maanantai 27. lokakuuta 2014

Lokakuun kuukauden klassikko: Olemisen sietämätön keveys (Milan Kundera)

Nämä on kausivalot, ei jouluvalot.
Tänä vuonna kuukausia on eletty kohta kymmenen, mutta tämä oli vasta kuudes kuukauden klassikkoni, jonka sain luettua. Se taas johtuu ensinnäkin siitä, että haukkasin aivan liian ison palan, mutta myös siitä, että olen tänä vuonna lukenut uutuuskirjoja enemmän kuin koskaan. Näyttää kuulkaa siltä, että hyvät ja kiinnostavat kirjat eivät lopu maailmasta lukemalla.

Olemisen sietämätön keveys on klassikkokirja jo sen nimen vuoksi. Harvempi tietää yhtään mitään kirjan sisällöstä, mutta nimi on kaikille tuttu. Meriitti sekin, heh. Kirja on sitä paitsi sekä 1001-listalla että sata kirjaa -listalla, joten senkin vuoksi minua on jo pitkään kiinnostanut tähän kirjaan tutustuminen. Totta puhuakseni en odottanut mitään hienoa kirjaelämystä. Kunderalta aiemmin lukemani Tietämättömyys oli minulle kovin yhdentekevä, liian mukafiksu ja taiteellinen. Tietämättömyyden yhteydessä olen todennut, että haluan kuitenkin lukea Kunderaa joskus lisääkin, mutta nyt tämän keveyden jälkeen toteaisin mielelläni, että kiitti mulle riitti (mutta ei sitten kuitenkaan, listalla on vielä kaksi Kunderaa lisää...).

Olemisen sietämätön keveys kertoo neljästä prhalaisesta henkilöstä, kahdesta miehestä ja kahdesta naisesta. On mies, tämän vaimo, miehen rakastajatar ja rakastajattaren rakastaja. Ihan just niin. Saanko huomauttaa, että minun mielestäni kirjan ainoa sympaattinen hahmo oli koira, sekarotuinen Karenin ja sillekin oli varattu teoksessa kurja kohtalo (Anna Karenina -romaani näyttelee tarinassa merkittävää roolia ja sen mukaan nimetään koirakin). Takakannessa tarinaa mainostettiin yhdeksi kauneimmista rakkauskertomuksista ikinä. En ollut samaa mieltä, näin kauniisti asian ilmaistuna.

Se miksi Olemisen sietämätön keveys on niin kuuluisa, on kuitenkin selvää. Kundera pyörittelee sanoja, etsii merkityksiä, harrastaa metafyysistä pohdiskelua, kikkailee, maalailee ja poikkeaa polulta. Kirja on kummalliseen konseptiin mahdutettu valtava filosofinen oksennus. Elämän painoa ja keveyttä pohditaan ja toistellaan "Einmal ist keinmal"ia. Minä olisin taas niin valmis niputtamaan tämän kirjan siihen joukkoon kirjoja, joista on pakko pitää, jos ei halua leimautua tyhmäksi ja tämän vuoksi tämä kummallinen ja ahdistava kirja säilyy vuodesta toiseen niin arvostettuna. Joku arvovaltainen kriitikko on tätä joskus ylistänyt ja aloittanut kierteen. Eipä vaan ole tämänkaltainen pyörittely minun juttuni, on todettava. Jos edes henkilöt olisivat olleet mielyttävämpiä, olisin saattanut suhtautua kirjaan suopeammin.

Kunderalla on toki hetkensä. Tästäkin kirjasta saisi revittyä sivistyneen ja ajateltavaa antavan huoneentaulun jos toisenkin. Ehkäpä tämänkaltaista kirjallisuutta tulisikin lukea kuin tietokirjallisuutta, ei niin eläytyen ja tarinaan heittäytyen vaan analyyttisemmin ja kirjailijan pohdintoja arvostaen. Tai sitten vain jätän näin älykkäät teokset suosiolla muille. Tämä lukukokemus oli harmi kyllä enimmäkseen vain sietämättömän raskas.

Kirjailija: Milan Kundera
Luettu kirja: Olemisen sietämätön keveys (suom. Kirsi Siraste)
Alkuperäinen kirja: Nesnesitelma Lehkost Byti (1983)
Sivumäärä: 390
Arvostelu: ★★

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Mitä lukea lomamatkalla?

Tuolla pakkasessa (pakkanen yllätti työmatkakävelijät) hytistessä tuntuu täysin absurdilta ja uskomattoman kaukaiselta, että parin viikon päästä olen Thaimaan aurinkoisilla rannoilla nauttimassa lämmöstä ja lomasta. Aurinkoa, rentoutumista ja seikkailua, voi pojat! Ja vieläpä sellaiseen aikaan, kun Suomessa on kaikkein masentavinta ja synkintä. Matka on ollut varattuna jo keväästä asti ja yhtä kauan olen myös mielessäni haaveillut, mitä kaikkea haluaisinkaan lukea matkallani ja hieman huolestuneena myös pohtinut sitä, miten monta kirjaa laukkuun voi pakata. Lomalla tietenkin tulee ensisijaisesti tehtyä kaikkeaa muuta kuin luettua, mutta kahteen viikkoon tulee mahtumaan paljon myös lukemiseen sopivia hetkiä, rannalla tai altaalla kirjan kanssa rentoutumista ja tietysti parikymmentä tuntia lentokoneessa. Siksipä ihan yksi tai kaksi kirjaa ei minulle riitä, sen verranhan otan mukaan aina jo pelkälle Vaasa-Turku junamatkallekin...

Lomalukemistoni ajattelin valita ensisijaisesti merkillisesti paisuneesta lukemattomat pokkarit -kokoelmastani. Näiden kanssa ei tarvitse  niin varoa, vaikka kannet kastuisivatkin tai sivujen väliin jäisi hiekkaa. Kaipailisinkin teiltä vähän vinkkejä, mitkä näistä kirjoista saattaisivat sopia lomalle! Lomalla tahtoisin lukea eri tyylisiä kirjoja, kevyttä ja vähän raskaampaakin, ennen kaikkea laadukasta kirjallisuutta. Mitään täyttä hömppää en kaipaa.



Näistä eniten kiinnostavat Haudankaivajan tytär sekä Kerjäläinen ja jänis. Ainakin Oates lähtee melko varmasti reissuun mukaan.


Tästä porukasta melko varmoja nakkeja ovat Norwegian Wood, jota olen varta vasten säästellyt tätä lomaa varten sekä Pulkkisen Totta. Luin kerran Norwegianin Woodin ensimmäisen lauseen ja siinä oltiin lentokoneessa ja sillä hetkellä päätin säästää tuon kovasti odottamani Murakamin matkaa varten.

