torstai 26. kesäkuuta 2014

Margaret Atwood: Yli veden


Margaret Atwood tuntuu olevan blogimaailmassa hyvin arvostettu kirjailija. En ole perehtynyt hänen tuotaantoonsa tarkemmin, mutta kun kirjastossa näin tutunnimisen nimen hyllyssä, nappasin kirjan mukaani. Yli veden ei ollut mikään maailmoja mullistava ja ikimuistoinen kokemus, mutta se antoi uskoa siihen, että Atwood saattaisi olla minulle hyvinkin mieluinen kirjailija, joka pystyy suorastaan taikatemppuihin. Yli veden on kirjailjan varhaistuotantoa ja odotankin innolla, millaisiin suorituksiin hän on pystynyt kehittyessään kirjailijana vaikkapa kirjojen Orjattaresi ja Ryövärimorsian, joista muistan kuulleeni ylistystä, kohdalla. Ehkäpä minun on tunnustettava myös, että omasta kirjahyllystäni löytyy Atwoodin Sokea surmaaja, jonka olen ostanut kirjamessuilta puhtaasti upean kannen vuoksi sekä Nimeltään Grace, jonka ostin pari viikkoa sitten Vaasan pääkirjaston poistomyynnistä. Kaikki edellytykset kirjailijan tuotantoon tutustumisen jatkamiseen ovat siis olemassa.

Tuosta omasta kirjahyllystä pääsenkin aasinsillan kautta sellaiseen asiaan, että heinäkuussa lukemisaikani tulee vähenemään radikaalisti. Ensinnäkin junamatkustaminen vähenee heinäkuun ajaksi (hip hip hurraa!) ja toiseksi meille tulee mukava yllärimuutto elokuun alussa ("ollaan jo vuokrattu teidän asunto eteenpäin, hups!"). Ihan positiivisia juttuja toisaalta, mutta hieman kauhulla jo suhtaudun siihen, tulenko löytämään lainkaan aikaa lukemiseen. Kirjahyllykin pitää pakata (ja salaa haaveilla siitä, josko muuton yhteydessä olisi hyvä tekosyy käydä vähän tutkailemassa huonekalukauppojen kirjahyllyvalikoimaa...). Lukemisen vähenemisen myötä blogikin tulee siis mitä luultavammin hiljenemään, mutta elokuussa palaan sitten taas kertarytinällä. Silloin minulla on kesälomaakin ja kyllähän sitä pitää ensi tilassa päästä lukumaratoonaaman myös uudella asunnolla ;)

Elämän väliintulosta huolimatta nyt pari sanaa Atwoodistakin. Yli veden on varsin lyhyt, mutta syvällinen kertomus naisesta, joka palaa omaan menneisyyteensä keskellä Kanadan jylhää luontoa mökkeillessään yhdessä ystäviensä kanssa. Kudelmaan liittyy muistot naisen parisuhteesta, isästä sekä naisen minuudesta. Vanhojen kalliomaalausten etsiminen limittyy naisen oman lähihistorian kanssa ja kaiken taustalla on vahvasti luonto, joka tuo sekä turvaa että arvaamattomuuta. Tarinaan yhdistyy erikoisesti myös ihminen vastaan luonto- sekä amerikkalainen vastaan kanadalainen -asetelmat.

Yli veden oli jokseenkin vaikea kirja sen kaikkien sivuhaarojen, mutta silti varsin yksinkertaisen tarinan vuoksi. Jotakin lumoavaa siinä kuitenkin oli ja taidankin haluta lukea lisää Atwoodia vielä tämän vuoden aikana. Mitä Atwoodin kirjoista suosittelisitte minulle seuraavaksi?

Kirjailija: Margaret Atwood
Luettu kirja: Yli veden (suom. Matti Kannosto)
Alkuperäinen kirja: Surfacing
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1972
Sivumäärä: 240
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Eric Williams: Hyppyarkku


Tarina siitä, miten päädyin lukemaan tämän kirjan, ei olekaan ihan tavanomainen. Kerroin joskus viime kesänä työkaverilleni lukuharrastuksestani ja listastani. Hän alkoi muistella lukemiaan kirjoja ja erityisesti yhtä koulupoikana lukemaansa, mieleen painunutta jännityskertomusta nimeltä Hyppyarkku. Mainitsin, että nykyisin netistä löytää aika helposti minkä kirjan tahansa ja pian työkaverini kertoikin ostaneensa kirjan. Minä sain kirjan lainaan ja olipa muuten mukava lukukokemus! En yhtään ihmettele, että kirja oli jäänyt työkaverini mieleen niin elävästi.

Hyppyarkku sijoittuu Stalag-Luft III -vankileirille toisen maailmansodan maininkeihin. Tunnelma on hyvin samankaltainen kuin Vankileiri 17 -elokuvassa (jota myös suosittelen todella lämpimästi). Vankien päivät kuluvat juttelulla, pelailulla ja pakosuunnitelmien hiomisella. Pakoyritykset ovat yleisesti ottaen tuhoon tuomittuja ja kiinnijäämisriski on suuri, sillä vankileirillä saksalaiset nuuskijat tarkkailevat vankien toimintaa jatkuvasti ja mikään ei jää heiltä huomaamatta. Troijan hevosen tyyliin miehet kuitenkin keksivät nerokkaan pakosuunnitelman. Rakennettaan hyppyarkku, sellainen jonka päällä joku voi voimistella ja tehdä hyppyjä samalla, kun arkun sisällä voidaan suorittaa pakotunnelin kaivuutöitä. Kaikki tulee suunnitella huolellisesti, sillä jo hiekan pois kuljettaminen on hyvin vaativaa. Kirjassa onkin ilahduttavia varmasti jokaista insinöörihenkistä poikaa (ja tyttöä!) kiinnostavia yksityiskohtaisia kuvia arkusta ja tunnelista.



Pakotunnelin kaivaminen on jännittävää luettavaa ja samoin mitä seuraa siitä, kun miehet vihdoin pääsevät vankileirin ulkopuolelle. Pako, kiinnijäämisen pelko, mutta toisaalta vankileirikarkurin erikoinen, moraalisesti tavallista vankia ylempi, asema muodostavat kiintoisan ja eheän kokonaisuuden, jonka vuoksi tällainen yleensä toiminnalle haukotteleva lukijakin oli jatkuvasti kiinnostunut tapahtumien kulusta. Kolme brittiupseeria, jotka ensin pyrkivät ulos leiriltä, mutta jotka ulos päästyään eivät kuvainnoillisesti ole yhtään sen vapaampia kuin leirillä ollessaankaan, ovat oikeastaan aika liikuttavia hahmoja. Rankat sotakokemukset jäävät taustalle, kun miehillä on yhteinen pyrkimys, luottamus toisiinsa ja silmissä siintävä toivo vapaudesta.

