tiistai 30. syyskuuta 2014

Vive la France! -haasteen koonti: taiteellisuutta, seikkailua ja tylsistymistä



Kuva: Annami

Niinpä ne vain kuukaudet vierivät, mon dieu et sacré bleue! Annamin emännöimä mainio Vive la France -haaste, joka innosti lukemaan ranskalaista kirjallisuutta tämän vuoden Turun kirjamessujen hengessä, loppuu huomenna. On aika listata haasteen aikana luetut kirjat. Haasteessahan kerättiin tricolorin raitoja kasaan siten, että kahdella kirjalla sai yhden raidan, neljällä kaksi raitaa ja kuudella koko tricolorin. En rehellisesti muistanut ennen tämän koontipostauksen kirjoittamista, miten monta kirjaa ehdin haasteen aikana lukemaan, joten ilahduin kun huomasin saaneeni kasaan koko värisarjan. Seuraavassa esittelen haasteeseen lukemani kirjat linkkeineen.

1. Marguerite Duras: Rakastaja

Rakastaja oli ensimmäinen haasteeseen lukemani kirja. Kumma juttu, että nyt olen jo unohtanut koko kirjan, vaikka olen ollut siitä ilmeisen haltioissani:

"Erityisen hienon lukukokemuksen Rakastajasta teki se, että en uskonut pitäväni siitä. Sen vuoksi jaksoin olla ehkä tavallistakin hämmentyneempi kauniista, runollisista mutta tavallaan myös yksinkertaisista kerrontaratkaisuista ja kielestä. Rakastaja on pieni helmi ja tähänkin teokseen tutustuin ainoastaan 1001-listan ansiosta."





2. Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä

Lolistakin pidin, Esko ei tainnut olla ihan yhtä vakuuttunut.

"Duras on taitava, rohkea ja hengästyttävä. Sisällöllisesti hänen kirjansa eivät vetoa minuun juurikaan, mutta se henkevyys, merkityksellisyys ja kauneus, joka niistä kumpuaa, saa minut ihailemaan hänen työtään. Hieno nainen ja hienoa kirjallisuutta."



Odotin kirjalta aika paljon. En tykännyt vaan tylsistyin.

"Taas se tuli ilmi: toiminta ei ole juttuni. Mitä enemmän sattuu ja tapahtuu ja mitä enemmän kirjassa on toimintaa, sitä vähemmän jaksan keskittyä. "




4. Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa

"Kirjasta hehkui se tietynlainen ranskalaisuus, joka pahimmillaan voi olla kökköä ja tekotaiteellista, mutta parhaimmillaan, kuten tässä, poikkeuksellista, aistillista ja nautittavaa. Tiedättehän mitä tarkoitan? Runollinen, toisinaan kiihkeäkin rytmi, eräänlainen utuisuus ja ristiriitaisesti epätodelliseen tunteeseen kiedottu voimakas ja raadollinen realismi, siltä se tuntuu."



5. Madame de La Fayette: Cleves'in prinsessa

Tämän kirjan lukeminen oli työvoitto! Voi pyhä sylvi miten tylsää, mutta voitinpa sukupolvien aikaisen kirouksen tämän kirjan lukemattomuudesta.

"Äitini on saanut Madame de La Fayetten Clèves'in prinsessan joululahjaksi parikymppisenä neljä vuosikymmentä sitten. Kirja on ollut tuon ajan hyllyssä lukemattomana tai kyllä sen ensimmäiset sivut lienee luettu useampaan kertaan. Ehkä jo parisen vuotta sitten kävin läpi äitini kirjahyllyä etsien listallani olevia kirjoja. Otin kirjan lainaan (äitini varoitteluista huolimatta) ja ajattelin lukea sen piankin. Kirja asusteli hyllyssäni luvattoman pitkään ja minäkin aloitin sitä ehkä kolmeen kertaan. Tänä viikonloppuna sain kuitenkin lopulta luettua sen alusta loppuun. Yli 40 vuotta lukematon kirja kohtasi lopulta lukijansa ja saa taas vetäytyä kirjahyllyn hiljaisuuteen."



6. Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

Dumas oli toukokuun kuukauden klassikkoni ja varsin mukava ja menevä sellainen. Lisää Dumasta aion lukea mahdollisimman pian, siinäpä vasta mainio monsieur!