Tätä lomaa ja matkaa on odotettu niin pitkään ja hartaasti, että tuntuu ihan uskomattomalta, että se on kohta täällä! Mutta sitten niitä vinkkejä kehiin, mitä sinä lukisit lomamatkalla? Olisiko joku näistä erityisen hyvä lentokonekirja tai kenties rennon rantapäivän kirja? Millaisia kirjoja yleensä haluat lukea lomalla, dekkareita, hömppää vai klassikoita?

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen



Kuin surmaisi satakielen on kiinnostanut minua pitkään ja kirja on ollut hyllyssäni vuosikausia. Jostakin syystä sen lukeminen on kuitenkin jäänyt. Loputtomissa kirjapinoissa on se mukava puoli, että näitä kirjoja, joista uskoo pitävänsä paljon, on aina jäljellä. Perjantaina tuli sellainen olo, että tämä olisi mielentilaan täydellisesti sopiva junakirja ja ahmaisinkin kirjan lähes kokonaan junamatkalla Vaasasta Turkuun. Luin hiljattain MacDonaldin Linnuntietä-kirjan, jonka lapsikertojaa ja hahmoja on verrattu Kuin surmaisi satakielen -teokseen ja tämän vuoksi innostuin kirjasta nyt erityisen paljon.

Olen nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan vuosia sitten. Leffa-dementiani on yleensä varsin paha, mutta tämän elokuvan kohdalla muistan ihmeen hyvin sen tunnelman ja tarinankin. Sen vuoksi odotin kirjaltakin paljon ja toisaalta tiesin, mitä odottaa. Elokuva olikin toteutettu erinomaisesti kirjaa noudattaen ja kävi niin kuin arvelinkin: pidin kovasti elokuvasta ja siksipä pidin myös kirjasta.

Kuin surmaisi satakielen on hurmaava ennenkaikkea sen hahmojen vuoksi. Tarinan kertoja, pieni, rohkea ja poikamainen Scout-tyttö totta vie muistuttaa Linnuntietä-Madeleinea. Kumpikin ihailee isäänsä, viihyy poikien kanssa ja on hiukan kapinallinen oman tiensä kulkija. MacDonaldin Linnuntietä kumartaakin selvästi tämän klassikkoteoksen suuntaan. Scoutin isä, asianajaja Atticus Finch ei turhaan ole yksi kirjallisuudenhistorian tunnetuimmista hahmoista. Hän on ihailtavan oikeamielinen ja tasapuolinen, eräänlainen oman tiensä kulkija hänkin. Atticus ottaa työkseen puolustaa mustaa miestä, jota epäillään valkoisen tytön raiskauksesta. Atticus noudattaa työssään oikeudenmukaisuutta ja omaa korkeata moraaliaan, mutta ennakkoluuloinen ja rasistinen ympäröivä yhteiskunta tuomitsee hänet siinä samalla, kun tuomitsee myös syyttömän mustan miehen.

Kirja oli hätkähdyttävä ja surullinenkin sen vuoksi, että kirjan teemat olivat edelleen niin ajankohtaisia. Yhteiskunnassa ei edelleenkään vallitse tasa-arvo ja ihonväri, yhteiskuntaluokka tai muu ulkoinen seikka tuntuu edelleen oikeuttavan ihmisten hätäisen tuomitsemisen. Teeman voi laajentaa koskemaan kaikkea heikomman sortamista, ihmisten epäoikeudenmukaisuutta ja ennakkoluuloisuutta. Sen nimi, etenkin alkuperäinen nimi, onkin yksi kauneimmista ja ikimuistoisimmista kirjojen nimistä. To Kill a Mockingbird, sellaista juuri on heikomman sortaminen, hennon ja kaunisäänisen satakielen tappamista omaksi huvikseen.

Se, että tarina koetaan Scoutin näkökulmasta lisää kirjaan viattomuutta ja raikkautta. Kuin surmaisi satakielen oli ehjä, taitava ja herkkä teos, jonka sanoma ei luultavasti tule vanhenemaan koskaan, surullista kyllä. Luinpa siis jälleen kerran upean klassikon, jonka soisin kaikkien lukevan. Onko sinulla tämä vielä lukematta?

Kirjailija: Harper Lee
Luettu kirja: Kuin suramisi satakielen (suom. Maija Westerlund)
Alkuperäinen kirja: To Kill a Mockingbird (1960)
Sivumäärä: 411
Mistä hankittu: Ostettu jostakin halvalla kauan sitten
Arvostelu: ★★★★

torstai 16. lokakuuta 2014

Torstai-illan kolme pikaista

Jotenkin pidän siitä, että kaikista lukemistani kirjoista jää edes jonkinlainen merkintä tänne lukuhistoriani kirjoihin. Rahkeita pidempiin teksteihin ei nyt riitä, joten tässä koottuna pari riviä kolmesta viime aikoina lukemastani kirjasta.

Erik Axl Sund: Varistyttö (listojen ulkopuolelta)

Minä todella halusin pitää tästä kirjasta. Kaikki tarvittavat palaset mielettömään lukukokemukseen olivat paikoillaan (kansikuva iski poikkeuksellisen voimakkaasti, siksi tästä kirajsta aluen alkaen olen edes kiinnostunut) mutta jotenkin lukukokemus jäi harmittavan vaisuksi. Ehkä olisin halunnut yllättyä enemmän? Ehkäpä kuitenkin annan jatko-osillekin mahdollisuudet, mahtavat kansikuvat niissäkin, eiköhän se ole jo riittävä peruste!

Sivumäärä: 415
Julkaisuvuosi: 2014
Mistä hankittu: Vaasan kirjasto


Kävin ihan kirjaimellisesti isolla kirkolla. Ja mitä siellä teinkään? No kuvasin kirjaa tietty...

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet (listojen ulkopuolelta)

Tämän nuortenkirjan halusin lukea puhtaasti siksi, että olen marraskuussa suuntaamassa kahdeksi viikoksi Thaimaahan Khao Lakiin (reissun lukusuunnitelmiin palailen ensi viikon aikana, ehdotuksia lomalukemiseksi otetaan nyt vastaan kommenttikentässä!). Kirja kertoo tsunamista, joka edelleen on voimakkaasti suomalaisten mielessä. Tuo tsunami iski pahiten juuri Khao Lakiin ja Tiaisen kirjassa päähenkilö kokee tsunamin takautumina ja matkustaa uudelleen paikkoihin, joissa on kipeitä muistoja ja jossa hän on menettänyt muun perheensä. Olen monta kertaa miettinyt, että kaipaisin jotakin kevyttä ja helppoa, jopa hömpähköä luettavaa, joka kuitenkin olisi kieleltään rikasta ja taitavaa. Miksi en ole tajunnut, että tällaiseen tarpeeseenhan kannattaisi napata nuortenkirja! Tiaisen teksti oli kaunista ja kevyttä, miellyttävää luettavaa raskaista aiheista huolimatta.