Kirjan parasta antia oli kuitenkin ehdottomasti sen elävä, hersyvä ja aidontuntuinen dialogi. Vauhdikas vuorosanojen pompottelu hahmolta toiselle toi kirjaan rytmiä ja siihen mainiosti sopivaa tiivistä tunnelmaa. Hyppyarkun päähenkilöihin oli helppo kiintyä ja heille toivoi pelkkää hyvää. Toivoisin kovasti, että nykyajankin koulupojat lukisivat tällaista kirjallisuutta, mutta Hyppyarkku taitaa monien aikalaistensa tavoin olla osa pitkälti unohdettua mutta varsin mainiota jännityskirjallisuuden historiaa.

Osallistun kirjalla Hei me lusitaan -lukuhaasteeseen sekä Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Eric Williams
Luettu kirja: Hyppyarkku (suom. Ville Repo)
Alkuperäinen kirja: The Wooden Horse
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1949
Mistä hankittu: Lainassa työkaverilta
Sivumäärä: 283
Arvostelu:  ★★★

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Sarah Waters: Yövartio


On kulunut jo monta viikkoa siitä, kun sain luettua Sarah Watersin Yövartion. Muistikuvani kirjasta alkavat olla jo aika hatarat (miten voin unohtaa niin nopeasti?), mutta haluan silti kirjoittaa edes jotakin lyhyttä kirjasta. Waters on minule mieluisa kirjailija ja aiemmin olen lukenut häneltä Fingersmithin sekä Tipping the Velvetin. Yövartio (Nightwatch) oli ensimmäinen Waters, jonka luin suomeksi käännettynä.

Yövartio sijoittuu tuttuun watersmaiseen tapaan menneen ajan Lontooseen, tällä kertaa toisen maailmansodan aikaan. Tarina alkaa sodan jälkeisistä vuosista, mutta sodan aikaisiin tapahtumiin taannehditaan kirjan jälkipuoliskolla. Kaikkea leimaa sodan kauhut, pommitusten hirveys, pelko, ruumiit ja tuska. Hahmojen kokemukset sodassa ja se miten he kokevat sodan tuo kirjaan mielenkiintoista psykologista syvyyttä.

Waters on mestarillinen luomaan eläviä maisemia ja hänen maalailemansa Lontoo on pimeä, kylmä ja kellarintuoksuinen. Kirjan hahmot luovivat pitkin Lontoon katuja ja ovat sisimmissään yhtä kolhiintuneita kuin sodan runtelema Lontoo. Kaikilla on pahoja muistoja, traumoja ja salaisuuksiakin.

Watersin kirjoitustyyli on niin vangitseva ja toisaalta viihteellinen, että kirjan lukeminen on pakostikin miellyttävää. Minun on kuitenkin nyt pakko tunnustaa, että olin vähän pettynyt siihen, että se mistä Waters on kuuluisa, naistenvälisen rakkauden kuvaamisesta, oli niin voimakkaasti läsnä tässäkin kirjassa. Yövartiossa tuntui olevan liikaa samoja piirteitä esimerkiksi Tipping the Velvetin kanssa, jonka vuoksi olin hieman kyllästynyt ja en kovinkaan vaikuttunut. Waters tuntuu toistavan itseään.

Watersin tuotannosta minulla onkin enää lukematta Vieras kartanossa, jota olen kuullu kehuttavan (ja joka taitaa poiketa tästä Watersin lesboteemasta!) sekä Affinity. Taidan jatkossakin lukea Watersia englanniksi, sillä hämyisään dickenmäiseen aivan ilmiömäisesti kuvattuun maailmaan englannin kieli tuntuu sopivan paremmin. Tämä Helena Bützow:n suomennos oli kyllä mainio, sitä ei käy kieltäminen.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Kirjassa on yli 500 sivua, joten rasti ruutuun kirjabingoon!

Kirjailija: Sarah Waters
Luettu kirja: Yövartio (suom. Helena Bützow)
Alkuperäinen kirja: Nightwatch
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2006
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 509
Arvostelu: ★★★


lauantai 21. kesäkuuta 2014

Karl Ove Knausgård: Taisteluni (kolmas kirja)


Bloggaukseni Knausgårdin, tuon kummallisen norskin, Taisteluni-sarjan kahdesta ensimmäisestä kirjasta löytyy täältä. Kahden ensimmäisen kirjan perusteella odotin tästä kolmannesta kirjasta vähintään yhtä rankkaa, kummallista ja toisaalta ihmeen kiehtovaa matkaa. Vastoin odotuksiani kirja ei ollutkaan niin rankka kuin edeltäjänsä, mutta varsin kiehtova se oli. Kolmas osa muodostuikin tähänastisista Taisteluni-kirjoista suosikikseni.

Ensimmäinen kirja keskittyi Karl Oven teinivuosiin ja toinen kirja aikuisen miehen perhe-elämään. Kolmas kirja sen sijaan sijoittui lähes kokonaan Karl Oven lapsuuteen ja kouluvuosiin. Juuri tuon ikävaiheen vuoksi kirja ei ollut niin rankka kuin aiemmat. Lapsen viattomuus sai aikaan niitä sympatiantunteita, jotka kahta ensimmäistä kirjaa lukiessani jäivät puuttumaan.

Karl Oven ankara isä häilyy koko ajan taustalla pelottavana ja lapsen kasvuun vaikuttavana synkkänä hahmona. Äiti on pojalle rakas ja tärkeä, mutta isä on kuitenkin se, joka eniten ratkaisee sen, millaista perheen elämä on. Karl Oven veli Yngve on varsin sympaattinen tyyppi ja veljesten välinen yhteys on suorastaan herkistävää. Perheessä on selvästi ongelmia, mutta jotenkin Karl Oven lapsuus vaikuttaa kuitenkin olleen suhteellisen onnellinen. Hänellä on kavereita, harrastuksia ja paljon aikuisia, jotka välittävät hänestä. Sen verran onnellinen, että hieman hämmästyttää, miten epätasapainoinen tyyppi hänestä myöhemmin kasvoi. Karl Ove on toki hyvin herkkä jo poikana ja herkkyys saa usein isän vielä vihaisemmaksi.

Ensimmäisen ja toisen kirjan tavoin tämä kolmaskin kirja jätti minulle varsin hämmästyneen olon. Tässä tapauksessa hämmästys on kuitenkin suurimmaksi osaksi ihailunsekaista ihmettelyä. Kirja on nimittäin niin tarkka kuvaus lapsuudesta, siitä mitä lapsi tuntee ja ajattelee, että enpä ole moiseen aiemmin törmännyt. Kirja toi mieleen takaumia omasta lapsuudesta, ala-asteen pihaleikeistä, epävakaista kaverisuhteista, peloista ja mielikuvituksen voimasta. Knausgård on selvästi tehnyt melkoisia matkoja alitajuntaansa ja jo kadonneihin muistoihin. Lapsuus on kummallinen osa menneisyyttä. Se on syy sille, miksi ihminen on tullut sellaiseksi kuin on, mutta siitä on vaikea muistaa mitään konkreettista. Yksittäiset muistot käsittävät koko pitkän lapsuuden, mutta ihminen ei muista kunnolla, millaista oli, mitä ajatteli ja miten näki maailman. Siihen nähden Knausgårdin tarkka muistelu on uskomatonta.

