torstai 30. toukokuuta 2013

433. The Bell Jar – Sylvia Plath

Onkin kulunut jo aikaa viimeisestä tekstistäni. Viime aikojen junamatkat ovat kuluneet syvässä unessa ja viime viikolla olleet maisterijuhlanikin veivät aikaa lukemiselta. Lisäksi työn alla on melko pitkää lukuaikaa vieviä teoksia, joista lisää seuraa myöhemmin. Tänään kuitenkin tein jotakin sellaista, josta olen nauttinut aina: luin kirjan loppuun yhdeltä istumalta.

Minua vaivasi tänään huono päivä, ahdistuneisuus ja masentuneisuus nostivat päätään ja päätin hoitaa mieltäni jäämällä töiden jälkeen ulos, meren ääreen, lukemaan. Sylvia Plathin Lasikellon alla ei kenties ollut paras mahdollinen valinta ahdistuneisuutta hoitamaan (paitsi ehkä sillä kieroutuneella "no kyllä monilla menee vielä paljon huonommin kuin minulla" tavalla), mutta siitä huolimatta kun noin kahta ja puolta tuntia myöhemmin nousin ylös penkiltä kirjan luettuani, mieleni oli jollakin tavalla keventynyt. Kirjat, mitä tekisinkään ilman teitä!

Lasikellon alla kertoo nuoren naisen mielenterveyden järkkymisestä. Esther Greenwood on nuori opiskelija, joka elää elämänsä huippuaikaa, saa kaikista kokeista aina täydet pisteet ja pääsee tutustumaan New Yorkiin ja sen hulppeaan elämään. Vähitellen Esther havahtuu siihen, että oikeastaan mikään ei tunnu miltään, totuus hämärtyy ja mieli järkkyy. Tapahtumat johtava lopulta täydelliseen henkiseen romahdukseen, itsemurhayrityksiin ja sairaalahoitoon, mutta teoksen loppua kohden mieli on taas valoisampi, lukijan helpotukseksi.

Plath kuvaa uskomattoman hienosti ja koskettavasti mielenterveyden järkkymiseen johtavan tapahtumasarjan. Teoksen alkupuolella merkit Estherin masentuneisuudesta ovat selvät mutta yhä pinnan alla kytevät ja jännite kasvaa jatkuvasti kohti lopullista romahdusta. Lisää koskettavuutta teokselle tuo se, että Lasikellon alla kerrotaan olevan omaelämäkerrallinen. Sylvia Plath eli lyhyen, masennuksen varjostaman elämän, ja tappoi itsensä vain 30-vuotiaana päästämällä kaasua keittiöönsä. Plathille ja Estherille yhteistä on muun muassa se, että sekä kirjailija että teoksen päähenkilö ovat menettäneet isänsä nuorena, eivätkä ole päässeet yli tapahtumasta ja nämä pohdinnat teoksessa koskettivat minua erityisesti.

Kaikesta masennuksesta, rumuudesta ja ahdistavasta mielisairaalakuvauksesta huolimatta Lasikellon alla on lopulta toivoa antava ja valoisa romaani. Se on muistutus siitä, miten pienistä asioista mielen järkkyminen voi lopulta aiheutua ja miten ennaltaehkäisy ja puuttuminen ovat aina yhtä tärkeitä asioita masennuksen hoidossa. Teos oli koskettava, herkkä ja ahdistava, mutta myös todella kaunis. Onneksi Sylvia Plath ehti kirjoittamaan sen ennen kuin hänen ahdistuksensa kasvoi liian suureksi.

