi Pip pyydetään hämmentävään museomaiseen taloon. Toinen erikoinen ja merkittävä hahmo on karannut rangaistusvanki, johon Pip sattumalta törmää ja vie tälle ruokaa ja viilan. Pipiä kohtaa elämässään melkoinen onnenpotku, sillä tuntematon auttaja haluaa tehdä hänestä herrasmiehen ja taata hänelle upean elämän. Kaikki tämä, jatkuvat juonenkäänteet, kummalliset tyypit ja yleisesti sivukaupalla jatkuva jaarittelu nivoutuvat melkoiseksi seikkailuksi.

Kuitenkin Suuria odotuksia on todellinen klassikko sen sisällön vuoksi. Se on selvästi uraauurtava omassa lajissaan. Se kuvaa tyypillisen ihmismieltä aina kiehtoneen tuhkimotarinan, jossa köyhä poika nousee rääsyistä rikkauksiin. Dickens käsittelee hienosti yhteiskuntaa, ihmisten välisiä suhteita ja moraalisia kysymyksiä. Kyllä kirja on klassikkoasemansa ansainnut!

Olen ennenkin todennut, että toiminta niin kirjoissa kuin leffoissakaan ei ole yhtään minun juttuni. Jotenkin kyllästyn, enkä jaksa keskittyä. Ehkä se oli ongelma tässäkin, en oikeastaan enää jaksanut välittää mitä Pipille tapahtuu. Samaan aikaan tapahtumia ja hahmoja oli paljon, mutta ilman jaarittelua kirjan olisi voinut tiivistää pariinsataan sivuun. Ilmeisesti tämä ei myöskään ole Dickensiä vahvimmillaan. Pitää ehkä antaa uusi mahdollisuus sille Kolealle talolle, jota olen yrittänyt lukea hyllystäni jo vuosikausia. Se kai on vähän vähemmän seikkailukirja.

Joka tapauksessa on mukavaa, että taas tutustuin yhteen klassikkoon ja selätin sen! Mahtava tämä haaste ja mukavaa, että se ilmeisesti tulee saamaan jatkoakin.

Kirjailija: Charles Dickens
Luettu kirja: Suuria odotuksia, suom. Alpo Kupiainen
Alkuperäinen kirja: Great Expectations, 1860-1861
Sivumäärä: 519
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Nina Pulkkis ja Liisa Vähäkylä: Muumeista miljoonabisnes



Eräs elämäni erikoisimmista tilanteista on se, kun osallistuin Muumimammana japanilaisen pariskunnan häihin. Siellä teeskentelin juovani skumppalasista ja leikin tämän pariskunnan, heidän muutaman hämmentyneenoloisen sukulaisensa sekä muiden muumien kanssa Pikku Myyn vetämää pää-olkapää-peppu-polvet-varpaat -leikkiä. Ja sain vielä (huonoa) palkkaa tästä kaikesta! Tämä tapahtui tietenkin Naantalin Muumimaailmassa, jossa olin töissä kesän 2008. Olen siis tajunnut viimeistään tuolloin hyvin konkreettisesti, millainen bisnes muumien ympärillä pyörii.

Nina Pulkkiksen ja Liisa Vähäkylän kirja Muumeista miljoonabisnes perustuu Pulkkiksen elokuvaan The Moomin Boom. En ole tuota leffaa nähnyt, joten kirjan tarjoama sisältö oli minulle enimmäkseen uutta. Kirjasta oli aistittavissa se, että taustalla on elokuva. Olisin toisinaan toivonut tarkempaa perehtymistä aiheisiin ja toisinaan yksityiskohtia käsiteltiin liiankin pitkään. Yhtäkaikki kirja oli hurjan kiehtova ja opin paljon uutta muumeista.


Jansson piirsi tiettävästi ensimmäisen muumihahmonsa huussin seinän pinkopahviin 1930-luvulla. Siitä alkoi nopeasti kaikkien tuntema muumibuumi, joka on kokenut useamman aallonharjan ja jatkuu edelleen. Tällä hetkellä muumit ovat taas pinnalla, kun helmikuussa Yle alkaa esittää uutta animaatiota. Oli kiehtovaa lukea niistä vaiheista, jotka johtivat pienet muumit maailmanlaajuisesti tunnetuiksi ja miten nopeasti niiden tuotearvo ymmärrettiin. Tove Jansson oli todellinen voimanainen, joka onnistui hienosti yhdistämään taiteilijan vapauden ja bisneksen. Monesti Muumimaailmassa työskennellessänni mietin, mitäköhän Tove tästä tuumaisi, mutta tulin siihen tulokseen, että hän ymmärtäisi kyllä.

