maanantai 2. kesäkuuta 2014

Deborah Spungen: Nancy


Voi hyvänen aika. En muistanutkaan, miten voimakkaasti kirja voi iskeä tajuntaan. On nyt kulunut pari vuorokautta siitä, kun aloitin Deborah Spungenin Nancyä ja pari tuntia siitä, kun sain luettua kirjan loppuun. Koko tämän ajan ajatukseni ovat askarrelleet Nancyn parissa. Oloni on nyt kuin olisin saanut pieniä sähköshokkeja, järkyttynyt, tärähtänyt, mutta lopulta jokseenkin rauhoittunut.

Nancy Spungen tuli arveluttavaan kuuluisuuteen Sex Pistols -bändin basistin Sid Viciousin epämääräisenä, huomionhaluisena ja huumehörhöisenä tyttöystävänä. Narkkarin näköisen Viciousin vieressä poseerannut tyttö jolla oli valkoiseksi värjätty kiharapehko, mustaksi meikatut silmät ja röyhkeä hymy on jäänyt ihmisten mieliin ja rockin historiaan. Sid & Nancy on suorastaan käsite, tyyppiesimerkki onnettomasta mutta voimakkaasta rakkaudesta. Spungen kuoli epämääräisissä oloissa, puukotettuna vatsaan ja teosta epäiltiin hänen poikaystäväänsä Sidiä. Hieman tämän jälkeen myös Sid kuoli. Koko tämä lyhyt mutta karmivan epämääräinen draaman kaari kiinnosti mediaa, roskalehtiä ja luultavasti parempiakin lehtiä. Sid oli julkkis ja Nancy tämän hullu narkkarityttöystävä. Eikö tällaisia ihmisiä saakin riepotella vapaasti lehdessä, eivätkö he olekin sen toiminnallaan pyytäneet ja ansainneet?

Nancy (alkuperäiseltä nimeltään And I Don't Want to Live This Life) on aito Nancyn äidin, Deborah Spungenin kertomus siitä, miten Nancystä tuli se, millaisena media hänet näki, millaista tuskaa, epätoivoa ja kärsimystä Nancy ja hänen perheensä olivat kokeneet ja millainen oikeasti oli tuo Nancy, josta media teki oman hirviömäisen lemmikkinsä. Ylikehittynyt empatiakykyni pysyy ihan hyvin aisioissa aina, kun voin hokea itselleni, että tämä on vain fiktiota, mutta nämä tositarinat, pahimpana (tai parhaimpana?) esimerkkinä Schindlerin lista -elokuva, eivät päästä minua todellakaan helpolla. Nancyn tarina on kammottava. Se on surullinen, epätoivoinen ja käsittämättömän painajaismainen.

Deborah aloittaa kertomuksensa siitä, kun Nancy syntyy ja heti synnyttyään joutuu verensiirtoon. Jo synnytyslaitokselta lähtien Nancy oli toisenlainen lapsi kuin muut, täynnä vihaa, itkua ja taistelua. Kirjan hirveintä luettavaa oli kuvaus Nancyn lapsuudesta. Hirviömäinen, pelottava ja uskomattoman epätasapainoinen lapsi terrorisoi perhettään niin, että turhauduin sekä inhottavaan Nancyyn että hänen avuttomiin vanhempiinsa. Sydäntä- ja hermojaraastavaa. Hirveintä oli kuitenkin se, miten lääkärit käänsivät selkänsä ja suhtautuivat vähätellen vanhempiin, jotka hakivat apua selvästi täysin häiriintyneelle lapselleen. En voinut kuin miettiä, miten paljon tällaisia tapauksia on muitakin. Mietin jossakin kohtaa, että onko ihan oikein vihata lukijana Nancyä niin paljon, kun kuitenkin selvästi näkee, että hänllä on pahoja mielenterveysongelmia. Samaa moraalista kysymystä pohti myös Nancyn äiti:

"Sillä hetkellä en tiennyt, että Nancyn tila huononisi tuosta vielä paljon, että hänen käytöksensä muuttuisi päivä päivältä kauhistuttavammaksi ja ryhkeämmäksi, että hän tulisi jäytämään meitä neljää kuin pahalaatuinen kasvain. Pian me halveksisimme Nancyä aivan avoimesti. Voiko ihminen vihata omaa lastaan? Kyllä, varmasti voi. Ja kuitenkin sitä lasta kaikesta huolimatta rakastaa ja toivoo vielä käännettä, joka muuttaa kaiken hyväksi." s. 179.