Kahden ensimmäisen kirjan jälkeen olin vaikuttunut, mutta hieman turhan ahdistunut odottaakseni oikein suurella innolla kirjan viimeisiä osia. Kolmas kirja oli kuitenkin niin taidokas ja toisinaan jopa kaunis, että nyt en malttaisi odottaa kahta viimeistä osaa. Knausgård on omalaatuinen ja harvinaisen rehellinen kirjailija, nero ainakin omassa luokassaan.

Kirjailija: Karl Ove Knausgård
Luettu kirja: Taisteluni III (suom. Katriina Huttunen)
Alkuperäinen kirja: Min Kamp. Tredje bok.
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2013
Sivumäärä: 450
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

torstai 19. kesäkuuta 2014

Kesälukumaraton III - junan viemää


Hellurei ja maratonmaiset tunteet! Suunnilleen sillä hetkellä, kun tämä teksti ilmestyy nettiin, minä tulen ulos konttorin ovesta ja matkalla rautatieasemalle hyppelen muutaman ilohypyn mennessäni (kuvainnoillisen, totta puhuakseni ei tuon täyteen tungetun rinkan kanssa juuri hypellä).

Lukuaika alkaa arvion mukaan noin kello 12:10 ja päättyy noin 16:55 riippuen siitä, onko juna ajoissa vai myöhässä. En oikein voi muuten liittyä VR:n mollauskerhoon, kun vuoden ja melkein kolme kuukautta reissattuani joka viikonloppu, on juna ollut pahimmillaan 20 minuuttia myöhässä pääteasemalleen päästessään. Ja tuokin on tapahtunut vain kaksi kertaa. Tosin ei pitäisi mennä sanomaan, kun luultavasti juuri tänään sitten käy toisenlainen tuuri, mutta sittenpähän vain olisi enemmän lukuaikaa.

Mahdollisesti pääsen tekemään pikapäivityksen blogiin Seinäjoki - Tampere välillä, mutta en menisi vannomaan. Saattaa siis olla, että tämä teksti päivittyy vasta illemmalla. Joka tapauksessa suunnitelmana on aloittaa Hämyllä!

Melko hämärää meininkiä!
Tämä minun maratonpätkänihän ei poikkea mitenkään normaalista viikonloppumatkastani, mutta ympäri blogistaniaa on tällä hetkellä menossa jo melkoisia blogisuorituksia ja monet aloittavat maratoninsa tänään. Käykäähän tutustumassa ja tsemppaamassa minunkin puolestani ja huisin mukavaa maratonpäivää kaikille!

Klo 12:10 (arvio)
Lukeminen alkaa William S. Burroughsin Hämyllä

Klo 14:28
Hurraa! Seinäjoelta asti olen pyrkinyt blogiin tekemään päivitystä, nyt ohitettiin jo Parkano ja lopultakin olen viestin muokkaustilassa! Saa nähdä onnistuuko tallentaminen ennen Tamperetta... Työn alla on ollut kaksi varsin nopealukuista kirjaa, Hämy, joka osoittautui ihan ok:ksi, kenties paremmaksi kuin Nisti sekä Calvinon Näkymättömät kaupungit, joka on hieno, mutta josta en taida ymmärtää ihan kaikkea... Ihmiset ovat olleet ihanan hiljaisia. Seinäjoen asemalla oli ainut häirikkö, juhannusjuhlinnat jo ilmeisesti aloittanut tyyppi, joka halusi välttämättä kysyä minulta sellaisen kuulemma varsin henkilökohtaisen kysymyksen, että onko nyt sellainen päivä kuin aaton aatto. Jep jep!

Sivuja luettuna: 243

Klo 19:08
Kotona olen ollut tässä jo jonkin aikaa. Viimeisellä junapätkällä lukeminen ei enää onnistunut, sillä takanani istui kaksi kurkut suorana huutavaa kaka... itseään toteuttavaa lapsosta. Edes Pää kii kuulokkeissa ei auttanut. Kuitenkin sain luettua loppuun kaksi kirjaa junamatkani aikana, sivuja yhteensä 310 eli ihan kivasti. Kumpikin kirjoista kuuluu 1001-listalle (vaikka eihän minun sitä pitänyt miettiä...)

Maratonaikaahan minulla olisi siis huomiseen puoleen päivään asti, joten enpä vielä lyökään pistettä tälle maratonille, tiedä vaikka vielä ehtisi lukemaankin. Joka tapauksessa oikein mukavaa, rauhallista ja lukuisaa/lokoisaa juhannusta kaikille!

Pe klo 10:58
Go'morron! Nappasinkin juhannusaattoaamun sateisiksi tunneiksi kaverikseni Winmanin Kani nimeltä jumalan. Taidan lukea tätä vielä tunnin kello kahteentoista asti, jolloin maratonaikani virallisesti päättyy. Aika mukava tällainen maraton, joka ei edes tunnu maratonilta. Kani nimeltä jumala on jo nyt ihan selvästi Minun Kirjani.

Klo 12:00
No niin, nyt on kulunut kutakuinkin vuorokausi siitä, kun aloitin lukemisen junassa. Kani nimeltä jumalassa pääsin tänä aamupäivänä sivulle 208, joten lopullinen maratonini sivumäärä (yllättävänkin suureksi kasvanut) on:

518 sivua

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

William S. Burroughs: Nisti


En osaa sanoa, mikä minuun meni, kun lainasin kirjastosta William S. Burroughsin Nistin. Huumehörhökirjallisuus ei ole tippaakaan minun juttuni ja Nisti-niminen kirja on näin ollen hyvin kaukana siitä, mitä mieluiten luen. Jostakin syystä kuitenkin nappasin kirjan mukaan (kuten myös Hämyn, jonka aion lukea huomisella junaminimaratonilla).

Nisti oli kuitenkin jollakin tavalla hyvin erilainen huumehörhökirja kuin aiemmin lukemani kirjat. Se oli raadollisen rehellinen, ei tippaakaan ihannoiva tai humoristiseen otteeseen pyrkivä. Nistin minäkertoja kertoo rehellisesti ja avoimesti omasta huumehistoriastaan, ensimmäisistä kerroista, siitä kun huomaa olevansa riippuvainen, siitä kun hakeutuu hoitoon, luulee päässen jo kamasta irti ja siitä, miten kierteeseen on taas hyvin helppo upota.

Raadollisuuden, joka sisältää niin pelottavat hallusiaatiot kuin kammottavat vierotusoireetkin, vuoksi kirja kuuluukin enemmän valistaviin ja "hyi, ei koskaan" -tyylisiin kirjoihin kuin "siistiä"-kirjoihin. Ja tottahan toki tässäkin kirjassa on otettava huomioon se, että kirja on ilmestynyt niinkin varhain kuin vuonna 1953. Tuohon aikaan sen sisältö on ollut varmasti shokeeraava.

