maanantai 30. marraskuuta 2020

Mirjami Haimelin ja Satu Rämö: Kynä - Kaikki tärkeä kirjoittamisesta

Kun ajattelen kirjoittamista, mielessäni toistuu jatkuvasti kaksi ajatusmallia: Ensinnäkin ajattelen, että kirjoittajat ovat oikeastaan vain joko kirjailijoita tai toimittajia. Siis henkilöitä, jotka tekevät jollakin tavalla luovaa kirjoitustyötä. Istuvat koneen ääreen ja saavat palkkaa siitä, että he kirjoittavat luovasti. Ja mitä todennäköisimmin he ovat myös opiskelleet kirjoittamista. Vaihtoehtoisesti heillä on vain taito kirjoittaa, sellainen luonnostaan syntynyt kyky.

Toiseksi ajattelen omia kirjoitushaaveitani, sitä miten minä(kin) tahtoisin jonakin päivänä kirjoittaa romaanin. Ja saman tien alan vähän häpeillä ajatustani. Että miten jokaikinen tämän maailman paljon lukeva haaveilee ihan samasta asiasta. Miten kaikki muutkin peräkylien runotytöt ovat aina miettineet, että heillä olisi jotakin sanottavaa. Noloa haaveilla sellaisesta. Ja kun enhän minä ole mikään kirjoittaja, miten minä osaisin muka jonkin romaanin kirjoittaa. Sitä joko on tai ei ole kirjoittaja ja minä en ole.

Selväähän on, että nämä ajatusmallit ovat typeriä ja vanhentuneita, tiukkaan pinttyneitä. Ehkä myös aika yleisiä? Mielikuva kirjailijoista on romantisoitunut. Inspiraatiosta ja kirjoitustaidosta puhutaan kuin jonakin jumalolennon myöntämänä lahjana. Sulkakynä viuhuu ja viini pullosta hupenee, kun kirjailija pääsee vauhtiin inspiraation iskiessä. 

Juuri näitä ajatusmalleja Mirjami Haimelinin ja Satu Rämön Kynä - Kaikki tärkeä kirjoittamisesta onnistui pöyhimään mukavasti ja raikkaasti. Luulin lukevani opasta siitä, miten kirjoittaa romaani, mutta Kynä korostikin sitä, että sen oppeja voi soveltaa ihan kaikkeen kirjoittamiseen, Twitter-julkaisusta tieteellisen artikkelin kautta aina siihen suurromaaniin asti. Se onnistui tarjoamaan minulle myös melkoisen suuren ja tärkeän oivalluksen: Kun minä menen töihin, mitä teen? No, avaan tietysti tietokoneen ja ryhdyn töihin. Mutta ne työt, nehän ovat kirjoittamista aamusta iltaan! Vaikka muotokieli on pitkälti lainsäädännön määräämää, joudun päivittäin töissäni tekemään lukemattomia valintoja sen suhteen, miten sanani asetan. Myös silloin, kun en kirjoita, havannoin asioita siltä kannalta, että täyttääkö näkemäni sen, mitä kirjoitetussa tekstissä sanotaan ja miten taas tulen tämän muotoilemaan sanoiksi. Enhän minä muuta teekään kuin kirjoitan - olen siis kirjoittaja! Pakko on myös mainita tämä kirjan lainaus: "virallisuus virallisuuden vuoksi saa kenet tahansa näyttämään rasittavalta kuikalta". Rasittava kuikka - hah! Tuon mainion ilmaisun lupaan jatkossa muistaa töissä taas yhtä kapulakielistä viranomaisasiakirjaa rustatessani.

(Ja hyvänen aika, olenhan kirjoittanut tätä blogiakin jo lähes vuosikymmenen ajan ja sen kautta olen päätynyt myös Instagramiin, jossa jatkuvasti jaan lyhyitä kirjoituksiani. Voisiko tosiaan olla niin, että myös vapaa-ajallani olen jo kirjoittaja!)