Eipä kirjan lukeminen muuttunut paljoa helpommaksi Nancyn vanhetessakaan tarinan edestessä. Tosin olin vähemmän ärsyyntynyt ja turhautunut Nancyyn ja koin enemmän sympatiaa häntä kohtaan. Huumeiden käytön kuvaukset oksettivat ja toivat minulle fyysisesti epämielyttävän olon, mutta toisaalta punk-maailman kuvaus oli mielenkiintoista ja viittauksissa minullekin hyvin mieluisat ja tärkeätkin bändit ja biisit avautuivat uudella tavalla. Deborahin näkemystä musiikkimaailman ja punkin turmiollisuudesta, raakuudesta ja synkkyydestä en halua allekirjoittaa. Nancy olisi taatusti löytänyt tien turmioon muutakin kautta. Punk vai sattui olemaan se elämänasenne, joka kuljetti hänen elämänsä viime hetkiä ja joka teki hänestä kuuluisan, hänestä ja Sidistä punk-ikonipariskunnan.

Jos tykkäät syväjärkyttää sieluasi, tämä kirja on ihan otollinen siihen puuhaan. Kammottavaa, raakaa ja hirvittävää tekstiä, joka ei ihan heti varmastikaan unohdu. Ihminen on raadollinen, sensaatiohakuinen ja unohtaa helposti, että sellaisten mediahahmojen, joita on kiva kauhistella, takana on usein suuri joukko kärsimystä, tuskaa ja huolestuneita perheenjäseniä. Kirjan ansiot ja se, miksi minun on pakko antaa kirjalle monen monta tähteä, eivät suinkaan ole missään kirjallisissa hienouksissa. Teksti on yksinkertaista ja siinä on valitettavasti toisinaan pahojakin kaikuja helpoimmista mahdollisista käännösratkaisuista. Kirja saa suositukseni sen vaikuttavuuden, pohjattoman epätoivon ja surun tunteen hienon välittymisen vuoksi. Nancy oli yksinkertaisesti karmivaa ja poikkeuksellisen tunteita herättävää luettavaa.

Mutta hei, kuunnelkaapa silti punkia. Punk will never die! Bändisuosituksina Ramones, The Offspringin ensimmäiset levyt, NOFX, Pää kii, Minor Threat ja The Distillers. Ja luonnollisesti myös Sex Pistols, joka muuten soi teemaan sopien taustalla tätä postausta kirjoittaessani.

Kirjailija: Deborah Spungen
Kirja: Nancy (suom. Anna Salo)
Alkuperäinen kirja: And I Don't Want to Live This Life
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1983
Sivumäärä: 363
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:★★★★

 Tällä kirjalla ruksin kirjabingosta  kohdan "tositarinaan perustuva".

21 kommenttia:

  1. Itse omistan kyseisen kirjan ja oon sen lukenut kolmesti, uskomaton teos mielestäni!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin mieleenpainuva, minusta vaan tuntuu etten halua enää toiste tarttua tähän, sen verran rankka lukukokemus oli.

      Poista
  2. Tämän luin joskus nuorena, ja todellakin oli vaikuttava teos. Muistan sen vieläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä ei noin vain unohdukaan, minustakin tuntuu että tulen muistamaan Nancyn aina.

      Poista
  3. Muistan, kuinka pyysin tätä yläasteikäisenä kirjaston varastosta, koska se oli ehditty jo viedä sinne ja muutama vuosi sitten sain tämän myös joululahjaksi. Olen lukenut tämän kai kahdesti: tuolloin yläasteella ja silloin pari vuotta sitten. Voisin lukea kyllä uudestaankin, sillä tämä on todella vaikuttava. Lukiessani ei todellakaan oikein tiennyt, miten Nancyyn pitäisi suhtautua. Hänen käytöksensä oli kamalaa, mutta toisaalta kuitenkin koko ajan pyöri mielessä hänen vakavat mielenterveydelliset ongelmansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo ristiriitainen tunnelma teki kirjasta erityisen riipaisevan. Kammottavaa, miten ihmisen elämä voi mennä niin pahasti pieleen. Jos lääkärit olisivat toimineet toisin, olisi tilanne saattanut olla ihan erilainen.

      Poista
  4. Muistan ensimmäisen lukukokemukseni Nancystä murrosiässä. Teininä lukukokemus oli niin vavisuttava, että tämä ja Huumeasema Zoo ovat muovanneet suhdettani päihteisiin siten, että murrosiän ja varhaisaikuisuuden myrskyissä pysyi kaidalla tiellä. Nyt lähes neljännesvuosisadan jälkeen ostin Nancyn ja katsoin leffaversion Huumeasema Zoosta ja sama olo kurkussaja vatsanpohjassa valtasi minut kuin silloin joskus. Hyvä niin. Tämän gendren kuuluukin oksettaa, puistattaa, pohdituttaa vielä vuosienkin päästä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan, tuo päihdevalistuksellinen asenne ilman saarnaamista saa aikaan sen, että tämä voisi kuulua jokaikisen teini-ikäisen lukemistoon.

      Poista
  5. Tämä Nancy on pysytellyt lukulistallani monta vuotta. Kiinnostava kirja.