Sivumäärä: 237
Julkaisuvuosi: 2013
Mistä hankittu: Turun kirjasto



Harriet Beecher Stowe: Setä Tuomon tupa (1001-listalta)

Huh! Tämän kirjan luin jo syyskuun puolella. Kirjan hankin Elisa kirjan ilmaisten e-kirjojen valikoimasta. Melkoisen suoraa tekstiä orjuudesta ja orjakysymyksestä. Niin vanhahtavaa kieltä, että jopa tällainen wanhain asijain ihailija hiukkasen pelästyi. Eniten hämmästytti kuitenkin se, kun kirjan alussa luki jotakin sen suuntaista, että muokattu lapsille sopivaksi. Ei tämä nyt silti ihan mikään lastenkirja ollut, raakaa menoa.

Julkaistu: 1852
Mistä hankittu: Elisa Kirja

maanantai 13. lokakuuta 2014

Leffassa: Muumit Rivieralla

Kuva: Finnkino
Olenpa tainnut ennenkin mainita, että suhtautumiseni muumeihin on vähän kahtiajakoinen. Toisaalta rakastan Janssonin kirjoja, niiden viisasta elämänkatsomusta ja hienoja hahmoja. Aivan erityisen paljon pidän sarjakuvista, niiden tummasta maailmasta, vinksahtaneesta huumorista ja yksityiskohtaisesta piirrosjäljestä. Sitten toisaalta taas en pidä muumeista, siis  niistä muumeista, jotka valtaosa suomalaisista tuntee, japanilaisista lössöistä Muumilaakson tarinoiden palleroista, joissa ei ole yhtään särmää. Kesä muumina lisäsi kyllästymistäni noihin kaupallisiin ja ärsyttävän siloisiin hahmoihin, mutta alkuperäiset oikeat muumihahmot, ne joissa on myös paljon vikoja ja inhimillisyyttä, ovat säilyneet aina sydäntäni lähellä.

Siksipä kun kuulin jo kauan sitten, että nyt on tekeillä suomalais-ranskalaisella tuotannolla animaatioelokuva, joka perustuu Janssonin alkuperäisiin sarjakuviin, olin valtavan innoissani. Etenkin kun leffan nimi antoi ymmärtää, että nyt päästään näkemään elokuvana yksi lempparisarjiksistani, Muumiperhe Rivieralla. Elokuva tuli ensi-iltaan viime perjantaina ja me suuntasimme heti siskoni kanssa katsomaan sitä. Ja voi kuinka iloiseksi tulinkaan, kun en joutunut pettymään lainkaan. Päinvastoin elokuva oli valtavan positiivinen kokemus niin tarinan, visuaalisen ilmeen kuin musiikinkin vuoksi.

Elokuvan aikana mietin moneen otteeseen, että voi miten Jansson olisi tästä pitänytkään! Sarjakuvat oli herätetty henkiin upeasti. Muumit olivat ehkä hiukan pulleampia kuin sarjakuvissa, mutta värimaailma oli sopivasti vanhaa valokuvaa muistuttava, rusehtavan pastellinen. Sarjakuvien tietynlainen synkkyys tuli ihmeen hyvin ilmi myös tällaisessa värimaailmassa. Merikohtauksissa tausta oli upeasti sarjakuvamainen, tummien viivojen täyttämä synkkä taivas sopi myrskyisiin kohtauksiin loistavasti. Yleisesti ottaen elokuva leikitteli täysin tyylipuhtaasti varjoilla, väreillä ja sarjakuvamaisilla jipoilla. Elokuvan rytmi toi mieleen sarjakuvan ja kohtauksesta toiseen saatettiin siirtyä varsin näyttävästi. Hauskaa oli myös se, että elokuva esitteli runsaan kavalkadin sarjakuvien hahmoja, niitä sivulla olevia tyyppejä, joilla on hassuja korvia, neniä, häntiä ja varpaita. Puhumattakaan siitä, että Surku, tuo fiktiivisistä koirista minulle rakkain, oli päässyt aika isoon osaan.

Kuva: Finnkino

En myöskään lakannut hämmästelemästä elokuvan musiikkia, joka oli klassista ja hiukan jazzahtavaa, Rivieran maailmaan täydellisesti sopivaa. Alkuteksteistä muistan lukeneeni, että musiikki on sävelletty elokuvaa varten ja ilmankos se sopii kuin nenä, tai no kuono, päähän. Lisäksi olin positiivisesti yllättynyt ääninäyttelijöiden tasosta. Suomenkielisten animaatioiden ääninäyttely ärsyttää minua poikkeuksetta, mutta tässä elokuvassa ainoastaan Mymmeli aiheutti pientä huokailua. Etenkin Pikku Myy oli loistava, samoin Pappa.

Itse tarina ei tuonut  minulle yllätyksiä, olenhan lukenut suurimman osan Muumi-sarjakuvista useampaan kertaan tässä viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Ei tarvitse siis varmaan myöskään erikseen mainita, että olin iloinen, kun elokuva noudatti niin hyvin sarjakuvia. Suurimmaksi osaksi se noudatti luonnollisesti Muumiperhe Rivieralla -sarjakuvaa, mutta poimintoja oli myös muista tarinoista. Kuitenkin yllätyin siitä, miten koin tarinan jotenkin eri tavalla kuin sarjakuvaa lukiessani. Hotellin työntekijöiden suhtautuminen muumiperheeseen kuin kävelevään ja rahaa kylvävään lompakkoon, heidän korkealle nousevat nenänsä ja ylenkatseensa, korostuivat hauskalla tavalla. Ja miten minä en ollut koskaan ajatellut sitäkään, että ihanan Surkun tarina, jossa koira kertoo tykkäävänsä kissoista, on suoraan rinnastettavissa Janssonin elämään ja aivan mahtava opetus suvaitsevaisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta.