Olen ollut lapsi juuri silloin, kun japanilaiset animaatiot alkoivat pyöriä telkkarissa, Muumimaailma avattiin ja kaikki menivät yhtäkkiä aivan sekaisin muumikrääsästä. Meillä on pelattu kotona ahkerasti Muumipeliä (josta ensimmäinen painos on muuten jo 50-luvulta ja tuolloin siinä oli kirjan mukaan nappuloina oikeita kiviä ja simpukoita!) ja rakkain pehmoleluni oli Pikku Myy. Silti en ole koskaan oikein tykästynyt animaatiomuumeihin vaan oikeat muumit ovat sarjakuvien ja kirjojen laihempia ja synkempiä tapauksia. Kirja valottaa hienosti tätä kehitystä ja sitä, miten animaation tunnettuudesta huolimatta taustalla ovat kuitenkin aina ne alkuperäiset muumit ja Tove Janssonin kuvitukset. Minua edelleen kirpaisee paljon se, miten omassa ikäluokassani on paljon kovanluokan muumifaneja, jotka eivät kuitenkaan ole koskaan lukeneet yhtäkään muumikirjaa tai -sarjakuvaa.



En ole ennen tullut ajatelleeksi, miten poikkeuksellinen muumien tarina on, myös bisneksen kannalta. Muumi lienee maailmalla tunnetuin suomalainen (tosin moni ei tiedä mistä muumit ovat peräisin). Melkein missä tahansa kahvipöydässä sitä käykin kahvittelemassa, pöytään nostetaan muumimukeja ja se on niin itsestään selvää, ettei sitä osaa edes hämmästellä. Kirja nosti esiin hienosti sen, miten muumit ovat upea menestystarina ja miten tuo pieni peikko on kasvanut mittaansa suuremmaksi ja liittynyt osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja identiteettiä.

Löytyykö teidän kotoa muumimukeja? Ja mitä ovat oikeat muumit, sarjakuvien, kirjojen vai animaation muumit?

Jutun kuvat ovat muumikesältäni 2008. Olin silloin paljon poliisina ja Hemulina. Oli kuuma, menetin uskoni ihmiskuntaan mutta toisaalta sain täysin korvaamattomia, ainutlaatuisia kokemuksia.
Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 35, kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Kirjailija: Nina Pulkkis ja Liisa Vähäkylä
Kirja: Muumeista miljoonabisnes, Siltala 2017
Sivumäärä: 191
Mistä hankittu: Joululahja
Arvostelu: ★★★★

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Uwe Timm: The Invention of Curried Sausage


Kirjojen valitseminen luettavaksi sen vuoksi, että joku on joskus poiminut ne jollekin listalle, on tietysti täysin hullua puuhaa. Silti olen monesti todennut, että moni helmi olisi jäänyt aivan varmasti löytymättä, ellen harrastaisi tätä listan läpilukemista. Niin kävi nytkin. Saksalaisen Uwe Timmin tarina currywurstin keksimisestä  oli todellakin oikea helmi, kaikessa pienuudessaan suuri kirja.

Saksalaiset ovat tunnettuja makkaroistaan. Yksi tärkeistä makkara-annoksista on makkara, joka tarjotaan currymausteen ja ketsupin kera, currywurst. Minäkin olen kerran elämässäni syönyt tällaisen annoksen Münchenissä festareilla. Juuri muuta ruokaa ei ollut siellä tarjolla, eli ilmeisesti tämän ruokalajin perinne elää Saksassa vahvana. Perinteisesti Baijeri ei ole currywurstin ydinaluetta, sillä siellä perinteinen ruokalaji on weisswurst, vaalea makkara joka tarjoillaan sinapin kanssa. Tämän opin vieraillessani Baijerissa ja myös kirjassa mainittiin tästä merkittävästä kulttuurierosta. Ehkäpä currywurst kuitenkin sopi paremmin festarievääksi kuin helposti pilaantuva weisswurst.

Currywurstin väitetään olevan berliiniläinen keksintö. Näin kertoo myös Wikipedia, joka mainitsee keksijäksi Herta Heuwerin. Uwe Timmin romaani kertoo kuitenkin vaihtoehtoisen syntytavan. Siinä kirjan kertoja, miestoimittaja joka voisi kai olla Timm itse, pääsee jäljille, että ruokalaji onkin keksitty Hampurissa. Toimittaja on elämänsä aikana syönyt usein currywurstia siellä tietystä kojusta, jossa makkaraa tarjoili muuan rouva Lena Brücker. Käy ilmi, että ruokalajin on keksinyt kukapa muukaan kuin tämä samainen rouva, joka nyt asuu jo vanhainkodissa. Lena suostuu kertomaan tarinan currywurstin takaa, kunhan mies tuo tapaamiskerroille mukaan kakkupaloja.