Haimelin ja Rämö avaavat kirjoittamisen mukavan helposti pureskeltavaan muotoon. Jokainen luku käsittelee kirjoittamisen yhtä osa-aluetta, esim. insipiraatiota, taustatyötä, aloittamista, uskallusta, blokkia ja flow'ta ja rakenne toimii hienosti. Käsitteet määritellään tarkasti ja konkretia purkaa kirjoittamiseen liittyviä mystisiä ja romantisoituja mielikuvia. Käytännön ohjeet ja asioiden käsittely monesta näkökulmasta auttavat ymmärtämään kunkin osa-alueen merkittävyyden ja niiden mahdollisesti tuomat haasteet. Erityisesti pidin kirjailijoiden (mm. Anna-Leena Härkönen, Kjell Westö, Saara Turunen, Juha Itkonen) haastatteluista, jotka liittyvät käsiteltyyn teemaan ja syventävät siinä esitettyä käytännön kokemuksen kautta. Oli kiehtovaa lukea, miten Westön Missä kuljimme kerran -romaanin Lucie Lilliehjelm on saanut inspiraationsa vanhasta valokuvasta tai miten Waltarin lukeminen ratkaisi Turusen ongelman Rakkaudenhirviö-romaanin rakenteessa. 

Kirjan tärkein anti, ainakin minulle, oli kuitenkin se, miten se toi esiin sen, että kirjoittaminen on kuin ihan mikä tahansa muukin taito, sitä ei voi oppia mitenkään muuten kuin harjoittelemalla. Tärkein viesti on kirjoittaa, kirjoittaa ja vielä vähän kirjoittaa, jos haluaa oppia hyväksi kirjoittajaksi. Tekstini alussa tunnustamani häpeä, joka liittyy jo pelkkään ajatukseen kirjoittamisesta, on kirjan mukaan myös hyvin tavallista. "Häpeä kuitenkin kuuluu luovaan prosessiin. Jos ei kinä yhtään hävetä, kirjoittaa autopilotilla. Eikä sellainen kiinnosta ketään." kirjassa todetaan. 

Teos siis onnistui herättelemään minua noista kahdesta kummallisesta ajatusmallistani. Kynä - Kaikki tärkeä kirjoittamisesta toimi siis ainakin minunkaltaiselleni, kirjoittamisesta aina haaveilevalle mutta ei itseään lainkaan kirjoittajaksi identifioivalle erittäin hyvin. En ole varma, mikä teoksen anti olisi paljon kirjoittaville, asiaa jo paremmin pureskelleille tai kirjoittamista jopa opiskelleille. Väittäisin kuitenkin, että vähintään kirjailijahaastattelut tuovat heillekin jotain uutta.

Nyt pohdin, josko ostaisin omakseni kirjan sisarteoksen Kynä - Tehtäviä oman äänen löytämiseen. Voisin kaivata käytännön kannustamista siihen, että ihan oikeasti kirjoittaisin, en vain aina haaveilisi siitä, miten haluaisin kirjoittaa. Enhän kuvittele minkään muunkaan asian suhteen, että osaisin ilman treeniä: hölkkälenkkini ei jonain päivänä muutukaan itsestään maratoniksi tai kun otan kitaran käteen, en jonain päivänä huomaakin yllättäen olevani virtuoosi. Ainoa tapa on kirjoittaa ja kirjoittamisen tueksi lukea paljon - se puoli jo minulta onnistuukin! 

Kirjailija: Mirjami Haimelin ja Satu Rämö
Luettu kirja: Kynä - Kaikki tärkeä kirjoittamisesta (Tuuma, 2020)
Sivumäärä: 296
Mistä hankittu: Kirjastosta

torstai 19. marraskuuta 2020

Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six

Minä rakastan musiikkia. Kukaan minut edes etäisesti tunteva ei ole voinut välttyä siltä tiedolta. Musiikki on läsnä aina, kaikkialla elämässäni. Se on minulle taustaääntä, muistoja, elvytystä, terapiaa, meditaatiota, sosiaalisia suhteita, rauhoittumista, innostumista, viihdettä, luovuutta, maadoittumista, hengitystä. Aina jos tapaan uuden ihmisen, olen heti aluksi kiinnostunut hänen musiikkimaustaan (ja toki muodostan mielipiteeni ihmisestä sen perusteella, myönnän). En koskaan kyllästy keskustelemaan musiikista. Minulla on musiikista loputtomasti mielipiteitä, jotka ovat ehdottomia ja pysyviä, mutta siihen nähden muuttuvat yllättävän usein. Ei ole myöskään sattumaa, että monet elämäni tärkeimmistä kirjoista ovat sellaisia, joissa musiikki on vahvasti läsnä. Sellaisia teoksia ovat esimerkiksi Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, Westön Älä käy yöhön yksin ja monet Murakamin teokset. Minut on siis helppo hurmata musiikilla, joten en ollut kovin yllättynyt siitä, että 70-luvun rock-maailmaan sijoittuva fiktiivisen bändin tarinan kertova Daisy Jones & The Six oli minulle mieleinen lukukokemus.