"Vaikka kirja ei mikään napakymppi minulle ollutkaan, voisin silti suositella tätä rennoksi kesälukemiseksi niille, joilla on tapana lukea jokin klassikkokirja kesän aikana. Kolme muskettisoturia on harvinaisen helposti lähestyttävä ja viihdyttävä klassikkopaksukainen. Osallistun kirjalla myös Vive la France -haasteeseen, jossa taidankin saada täyteen nyt koko tricolorin!"




7. Albert Camus: Kapinoiva ihminen

Bonuksena luin vielä Camus'ta, joka ei tässä muodossa oikein iskenyt.

"Pohdiskelevat esseet eivät taida olla ihan sitä, mitä tahdon lukea vapaa-aikanani. Fiksut ajatukset menivät vähän ohi korvien, kun en jaksanut pysähtyä miettimään jokaista lausetta erikseen. Nopeana romaaninlukijana tämänkaltaiseen tekstiin yhtäkkinen siirtyminen sai aivoni hämmentyneeseen tilaan. Kolmekymmentä sivua tällaista pyörittelyä oli ihan tarpeeksi."



Yhteenvetona voin todeta, että haaste oli kiva ja aion ehdottomasti jatkossakin lukea ranskalaista kirjallisuutta, sitä olen toki tehnyt ennen haastettakin. Nyt vain kohti viikonlopun kirjamessuja ja ranskalaista kirjallisuutta!

tiistai 23. syyskuuta 2014

Syyskuun kuukauden klassikko: Kuolleet sielut (Nikolai Gogol)



Oho oho, mitäs täällä tapahtuukaan? Kuukauden klassikko -haasteeni on poikinut pitkästä aikaa tulosta, sillä monen kuukauden tauon jälkeen sain luettua yhden klassikon. Haasteestani ja sen (heikohkosta) tilanteesta voi lukea täältä.

Kuolleet sielut muistutti monessa mielessä Gogolilta aiemmin lukemaani Nenää. Valtion virkamiehet näytettiin taas mahtavan huvittavassa valossa. Kuolleet sielut mahdollisti kuitenkin pikkuista Nenää paljon laajemman ilveilyn ja sekös minua miellytti. Kirjan nimi juontaa juurensa siitä, että tarinan päähenkilö Tshitshikov (jonka nimen kirjoitusasun jouduin lunttaamaan, enkä silti ole varma, kirjoitinko sen oikein) kiertää venäläistä maaseutua ostellen isänniltä kuolleita sieluja, eli edelleen listoilla olevia talonpoikia, jotka ovat jo kuolleet. Tshitshikovin motiivit herättävät ihmetystä niin isännissä kuin lukijassakin ja kertoja pitääkin jännitystä yllä tehokkaasti aina kirjan loppuun asti. Kertoja on muuten kaikessa vanhanaikaisuudessaan varsin mainio puhutellessaan lukijaa suoraan ja pyydellessään anteeksi erinäisiä asioita kertomuksessaan.

Mainioita olivat myös Tshitshikovin ja isäntien kohtaamiset. Voi pojat, mitä notkuvia herkkupöytiä katettiinkaan tupien pöydille! Pelkästään pikkuherrojen ja virkamiesten luonteenlaatujen kimppuun ei käyty, vaan osansa saivat myös näiden rouvat. Kertoja tekee nasevia huomautuksia, mutta lieventää myös kommenttejansa siten, että ihmisiin kohdistuva arvostelu jää loppujen lopuksi melko harmittomaksi ja leppoisaksi.

Kuolleet sielut on tunnettu huumorin edelläkävijänä ja etukäteen pelkäsin, että en löydä kirjasta huumoria. Pelkäsin yksitoikkoista ja tylsähköä lukukokemusta, josta huumoria olisi pitänyt kaivaa väkisin esiin. Kuolleet sielut oli kuitenkin merkillisen eläväinen, hilpeäkin lukukokemus ja vaikka huumori ei toki ollut mitään naurunremakoihin johtavaa, sen läsnäolo oli selvää ja kovin helppoa oli myös ymmärtää kirjan merkitys uraauurtavana teoksena. Taas joudun toteamaan, että kyllä klassikoiden lukeminen kannattaa ja nämä venäläiset osaavat olla aika vekkuleita.