Lempilainaus:
"Jodyn ja Markin ja Calin kanssa oleminen alkoi painaa hermojani kuin suuri puupölkky pianon kieliä. Pelkäsin, että itsehillintäni pettäisi minä hetkenä tahansa ja että alkaisin höpöttää ja kertoa, kuinka minä en voinut lukea enkä voinut kirjoittaa ja kuinka minä varmasti olin suunnilleen ainoa ihminen, joka oli pysynyt hereillä kokonaisen kuukauden siihen kuolematta.
     Hermoistani tuntui nousevan savua kuten grilleistä ja auringonpaahtavasta tiestä. Koko maisema  - ranta ja mantere ja meri ja kallio - värisi silmieni edessä kuin maalattu kangaskulissi näyttämöllä.
    Mietin missä avaruuden pisteessä taivaan valheellinen, typerä sini muuttui mustaksi." s. 154.

Viittaukset muihin listan kirjoihin:
"--- käyttäisin koko viimeisen vuoden James Joycen teosten jonkin hämärän teeman tutkimiseen. En ollut vielä valinnut aihettani, koska en ollut saanut luetuksi Finnegans Wakea ---"
(593. Finnegans Wake - James Joyce)


Kirjailija: Sylvia Plath
Luettu kirja: Lasikellon alla (Suom. Mirja Rutanen)
Alkuperäinen kirja: The Bell Jar
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1963
Sivuja: 238
Mistä hankin: Vaasan pääkirjastosta
Missä ja milloin luettu: Penkillä merenrannassa 30.5.2013
Arvostelu:  ★★★



lauantai 11. toukokuuta 2013

57. Ignorance – Milan Kundera

Mikäli en olisi keksinyt näin kummallista pakkomiellettä 1001-listan läpikäymisestä, en ikinä olisi lukenut Milan Kunderan Tietämättömyyttä. Poliittishistorialliset ja filosofiset romaanit eivät herätä mielenkiintoani ja kierrän sellaiset yleensä kaukaa. Kundera on niitä tunnettuja kirjailijoita, joista en tiedä yhtään mitään, joten oli mielenkiintoista ohittaa ennakkoluulot ja napata Tietämättömyys mukaan kirjaston hyllystä. Kannattiko? No ei oikeastaan, mutta olenpahan taas yhtä hämmentävää itseni sivistämiskokemusta rikkaampi.

Tietämättömyys käsittelee emigranttien elämää, sitä miltä tuntuu palata entiselle kotiseudulle kahdenkymmen poissaolovuoden jälkeen. Kirjan päähenkilö Irena on elänyt emigranttina Pariisissa ja hän palaa Prahaan pitkän poissaolon jälkeen. Siteet ovat katkenneet, kotia ei ole oikeastaan missään ja kukaan ei ymmärrä. Paitsi ehkä vanha tuttu Josef, joka puolestaan on asunut Tanskassa ja palaa sattumalta samaan aikaan Prahaan. Myöhemmin tosin selviää, että Josef ei muistakaan Irenaa aiemmilta Prahan vuosilta. Kaikkea yhdistää juurettomuus, kaipaus ja koti-ikävä. Kundera suorittaakin teoksen alussa etymologisen tarkastelun ja toteaa, että nostalgia, kaipuu ja ikävä, tarkoittaa lopulta tietämättömyyttä, sitä että "Sinä olet kaukana, en tiedä miten voit".

Tietämättömyys lähtee liikkeelle esseemäisenä. Se tutkiskelee eurooppalaista maailmankuvaa ja ihmistä, kommunismin historiaa ja vaikutuksia eurooppalaisiin ihmisiin, emigranttien ajatuksia ja juurettomuutta ja yleistä ihmisen sielunelämää. Teos etenee yleiseltä tasolta yksityiselle tasolle ja lopulta kirjassa ties kuka päätyy sänkyyn ties kenen kanssa ja lukija ihmettelee, että mitähäh. Tietämättömyys oli samaan aikaan sekä kiinnostava että kyllästyttävä ja sekä kaunis että häiritsevä. Se oli ehkä liian taiteellinen, poliittinen ja älykäs minulle. Jotakin sellaista siinä kyllä silti oli, että haluan lukea Kunderaa joskus vielä lisääkin.