Lena Brücker on viehättävin romaanihenkilö, johon olen saanut pitkään aikaan tutustua. Hän on sokeutunut, mutta kutoo silti villapaitaa, jossa on valtavan monimutkaisia kuvioita, sinistä taivasta vasten nousevia puunrunkoja. Kakkua nauttiva ja villapaitaa neulova lähes yhdeksänkymmentävuotias mummeli vaikuttaa kiltiltä ja harmittomalta, mutta nopeasti käy ilmi, että (pitkä) tarina currywurstin takana on paljon hurjempi kuin voisi odottaa.

Brücker on toisen maailmansodan aikaan piilotellut asunnossaan sotakarkuria, miestä nimeltä Bremer. Mies oli vieras, ja kuten tarinasta käy ilmi, sekä miehellä että Lenalla oli perhe muualla. He kuitenkin aloittavat suhteen. Sodan epäjärjestys ja tilanteen kaaottisuus saavat aikaan sen, että Lenan motiivit tähän piilotteluun tuntuvat järjettömiltä, mutta silti tilanteen kehittyminen vaikuttaa jotenkin loogiselta. Kun sota päättyy, Lena ei pitkään aikaan paljasta sitä miehelle vaan pitää hänet pimennossa. Se tuntuu oudolta, mutta jollakin tavalla kuitenkin aivan järkeenkäyvältä.

Viehättävän tarinasta tekee se, miten rauhallisesti ja huumorilla nyt jo vanha rouva Brücker suhtautuu menneeseen. Hän toteaa asioita niin lakoniseen tyyliin, että tarinan kuulija ja myös lukija joutuu välillä pyörittelemään silmiään. Todella raskaasti  nainen tuntuu suhtautuvan vain siihen muistoon, joka lopulta johti myös siihen, että hän paljasti Bremerille sodan loppuneen: hän näki sanomalehdestä ensimmäistä kertaa kuvia keskitysleireiltä, kuvia ruumiskasoista.

Romaani on aistien tarina. Se on tarina siitä, miltä miehet haisivat, miltä sota kuulosti ja miltä ruoka maistui. Bremer menettää äkkiä makuaistinsa ja kymmeniä vuosia myöhemmin Brücker on menettänyt näkönsä. Aistien maailma on puutteista huolimatta silti vahva. Kirja tarjoaa myös harvinaisen näkymän siihen, millaista Saksassa oli sodan aikaan, miten tavalliset ihmiset eivät ehkä tosiaan ymmärtäneet, mitä maassa tapahtui. Se on näkymä sotaan ulkopuolisten, sotaa pakoilevan miehen ja sotakarkuria piilottelevan naisen, silmin.

Kirjassa on sivuja vain hieman yli kaksisataa, mutta se on iso kertomus tiiviissä paketissa. Olen iloinen, että löysin sen ja sain tutustua rouva Brückeriin ja vaihtoehtoiseen tarinaan curywurstin takana. Edelleenkään en ymmärrä tuota ruokalajia yhtään ja sen hienoutta, mutta mietin, miten kaikki tosiaan on pienestä kiinni ja miten iso onkaan sattuman rooli.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 48 (kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä).

Kirjailija: Uwe Timm
Luettu kirja: The Invention of Curried Sausage (engl. käännös Leila Vennewitz, 1995)
Alkuperäinen kirja: Die Entdeckung der Currywurst, 1993
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Jojo Moyes: Jos olisit tässä


Tästä kirjasta ei oikein voi kirjoittaa paljastamatta liikaa juonesta. Sinua on varoitettu!

Kuuntelin viime vuonna Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää. Siinä nuori nainen nimeltä Louisa Clark aloittaa työt neliraajahalvaantuneen miehen Will Traynorin henkilökohtaisena avustajana. Pian selviää, että Will suunnittelee avustettua itsemurhaa ja on päätöksestään varma. Luonnollisesti pari rakastuu, mutta loppu ei silti ole onnellinen.

Jos olisit tässä jatkaa Loun tarinaa. Willin taru on loppu ja Lou koittaa selvitä elämästään, surustaan ja tyhjyyden tunteesta elämässään. Hän työskentelee lentokentän irkkupubissa ja yleisesti ottaen yrittää vain selvitä päivästä toiseen. Loun elämä saa dramaattisen käänteen, kun hän putoaa kerrostalonsa katolta ja loukkaantuu pahoin. Putoaminen tuo hänen elämäänsä uuden ihmisen, ambulanssikuski Samin.

Toinen tärkeä uusi ihminen Loun elämässä yllättää hänet täysin. Käy ilmi, että Willillä on lapsi, josta tämä ei itsekään ollut tietoinen, teini-ikäinen Lily. Lily on hukassa elämässään ja kaipaa apua. Lou joutuu hankalaan tilanteeseen. Hänellä olisi tiedossa unelmien työpaikka New Yorkissa, mutta toisaalta Lily tarvitsee apua ja uusi yllättävä yhteys menetettyyn rakkauteen on vaikea jättää taakseen.