Kirjailija: Nikolai Gogol
Luettu kirja: Kuolleet sielut (suom. Samuli S.)
Alkuperäinen kirja: Mjortvyje dushi, 1842
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 394
Arvostelu: ★★★



sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Murakamin uusimassa käväistään myös Suomen luonnossa.
Pahalta se tuntuu, mutta ei kai tässä auta muu kuin tunnustaa suoraan: Murakamin uusin kirja Värittömän miehen vaellusvuodet oli minulle pettymys. Pettymykseen johti ennen kaikkea suuret ennakko-odotukset. Murakamin kirjat, etenkin Kafka rannalla ja 1Q84 ovat tarjonneet minulle niin voimakkaita ja taianomaisia lukukokemuksia, että odotin tältäkin kirjalta paljon. Kirja ei kuitenkaan yltänyt läheskään samalle tasolle aiempien kirjojen kanssa ja loppujen lopuksi lukukokemus oli, hiukan ironisesti, varsin väritön.

Tsukuru Tazaki on tyypillinen murakamimainen päähenkilö, keski-ikää lähestyvä tavallisenoloinen mies. Hänen mieltään on jäänyt painamaan nuoruuden tapahtumat, jossa hänet suljettiin täysin yllättäen ja varoittamatta tiiviin viisihenkisen ystäväpiirin ulkopuolelle. Tsukuru kohtaa menneisyytensä ja tulee siinä sivussa matkustaneeksi myös Suomeen, aina Hämeenlinnan perukoille asti. Tarinassa oli mystiikkaa, unenomaisuutta ja koko liuta Murakamin tavaramerkkejä, kuten klassista musiikkia, outoa seksiä, mystisiä naisia ja rautatieasemia. Silti kirjasta jäi uupuman minulle niin rakas murakamimainen unenomaisuus ja tarina, johon voi upota kokonaan niin, että unohtaa itsensä ja kaiken muun.

Eskokin pääsi kuvaan, ihana aurinkoinen ja syksyinen sunnuntai!
Kirjaa vaivasi eräänlainen päämäärättömyys, joka ilmeni niin, että tarinan eri osasten langanpäitä ei odotuksista huolimatta sidottukaan yhteen. Lupaavia siemeniä kylvettiin sinne tänne, mutta loppujen lopuksi sato jäi varsin vaatimattomaksi. Kovasti etukäteen mainostettu Suomen vierailu oli toki mielenkiintoista luettavaa ja olen aina ollut sitä mieltä, että Murakami sopii mainiosti suomalaiseen sielunmaisemaan. Murakami kuvailee Suomen luontoa ja yötöntä yötä kauniisti ja en ihmettele, jos kirja toimii jossakin määrin Suomi-turismin edistäjänä. Onhan Suomen metsissä hiljaisuutta, rauhaa ja tietynlaista mystiikkaakin, jota soisin arvostettavan enemmän. Huvittuneisuutta herätti kohta, jossa Suomeen muuttanut japanilainen nainen sanoo Tsukurulle "Pidä varasi, etteivät häijyt maahiset saa sinua kiinni" ja kertoo, että sanonta on Suomessa tavallinen. Enpä muista kuulleeni varoitelua maahisista, mutta ehkä tämä onkin hämeenlinnalainen erikoisuus.

Vaikka kirja olikin pettymys, se oli silti miellyttävää luettavaa. Takakannessa kerrotaan, että Murakami palaa kirjassa lähemmäs Norwegian Woodia, läpimurtoteostaan. En ole tuota kirjaa vielä lukenut (se odottaa marraskuun lomamatkaa!) joten en tiedä miten hyvin tämä vertaus pitää paikkansa ja olisinko suhtautunut kirjaan eri tavalla, jos en vertailisi sitä vaikkapa voimakkaaseen ja mystiseen Kafka rannalla -romaaniin. Joka tapauksessa on selvää, että yksikään kirjailija ei voi kirjoittaa koko uraansa ainoastaan toinen toistaan loistavampia kirjoja. Ehkäpä Värittömän miehen vaellusvuodet on hienojen kirjojen väliin osuva heikompi teos ja seuraava kirja tulee taas olemaan sitä vahvaa Murakamia, johon olen tottunut. Niin todellakin toivon.

Kirjailija: Haruki Murakami
Luettu kirja: Värittömän miehen vaellusvuodet (suom. Raisa Porrasmaa)
Alkuperäinen kirja: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi (2013)
Sivumäärä: 330
MIstä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

lauantai 13. syyskuuta 2014

Karl Ove Knausgård: Taisteluni (neljäs kirja)


Voi millaista vauhtia nämä syyskuun päivät rientävätkään! Kohta ollaan taas kuukauden puolivälissä. Luulin kirjoittaneeni blogiin ihan muutama päivä sitten, mutta viimeisestä bloggauksestani olikin aikaa jo viikko.