Fiktiivinen, tosiaan! Se oli vaikeaa pitää mielessä kirjaa lukiessa. Haastatteluin etenevä romaani kertoo yksityiskohtaisesti Daisy Jones & The Six -nimisen bändin synnystä, kasvusta ja menestyksen vuosista. Ääneen pääsevät bändin jäsenet (heitä on kuusi) sekä solistiksi päätyvä ihana, uskomattoman kaunis, hippihenkinen Daisy Jones. Lisäksi tarinaa avaavat muut bändin taustalla toimineet henkilöt. Näkökulmavaihtelu on hieno tehokeino ja kertojaäänet ovat melkein kaikki todella uskottavia. Paikoin oli lähestulkoon mahdoton pitää mielessä se, että kaikki tuo olikin vain Reidin keksintöä, niin tarkasti ja uskottavasti hän kuvailee hahmojaan, biisejä, levyjen kansia. Monesti teki mieli etsiä Googlen kuvahaulla bändin jäsenten kuvia ja levyjen kansia sekä Spotifystä biisejä.

Tämä fiktiivisen bändin idea oli minulle jo entuudestaan tuttu mainitsemieni Itkosen ja Westön kirjojen kautta. Jos ei olisi ollut, olisin ollut ehkä vielä lumoutuneempi, niin hyvin Reid taitaa tämän kerronnan. Yhdysvaltojen 70-luku on miljöönä tavattoman kiehtova, rock-musiikin nousu ja hippiliikkeen jälkikaiut ovat hienosti läsnä. Daisy Jones on hahmona onnistunut. Kaikessa ärsyttävyydessään, huumeriippuvuudessaan ja itsekkyydessään hän on kuitenkin hurmaava, myös lukija vähän rakastuu häneen. Kiinnostavia ovat myös veljekset Billy ja Graham ja se, miten veljekset soittavat samassa, maailman suosituimmassa bändissä ja miten se vaikuttaa bändiin.

Niin, tarina oli tosiaankin viihdyttävä ja hämmästyttävän uskottava. Nautinnollinen musiikillinen lukumatka (The Kinksiltä kuulostava, bändi mainittiin ohimennen mahdollisena vaikuttimena) tämä siis tosiaan oli. Valitettavasti siihen se jäikin. Hirvittävän hyvä ja hyvin toimiva idea pelasti kirjan siinä mielessä, että viihdyin sen parissa hyvin ja seurasin mielelläni bändin vaiheita. Kävi kuitenkin niin, että etenkin loppua kohden varsin heppoinen, epäuskottava ja jopa siirappinen juoni jäi kaiken muun jalkoihin - musiikin vuoksi olin valmis antamaan anteeksi todella paljon.

Siinä mielessä en siis ymmärrä tämän kirjan saamaa suurta hehkutusta ja arvostusta: juoneltaan se oli lopulta varsin keskinkertainen. Miljöön, hahmojen ja sen ihanan musiikin, jota oikeasti ei edes ole olemassa, vuoksi kuitenkin ymmärrän täysin, miksi Daisy Jones & The Six on vienyt niin monen sydämen ja miksi sosiaalisessa mediassa olen törmännyt niin moneen ylistävään arvioon. Se että bändi on fiktiivinen, on nimittäin jopa tuskaista, niin paljon aloin pitää heistä ja heidän musiikistaan.

Kirjasta on ilmeisesti tulossa myös tv-sarja, se kiinnostaa todella paljon etenkin siksi, että on jännittävää nähdä, miten siinä toteutetaan fiktiivisyys: säveltääkö joku nämä biisit sarjaa varten oikeasti? Pakkohan kai on? Miljöö tarjoaa myös upean mahdollisuuden visuaaliseen ilotulitukseen, sitä odotellessa siis. Ilmeisesti kirjaa ei  ole ainakaan vielä myöskään käännetty suomeksi. Ehkä sekin tehdään viimeistään sitten, kun sarja joskus ilmestyy.