Lempilainaus: "Muistan mitä sinä aina sanoit minulle, N. huomautti. Lääkäriksi ryhdytään kiinnostuksesta sairauksiin. Eläinlääkäriksi rakkaudesta eläimiin." s. 120.


Kirjailija: Milan Kundera
Luettu kirja: Tietämättömyys (suom. Annikki Suni)
Alkuperäinen kirja: L'ignorance
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2000
Sivuja: 154
Mistä hankin: Vaasan pääkirjastosta.
Missä ja milloin luettu: Junassa 10.5.2013
Arvostelu:  ★★

tiistai 7. toukokuuta 2013

39. Austerlitz – W.G. Sebald

Tänään aloitankin pienen haikun muodossa:

Muppeni on muualla.
Sitä ikävöin.
Koirakortti tilalla.

Niin eli sitä vaan, että söpö koirakorttikirjanmerkki on parempi kuin ei koiraa ollenkaan. Ei voi olla huonolla tuulella, kun näkee tuollaisen pennun joka kerta, kun siirtää kirjanmerkkiä. Toinen tällä hetkellä käytössäni oleva kirjanmerkki on ehkä vielä ihanampi, äidiltäni saatu Myyrä-joulukortti. Todennäköisesti tulette näkemään sen jo seuraavassa postauksessa, minulla nimittäin alkaa loppua ideat näiden kirjojen kuvaamistaustojen kanssa.

No mutta, asiaan! Harvoin käy näin, että ei tajua lukemastaan yhtään mitään ja jälkeen päin miettii, että niin mistä tämä kirja oikein kertoikaan. W.G. Sebaldin Austerlitz toki kertoi Austerlitz-nimisestä miehestä ja hänen historiastaan, mutta minun mieleeni jäivät lähinnä hämmentävät arkkitehtuuriset kuvaukset sekä se, että virkkeet olivat toisinaan jopa puolen sivun pituisia. Euroopan historiaakin sivuttiin, toisinaan riemukseni luonnontieteitäkin, mutta lähinnä vaan istuttiin jossakin rautatieasemalla ja ihmeteltiin sen kupolia ja rakenteita ja kuunneltiin Austerlitzin loputonta monologia.

Mää vaan en tajunnu. Ja kun ei tajua, ei myöskään pysty syväanalyysiin tai edes pinta-analyysiin. Toivonkin, että joku fiksu tulisi nyt kertomaan minulle, mistä tässä oikein oli kyse. Toisaalta elämää isompi plussa ja arvostelun toinen tähti on annettava siitä, että tämä teos sisälsi kuvia! Siis ihan oikea kaunokirjallinen ja vakavastiotettava teos, joka oli kuvitettu! Kuvat liittyivät tekstiin läheisesti (eli olivat siis isoksi osaksi juuri niitä kupoleita...) ja loivat sillä tavalla teokseen aivan omanlaisensa tunnelman. Toisaalta itse pidän mielikuvituksen voimaa niin merkittävänä tekijänä, että en ole lopulta ihan varma, mitä mieltä olen kuvituksesta. Ohjasiko se lukijan mielikuvitusta liikaakin? Joka tapauksessa se teki tämän tylsyyden sietämisestä vähän inhimillisempää...

Lempilainaus:
"Joka kerta, sanoi Austerlitz, kun East Endistä palatessani jäin pois junasta Liverpool Streetin asemalla, jäin sinne vähintään tunniksi tai pariksi, istuin muiden, jo aamuvarhain väsyneiden matkalaisten ja kodittomien kanssa penkillä tai seison nojaten kaiteeseen ja tunsin koko ajan sisimmässäni jatkuvaa kaiherrusta, jonkinlaista sydänsurua, jonka aiheutti, kuten vähitellen aloin aavistaa, menneen ajan imu. Tiesin, että siinä missä nyt oli asemarakennus oli kerran ollut kaupunginmuuriin saakka ulottunut soinen niitty joka niinsanotun pienen jääkauden kylminä talvina oli ollut kuukausikaupalla jäässä ja jolla lontoolaiset olivat luistelleet kengänanturoihin kiinnitetyillä luusta tehdyillä luistinterillä..." s. 150.