Tiedän, että leffa tulee keräämään paljon kommentteja tyyliin, ei lapset saa tästä mitään, voi kauhea, Papalla on krapula, Niiskuneiti on moraaliton ja Pikku Myykin kamalan ilkeä. Se jopa puree, voi kamala. Ja tässä taas kohtaamme sen huutavan vääryyden, että suurin osa suomalaisista tuntuu tietävän vain ne turhanpäiväiset japanilaiset hahmot, jotka ovat kadottaneet ison osan identiteetistään. Siispä suosittelen kaikesta sydämestäni elokuvaa seuraaville henkilöille:

1) Muumi-sarjakuvafanit. Sarjakuva on siirretty valkokankaalle loistavasti ja ilahduttavan uskollisena alkuperäisille tarinoille. Näe muumit lopultakin niin kuin ne oikeasti ovat!

2) Muumi-telkkarisarjafanit. Opi lopultakin, millaisia muumit oikeasti ovat! (Olen muuten edelleen sitä mieltä, että Naantalin Muumimaailmasta pitäisi tehdä aikuisten versio, Siellä pääsisi salakuljettamaan viskiä (Apua, viski mainittu! Iskeeköhän sensuuri?) papan kanssa ja pelaamaan uhkapelejä Niiskuneidin kanssa)

3) Lapset ja lapsenmieliset aikuiset

4) Aikuiset ja aikuismieliset lapset

5) Sinä juuri siinä. Mene teatteriin, tämä oli kiva.


Leffan traileri:
https://www.youtube.com/watch?v=Jg5tCiLhUoU

lauantai 11. lokakuuta 2014

Kirjallinen katsaus vuoden kolmanteen neljännekseen

Ja niin kului jälleen kolme kuukautta niin, että humahdus vaan kävi. Lokakuutakin on edetty jo melkein puoleen väliin ja tämä katsaus tulee vähän myöhässä. Lukusaldo jäi vähäisemmäksi kuin aiemmilla kvartaaleilla, mutta vuoden loppua kohti ehtinen lukea taas enemmän. Edellinen koonti löytyy täältä. Kesäkuun loppuun mennessä olin lukenut 68 kirjaa eli nyt jatketaan sijalta 69. Hyvää vauhtia olen lukenut ja todennäköisesti tulen lukeneeksi yli sata kirjaa tämän vuoden aikana, hurjaa!

Heinäkuu:

Heinäkuussa hikoilin kotona etätöissä. Illat menivät muuttolaatikoita pakatessa ja en ehtinyt lukemaankaan. Kuukauden (koko vuoden!) huippuhetki oli ehdottomasti se, kun sain Ruissalossa karjua hurmiossa läpi  koko The Offspringin Smash-albumin ja vielä muutaman muunkin hitin päälle. You gotta keep'em separated! Heinäkuu 2014 oli sittenkin ikimuistoinen, vaikka ennätyshelteistä tai siitä, että kerrankin olin kesällä Turussa vaikkei siitä juuri ehtinytkään nauttimaan.





69) Tuomas Kyrö: Liitto
70) Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Elokuu: 

Elokuussa asuttiin jo uudessa asunnossa ja lomailtiin pari viikkoa. Kahden viikonlopun junamatkat ja kahden viikon loma (ml. kesäloman lukumaraton) poikivat listalle monta luettua kirjaa. Sain täyteen sata blogihistorian aikana listalta luettua kirjaa ja perustin blogille facebook-sivun.









71) James Ellroy: Musta Dahlia
72) Katharina Blumin menetetty maine
73) Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
74) Jonathan Franzen: Muutoksia
75) Syvä uni
76) Metsäjätti
77) Hylätyt talot, autiot pihat

Syyskuu:

Syyskuussa palasin lomanjälkeiseen arkeen, mutta aloin jo laskea viikkoja uuteen lomaan (yhdeksän!). Luin poikkeuksellisen paljon uusia kirjoja, nautin aurinkoisesta ja ihmeen lämpimästä syysilmasta. Vaikka 1001-listan kirjoja ei tullut oikein luettua, sain kuukauden klassikko -haastetta etenemään pitkästä aikaa.







78) Kaikki isäni hotellit
79) Taisteluni neljäs kirja
80) Värittömän miehen vaellusvuodet
81) Antti Holma: Järjestäjä
82) Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
83) Harriet Beecher Stowe: Setä Tuomon tupa

perjantai 10. lokakuuta 2014

Lukukivaa kimpassa - Antti Holma: Järjestäjä


En ollut kuullutkaan Antti Holmasta tai hänen esikoiskirjastaan Järjestäjästä, ennen kuin kirjabloggaajien kesken alettiin puuhata kimppalukutapahtumaa (aktiivisuudesta kiitokset Tuijatan suuntaan!). Tapaus vaikutti niin kivalta, että halusin ehdottomasti olla mukana! Ideana on se, että tänään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä kirjabloggaajat julkaisevat samanaikaisesti juttunsa kotimaisista uutuuskirjoista. Mukana on viisitoista bloggaajaa ja Järjestäjästä kirjoittavat samanaikaisesti minun kanssani Kirsin kirjanurkan Kirsi. Alla linkit Kirsin blogiin sekä myös muihin tempauksessa mukana oleviin kirjaporukoihin. Hauskaa että näennäisen yksinäinen harrastus, lukeminen, saattaa olla näin yhteisöllistä!

Antti Holma: Järjestäjä
http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/

 Paula Havaste: Tuulen vihat
http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/
http://esperanzan.blogspot.fi/
http://ullankirjat.blogspot.fi/
http://tuijata.wordpress.com/
http://jakaikkeamuuta.blogspot.fi/
http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/

Helena Waris: Vuori
http://oksanhyllylta.blogspot.fi/
http://notkopeikko.blogspot.fi/
http://kirjakaapinkummitus.blogspot.fi/
http://hyllytonttu.wordpress.com/
http://todellavaiheessa.blogspot.fi/
http://routakoto.com/


Kun en ollut siis kuullutkaan kirjasta tai sen kirjoittajasta, minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia. Odotin jotakin humoristista, mutta sainkin erikoisen sekamelskan synkkkiä ja outoja aineksia, karikatyyrisiä henkilöitä, voimakkaiden naisten valtaamaa kirjastomaailmaa sekä hektistä ja raakaa teatterimaailmaa. Huumoriakin oli, mutta sen ronskius ja  kerronnan rönsyilevyys tekivät lukukokemuksesta yllättävän synkän ja perinjuurin hämmentävän.