Pari viikkoa sitten minulla oli palaveri Tampereella ja ennen junan lähtöä minulla oli hiukan ylimääräistä aikaa kaupoissa kiertelyyn. Päädyin luonnollisesti Stockmannin Akateemiseen kirjakauppaan (joka on ilmeisesti avattu uusittuna varsin hiljattain). Tarkoitukseni ei ollut ostaa mitään, sillä muuttolaatikoiden traumatisoimana olen ollut jo pari kuukautta kirjanostolakossa, mutta en sitten kuitenkaan osannut vastustaa kiusausta ja ostin uusimman Knausgårdin. Ruokakauppaan ei pitäisi mennä koskaan nälkäisenä eikä kirjakauppaan väsyneenä, kyllästyneenä, matkalukemista ja kirjojen tuomaa lohtua kaipaavana. En kuitenkaan kadu, sillä kotimatka Vaasaan sujui ihanasti yhdessä hujauksessa, kun sain uppoutua taas Knausårdin vangitsevaan, kummalliseen kertomukseen. Ensimmäisestä ja toisesta kirjasta olen kirjoittanut täällä, kolmannesta kirjasta täällä.

Neljäs taisteluni-sarjan kirja kertoo Karl Oven nuoruusvuosista. Hän on 18-vuotias nuori mies, joka haaveilee vimmaisesti kirjailijan urasta sekä tietysti naisista. Karl Ove tietää, ettei halua elämältään mitään tavanomaista, hän ei halua opiskella eikä jumittua elämäänsä. Hän suuntaa kauas kotoa hankkimaan rahaa ja elämänkokemusta vuodeksi Pohjois-Norjaan kalastajakylään, jossa hän toimii ala-aste- ja yläasteikäisten opettajana. Minua hämmästytti kovasti, että onko joskus tosiaan ollut niin, että häthätää täysi-ikäiset epäpätevät pojanklopit ovat kelvanneet opettajaksi syrjäseuduille, joihin ei saada päteviä opettajia. Ja Pohjois-Norjaan itse ihastuneena mietin myös, että olisikohan jossakin siellä edelleen sellainen kolkka, jonne pääsisi tuosta vain, opettamaan vaikka suomea ja geologiaa...

Viimeksi minua ihastuttanut kolmannen kirjan tarkka lapsuuden kuvaus jatkuu neljännessä kirjassa vähintään yhtä tarkkana kuvauksena Karl Oven nuoruudesta. Kuvauksen tarkkuus on sekä siunaus että kirous. En ole missään muissa kirjoissa törmännyt yhtä terävänäköiseen havainnointiin ja se jaksaa hämmästyttää minua kirjasta toiseen. Aivan kuin Knausgård olisi tallentanut elämäänsä videokameralla ja purkaisi filmiä suoraan paperille. Tarkkuutta seuraa se, että teksti on toisinaan inhorealistista, sellaista että jos minä olisin kokenut noita asioita (tai edes kuvitellut niitä) tekisin parhaani, että unohtaisin ne. Neljäs kirja olikin kannesta kanteen teinipojan kitkerää testosteronin katkua.

Jo kolmannessa kirjassa Karl Oven lapsuudessa ilmenneet hämärät luonteenpiirteet vahvistuvat teini-ikäisen Karl Oven elämässä. Hän on epävarma, sosiaalisesti ahdistunut ja tukahdetun aggressiivinen. Alkoholi alkaa vallata sekä häntä itseään että pysyvästi hänen isäänsä, joka on mennyt uusiin naimisiin. Isässä on vielä nähtävillä inhimillisempiä piirteitä ja lukijaa surettaakin, kun aiempien osien vuoksi on tiedossa, että isän tarina ei tule päättymään hyvin ja hän jää pysyvästi väärille poluille.

Kolmas kirja on ja pysyy suosikkina tähän astisista Taisteluni-kirjoista, mutta oli tämäkin vahva, erittäin taitava ja kaikessa kauheudessaan ja inhottavuudessaan lumoava. Taisteluni-sarjasta puhuessa lienee jo ilman erillistä varoitustakin selvää, että tämä ei todellakaan sovi kaikille. Voisin hyvin lätkäistä kirjan kanteen K25 -tarran, sen verran roisia menoa siinä oli. Etenkin kirjan loppu oli niin raflaava ja röyhkeän kursailematon, että minä taisin hiukan traumatisoitua. Silti odotan kahta sarjan viimeistäkin osaa kuin kuuta nousevaa. Taidankin heti seuraavaksi googlailla, onko minun tosiaan odotettava suomennoksia vai olisiko loput osat saatavilla englanniksi tai ruotsiksi. Voi Karl Ove Knausgård, olet todella, todella kummallinen mies.