Kirjailija: W.G. Sebald
Luettu kirja: Austerlitz (suom. Oili Suominen)
Alkuperäinen kirja: Austerlitz
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2001
Sivuja: 347
Mistä hankin: Joululahjaksi saadulla lahjakortilla Akateemisesta kirjakaupasta.
Missä ja milloin luettu: Turku-Vaasa junassa 5.5.2013
Arvostelu:  ★★


maanantai 6. toukokuuta 2013

610. The Hobbit – J.R.R. Tolkien

Ensinnäkin, kolme hurraa-huutoa Vaasan Palosaaren kirjastolle! Itse kirjastorakennus on ihanan vanha ja tunnelmallinen ja hyllyssä on paikalla mahtava valikoima kirjoja. Niin kuin vaikka Hobitti, jota olen monesti koittanut lainata isommista kirjastoista, mutta joka on Hobitti-elokuvan myötä ollut lainassa jatkuvasti.

En edes tiedä, miten on mahdollista, etten ole lukenut Hobittia. Sormusten herran ahmin joskus yläasteikäisenä ja pidin siitä paljon, tietenkin. Näyttäkää minulle ihminen, joka ei ole pitänyt Sormusten herrasta! Jo Hobitti-elokuvaa katsoessani, mutta etenkin kirjaa lukiessani, minulla oli välillä sellainen tunne, että tarina oli välillä erittäin tuttu, vaikka olinkin melko varma siitä, etten ole lukenut kirjaa aiemmin. Siskoni arveli, että meillä on joskus ollut lainassa Hobitti äänikirjana ja olen saattanut kuulla siitä joitakin kohtia ohimennen. Etenkin Klonkun arvoitukset tuntuivat valtavan tutuilta. Olen siis ollut alitajuntaisesti kiinnostunut Hobitista ja tutustunut siihen luultavasti jo ennen kuin luin Sormusten herraa.

Hobitti oli Sormusten herraa kepeämpi, tarinamaisempi ja ehkä nuoremmalle lukijakunnalle suunnattu. Ihana kääpiöjoukko, sympaattinen hobitti ja jännittävät seikkailut, sitä on Hobitti. Eihän tästä nyt vaan voinut olla pitämättä. Lukemassani kirjassa oli Tolkienin alkuperäiskuvitus, seuraavaksi voisin lainata Tove Janssonin kuvittaman version. Se on varmasti myös upea!

Ensimmäinen elokuva käsitti kirjan 200 ensimmäistä sivua. Kirja on vain 328 sivua pitkä ja niinpä odotan mielenkiinnolla, miten kaksi viimeistä trilogian osaa on venytetty, tai siis toteutettu.


Kirjailija: J.R.R Tolkien
Luettu kirja: Hobitti eli sinne ja takaisin (suom. Kersti Juva)
Alkuperäinen kirja: The Hobbit or There and Back Again
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1937
Sivuja: 328
Mistä hankin: Vaasan Palosaaren kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Junamatkoilla huhtikuussa 2013
Arvostelu:  ★★


torstai 2. toukokuuta 2013

215. The Pigeon – Patrick Süskind

Patrick Süskindin Parfyymi vakuutti minut aivan täysin, joten viimeksi kirjastossa käydessäni päätin tarkistaa, olisiko listan toinen Süskind, Kyyhkynen, hyllyssä. Siellähän se istui ja tuijotti minua lasittuinen katsein, kunnes lehahti syliini. Sivuhuomiona kerrottakoot, että tällä kertaa Süskindin kirjojen löytäminen hyllystä onnistui viime kertaa huomattavasti kivuttomammin, kun älyllinen päättely siitä, missä kohtaa aakkosissa "ü" on, oli jo aiemmin suoritettu. Kyyhkynen oli kujerruttavaa lukemista, ei Parfyymin tasoista, mutta mainio kertomus ja kielellinen nautinto.