Järjestäjän päähenkilö on Tarmo, joka on töissä kirjastossa. Tarmo ei pidä työstään, työkavereistaan eikä etenkään siitä, että on vaarassa joutua "yhdeksi tytöistä". Tarmon ainut ilo on perunaleivokset ja silloin, kun joku heittää roskiin yhden Tarmon leivoksista, alkaa olla jo tosi kyseessä. Tarmon sisällä kiehuu ja keitossa on mukana muutakin kuin rakkaus perunaleivoksiin. Mies on hukassa ja kriisissä, katkera ja ahdistunut. Hän irtisanoutuu kirjastotyöstään ja siirtyy teatteriin avustajaksi. Lukijalle esitellään taas vahvaa hahmoa toisensa perään ja romaani kasvaa, venyy ja natisee liitoksissaan. Tarinassa vuorottelevat eri kertojien näkökulmat ja otteet omituisesta self help -oppaasta. Kertomuksessa on kuolemaa, kiellettyä ja saavuttamatonta rakkautta, satiiria, miehuuden etsintää ja vitsikkyyttä. Tarina on absurdi ja omituinen ja loppua kohden meno vain yltyy.

Järjestäjää vaivasi liiallinen rönsyily ja runsaus, joka toki sopi teoksen tyyliin ja teatterimaailmaan. Mietin kirjaa lukiessani, että aivan kuin kirjailija olisi vuosikausia kypsytellyt ideoita kirjasta ja sitten ympännyt kaikki nuo ideat samojen kansien väliin. Kirja oli jokseenkin luonnosmainen, mutta esikoisromaanille se lienee ymmärrettävää ja sallittuakin. Tarkistin Wikipediasta, että Holma on näyttelijä ja on puhunut avoimesti homoseksuaalisuudestaan. Kumpikaan näistä asioista ei yllätä minua lainkaan, sillä samoilla linjoilla liikuttiin kirjassakin. Teatterissa valtava määrä toinen toistaan värikkäämpiä hahmoja ja jatkuva tapahtumien määrä taitavatkin toimia vähän paremmin kuin kirjan sivuilla.

Holmalla on kuitenkin sana hallussaan ja uskon, että häntä odottaa laaja lukijakunta, joka ottaa näin värikkään ja tapahtumarikkaan kirjan innokkaamin vastaan kuin minä, minimalismista ja vähäisestä henkilömäärästä pitävä kriittinen lukija. Holmalla on selvästi paljon annettavaa ja mikäli Järjestäjän materiaali olisi jaettu kahteen romaaniin, luulen, että olisin pitänyt tarinoista enemmän. Nyt en putkiaivoineni kyennyt näkemään asioiden yhteyksiä ja kirja pursuili ylitse ymmärryskykyni äyräiden. Kuitenkin, kuten Kristakin on todennut, Antti Holmasta kuullaan ihan varmasti vielä!

Kirjailija: Antti Holma
Kirja: Järjestäjä (2014)
Sivumäärä: 380 sivua
Mistä hankittu: Vaasan kirjasto
Arvostelu: ★★

torstai 9. lokakuuta 2014

Copycat-kilpailu: rakas romaanihenkilö

Amman lukuhetkessä on käynnissä mainio copycat-kilpailu, jossa ideana on inspiroitua jostakin kirjan kannesta ja tehdä siitä oma versionsa. Tämä käynnissä oleva kilpailu on jo kolmas laatuaan ja aiempien vuosien tuotokset ovat olleet mahtavia (kuvia voi käydä ihailemassa Amman blogissa). Tällä kertaa copycat-kisan teemena on rakas romaanhenkilö eli "kopioitavan" kannen tulee ilmentää itselle rakasta romaanihahmoa.

Minulla on paljon rakkaita romaanihenkilöitä, joita olen listannut vaikkapa täällä ja täällä, mutta silti valinta oli ihmeen helppo ja tiesin oitis, mistä kirjan kannesta haluan ideoida oman versioni. Jäniksen vuosi on ollut minulle tärkeä kirja teini-ikäisestä asti. Minun on ehkä liiankin helppo samaistua Vatasen, kirjan päähenkilön, luonnon ja oman rauhan kaipuuseen ja oravanpyörän kyseenalaistamiseen. Olen vitsaillut monesti, että jos minua ei hetkeen näy, olen tehnyt vataset ja karannut Eskon (mäyräkoira, jota hyödynsin myös kannessa) kanssa metsään.

Tässäpä siis oma korteni copycat-kekoon! Eskolla on panta ja minulla yhteiskunnalliset ja sosiaaliset velvoitteet, mutta oikeasti mekin tahtoisimme elää ainakin hetken niin kuin Vatanen ja jänis elelivät. Kuva alkuperäisestä kannesta on lainattu Gummerukselta.






keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä


Yritin ottaa kuvaa kirjasta tämänhetkisten suosikkilintujeni kanssa. Työmatkani varrella asustaa joutsenperhe, joiden elämää, lasten kasvua ja ruuanhankintatouhuja olen seuraillut kesän ja syksyn mittaan aina arkiaamuisin. Mielessäni olen toivottanut perheelle joka kerta hyvät huomenet, mutta nyt alan lähetellä sinne suuntaan jo viestejä, että eiköhän alkaisi olla aika ottaa siivet alle ja suunnata etelään. Perheen nuorisokin alkaa olla ohittanut jo ruma ankanpoika -vaiheen ja näyttävät honkkelolita teineiltä. Kuvasta ei kuitenkaan tullut kummoinen, kun perhe seilasi kaukana rannasta ja harmaa ilma teki siitä entistä suttuisemman. Jos oikein siristelee silmiään, taka-alalla saattaa nähdä valkoisia möykkyjä, ne ovat joutsenet. Sitä kompensoimaan lisäsinkin lohdutukseksi kahta päivää vaille vuosi sitten otettuja kuvia samasta paikasta ja kenties jopa samasta joutsenesta. Ainakin on hauska ajatella, että viime syksynä lahdessa uinut joutsenpariskunta on palannut tänä vuonna samoille mestoille ja saanut perheenlisäystä. Tuollaisia aurinkoisia päiviä ja väriloistoa toivon vielä tällekin lokakuulle.

Mutta se joutsenista, nimittän: hyvänen aika, millaisen kirjan minä luin. Sain luettua kirjan loppuun maanantaiaamulla junassa ja  vielä tänäänkin oloni on ollut kummallinen. Yllätän itseni tuon tuostakin elämästä kirjan tapahtumia uudelleen, hahmot jatkavat elämäänsä ajatuksissani ja jotenkin on vaikea ymmärtää, että kaikki oli vain fiktiota, mitään tästä ei tapahtunut oikeasti ja minä en ollut kokemassa näitä tapahtumia. Aika harvoin elämässä tulee vastaan kirjoja, joista voi asiastaan varmana todeta, että tämän tarinan tulen muistamaan lopun elämäni. Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä oli tällainen kirja. Vahva ja voimakas kirja, jonka tarina oli ikimuistoinen ja tunnelma ainutlaatuinen.