Vaikka yllätyinkin kirjasta positiivisesti, se ei silti poista sitä tosiseikkaa, että romaani oli yksinkertaisesti 188-sivuinen kertomus siitä, mitä huumeet tekevät ihmiselle ja mitä ihminen on valmis tekemään huumeiden eteen. Ei siis enempää ja vähempää kuin sataprosenttinen huumehörhökirja, jollaisia tuntuu 1001-listallakin olevan yllättävän paljon

Kirjailija: William S. Burroughs
Luettu kirja: Nisti (suom. Jaakko Yli-Juonikas)
Alkuperäinen kirja: Junkie
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1953
Sivumäärä: 188
Arvostelu: ★★

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Blogistanian kesälukumaraton 19.6.2014 - tulossa minimaraton kiskoilla!



Kirjablogimaailman paras hullutus on lukumaraton, jonka idea on varsin yksinkertainen: luetaan vuorokauden aikana niin paljon kuin ehditään ja jaksetaan ja mielellään raportoidaan tuosta suorituksesta blogiin. Kirjabloggaajilla oli viime kesänä parikin yhteistä maratonpäivää, jolloin bloggaajat ympäri kirjablogistanian maratoonasivat samaan aikaan ja kävivät samalla tsempaamassa muita maratoonareita.

Minä en päässyt osallistumaan töiden vuoksi noille yhteisille maratoneille, mutta omia maratoneja olen pitänyt jo muutaman. Tänäkin vuonna ehdin jo huokailemaan, etten pääse mukaan, kunnes tajusin, että juuri tuona kyseisenä torstaina istun joka tapauksessa junassa 4,5 tuntia ja joka tapauksessa käytän tuon ajan lukemiseen. Miksipä siis en samalla liittyisi lukevaan porukkaan, vaikkakin maraton jää osaltani lyhyemmäksi.

Anna minun lukea enemmän -blogissa on listattuna kaikki ne blogit, jotka ovat torstaina mukana maratonilla. Lisäksi sieltä löytyy linkit aiempiin maratonkoonteihin sekä maratonin säännöt. Kun lukuaikani on varsin rajallinen (junamatkan loputtua minulla lienee runsaasti muutakin tekemistä kuin lukeminen) en tule maratonin aikana valitettavasti juurikaan seuraamaan muiden etenemistä enkä ole varma, onnistunko päivittämään blogianikaan matkan aikana. 4,5 tuntiin sisältyy kaksi junan vaihtoa, joten ihan keskeytyksetöntä lukuaikaa tuo ei tule olemaan. Lisäksi olen jo etukäteen varma, että saan samaan junanvaunuun ne kaikista äänekkäimmät ja häiritsevimmät kanssamatkustajat...

Kovin montaa kirjaa ei tuossa ajassa saa luettua, joten mukana reissaava kirjapinoni on jälleen kerran täysin ylimitoitettu. Haaveilenkin, että juhannusviikonloppuna olisi hetkinen aikaa jatkaa tuon pinon lukemista. Junaseurakseni tulevat:

Margaret Atwood: Yli veden (240 sivua)
Olen tässä sivulla 66 eli hyvässä vauhdissa. Voi olla että jätän tämän suosiolla maratonin ulkopuolelle, sillä haluan keskittyä sataprosenttisesti tarinaan.

Jane Austen: Viisasteleva sydän (311 sivua)
Päätin että tänä kesänä haluan lukea pitkästä aikaa Austenia! Austen pokkarina tuntuu jotenkin kummallisella tavalla väärältä...

Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit (167 sivua)
Calvino on tosi jees, olisikohan tämäkin?

William S. Burroughs: Hämy (143 sivua)
Iso fontti! Tätä olen harkinnut shokeraavaksi aluksi maratonille, kerralla hereille työpäivän jälkeen?

John Irving: Kaikki isäni hotellit (490 sivua)
Mietin kirjastossa, mitä ihan tosissani haluaisin lukea tänä kesänä ja Austenin lisäksi mieleen tuli heti John Irving. Tämä on vielä lukematta, eikä välttämättä ehdi tulla aloitetuksi maratonin aikana.

Porukka ei ole mitenkään kiveen kirjoitettu, voi olla että joku jääkin kämppävahdiksi ja jokin toinen kirja pääsee mukaan. Tämänkaltaisella miehityksellä kuitenkin ajattelin lähestyä tätä pikakelauksella suoritettavaa maratoniani. Siispä torstaina noin kello 12:15 minä nappaan käteeni kirjan jos toisenkin samalla kun juna kuljettaa minut raiteita pitkin juhannuksen viettoon. En malta odottaa!

Söpön logon teki M. Carole

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori


Tiedättekös, minulla on ensimmäistä kertaa koko blogini puolitoistavuotisen historian aikana sellainen olo, että en jaksa lukea klassikoita, noudattaa listoja, miettiä haasteisiin sopivia kirjoja tai lukea mitenkään tavoitteellisesti. Sinänsä ihme, ettei tuollainen olo ole iskenyt aiemmin, sillä melkoista rankkaa klassikkopyöritystähän tämä lukeminen on viime aikoina ollut. Olen tähän hetkeen mennessä lukenut tänä vuonna jo 62 kirjaa, joista ihan vain muutama on ollut puhtaasti viihteellinen. Suurin osa kirjoista on toki ollut ainakin jossakin mielessä viihteellisiä, mutta niiden lukemiseen on myötävaikuttanut niiden olemassaolo jollakin listalla tai osallistuminen haasteeseen. Eli toisin sanoen niihin on liittynyt jonkinlainen suoritusefekti.

Koskapa olen helposti asioita suorittava ja en missään nimessä halua, että harrastuksenikin muuttuvat vain suorittamiseksi, päätinkin heittäytyä nyt muutamaksi viikoksi aivan täysin kirjavirran vietäväksi ja lukea ihan vain sitä mitä huvittaa. Kuukauden klassikkohaasteeni on ollut antoisa ja aion sitä jatkaakin, mutta on pakko myöntää, että siinä on omat riskinsä muuttaa mukava harrastus tiukaksi suoritukseksi. Siispä unohdan nyt hetkiseksi kaikki listat, haasteet ja muut! Todennäköisesti tulen silti keskittymään ensisijaisesti listojen kirjoihin, mutta aikarajat joutavat nyt pannaan.

Veera Niemisen Avioliittosimulaattori, jonka nappasin sen kummempia miettimättä mukaan pikalainahyllystä kirjastosta, osoittautui aivan mahtavaksi kirjaksi tähän hömppää ja rentoutta kaipaavaan olotilaan. Kirjan lähtökohta on varsin perinteinen: Tyttö rakastuu poikaan päätäpahkaa ja ensisilmäyksellä. Poikakin rakastuu tyttöön. Seurustellaan ja haaveillaan yhteisestä tulevaisuudesta. Kirjan perinteinen lähtökohta saa kuitenkin hauskaa ja reipasta pontta siitä, että unelmien prinssin takaa löytyykin varsinainen haaste: varsinaissuomalainen appiukko ja appiukon veli, varsinaissi uggoloi siis. Miehet ja unelmien prinssin pikkuveli asustelevat maatilalla, jonne tarinan naisenkin kenties jonakin päivänä olisi sopeuduttava ja siksipä tuo reipas ja puhelias karjalaisnainen lähtee kuukaudeksi miehensä suvun pariin maalle Varsinais-Suomeen. Kuukausi toimii avioliittosimulaattorina eli kokeena siitä, mitä tuohon mieheen sitoutuminen oikein toisikaan tullessaan.