Olipa kerran Jonathan Noel, joka on vuosikymmeniä elänyt täysin kunniakasta, muuttumatonta ja onnellisen tapahtumaköyhää elämää. Hänen elämänsä on tarkoin ajoitettua (olisihan sietämätöntä joutua samaan aikaan jonkun toisen ihmisen kanssa käytävällä sijaitsevan yhteisen toiletin oven eteen!), työhousunsa tarkoin prässätyt, työnsä pankin vartijana komean sfinksimäistä ja ihmiskontaktinsa ehdottoman vähäiset eli toisin sanoen Jonahtan elää sopivaa, järkevää ja kohtuullista elämää. Kaikki tämä kuitenkin muuttuu, kun eräänä aamuna käytävällä istuu röyhkeä lintu, kyyhkynen, joka parissa tunnissa kakkii käytävän täyteen vihreitä laikkuja ja sekoittaa Jonathanin elämän täysin. Hän pakkaa tavaransa ja kiirehtii ulos ymmärtäen, että maailmanloppu on koittamassa hetkellä minä hyvänsä. Romahtanut maailma johtaa identiteettikriisiin, hajonneisiin housuihin, lukuisiin ihmiskontakteihin ja hedonistisiin hetkiin, mutta loppujen lopuksi kyyhkynen ei aiheutakaan maailmanloppua tai edes Jonathanin henkilökohtaista tuhoa, vasten kaikkia odotuksia.

Oikeastihan kyyhkynen pitäisi tulkita vertauskuvaksi vaikka mistä, mutta minä huvittelin lukemalla teoksen ihan kirjaimellisesti ja jättämällä tulkinnan vähemmälle. Jonathan oli mahtavan sympaattinen hahmo, johon samaistuin jopa kiusallisen paljon. Parfyymin tapaan myös Kyyhkynen sijoittuu Pariisiin ja jäinkin pohtimaan Süskindin Pariisi-yhteyksiä. Lähes hihkuin "minä olen ollut juuri tuolla!"-iloa, kun Jonathan istuu Le Bon Marché-tavaratalon edessä olevassa pienessä puistossa, jossa minäkin olen muutama vuosi sitten istunut ja syönyt pain au chocolatia.

Kyyhkynen oli hyvin lyhyt kirja, mutta toisaalta se saattaa olla ansiokkaampi lyhyenä teoksena, sillä loppujen lopuksi se nyt kuitenkin oli vain pieni tarina miehestä ja kyyhkysestä. Höpsö ja sympaattinen tarina, joka antaa kyllä aineksia myös syvempään analyysiin, mikäli lukija haluaa lähteä sille tielle.



Kirjailija: Patrick Süskind
Luettu kirja: Kyyhkynen (suom. Markku Mannila)
Alkuperäinen kirja: Die Taube
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1987
Sivuja: 103
Mistä hankin: Turun Nummen kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Turku - Vaasa-linja-autossa 2.5.2013
Arvostelu:  ★★



93. Memoirs of a Geisha – Arthur Golden

Olen joutunut myöntämään itselleni, että kuulun itsekin erääseen ihmistyyppiin, joka ärsyttää minua. Nimittäin niihin raivostuttaviin henkilöihin, jotka eivät voi ikinä pitää niistä asioista, jotka juuri silloin ovat huimasti pinnalla. Tämä pätee niin musiikkiin, elokuviin kuin kirjoihinkin. Yleisesti ottaen olen kyllä melkoinen musiikki/elokuva/kirja-fossiili. Ennen kaikki oli paremmin, viimeiseen kymmeneen vuoteen ei ole tehty enää mitään hyvää ja niin edelleen. Joskus tämä asenne saa aikaan sen, että suljen itseltäni hyviä asioita ennakkoluuloisuuteni ja tietämättömyyteni vuoksi. En esimerkiksi tiennyt, että Arthur Goldenin Geishan muistelmat on kiehtova kurkistus Japanin kulttuuriin ja historiaan, tunteellinen ja älykäs romaani, eikä mikään kevyt keski-ikää lähestyvien naisien hömppäkirja. Kiitänpä taas listaani tästäkin lukukokemuksesta.