Melkoisia ylisanoja, eikö vain? Mutta enpä ole ensimmäinen tätä kirjaa ylistänyt kirjabloggaaja. Jos en olisi imautunut mukaan kirjablogimaailmaan, en olisi välttämättä ikinä kuullut tästä kirjasta. Ainakaan en olisi vakuuttunut siitä, että kirja on pakko lukea, jos en olisi lukenut kaikkia tätä kirjaa ylistäviä tekstejä. Onneksi en myöskään antanut yleisen liiallisesta hehkutuksesta syntyvän vastareaktioni iskeä päälle tämän kirjan kohdalla. Se olisi ollut valtava vahinko, sillä kirja oli upea. Paljon, valtavasti upeampi kuin olisin ikinä uskonutkaan. Muiden muassa KirsiKatja ja Maria ovat olleet kirjasta lumoutuneita. Kannattaa lukea myös heidän tekstinsä, mikäli minun hehkutukseni ei vielä saanut vakuuttuneeksi.

Jo alusta asti kirja lumosi minut kauniilla ja vivahteikkaalla 1960-luvun kuvauksellaan. Sodanjälkeinen maailma, jossa perustetaan perhe ja rakennetaan uutta, parempaa yhteiskuntaa saa tarinassa kasvot Jackista ja Mimistä sekä heidän kahdesta lapsestaan Mikestä ja Madeleinesta. Jack on ilmavoimien everstiluutnantti ja perhe muuttaa hänen työnsä vuoksi Saksasta Kanadaan. Yleistä ilmapiiriä varjostaa kylmä sota ja maailma on murroksessa. Avaruuskilpa, menneiden sotien kauhut ja tulevaisuuden epävarmuus maalailevat taustaa tarinalle. Kirjan alku on kuitenkin kepeä, ajoittain jopa riemukas ja täynnä lapsuuden onnea ja viattomuutta. Idyllinen perhe rakentaa uutta kotia ja uusia ihmissuhteita uudessa kotimaassaan ja kun tarina etenee perheen nuorimmaisen Madeleinen näkökulmasta, se sisältää ilahduttavia havaintoja lapsen maailmasta, näkökannasta ja kuvitelmista. Mieleeni tuli hiljattain paljon lukemani Knausgård ja se, miten myös MacDonald pystyy kuvailemaan uskomattoman tarkasti asioita juuri niin kuin ne lapsena kokee olematta kuitenkaan yhtään lapsellinen.



Lukija ehtii jo tuudittautumaan kauniiseen ja idylliseen Technicolor-maailmaan, kunnes hän alkaa aistia pinnan alla kytevän synkkyyden. Tämä synkkyys tuodaan kirjassa esiin taitavasti siten, että se on helppo yhdistää samalla sekä lapsuuden viattomuuden menettämiseen, että kylmän sodan uhkakuviin ja siihen, että onko sittenkin mahdollista, että vaivalla saavutettu rauha menetetään. Tyyneys ja onni järkkyvät niin Madeleinen lapsenmaailmassa kuin Jackin työssä ja siinä, mitä kaikkea hän edustaa. Sivulta sivulle siirtyessä ahdistusta ja pahuutta kerrostetaan suloisen sisällön päälle niin, että toisinaan minua ahdisti kirjaa lukiessani valtavasti. Isot kysymysmerkit pääni sisällä kasvoivat ja loppuratkaisu oli minulle täysi yllätys, vaikka kaikki merkit olivatkin ilmassa. Kirja on 850-sivuinen järkäle, mutta jossakin puolenvälin paikkeilla aloin kokea mahdottomaksi laskea kirjan käsistäni, niin jännittäväksi tarina muuttui.

Kirja on samaan aikaan perheromaani, murhamysteeri, poliittinen trilleri ja ajankuva olematta kuitenkaan tippaakaan liian runsas. Sen teemat olivat kauheita ja sen sivuille mahtui henkilöihin kohdistuvaa vääryyttä enemmän kuin kirjalle keskimäärin olisi hyväksi, mutta silti rakastin sitä suuresti. On oikeastaan aika vaikeaa määritellä, miksi kirja oli niin hyvä. Kenties tärkein syy on se, että MacDonald sai lukijansakin palaamaan omaan lapsuuteensa. Jos minäkin 90-luvun lapsena koin näin, niin osaan vain kuvitella, miten 60-luvun lapset kokevat kirjan, joka sisältää valtavan määrän viittauksia tuohon aikaan. Vahvasti, veikkaisin. Omaan kokemukseeni vaikutti varmasti paljon se, että Madeleine toi minulle mieleen isosiskoni ja sitä kautta omiin lapsuusmuistoihin palaaminen oli helppoa. Etenkin Madeleinen läheinen ja tärkeä suhde isäänsä kosketti minua ja toi mieleeni kultaisia muistoja. Helppohan tällaisesta kirjasta on pitää!



Erityisen paljon rakastin kirjan loppupuolella sitä, että lukujen alussa oli lainaus Lewiss Carrollin kirjoista (suomennoksista Alicen seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaassa). Lainaukset olivat minulle tuttuja ja niiden toisinaan hyvin iloisenkin kuoren alle piiloutuva synkkyys on tavallaan osa minua, niin tiiviisti Carrollin kirjat ovat minuun kasvaneet. Lainaukset rinnastuivat täydellisesti myös Linnuntietä-romaaniin ja lempikirjoihini yhdistyvät mielikuvat lisäsivät tarinan arvoa mielessäni entisestään. Vähän sama asia kuin niiden lapsuusmuistojen kanssa, helppohan on pitää kirjasta, joka tuo mieleen itselle rakkaita asioita.

Vaikka olenkin melkoinen synkkyysfanaatikko, kirja ei kuitenkaan ole liian synkkä. Siksipä uskallan varauksetta suositella sitä kaikille. Linnuntietä on niin monipuolinen kattaus, että siitä löytyy varmasti jotakin jokaiselle. Kieli on niin ihailtavan vaivatonta ja tarina vetävä ja toisinaan hyvin jännittävä, että patistaisin myös vähemmän lukeneet tai yleensä paksuja kirjoja karttavat lukemaan tämän. Nyt minulla on jälleen yksi uusi kirja, jonka lukemiseen voin houkutella (käskeä, uhkailla, lahjoa?) läheisiäni. Näin hienoa kirjaa ei tahtoisi pitää vain omana kokemuksenaan, sen takia tämä taisikin päästä aika lähelle elämäni suurimpia kirjoja eli jo mainittuja Carrollin ihmemaa-kirjoja sekä Murakamin Kafka rannalla -kirjaa. Jos ei vielä tullut selväksi, niin todetaan nyt vielä, että suosittelen! Silti en ylläty, vaikka kirja ei olisi kaikkien mieleen. Onko linjoilla joku, jolle Linnuntietä-lukukokemus oli negatiivinen?

