Tammikuun kuulumisia

Näkymä työpaikan ikkunasta.

Hei rakas blogipäiväkirjani, minullahan tosiaan on tällainenkin paikka, minne kirjoittaa! Kirjajuttujen painopisteen siirtämistä takaisin blogiin olen harkinnut jo pitkään. Kirjasome on kasvanut liian isoksi, hektiseksi ja liikaa aikaa vieväksi. Vaikka kirjagram on tuonut elämääni valtavasti hyvää, olen jo pidempään miettinyt, että aika aikaansa kutakin. Korona-ajan ja vauva-arjen yksinäisyyden täyttämisestä lähtenyt aktiivinen Instagram-kauteni jäi päälle pidemmäksi ajaksi kuin se tuntui hyvältä. Nyt kiehtoo ajatus hitaammasta kirjamediasta, alkuperäisestä rakkaudestani pitkiin blogiteksteihin. Myös se ajatus kiehtoo, että en edes tiedä, lukeeko kukaan tätä koskaan. Instagramin suuri yleisö toki on myös asia, josta olen kiitollinen, mutta minulle sopii paljon paremmin ajatus, että kirjoitan vain itselleni, en sadoille tai tuhansille somekäyttäjille, joiden reaktiot ja viestit tulvivat minulle välittömästi.

Siksipä siis Instagramissa tapahtunut pienimuotoinen joukkopako (valtaapitävien suuruudenhullujen ukkeleiden vuoksi) tuli hyvään saumaan, se oli minullekin viimeinen merkki hiljentää tahtia. Tilini aion pitää siellä jatkossakin, mutta huomattavasti vähemmän aktiivisena. Ehkä vinkkaan siellä uusista blogikirjoituksista, tai sitten en. Mielenkiinnolla seuraan myös, kasvaako jostakin toisesta somealustasta iso kirjayhteisö. Sehän on fakta joka tapauksessa, että minkään alustan voittokulku ei ole ikuinen.

Sateisen tammikuun Turku. Joki hädin tuskin pysyy uomasssaan.

Mutta se somesta. Oikeassa elämässä vuosi on alkanut varsin mukavissa merkeissä. Aloitin uudessa työpaikassa ja uudenlaisessa roolissa. Se jännitti ja olin valmistautunut olemaan aivan poikki. Tammikuu meni kuitenkin mukavammin ja kivuttomammin kuin olisin voinut ikinä ajatellakaan. Vaihtamalla paranee tai ainakin nyt tuntuu käyneen niin. On ihanaa tehdä uusia asioita, tutustua uusiin mahtaviin ihmisiin. Yhtä ihanaa on huomata, että sittenkin osaa aika paljon, että ehkä tuli valituksi työhönsä ihan syystä. Vaihtamalla näkee myös menneisyyteensä kirkkaammin, ja minä näen siellä nyt paljon syitä siihen, miksi olen voinut niin huonosti.

Vaikka en ole ollut niin poikki kuin etukäteen arvelin, olen kuitenkin tehnyt vähemmän muita arkielämän asioita kuin töitä. Luin vain kolme kirjaa, Serj Tankianin muistelmat, Kimmo Ohtosen Pohjolan naalin tarinan ja Margaret Atwoodin Kissansilmän, josta kirjoitinkin eilen. Kuunnellut olen yllätyksekseni mm. David Guettaa ja ei niin yllätyksekseni Mokomaa. Mokomaa pääsen katsomaan ensi perjantaina, vuoden ensimmäiselle keikalleni! Kaikkein suurin kuunteluyllätys on se, että koukutuin Erika ja Irene Naakan Naakkavalta-podcastiin. Minähän en kestä podcasteja (kirjallisuuspodit ovat poikkeus), sillä se on turhaa leikkaamatonta höpinää, joka on enemmän tai vähemmän epäaitoa. Naakkavallan koukuttavuus onkin ehkä siinä, että se tosiaan on aitoa, sisarusten poukkoilevaa juttelua. Nyt odotan perjantaita myös siksi, että silloin tulee uusi jakso.

Uusi sohva, perintötuoli, pappakoira.

Tammikuista talviretkeilyä ennen vesisateita.

Tammikuussa myös liikuin paljon ja se oli ihanaa. Aloitin Juoksuklubin kurssin, jossa kuulokkeista minulle kerrotaan, miten ja milloin pitää juosta. Se sopii nykyiseen mielentilaani oikein hyvin. Olen aiemmin tehnyt Storytelistä Juoksuklubin juoksu- ja kävelykurssit, jos ei halua ostaa kurssia, suosittelen kokeilemaan näitä. Liikkumisen vastapainona olen nauttinut uudesta sohvastamme, jonka hankkimista harkitsimme vuosia. Nyt meillä on kirjaimellisesti sohvannurkka, on muuten maineensa veroinen.

Vaikka 4-vuotiaan kanssa on toki melkoista vääntämistä aiheesta kuin aiheesta, elämä on nyt täynnä tosi ihania hetkiä. Yksi parhaimmista oli se, kun aloimme lukea lapsen nimikkokirjaa, jossa siis seikkailee hahmo, jolla on sama nimi kuin hänellä. Se oli iso juttu, kun lapsi huomasi kannesta tutun nimen. Iltojen pitenemistä odotan etenkin siksi, että sitten ehtii työpäivän jälkeenkin kunnolla metsään. Lähiretkeilyä olemme harrastaneet myös talvella, mutta kevään retkeilyjen alkamista odotan hurjasti. Moni haaveilee ulkomaanmatkoista, minä haaveilen matkasta Somerolle! Häntälän notkot ovat vielä näkemättä.

Vuoden 2025 ensimmäisen kuukauden päätti lehtopöllön huhuilu lähimetsässämme. Helmikuu alkoi ihmeellisellä valolla. Pianhan kevät on jo täällä, mutta sen odottamisen sijaan koitan keskittyä nauttimaan tästä hetkestä, vielä hetken kanssamme hiipivästä hämärästä ja hitaudesta.