Eipä tarvitse olla kummoinenkaan selvännäkijä arvatakseen, että kriisihän siitä syntyy, kun kaksi kulttuuria törmää. Neljän miehen taloudessa asiat ovat jääneet junnaamaan paikallaan talon emännän kuoleman myötä. Perhetuttu käy siivoamassa, leipomassa pullaa ja siivuttamassa viikon leivänpäällystomaatit kelmun alle jääkaappiin. Appiukko ja hänen veljensä eivät paljon puhu eivätkä pukahda ja jos puhuvatkin, ei tuosta puheesta saa mitään selvää. Itäsuomalainen Aino pohtii, mikä hänessä on vikana ja miksi hänestä, ihanneminiästä, ei pidetä. Jussi sentään on niin ihana mies, että sen takia kannattaa vähän kestääkin ja edes koittaa yrittää, vaikka vaikeaahan se on. Ruokapöydässä kuulee oman nielaisunsa äänen ja kellon tikityksen, eikä ketään tunnu edes hämmästyttävän se.

Nythän on niin, että minä olen juuriltani puoliksi varsinaissuomalainen ja koko elämäni (näitä työpaikkakuntia lukuunottamatta) Varsinais-Suomessa elänyt Minun sukuni siellä päin on sellaista, että jos haluaa saada suunvuoron, on pakko huutaa päälle. Onneksi sanat ovat kuitenkin sen verran lyhyitä ja töksähteleviä, että niiden väliin ehtii huikkaamaan sen omankin sanottavansa. Sitten olen kyllä päässyt tutustumaan toiseenkin, osittain varsinaissuomalaiseen sukuun, jossa ensimmäisiä kertoja kahvipöydässä istuessani koin erittäin samankaltaisia hetkiä Ainon kanssa. Kuuntelin kellon tikitystä ja päänsisäistä jukeboksiani ja mietin kuumeisesti, mistä tikusta keksisin vielä tehdä asiaa, kun kaikki muut ovat ihan hiljaa. Enpä kovin montaa kertaa joutunut pohdiskelemaan tuollaisia ennen kuin tajusin, että hiljaisuus ja se, ettei ole pakko puhua, jos ei ole asiaa, on yksi maailman parhaista asioista. Nykyisin tunnen oloni varsin kotoisaksi kummankin varsinaissuomalaisen ääripään joukossa. Tästä johtuukin se, että olin kirjaa lukiessa koko ajan Jussin perheen puolella ja itäsuomalainen kälättäjä vähäsen ärsytti. Pakkoko sen Ainon oli koittaa väkisin keskustella ja muuttaa hyväksi todettuja rutiineita.

Hieman surkuhupaisasti kirjan huvittavin anti olikin juuri se omaan nilkkaan osunut pilkka. Nieminen kuitenkin avaa hahmojaan kauniisti ja ymmärtäväisesti. Väärinymmärrysten takana on ujoutta ja ehkä jurouttakin, mutta lopulta ollaan kaikki kauniissa yhteisymmärryksessä ja rauhassa. Teksti on parhaimmillaan hiljavaltosmaista maalaisromantiikkaa ja kohellusta, sangen viihdyttävää, hupaisaa ja keveää. Tässäpä täydellinen hyvänmielenkirja valoisaan juhannusyöhön tai toki muuhunkin ajankohtaan.

Tällä ruksin kirjabingosta kohdan "romantiikka".

Kirjailija: Veera Nieminen
Kirja: Avioliittosimulaattori
Julkaisuvuosi: 2013
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 267
Arvostelu: ★★★

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Albert Camus: Kapinoiva ihminen

Kirjabloggaajan extreme-harrastus: kirjan kuvaaminen ikkunalaudalla, jännitystä elämään!

1001-listan kirjat taitavat olla vähintään 99-prosenttisesti kaunokirjallisuutta. En olisi tullut edes ajatelleeksi, että listalta voi löytyä pohdiskelevampaakin kirjallisuutta, ellen olisi halunnut lukea listalta viimeistä lukematonta Camus'ta, Kapinoivaa ihmistä.

Jos nyt ihan totta puhutaan, olin aavistuksen järkyttynyt, kun tajusin mikä Kapinoiva ihminen oikein on kirjojaan. Camus'n Sivullinen ja Rutto ovat ihastuttaneet minua avoimuudellaan ja lakonisuudellaan ja jotenkin kuvittelin, että Kapinoiva ihminen noudattaisi samaa sarjaa. Teos olikin vaativa ja varsin vaikeastilähestyttävä esseekokoelma, jossa tuo fiksu ranskalainen pohtii maailmaa, vallankumousta ja ihmistä vallankumouksen ja kapinan pyörteissä. Tässä suomennetussa laitoksessa on oikeasti koottuna esseitä useammasta Camus'n teoksesta ja alkuperäisestä L'homme révolté -teoksesta on mukana vain otteita kolmisenkymmentä sivua. Mietin jo, voinko edes merkitä kirjaa luetuksi tuon lyhennetyn version takia, mutta totesin, että eipä taida olla varaa nipottaa tässä asiassa. Tekstejä ei ole (googlailuni perusteella) edes suomennettu enempää ja jo tätä lukukokemusta voin pitää saavutuksena. Vaikka löytäisinkin esseekokoelman kokonaisuudessaan englanniksi käännettynä, tuskinpa jaksaisin kahlata sitä loppuun asti. Huijari kuittaa ja vetää taas yhden kirjan listalta yli ilman tunnontuskia.

Pohdiskelevat esseet eivät taida olla ihan sitä, mitä tahdon lukea vapaa-aikanani. Fiksut ajatukset menivät vähän ohi korvien, kun en jaksanut pysähtyä miettimään jokaista lausetta erikseen. Nopeana romaaninlukijana tämänkaltaiseen tekstiin yhtäkkinen siirtyminen sai aivoni hämmentyneeseen tilaan. Kolmekymmentä sivua tällaista pyörittelyä oli ihan tarpeeksi:

"Kaikkeen kapinaan sisältyy samalla ulkopuolisen tunkeutujan torjuntaa sekä oman itsensä jonkin osan täydellistä, välitöntä hyväksymistä. Kapinoiva suorittaa tiedostamattakin jonkinlaisen arvoasetelman, joka kuitenkin on niin perusteltu, että hän pitää siitä kiinni vaarojenkin keskellä. Siihen saakka hän ainakin oli vaiti, jättäytyneenä epätoivon valtaan, jossa ihminen hyväksyy elämänehtonsa vaikka pitääkin niitä epäoikeudenmukaisina. Vaitiololla ihminen saa ympäristönsä uskomaan, ettei hän arvostele eikä toivo mitään." s. 108.

Camus on joka tapauksessa yksi niitä kirjailijoita, joita oikein tosissani fanitan. Ja kaipa tällä hieman säälittävällä suorituksella kuitenkin saa taas yhden osallistujan kuitattua 14 nobelistia -haasteeseenkin. Kirjalla osallistun myös Vive la France! -haasteeseen.