Osallistun kirjalla myös Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Ann-Marie MacDonald
Luettu kirja: Linnuntietä (suom. Kaijamari Sivill)
Alkuperäinen kirja: The Way the Crow Flies (2003)
Sivumäärä: 851
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★


lauantai 4. lokakuuta 2014

Turun kirjamessut: lauantai 4.10.

Nyt on takana toinenkin messupäivä. Taas olin niin aikaisin liikkeellä, että olen nyt jo kotona. Huikeat messut kaikenkaikkiaan! Monipuolinen tarjonta ja kiva, kotoisan leppoisa ilmapiiri. Tykkään!

Mauri Kunnas oli niiiiiiin ihana! Hän kertoi pitävänsä kaikista lammasta pienemmistä eläimistä.


Tommi Kinnunenkin oli niiiiiin ihana. Aivan huippu esiintyjä muuten, ihan jo sen vuoksi soisin Neljäntienristeykselle tämänvuotisen Finlandia-palkinnon. Tai siis toki muutenkin, kirja oli ihan uskomattoman hieno, harmittaa etten koskaan tullut siitä bloganneeksi.


Oli muuten hauskaa, miten sekä Kunnas että Kinnunen puhuivat vaimojensa merkityksestä ja tuesta kirjan luomisessa. Kunnas kertoi, että vaimo huutelee välillä iltaisin, että etkö meinaa lainkaan lopettaa, kun taas Kinnusen vaimo ensin kuuntelee saunan lauteilla kärsivällisesti tarinoihin liittyviä asioita ja sen jälkeen nukahtaa tasan kello 21, jonka jälkeen kirjalija saa rauhassa aloittaa luomistyönsä. Symppistä!

Omat kirjaostokset jäivät tänään yhteen kirjaan. Viime vuonna ostin Charlotte-siskon Shirleyn samantyylisenä Kariston painoksena, tällä on siis jo kaltaistansa seuraa hyllyssä.


Aurinkoisena syyspäivänä huippujen kirjamessujen jälkeen on helppo hymyillä! Kiitos messukeskus ja kirjamessut, ensi vuotta odotellessa :)


perjantai 3. lokakuuta 2014

Turun kirjamessut - perjantai 3.10.

Pääsin ottamaan messulähdön heti aamutuimaan, sillä vietän tänään vapaapäivää. Aamulla varttia yli kymmenen lippukassojen jonot mutkittelivat ulos asti, ihmisiä oli mukavasti liikkeellä! Ensin kiersimme ruokamessut maistiaisineen (ja menetin taas uskoni ihmiskuntaan, käsittämätöntä miten röyhkeitä ihmiset voivat olla ja miten jonottaminen ja muiden huomioiminen on joillekin mahdotonta) ja sitten suunnistimme kirjamessuhalleihin.

Katja Jalkanen (Lumiomena) ja Aino-Maria Savolainen (Amman lukuhetki) kertoivat Linnasta humisevalle harjulle -kirjastaan (haastattelijana Tiina Aalto). Oli mielenkiintoinen keskustelu ja koko ajan tuli nyökyteltyä, sillä olen niin samaa mieltä. Erityishurraukset Bulgakovin, Murakamin, Austenin ja Piin elämän mainitsemiselle!



Aika kului kuin siivillä ja jos äitini ei olisi ollut tarkkana, olisi Riikka Pulkkisen haastattelu mennyt minulta ohi. Onneksi kuitenkin ehdittiin kuuntelemaan häntä, sillä oli todella hauskaa kuulla kirjailijan mietteitä Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän -teoksestaan (haastattelijana Kaisu-Maria Toiskallio). Pulkkinen toi esiin kirjan ironisen puolen ja kun häneltä kysyttiin, että jos kirja olisi ruoka, niin mikä ruoka se olisi, hän totesi osuvasti, että varmaankin sellainen yllättävä suklaa, josta odottaa tiettyä mutta saattaakiin yllättyä ja saada jotain muutakin. Oli mielenkiintoista kuulla, että Iiris Lempivaara on ollut samaan aikaan kirjoitustyön alla kuin Pulkkisen toinen romaani Totta. Se odottaa minulla hyllyssä ja taidankin lukea sen niin pian kuin mahdollista.

Pulkkinen kertoi lukeneensaa kirjablogeista arvioita kirjastaan!
Lisää luettavaa tarttui messuilta mukaan ihan kiitettävästi... En vain voinut vastustaa pöytää, jossa oli kolme Tammen keltaisen kirjaston kirjaa 20 eurolla! Olisin ollut tyhmä, jos en olisi poiminut näitä kotiin. Oman elämänsä sankarin hankkimista omaan hyllyyn Garpin ja Owen Meanyn seuraksi olen harkinnut jo pitkään, Hemingwaysta pidän ja tämä on vielä lukematta ja Odysseus on lopultakin luettava, kun se on omassa hyllyssä. Saa olla vapaasti ikuisuusprojekti, kun kirja on oma ;) Seuraavaksi pitää varmaan suunnata kirjahyllyostoksille...



Divaripuolelta tein myös löytöjä. Tyttökirjakokoelmastani puuttui vielä yksi tärkeä osa, Burnettin salainen puutarha, ihanaa saada se omaan hyllyyn. Victor Hugon Kurjat oli viime vuoden paras lukukokemukseni ja sen vuoksi päätin hankkia hyllyyni vanhat niteet Notre Damen kellonsoittajasta. Tämänkin lukemista odotan innolla.



Mielestäni messut olivat jotenkin monipuolisemmat kuin vaikkapa viime vuonna ja viihdyin tavattoman hyvin. Olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta lähdin jo iltapäivällä kotiin päin jatkamaan lomapäivän viettoa. Huomenna sitten uudestaan! Alla vielä muutama kuva messuilta.

Kiitokset Turun messukeskukselle ja kirjamessuille mukavasta päivästä, huomenna uudestaan.
Kirjamessujen teemana tänä vuonna on Ranska...
...sekä Sastamala.