Tayor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six (2018)
Sivumäärä: 355
Arvostelu: ★★★

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Äitikortti (Anu Silfverberg) ja Hullu kuin äidiksi tullut (Irene Naakka): ajatuksia äitiydestä

Olin jo päättänyt, että en kirjoita tätä tekstiä. Paljon olen kertonut henkilökohtaisia asioita, paljon toki myös jättänyt kirjoittamatta. Äitiys on kuitenkin asia, joka koskettaa itseni lisäksi suoraan myös toista osapuolta ja tekee asiasta kertomisesta tavanomaista hankalampaa. Äitiys on samaan aikaan sekä maailman henkilökohtaisinta että pohjattoman yhteiskunnallista, vapaata riistaa. Juuri tuo, miten äitiyttä, sekä yleisesti että yksilötasolla, on sallittua jatkuvasti riepotella, sai minut lopulta tarttumaan aiheeseen. Aiheeseen, jonka parissa lähes kaikki ajatukseni ovat pyörineet viimeisten kuukausien, tai oikeastaan vuoden ajan.

Äitiydestä on tietysti kirjoitettu paljon. Viime aikoina on julkaistu useampia kirjoja, joissa yhteistä on se, että ne kertovat miten äitiydestä on kirjoitettu vain ihania asioita ja kirjoittaja kokee, että toinenkin puoli on näytettävä. Luin raskausaikana tällaisia kirjoja useamman ja oikeasti aloin jo miettiä, missä ne kaikki positiiviset kertomukset ovat - kaikki uudempi äitiyskirjallisuus kun tuntui edustavan tätä "uutta" näkökulmaa. Luin sekä Anu Silfverbergin Äitikortin että Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut noin vuosi sitten sekä nyt uudelleen, uudesta perspektiivistä, yön pimeinä, usein varsin epätoivoisina, tunteina. Silfverberg käsittelee aihetta enemmänkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta, Naakka henkilökohtaisesta, synnytysmasennuksen kokeneen äidin näkökulmasta. Molempia kirjoja voin suositella. Niissä on läsnä kuitenkin positiivinen pohjavire, joka asiaa käsitellessä on ainakin itselleni tärkeä. Koska tämä on kai olevinaan kirjablogi, tekstini käsittelee näennäisesti noita kirjoja. Kuten kuitenkin huomaatte, on parempi tutustua niihin itse, sillä minä kirjoitan (taas) kaikesta muusta. Kirjoissa kuitenkin käsitellään täsmälleen näitä samoja teemoja, en ole ajatusteni kanssa yksin.

Eniten minua on hämmästyttänyt niin raskausaikana kuin vauvankin kanssa, miten muiden kokemus yleistetään yleiseen kokemukseen, miten paljon satelee ohjeita ja neuvoja siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä tunnen tai tulen tuntemaan, mikä auttaa vauvanhoidossa. Se on oikeastaan ihan sama asia kuin joku tulisi selittämään suu vaahdossa, että tällaista on muuten sitten olla töissä, näin sinun kannattaa tehdä työsi, tai tällaista on parisuhteessa, nyt teet näin niin ihmissuhde toimii. Sillä (newsflash!): vauvat ovat yksilöitä! Pieniä ihmisiä, jotka toki muistuttavat toisiaan monessa mielessä, mutta silti toimivat kukin omalla tavallaan, omaavat omanlaisensa temperamentin ja tarpeet. Se henkilö, joka viettää jokaisen hetkensä vauvan kanssa lienee parhaiten tutustunut tämän sielunelämään, vaikka rooli olisikin hänelle uusi. Tahdon korostaa, että on myös aivan eri asia kertoa omia kokemuksiaan ja antaa näkökulmaa siihen, mikä itsellä auttoi (tällaisesta tiedosta voi olla korvaamatonta hyötyä) kuin kertoa totuutena, että joo, vauvaasi vaivaa tämä asia ja näin voit sen korjata, kun meilläkin se meni niin. Mikset jo toimi! Mutta: sinun totuutesi ei ole kaikkien muiden totuus, erilaisten kokemusten jakaminen sen sijaan voi olla arvokasta.