Kirjailija: Karl Ove Knausgård
Kirja: Taisteluni, neljäs kirja (suom. Katriina Huttunen) (LIKE 2014)
Alkuperäinen kirja: Min kamp. Fjerde bok (2010)
Sivumäärä: 534
Mistä hankittu: Ostettu Akateemisesta kirjakaupasta
Arvostelu: ★★★

lauantai 6. syyskuuta 2014

John Irving: Kaikki isäni hotellit


Hei kaikki, toivottavasti syyskuunne on alkanut mukavasti! Minä olen nauttinut raikkaasta merituulesta jälleen Vaasassa, jonne palasin lomaltani. Töissä on kiirettä ja päivät kuluvat vauhdilla. Illat alkavat pimetä, mutta ilmassa on edelleen kesää. Ihan vielä siis en ala odottaa joulua... Töihin palaaminen tietää taas lukuajan triplaantumista (ne junamatkat, eilenkin luin monta sataa sivua reissatessani kotiin viikonlopun viettoon).

Tämä on näemmä muuten 200. postaukseni, hurraa! Juhlavaan hetkeen sopiikin hyvin Irving ja Kaikki isäni hotellit (The Hotel New Hampshire), jossa oli juuri sitä absurdia, värikästä ja sopivan synkkää fiilistä, jota olen Irvingiltä oppinut odottamaan. Kaikki isäni hotellit on Irvingin varhaisempaa tuotantoa. Se on julkaistu vuosi Garpin maailman jälkeen ja muutama vuosi ennen Oman elämänsä sankaria ja Ystäväni Owen Meanyä. Irvingillä vaikuttaakin olleen 80-luvulla varsin tehokas, tuottoisa ja laadukas kirjoitusputki. Olen lukenut Irvingiltä tähän mennessä nämä neljä kirjaa ja alan nauttia aina vain enemmän siitä, kun tunnistan toistuvia teemoja, joista Irving on hyvin kuuluisa. Tässäkin kirjassa oli karhuja, sirkusta, kuolemaa, seksiä, kuntoilua ja kirjoittamista. Kaikkea kummallista ja toisistaan näennäisen irrallista, joka kietoutuu yhteen värikkääksi ja monitasoiseksi vyyhdiksi. Tarina oli toisinaan myös lähes ylitsepääsemättömän vastenmielinen, enkä oikein nähnyt sen ällötyksen tarkoitusta. Siksi kirja ei ollutkaan täysi napakymppi ja nautin esimerkiksi Oman elämänsä sankarin lukemisesta huomattavasti enemmän.

Irving on kuitenkin viimeistään nyt todettava yhdeksi lempikirjailijoistani. Hänen kirjansa ja tarinansa eivät ole loppujen lopuksi kovinkaan erityisiä, mutta hänen tapansa kirjoittaa vauhdikasta ja eläväistä tarinaa siten, että pohjaväri on hämmästyttävän synkkä, on ilmiömäistä. Erikoiset teemat tuovat kirjoihin kovasti rakastamaani unenomaisuutta tunnelmaa. Irvingin maalailemat unet ovat sellaisia, joita olen itsekin tottunut näkemään: sekavia, näennäisen iloisia mutta pohjavireeltään mustia. Ehkäpä juuri siksi hänen kirjansa tuntuvat luiskahtavan tiukasti suoraan sieluuni. Kirja jättää jälkeensä jännittävän jälkimaun. Henkilöt ovat painuneet mieleeni pysyvästi ja ei oikeastaan ole selvää, että luinko kirjan vai näinkö vain unta. Mahtavaa!

Kaikki isäni hotellit aiheutti saman tunteen kuin Garpin maailma ja Oman elämänsä sankari (Owen Meany oli liian ärsyttävä, häntä en muistele lämmöllä). Tuli tyhjä olo, kun kirja loppui ja haluaisin tarttua heti seuraavaan Irvingin kirjaan. Loppuja pitää kuitenkin säästellä, mutta onneksi niitäkin on vielä monta lukematta.

Kirjailija: John Irving
Luettu kirja: Kaikki isäni hotellit (suom. Kristiina Rikman)
Alkuperäinen kirja: The Hotel New Hampshire (1981)
Sivumäärä: 491
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta
Arvostelu: ★★★