Ruokamessuilla on juustoa jos jonkinlaista ja maistiaisia enemmän kuin napa vetää.


torstai 2. lokakuuta 2014

Viikonlopun menovinkki: Turun Kirjamessut & omat poimintani messuohjelmasta

 

Nyt on taas se aika vuodesta, kun on luvassa yllätyksiä, iloa, läheisten kanssa oleilua ja riemunkiljahduksia. Joulu? Ei vaan Turun Kirjamessut! Messuvierailu alkaa olla jo vakiintunut perinne ja odotankin lokakuun alkua aina innokkaasti. Messuista erityisen mukavat tekee samaan aikaan olevat Turun Ruokamessut. Onko oikeasti mitään parempaa kuin kierrellä ensin kirjojen keskellä ja sen jälkeen siirtyä ruokamaailmaan herkkuja maistelemaan ja taas toisin päin?

Messujen ohjelmakattaus on taas niin monipuolinen, että kaikille löytyy varmasti jotakin. Minä aion vierailla messuilla perjantaina ja lauantaina ja listasin tähän ohjelmia ja kirjailijahaastatteluita, jotka kiinnostavat minua erityisesti. Keskimäärin tapanani on ollut haahuilla messuilla fiiliksen viemänä ja uppoutua divaripöytien aarteisiin, mutta näiden ohjelmien vuoksi kannattaisi vilkuilla kelloa ja ehtiä lavojen eteen tiettyyn aikaan. Koko ohjelman näette täältä.

Perjantai 3.10.

AGRICOLA-LAVA (A-halli)

Tämä kuulostaa todella kiinnostavalta:

15.45-16.15 Tove 100! Muumi-kirjojen kuvat ja kieli –keskustelu. Osallistujina kuvittajat Sami ja Riina Kaarla ja Päivi Arenius (Tammi) sekä kääntäjä, kirjailija Sirke Happonen (WSOY ja kirjailija Tuula Karjalainen (Tammi). Haastattelijana Katariina Heilala.

Heti perään voisi bongata Rikun ja Tunnan, joita fanitan salaa:

16.15-16.40
Madventuresin maailmanselitys - seikkailun käsikirja kaikkeen (Johnny Kniga). Riku Rantala ja Tunna Milonoff ihmiskunnan ikuisten teemojen äärellä. Haastattelijana Jaakko Pietiläinen.

Lovecraft! <3 Tähän aikaan tosin en enää varmaan jaksa pyöriä messuilla.

17.25-17.50
Lovecraftin kootut teokset (Jalava). H. P. Lovecraft on kauhukirjallisuuden mestari, jonka koottujen teosten suomennosurakka on juuri saatu päätökseen. Kustantaja Markku Jalavaa ja tutkija Juha-Matti Rajalaa haastattelee kustannuspäällikkö Urpu Strellman.

FIORE-LAVA (A-halli)

Pulkkinen on symppis ja kirja oli kiva:

12.00-12.20
Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava). Kuplivan leikittelevä romaani Iiriksestä, joka jätetyksi tultuaan kehittää kumouksellisen, enimmäkseen suklaansyöntiin perustuvan terapiametodin. Haastattelijana Kaisu-Maria Toiskallio.



Lisää fanitusta:

13.20-13.40
Ari Väntänen: Apulanta (Like). Toni Wirtanen ja Ari Väntänen kertovat, miten Apulannasta tuli Apulanta ja miten kirja on avannut muusikoiden ymmärrystä toisistaankin. Haastattelijana Aku-Tuomas Mattila.

Kultarinta odottelee minua hyllyssä, tämä kiinnostaisi sen vuoksi:
15.50-16.10
Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus). Aistivahva ja eeppinen esikoisteos, jonka vaikuttavin päähenkilö on suomalainen, omatahtoinen luonto. Osana sitä kulkevat isä ja tytär, historia sotineen ja luokkataistoineen, kaipuu ja rakkaus sekä metsän syvissä varjoissa hiipivä karhu. Haastattelijana Matti Kuusela.

Ihana Kamala luonto!

16.40-17.10
Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto – Sulassa sovussa (Arktinen Banaani) ja Tuuli Hypén: Veikan metsäretki (Arktinen Banaani). Hengästyttävän kaunis ja kamala luonto kohtaavat Jarkko Vehniäisen ja Tuuli Hypénin kertoessa sarjakuva- ja lastenkirjoistaan. Haastattelija Vesa Kataisto.



KUISTI-LAVA (B-halli)

Ehdoton must see, bloggaajakollegat kertovat kirjastaan, joka on varsin mainio. Toivottavasti moni tulee paikalle ja keksii, että tämä kirja olisi esim. aivan huippu joululahja!

10.50-11.10
Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa (Avain). Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen Tiina Aallon haastateltavana.




Perjantai 4.10.


AGRICOLA-LAVA (A-halli)

Mauri Kunnas olisi hauska nähdä livenä:

10.40-11.00
Mauri Kunnas: Herra Hakkaraisen hilpeät harrastukset (Otava)! Tassulan asukkailla on harrastuksia vaikka kuinka – mutta mikä määrä harrastuksia on lapselle hyväksi, mikä jo haitaksi? Haastattelijana Antti Korhonen

Samoin Tommi Kinnunen olisi hauska nähdä livenä. Kirja oli hieno!

11.00-11.20
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY). Esikoiskirjailijan romaani ihmisistä, jotka rakentavat unelmansa luvattomiin harjakorkeuksiin. Haastattelijana Anna-Riikka Carlson.

KUISTI-LAVA (B-halli)

Turku-historia kiinnostaa tavattomasti. Sitä olisi tarjolla lauantai-iltapäivänä. Kakola-kirjan hankkimista olen harkinnut, messuilla pääsen varmasti sitä hypistelemään!

12.55-13.15
Elämää sotavuosien Turussa 1939-1945. Ennen julkaisematonta tietoa siitä, miten naiset, lapset, työvelvolliset ja kaupunkilaiset elivät ja asuivat sota-aikana ja miten talous mukautui sotavuosiin. Keskustelijoina dos. Pertti Grönholm ja YTM Olli Kleemola. Haastattelijana professori Kari Immonen. Turun Historiallinen Yhdistys.

16.15-16.35
Rauno Lahtinen & Anu Salminen: Kakola, vankilan tarina (Sammakko). Kakola-nimen tuntee jokainen suomalainen. Keskellä Turkua oleva kielletty kaupunki kiehtoo ihmisiä edelleen. Teos kertoo hurjien poikien kodin tarinan 1800-luvun puolivälistä 2000-luvulle saakka. Haastattelijana Seppo Lahtinen.

Kuka muu on tulossa messuille? Ja mitä odotatte messuilta eniten? Kohta mennään, jee!