Lukukokemusta kuvailevampi sana olisi ehkä matka. Geishan muistelmien lukeminen tuntui nimittäin juuri matkalta, mikä ei toisaalta ole ihme. Sen maailma on niin kaukana länsimaalaisesta nykyelämästä että jo sen vuoksi koin päässeeni matkalle ja toisaalta kuvatessaan Chiyo-tytön kasvua aikuiseksi Sayuri-geishaksi, se on myös yksilön matka lapsuudesta aina vanhuuteen asti.

Teos on omaelämäkertamainen ja Golden kertoo kirjan lopussa tehneensä paljon taustatyötä, joten tarinan yksityiskohdissa lienee myös taustalla totuuden siemen. Golden kuvailee tarkasti geishojen käytäytymistä, näiden elinoloja, pukeutumista, rituaaleja, kouluttautumista, taikauskoja, geishojen välisiä suhteita ja nokkimisjärjestystä ja suhdetta miehiin. Teoksessa vallitsi aivan ainutlaatuinen tunnelma, joka teki kirjan käsistä laskemisesta hyvin vaikeaa. Perimmäinen tunne kirjaa lukiessa oli hämmästyksen ohella ristiriitaisuus. Geishat olivat toisaalta palvottuja ja jumaloituja naisia, mutta toisaalta eivät minkään arvoisia. Jokin teoksessa kuitenkin lumosi minut täysin, samoin kuin hillityn kaunis ja mystinen geisha lumoaa niin miehet kuin naiset.


Kirjailija: Arthur Golden
Luettu kirja: Geishan muistelmat (suom. Irmeli Ruuska)
Alkuperäinen kirja: Memoirs of a Geisha
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1997
Sivuja: 517
Mistä hankin: Vaasan Palosaaren kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Junassa, linja-autossa, parvekkeella auringonpaisteessa, Turussa, Vaasassa 25.4. - 2.5.2013
Arvostelu:  ★★

Listan ulkopuolelta: Elämäni merkittävin kirja

Mieleni tekee toisinaan kirjoitella blogiini myös niistä kirjoista, jotka eivät ole listallani. Tämä kirja, josta kirjoitan tällä kertaa on sen verran erityinen, että se saa kunnian olla ensimmäinen tällainen listan ulkopuolinen kirja.

Tämä kirja on ehdottomasti tähänastisen elämäni merkittävin kirja. Olen ajatellut tätä kirjaa ehdottomasti enemmän kuin mitään muuta kirjaa ikinä. Viimeiset pari vuotta olen ajatellut teosta hyvin usein ja marraskuusta maaliskuulle päivittäin monta tuntia, tai oikeastaan öin ja päivin. Enimmäkseen siis ajatellut, en niinkään toteuttanut. Se on vain 108 sivua pitkä, mutta sen rivien välistä on nähtävissä koko tunteiden kirjo ahdistuksesta ja tuskasta iloon ja voitonriemuun.

Tämän kirjan työstäminen on vaatinut laskennallisesti yli 1000 tuntia ja se on aika paljon enemmän kuin mikään muu kirja on saanut huomiotani osakseen. Tämän kirjan ansiosta pieni ja söpö, mutta möynnettäköön, aika turha, LuKkini muuttui FM:ksi ja minä siirryin opiskelijasta teoriassa päteväksi vastavalmistuneeksi. Elämäni merkittävin, mutta ei todellakaan paras kirja, joka on vienyt aikaa muilta kirjoilta ihan tuskaisen paljon, mutta joka on nyt valmis ja kansissa. Saanko esitellä, pro gradu -tutkielmani, tuo jokaisen yliopisto-opiskelijan kauhistus ja aikasyöppö ankeuttaja, se on nyt tässä!