Silfverberg tuo kirjassaan esiin ajatuksen äitiyden suorittamisesta ja viittaa tutkimustietoon, jonka mukaan suurimmassa vaarassa ovat ensimmäisen lapsensa saavat sekä korkeakoulutetut ja suorituskeskeiset naiset:

"Yhteiskunnallisessa keskustelussa korostunut kotiäitieetos menee heihin kuin häkä, koska se vetoaa epävarmuuteen. -- He ovat tottuneet hankkimaan tietoa ja toimimaan sen varassa, ja reflektoimaan valintojaan vähän liikaakin. Ja he eivät pidä epävarmuudesta, kuten en minäkään."

Tunnistan tämän ajatuksen vähän liiankin hyvin. Kun on tottunut siihen, että aina tekee parhaansa, on tehokas ongelmanratkaisija, aina hiukan ylisuorittaja, on helppoa lähteä siirtämään sitä ajatusmaailmaa myös uuteen tehtävään, kaiken mullistavaan äitiyteen. Näkemykseni mukaan tuota suorittamisasennetta entisestään vahvistetaan neuvolassa, kasvatusoppaissa ja etenkin netin keskustelupalstoilla: kaiken voi mitata grammoissa, senteissä, millilitroissa, minuuteissa, tunneissa, pissavaippojen ja imetyskertojen määrässä, kuukausissa. Kaiken voi tehdä väärin, kaikesta syyllistyä. Yhteiskunnassa, jossa olemme loitontuneet kauas omasta fyysisyydestämme ja kehon viesteistä, tuntuu hämmästyttävältä, miten oma vartalo osaa toimia vauvan parhaaksi ja vaikkapa tuottaa maitoa. Sama luonnostaan syntyvä vaistomainen tapa (mutta voi miten inhoankaan sanaa äidinvaisto!) toimia vauvan parhaaksi on taatusti läsnä kaikessa muussakin tekemisessä. Informaatiotulvassa ja useimmiten varmasti hyvää tarkoittavien neuvojen ristipaineessa siihen on vain hurjan vaikeaa luottaa. Olenhan tottunut työelämässäkin siihen, että kokeneempia kannattaa kuunnella ja jos asia on minulle uusi, en voi olla siinä asiantuntija. Vauva ei kuitenkaan ole mikään työtehtävä, hän ei ole mikään järjellä ajateltava suoritettava projekti. Hän on uusi pieni ihminen, johon vanhempi luo uuden ihmisuhteen ja siinä ihmissuhteessa ei voi olla muita asiantuntijoita kuin vanhempi itse. Silfverberg onnistui sanottamaan hyvin tämän vaarallisen suorituskeskeisen ajatuskehän. 

Sananen vielä informaatiotulvasta. Kun nykyisin etsii tietoa epäselviin kysymyksiin, on suurena vaarana päätyä jonkun somevaikuttajan kirjoitukseen, jossa ensin tarjotaan ratkaisu ja lopuksi saatetaan mainita "kaupallinen yhteistyö mutta suosittelen tätä tuotetta x täydestä sydämestäni". Onneksi oivalsin asian varsin pian: vauvahommat on oikea kaupallisten yritysten kultakaivos! Väsyneet, epätoivoiset vanhemmat ovat kirjaimellisesti valmiita kokeilemaan ihan mitä tahansa, jotta vauva alkaisi nukkua/syödä/mitä tahansa. Kun muutamasta eri lähteestä löytyy "tieto" miten jotakin tuotetta suositellaan "täydestä sydämestä" on liiankin helppoa haksahtaa siihen tuudittavaan patjaan/unikoulutusjaksoon/suhisevaan nalleen/sähköavusteisiin vaunuihin/mihin tahansa. Väsynyt äiti on maailman helpoin uhri niin markkinavoimien kuin hyvää tarkoittavien neuvojienkin näkökulmasta, hän on valmis uskomaan melkein mitä vain, jotta tilanne helpottaisi. Vielä kun samaan yhteyteen liitetään kertomus siitä, miten oma vauva nukkuu jo kuukauden ikäisenä täysiä yöunia, viidet pitkät päiväunet eikä oikeastaan koskaan itke, syntyy päässä ajatus, että hei, minähän teen tämän itkuisen ja nukkumattoman vauvan kanssa jotakin varmasti väärin, pitää yrittää kovemmin ja tässähän minulla olisi näitä valmiita toimintamalleja.