Kirjabingossa vedän yli kohdan "lainattu kirja".


Kirjailija: Albert Camus
Alkuperäinen kirja: L'homme révolté
Akuperäinen julkaisuvuosi: 1951
Luettu kirja: Kapinoiva ihminen (valikoinut Maija Lehtonen, suomentaneet Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen)
Mistä hankittu: kirjastosta
Arvostelu: ★★

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner


Tässäpä taas yksi kirja, joka on suomennoksen myötä menettänyt jotakin varsin olennaista ja omaperäistä. Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjä-kirjan alkuperäinen nimi on nimittäin yksi parhaista koskaan kuulemistani kirjan nimistä: "Do Androids Dream of Electric Sheep?". Siitä en osaa sanoa mitään, että laskeskeleeko levolle käynyt androidi sähkölampaita, jos ei saa nukutuksi, mutta joka tapauksessa tämä nimi on hauska, mieleenpainuva ja kiinnostava toisin kuin Palkkionmetsästäjä.

Kirja on julkaistu alunperin vuonna 1968 ja suomennettu vasta 1989. Tuossa välissä vuonna 1982 kirjan pohjalta tehtiin vallan mainio cyberpunk-scifileffa Blade Runner, joka selittänee kirjan suomennoksenkin. Olen nähnyt leffan pari vuotta sitten, mutta - ylläri pylläri - en muista siitä mitään. Paitsi sen hämmennyksen sekaisen positiivisen fiiliksen, joka leffasta jäi, minä kun en yleensä hirveästi jaksa kiinnostua scifistä.

Palkkionmetsästäjän idea on suorastaan herkullinen. Päähenkilö Rick Deckard on palkkionmetsästäjä, joka on erikoistunut androidien eliminointiin. Toukopoukoa lainatakseni on tullut ydinsotapydinsota ja maailma on kokenut melkoisen mullistuksen. Post-apokalyptisessa maailmassa elelee joukko ihmisiä, vain vähän muita eläimiä sekä keinotekoisia ihmisiä eli androideja. Sähköeläimiäkin on luotu ja vain yhteiskunnan huipulla olevilla rikkailla on varaa oikeaan elävään eläimeen. Nexus-6 -androidit ovat varsin pitkälle kehittyneitä ja niitä ei erota oikeista ihmisistä oikeastaan mikään muu kuin niiden puutteellinen empatiakyky. Deckard pyrkiikin selvittämään epäilyttävien tyyppien androidiutta Voigt-Kampff -kokeella, jossa yksinkertaisilla ja tunteisiin vetoavilla kysymyksillä selvitetään reagoiko epäilty niin kuin ihminen vai niin kuin androidi.

Pienuudestaan ja varsin humoristisesta lähestymistavastaan huolimatta romaanista muodostuikin varsinainen ihmisyyden rajoja pohdiskeleva älykäs kertomus. Empatiakyvyn käyttäminen rajaavana tekijänä ihmisen ja androidin välille osoittautui varsin haastavaksi ja ongelmalliseksi menetelmäksi. Tämä nostatti kysymyksen siitä, että jos Deckard laitteineen tulisi suorittamaan testin monille nykypäivän oletettavasti ihmisluokkaan kuuluville henkilöille, aika moni empatiakyvyltään puutteellinen yksilö ei varmastikaan läpäisisi testiä. Toisaalta voihan olla, että keskuudessamme on tälläkin hetkellä androideja, eipä sitä koskaan tiedä. Kirjan ekologinen puoli nosti päätään elämän ja oikeiden eläinten arvostuksessa. Toisaalta teoksen voi nähdä myös tekoälyä ja sen ongelmallisuutta pohdiskelevassa valossa. Jos jokin on älykästä, tuntevaa ja täysin toimivaa, mutta sen tiedetään olevan keinotekoista, eikö tuo jokin ole sitten yhtä arvokas kuin oikea, elävä ja luonnollinen yksilö? (Henkilökohtaisena huomiona tässä kohtaa toteaisin, että ainakin A.I -leffan poika oli niin ärsyttävä, että vastaus esittämääni kysymykseen hänen kohdallaann olisi valitettavasti "ei".)

Pohtivasta otteestaan huolimatta Palkkionmetsästäjä oli ennen kaikkea varsin viihdyttävä. Erityisesti se sai plussaa siitä, että toisin kuin useat scifi-kirjat, se ei ollut tapahtumaa toisen perään vaan välillä jopa viipyilevää ja maalailevaakin kerrontaa. Toimintaakin toki riitti, mutta sopivissa määrin. Joka tapauksessa jos satut olemaan androidi, tämä ei ehkä ole kaikista hermojalepuuttavinta luettavaa. Suosittelisinkin pakenemaan, kun vielä voit!

Tällä kirjalla taidan ruksia kirjabingosta kohdan "alle 200 sivua".

Kirjailija: Philip K. Dick
Alkuperäinen kirja: Do Android Dream of Electric Sheep?
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1968
Luettu kirja: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner (suom. Kari Nenonen)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 169
Arvostelu:★★★★

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia


Yrjö Kokon luomat hahmot Illusia-keiju ja Pessi-Peikko ovat minulle tuttuja jo lapsuudestani. Mummulassa käydessämme enomme luki meille vanhasta Kultaisesta lukukirjasta tarinoita. Useimmiten halusimme kuulla aina ne samat tarinat. Autio ja Päiviö oli jostakin syystä suursuosiossa. Samoin taianomainen uusi vuosi -tarina oli suosittu. Pessi ja Illusia -tarinanpätkää ei sen sijaan luettu kovinkaan usein, mutta muistan sen olleen mukana kirjassa (kuten myös pari nykyihmisen silmin katsottuna melkoisen rasistista tai arveluttavaa tarinaa).

Pessi ja Illusia ovat saaneet alkunsa jatkosodan aikana rintamalla, jossa Kokko on alkanut kirjoittaa lapsilleen joulusatua. Lapset ovat joutuneet viettämään joulun ilman isää ja joululehden on ollut tarkoitus piristää heitä. Tarina kuitenkin kasvoi aiettua isommaksi ja se onkin edelleen merkittävä osa suomalaista kirjallisuuden historiaa.

Kirja on kaunis kuvaus luonnosta, luonnon kiertokulusta, elämästä, kuolemasta, ystävyydestä ja toivosta. Kirjaa kuvittavat Kokon itse ottamat luontokuvat, jotka lisäävät entisestään kirjan herkkyyttä ja koskettavuutta. Päivänsäde ja menninkäinen -meininki tuo kirjaan kontrastia ja korostaa erilaisuuden sietämistä, rakkauden rajattomuutta ja muita kauniita ja pehmeitä arvoja.

Sodan läheisyys ja vaikuttavuus kirjaan näkyy taustalla selkeästi. Kirjan loppupuoli oli kuin suoraan Tuntemattoman sotilaan loppukohtauksesta, tiedättehän, siitä hetkestä kun yhtäkkiä onkin hiljaista, ollaan selvitty ja sitten soi Sibeliuksen Finlandia-hymni.