    VastaaPoista
  6. Mietin, etttä kun olen lähiaikoina uskaltautunut lukemaan muitakin nuoruudensuosikkejani, että sillä tiellä olisi kiva jatkaa. Ja tämä Nancy kuuluu silloin lukulistalle ehdottomasti! Järisyttävä teos, näin muistelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisin kuvitella, että tästä pitää aikuisenakin jos on nuorenakin pitänyt. Olisi kiva kuulla mitä ajatuksia uusintaluku herättää!

      Poista
  7. Nancyn lukeminen vavisutti minunkin maailmaani joskus teinivuosina, uskomattoman vahva ja rehellisesti kuvattu tarina. Ei varmasti ole äitinä ollut helppoa kirjoittaa tätä ja paljastaa negatiivisia tunteita lastaan kohtaan. Olin ihan varma, että ostin kirjan vuosia sitten, mutta ei sitä vain hyllystäni löydy. Aion ehdottomasti ottaa joskus uudelleen luettavakseni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin mietin, miten rohkea Deborah oli ja miten rankkaa tuon kaiken käsitteleminen on varmasti ollut.

      Poista
  8. Minäkin luin tämän joskus 80-luvun lopulla, nuorena, samoin tuon ylempänä mainitun Huumeasema Zoon ja kyllähän niistä vahvat muistijäljet jäi. Ellei olisi jo muutenkin itsestään selvää, etten poikkeaisi kiltin tytön roolistani, niin muistan ajatelleeni että tuollaista elämää en ainakaan haluaisi kokea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä pitäisi laittaa pakolliseksi luettavaksi kaikille niille nuorille, jotka eivät ole ihan varmoja siitä, kannattaako pysyä kaidalla tiellä.

      Poista
  9. Mä olen muistaakseni lukenut tämän kaksi kertaa, molemmat kerrat joskus alle kaksikymppisenä. Pyörittelin tätä juuri muutama viikko sitten kirjastossa ja mietin, että pitäisiköhän lukea vielä uudestaan. Taidankin pistää sen varaukseen nyt saman tien....

    VastaaPoista
  10. Tämä on hyvin riipaiseva kirja, kuten edellä on jo monesti todettu. Minä kiinnostuin opettajana tästä, kun huomasin yläastetyttöjen vaihtavan sitä keskenään ja lukevan ahmien. Kun olin itse lukenut kirjan, keskustelimmekin siitä, ja täytyy sanoa, että joukossa ei löytynyt ketään huumeita ihannoivaa.

    VastaaPoista
  11. Minun kirjassani sivuja oli kylläkin 380. Kauheinta oli se, kuinka äiti oli joutunut Nancyn vanhemmalla iällä miettimään usein mitä tekisi ja mitä tapahtuisi kun Nancy kuolisi. Hän oli suunnitellut kaiken jo etukäteen ennenkuin lapsi oli kuollut.

    VastaaPoista
  12. Olen lukenut Nancyn jo muutaman kerran ja voisin luokitella kirjan yhdeksi lempikirjoistani. Ei sillä, että olisin nauttinut sen lukemisesta vaan siksi, että Nancy on valtavan vaikuttava kirja. Joka lukukerralla siitä löytää jotain uutta. Luen Nancyn useimmiten parin päivän aikana; kirjan tapahtumat koukuttavat kamaluudestaan huolimatta.

    Mielestäni kirjan englanninkielinen nimi "I Don't Want to Live This Live" on kirjaa paremmin kuvaava kuin suomenkielinen ja neutraali "Nancy". Kirja sopii mielestäni kaikenikäisille ja uskon, että tulen lukemaan sen monen monta kertaa vielä aikuisenakin.

    Deborah Spungen kirjoittaa ihailtavan rehellisesti ja aidosti omista tunteistaan. Kirja ei ole aivan perinteinen kirjallisuuden klassikko eikä se ole välttämättä huiman taidokkaasti kirjoitettu. Kirjan sisältö on tässä tapauksessa tärkeämpää kuin kirjan kieli. Suosittelen!

    VastaaPoista
  13. Minä muistan, että aikanaan (20 vuotta sitten) minulle jäi mieleen, että kerta toisensa jälkeen Deborah kirjoittaa "Hän ei enää ollut minun Nancyni"... Mietin mitä kaikkea "rivien välissä" on tapahtunut. Varmasti Nancy on ollut vaikea ja tuskainen vauva. Minulle jäi se kuva, että Deborah ei ole osannut kohdata vauvan/lapsen/nuoren tuskaa. Ja äidin (syvä, tunnetason) torjunta taas on saanut lapsen käyttäytymään entistä häiriintyneemmin... Voi olla, että kyökkipsykologiani menee ihan harhaan, mutta minä en ole lukenut kirjaa toistamiseen, koska äitikertoja saa niskakarvani nousemaan pystyyn...

    VastaaPoista

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!