Näitä kuvailemiani ajatuksia ei todellakaan helpota se, että asenne sekä oikeassa elämässä että netissä on usein varsin tuomitseva. Yleinen esimerkki on kauhistelu siitä, miten jotkut äidit katsovat puhelinta samalla kuin imettävät! Vauvaa pitää katsoa koko ajan silmiin tai kiintymyssuhde on välittömästi pilalla. Haluaisin kuitenkin nähdä sen vastasyntyneen, joka viiden tunnin imetysmaratonin ajan tuijottaa äitiään silmiin, melko sitkeä tapaus. Hulluinta on se, että näitä syyllistäviä kommentteja jakavat toiset äidit, he joilta kaipaisi tukea ja solidaarisuutta. Toisaalta näitä tuomitseviakin vanhempia ehkä tulisi ymmärtää, he taitavat olla syvällä äitiyden mustassa aukossa (Silfverbergin termi). Samoin kuin yleistäjät. Tuskinpa se nainen, joka huikkasi minulle neuvolan aulassa, että nauti nyt, tuo on niin ihanaa aikaa, olisi tehnyt niin jos olisi tiennyt, mitä päässäni silloin liikkui, miten pidättelin itkua, miten en ollut nukkunut moneen yöhön. Samoin kuin tuskin kukaan utelisi vauvahaaveista sellaiselta, joka on pitkään käynyt hedelmöityshoidoissa tai juuri saanut keskenmenon, jos tietäisi asian todellisen tilan.

Itseäni on tämän kaiken keskellä eniten auttanut vertaistuki (kuten aina elämän haastavissa tilanteissa!), niin oikeassa elämässä kuin verkossakin. Olen yllättynyt miten ihanaa tukea löytää sosiaalisesta mediasta, siis sieltä kännykästä, vaikka imettäessä. Sieltä löytyvät ne ihmiset, joille minun ei tarvitse muistaa joka kerta negatiivisen purkauksen jälkeen mainita, miten ihana, tärkeä, toivottu ja rakastettu meidän vauvamme onkaan. Se on ollut myös yllättävää: ihan joka kerta, jos kerron miten raskasta on ollut (sillä sitä tosiaan on ollut!), minulle tulee huono omatunto ja tarve selitellä, kuinka ihana vauva kuitenkin on (vaikka sehän on nyt itsestään selvää). Syyllisyys, suorittaminen, epävarmuus, täydellinen elämänmuutos, fyysiset ja henkiset muutokset - melkoinen soppa tämä äidiksi tuleminen. Kaikkein eniten toivoisin lempeää suhtautumistapaa, omien kokemusten jakamista yleistämättä ja ymmärrystä siitä, että kaikki ei näy ulospäin: vauva-arki näyttäytyy varmasti varsin eri näköisenä niille, joilla ei ole ongelmia oman tai läheisten jaksamisen kanssa, joiden vauvat ovat tyytyväisiä ja hyvin nukkuvia tapauksia ja joilla tukiverkkoa ja hoitajia riittää kuin niille, joilla näin ei ole.

Naakka kirjoittaa:

"Jokaisen ihmisen taustalla on asioita, jotka vaikuttavat hänen psyykeensä ja joista sinä voit olla autuaan tietämätön. Siksi toisiin äiteihin vertaaminen on visusti kiellettyä, vaikka yksilapsisen näennäisen etuoikeutetun perheen äidin kielteiset tunteet näyttäisivät sinusta tyystin ylimitoitetuilta siihen nähden, että isoäitisi selvisi seitsemästä lapsesta miehensä ollessa rintamalla. -- Etkä tiedä, selvisikö se isoäitisikään sillä tavalla kuin luulet. Todennäköisesti hänkin kärsi, muttei sanonut sitä ääneen. -- Olemme vain erilaisia, emme parempia tai huonompia".

Ja se on erittäin hyvin sanottu se.

Anu Silfverberg: Äitikortti - kirjoituksia lisääntymisestä
Teos, 2013, 290 sivua.

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut - Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus
Minerva, 2018, 282 sivua.