"He seisoivat majansa käytävän suulla. Nytkän ei vielä voinut huomata mitään erikoista muutosta talvisessa luonnossa. Päivä tosin oli tullut paljon pitemmäksi, mutta ilta oli jo niin pitkällä, että hämärsi kuin keskitalven päivänä. Mutta sittenkin oli jotakin erikoista. Oli kuin koko luonto olisi seisonut hievahtamatta ja kuunnellut. Oli niin hiljaista, että hiljaisuus soi korvissa, ja tuntui kuin ilma olisi ollut ohuempaa kuin milloinkaan. Kaukaa saattoi tässä hiljaisuudessa kuulla käpylinnun nokasta putoavan kävyn synnytätmän äänen." s. 191

Pessi ja Illusia on kaunis, pieni ja tunnelmallinen satu, joka on onneksi jatkanut elämäänsä aina meidän päiviimme saakka ja siirtynyt sukupolvelta toiselle. Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen ja kirjabingossa ruksin kohdan "lastenkirja".

Kirjailija: Yrjö Kokko
Kirja: Pessi ja Illusia
Julkaisuvuosi: 1944
Sivumäärä: 220
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:★★★


maanantai 2. kesäkuuta 2014

Deborah Spungen: Nancy


Voi hyvänen aika. En muistanutkaan, miten voimakkaasti kirja voi iskeä tajuntaan. On nyt kulunut pari vuorokautta siitä, kun aloitin Deborah Spungenin Nancyä ja pari tuntia siitä, kun sain luettua kirjan loppuun. Koko tämän ajan ajatukseni ovat askarrelleet Nancyn parissa. Oloni on nyt kuin olisin saanut pieniä sähköshokkeja, järkyttynyt, tärähtänyt, mutta lopulta jokseenkin rauhoittunut.

Nancy Spungen tuli arveluttavaan kuuluisuuteen Sex Pistols -bändin basistin Sid Viciousin epämääräisenä, huomionhaluisena ja huumehörhöisenä tyttöystävänä. Narkkarin näköisen Viciousin vieressä poseerannut tyttö jolla oli valkoiseksi värjätty kiharapehko, mustaksi meikatut silmät ja röyhkeä hymy on jäänyt ihmisten mieliin ja rockin historiaan. Sid & Nancy on suorastaan käsite, tyyppiesimerkki onnettomasta mutta voimakkaasta rakkaudesta. Spungen kuoli epämääräisissä oloissa, puukotettuna vatsaan ja teosta epäiltiin hänen poikaystäväänsä Sidiä. Hieman tämän jälkeen myös Sid kuoli. Koko tämä lyhyt mutta karmivan epämääräinen draaman kaari kiinnosti mediaa, roskalehtiä ja luultavasti parempiakin lehtiä. Sid oli julkkis ja Nancy tämän hullu narkkarityttöystävä. Eikö tällaisia ihmisiä saakin riepotella vapaasti lehdessä, eivätkö he olekin sen toiminnallaan pyytäneet ja ansainneet?

Nancy (alkuperäiseltä nimeltään And I Don't Want to Live This Life) on aito Nancyn äidin, Deborah Spungenin kertomus siitä, miten Nancystä tuli se, millaisena media hänet näki, millaista tuskaa, epätoivoa ja kärsimystä Nancy ja hänen perheensä olivat kokeneet ja millainen oikeasti oli tuo Nancy, josta media teki oman hirviömäisen lemmikkinsä. Ylikehittynyt empatiakykyni pysyy ihan hyvin aisioissa aina, kun voin hokea itselleni, että tämä on vain fiktiota, mutta nämä tositarinat, pahimpana (tai parhaimpana?) esimerkkinä Schindlerin lista -elokuva, eivät päästä minua todellakaan helpolla. Nancyn tarina on kammottava. Se on surullinen, epätoivoinen ja käsittämättömän painajaismainen.

Deborah aloittaa kertomuksensa siitä, kun Nancy syntyy ja heti synnyttyään joutuu verensiirtoon. Jo synnytyslaitokselta lähtien Nancy oli toisenlainen lapsi kuin muut, täynnä vihaa, itkua ja taistelua. Kirjan hirveintä luettavaa oli kuvaus Nancyn lapsuudesta. Hirviömäinen, pelottava ja uskomattoman epätasapainoinen lapsi terrorisoi perhettään niin, että turhauduin sekä inhottavaan Nancyyn että hänen avuttomiin vanhempiinsa. Sydäntä- ja hermojaraastavaa. Hirveintä oli kuitenkin se, miten lääkärit käänsivät selkänsä ja suhtautuivat vähätellen vanhempiin, jotka hakivat apua selvästi täysin häiriintyneelle lapselleen. En voinut kuin miettiä, miten paljon tällaisia tapauksia on muitakin. Mietin jossakin kohtaa, että onko ihan oikein vihata lukijana Nancyä niin paljon, kun kuitenkin selvästi näkee, että hänllä on pahoja mielenterveysongelmia. Samaa moraalista kysymystä pohti myös Nancyn äiti:

"Sillä hetkellä en tiennyt, että Nancyn tila huononisi tuosta vielä paljon, että hänen käytöksensä muuttuisi päivä päivältä kauhistuttavammaksi ja ryhkeämmäksi, että hän tulisi jäytämään meitä neljää kuin pahalaatuinen kasvain. Pian me halveksisimme Nancyä aivan avoimesti. Voiko ihminen vihata omaa lastaan? Kyllä, varmasti voi. Ja kuitenkin sitä lasta kaikesta huolimatta rakastaa ja toivoo vielä käännettä, joka muuttaa kaiken hyväksi." s. 179.

Eipä kirjan lukeminen muuttunut paljoa helpommaksi Nancyn vanhetessakaan tarinan edestessä. Tosin olin vähemmän ärsyyntynyt ja turhautunut Nancyyn ja koin enemmän sympatiaa häntä kohtaan. Huumeiden käytön kuvaukset oksettivat ja toivat minulle fyysisesti epämielyttävän olon, mutta toisaalta punk-maailman kuvaus oli mielenkiintoista ja viittauksissa minullekin hyvin mieluisat ja tärkeätkin bändit ja biisit avautuivat uudella tavalla. Deborahin näkemystä musiikkimaailman ja punkin turmiollisuudesta, raakuudesta ja synkkyydestä en halua allekirjoittaa. Nancy olisi taatusti löytänyt tien turmioon muutakin kautta. Punk vai sattui olemaan se elämänasenne, joka kuljetti hänen elämänsä viime hetkiä ja joka teki hänestä kuuluisan, hänestä ja Sidistä punk-ikonipariskunnan.

Jos tykkäät syväjärkyttää sieluasi, tämä kirja on ihan otollinen siihen puuhaan. Kammottavaa, raakaa ja hirvittävää tekstiä, joka ei ihan heti varmastikaan unohdu. Ihminen on raadollinen, sensaatiohakuinen ja unohtaa helposti, että sellaisten mediahahmojen, joita on kiva kauhistella, takana on usein suuri joukko kärsimystä, tuskaa ja huolestuneita perheenjäseniä. Kirjan ansiot ja se, miksi minun on pakko antaa kirjalle monen monta tähteä, eivät suinkaan ole missään kirjallisissa hienouksissa. Teksti on yksinkertaista ja siinä on valitettavasti toisinaan pahojakin kaikuja helpoimmista mahdollisista käännösratkaisuista. Kirja saa suositukseni sen vaikuttavuuden, pohjattoman epätoivon ja surun tunteen hienon välittymisen vuoksi. Nancy oli yksinkertaisesti karmivaa ja poikkeuksellisen tunteita herättävää luettavaa.

Mutta hei, kuunnelkaapa silti punkia. Punk will never die! Bändisuosituksina Ramones, The Offspringin ensimmäiset levyt, NOFX, Pää kii, Minor Threat ja The Distillers. Ja luonnollisesti myös Sex Pistols, joka muuten soi teemaan sopien taustalla tätä postausta kirjoittaessani.

Kirjailija: Deborah Spungen
Kirja: Nancy (suom. Anna Salo)
Alkuperäinen kirja: And I Don't Want to Live This Life
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1983
Sivumäärä: 363
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:★★★★

 Tällä kirjalla ruksin kirjabingosta  kohdan "tositarinaan perustuva".

Kiva kesäinen kirjabingo



Le Masque Rouge -blogin Emiliellä on välähtänyt ja hän haastaa kaikki mukaan hauskaan kirjabingoon! Minä olen helposti haasteista ja listaamisista innostuvaa sorttia, joten tottahan toki olen mukana tässäkin. Käyn päivittämässä etenemistäni tähän postaukseen. Bingon säännöt ovat seuraavanlaiset:

  • Bingo muodostuu vaakasuorasta, pystysuorasta tai kulmiin muodostuneista viidestä lokerosta, joista keskimmäinen on kaikille valmiiksi kuitattu.
  • Samaa kirjaa ei voi käyttää useampaan lokeroon.
  • Luetuista kirjoista ei välttämättä tarvitse tehdä pitkää blogipostausta, mutta edes jonkilainen maininta kirjasta omassa blogissa olisi kiva.
  •   Kesän lopussa lähtee muutamalle bingomestarille KIRJAPALKINTO (palkintokirjat päätetään myöhemmin)

Sitten vaan odottelemaan, koska pääsee huutamaan BINGO! (B-I-N-G-O and Bingo was his name-o...)


2.6.2014
Kappas vaan, en äsken tämän bingon lisätessäni huomannutkaan, että heti perään tulevassa kirjapostauksella on heti yksi ruutu täytetty. Deborah Spungenin Nancyllä ruksin kohdan "Tositarinaan perustuva"

8.6.2014
Pessi ja Illusia kuittaa ruudun "Lastenkirja".

10.6.2014
Palkkionmetsästäjä oli alle 200 sivua pitkä.

11.6.2014
Kapinoivan ihmisen lainasin kirjastosta.

21.6.2014
Avioliittosimulaattori: romantiikka
Taisteluni (kolmas kirja): kuuluu kirjasarjaan

22.6.2014
Yövartiossa on yli 500 sivua.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia (toukokuun kuukauden klassikko)

Voi kuinka vihaankaan elokuva-kansikuvia... 
Kappas, kesäkuu! Ja kuukauden klassikko -haasteeni on edennyt jo lähes puoleen väliin. Tähän mennessä vain yksi kirja on jäänyt kesken ja toukokuun klassikkonikin tuli luettua viimeistä sataa sivua lukuunottamatta toukokuussa. Kesäkuun klassikko jatkaa historiallisen suurromaanin teemaa: seuraavana vuorossa on Umberto Econ Ruusun nimi.

Alexandre Dumas'n Kolme muskettisoturia onkin varsinainen hardcore-klassikko. "Kaikki yhden, yksi kaikkien puolesta" -lausahdus ja kirjan päähenkilöiden nimet lienevät tuttuja useimmille. Kirjasta on tehty lukuisia filmatisointeja, joista ei lainkaan vähäisimpänä muistan itse katsoneeni Kolme muskettikoiraa -piirrettyä. Kirja kuuluukin ansioidusti kaikille yleissivistystä hehkuttaville listoille ja olihan se nyt jo korkea aika minunkin lukea tuo kirja.

Se, että en aivan hillittömästi innostunut lukemastani, johtuu - jälleen kerran! - siitä, että minulla on suuria henkilökohtaisia ongelmia toimintakirjojen ja -leffojen kanssa. Kirjassa siis tapahtui makuuni liikaa, joka taas johti siihen, että välillä huomasin laskeskelevani jäljellä olevien sivujen määrää. Tapahtumissa ei sinänsä ollut mitään vikaa vaan ne olivat sangen viihdyttäviä, hauskoja ja ovelia. 1600-luvun alkuun sijoittuvat tapahtumat pyörivät Ranskan hoviin liittyvien juonittelujen, vehkeilyjen, huijausten ja sotimisten ympärillä. D'Artagnan, kovasti muskettisoturiksi halajava teinipoika sekä urheat muskettisoturit Athos, Porthos ja Aramis sotkeutuvat monenlaisiin kieroiluihin, oveluuksiin ja jopa rakkausjuttuihin pyrkiessään edistämään kuninkaansa ja koko Ranskan kuningaskunnan turvallisuutta ja asemaa.

Jatkuvasta tapahtumien paljoudesta huolimatta teos ehtii mukavasti syventyä sen päähenkilöiden kieltämättä aika huvittavaan sielunelämään. Hahmot ovat eläväisiä, vereviä ja aidontuntuisia ja etenkin muskettisoturien ja D'Artagnanin väliset suhteet on kuvattu aidosti, hauskasti ja psykologisen tarkasti. Suosikkihahmoni kirjassa oli kuitenkin kardinaali Richelieun ovela vakoojatar Mylady Winters, joka kaikessa kieroudessaan ja viekkaudessaan oli suorastaan ilahduttavan paha. Hän on uskomattoman kaunis, mutta myös uskomattoman fiksu ja onkin aika hienoa, miten Dumas on luonut näin vahvan ja merkittävän naishahmon kirjan miespäähenkillöiden rinnalle. Vaikka kuten kunnon tarinaan kuulukin, paha saa lopulta palkkansa.

Vaikka kirja ei mikään napakymppi minulle ollutkaan, voisin silti suositella tätä rennoksi kesälukemiseksi niille, joilla on tapana lukea jokin klassikkokirja kesän aikana. Kolme muskettisoturia on harvinaisen helposti lähestyttävä ja viihdyttävä klassikkopaksukainen. Osallistun kirjalla myös Vive la France -haasteeseen, jossa taidankin saada täyteen nyt koko tricolorin!

Kirjailija: Alexandre Dumas
Luettu kirja: Kolme muskettisoturia (suom. Lauri Hirvensalo)
Alkuperäinen kirja: Les trois mousquetaires
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1844
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 871
Arvostelu: ★★★