Pidin tästä jatko-osasta paljon ensimmäistä osaa enemmän. Kerro minulle jotain hyvää oli surullinen. Siinä oli hetkellisiä toivonpilkahduksia, mutta sen tiesi johtavan surulliseen loppuun. Jos olisit tässä taas oli paljon toivorikkaampi ja onnellisempi. Vaikka kirja on viihteellinen, oli sen sisältö kaikkea muuta kuin höttöä. Moyes on taitava luomaan hahmoja ja kuvaamaan näiden välisiä suhteita. Pidin siitä, miten hän käsitteli surua ja luopumisen tuskaa. Lou osallistui sururyhmään, jossa läheisensä menettäneet keskustelivat ajatuksistaan ja tuon ryhmän kuvaus oli kirjan parasta antia.

Tosiaan kuuntelin myös tämän jatko-osan äänikirjana. Lukija (Mervi Takalo) ei oikein ollut  kaikessa rauhallisessa monotonisuudessaan mieleeni ja päädyinkin kuuntelemaan kirjan puolitoistakertaisella nopeudella. Iso miinus tuli myös kohdassa, jossa yksi hahmo sanoi Simpsoneiden Nelsonin äänellä "Ha ha" ja lukijalla ei ollut selvästi aavistustakaan, miten Nelson tuon sanoo (kuuluu ehdottomasti yleissivistykseen!).

Loun elämä tuli kirjassa niin hyvään järjestykseen, että jätän hänet hyvin mielin. Silti jos kirjasarjan päätösosa Elä rohkeasti (2018) jossakin vaiheessa ilmestyy BookBeatiin, aion ehdottomasti kuunnella tai lukea myös sen. Jos joku kysyisi minulta vinkkiä viihteelliseen, helppoon, mutta sisällöltään laadukkaaseen romaaniin, jonka tarinaan voi uppoutua ja henkilöihin ihastua, voisin ehdottomasti suositella näitä Jojo Moyesin kirjoja.

Loun vanhemmat matkustavat kirjassa metrolla, joten Helmet-haasteessa kuittaan kohdan 31.

lauantai 5. tammikuuta 2019

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari


Olen lukenut Kazuo Ishigurolta aiemmin kolme kirjaa (jo ennen blogiaikaa) ja pitänyt niistä kaikista. Nämä kirjat, Ole luonani aina, Silmissä siintävät vuoret ja Pitkän päivän ilta, ovat kaikki olleet keskenään todella erilaisia. Yhteistä niissä on ollut vahva tunnelma, joka on samaan aikaan sekä herkkä että todella jännitteinen. Juuri tällainen kirja oli myös Menneen maailman maalari.

Ishiguro on mestari kasvattamaan hienovaraista jännitettä. Menneen  maailman maalarin kertoja on vanha mies Masuji Ono. Hän on tehnyt hienon uran merkittävänä taidemaalarina, mutta toisen maailmansodan pyörteissä hänen taiteensa on joutunut huonoon valoon, muuttunut poliittisesti räjähdysalttiiksi. Hän on menettänyt maineensa ja hänenlaisiaan pidetään edelleen syynä Japanin kohtaamiin kärsimyksiin.

Onolla on kaksi tytärtä, joiden suhtautuinen isäänsä on myös monimutkaista. Onon menneisyys myös hankaloittaa nuoremman tyttären avioliiton järjestämistä. Kirjassa tapahtuu lopulta vähän, mutta jännitteet, jotka syntyvät historian painolastista ja selvittämättömistä asioista, kasvavat läpi tarinan ja tekevät lukukokeuksesta mielenkiintoisen.

Mielenkiintoista on myös se, että päähenkilö itse kertoo tarinaansa. Hän palaa jatkuvasti muistelemaan käymiään keskusteluja ja mikä johti mihinkin.  Hän myöntää usein, että ei ole varma muistaako oikein ja kuka lopulta sanoi mitäkin. Se luo lukijalle mielenkiintoisen asetelman, jossa ei voi olla ihan varma, mikä lopulta olikaan totuus.

Menneen maailman maalari oli nautinnollinen lukukokemus sen tunnelman, viipyilevän kerronnan ja kelluvan tunteen vuoksi. Tällainen kirjallisuus tekee hyvää sielulle ja taidankin jo pian jatkaa Ishiguron muiden kirjojen parissa.

Tämä oli ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja ja se avaa myös tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen. Laitan kirjan kohtaan 32, kirjan nimessä on ammatti.

Kirjailija: Kazuo Ishiguro
Alkuperäinen kirja: An Artist of the Floating World, 1986
Luettu kirja: Menneen maailman maalari (Tammi, 1988, suom. Helene Bützow)
Sivumäärä: 252
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: