Saara Turunen: Hyeenan päivät

Saara Turunen on ollut lempikirjailijani siitä asti, kun luin häneltä Rakkaudenhirviön ja tyrmistyin, miten kukaan on voinut kirjoittaa romaanin minusta, eikö se ole vähän jo törkeääkin sellainen. Rakkaudenhirviön ulkopuolisena töllistelevä surumielinen lehmä on vaihtunut uutuusromaanissa vaistojensa varassa toimivaan hyeenanaaraaseen. Romaanin ääni on aiemmista romaaneista tutun lakoninen, ja teos saa viestinsä perille ehkä vielä aiempaakin voimakkaampana. Vaikka itsensä löytäminen kirjoista ei ole välttämätöntä, niin kyllähän myös Hyeenan päivissä tuttuuden tunne aiheutti miellyttäviä hätkähdyksiä. 

Hyeenan päivät onnistuu siinä, minkä luulin olevan minulle mahdotonta: se käsittelee vanhemmuutta ja lapsen haluamista ja saamista tavalla, josta pidin valtavasti. Se toki provosoi, mutta toteavalla sävyllään antaa tilaa myös tulkinnalle. Lukija voi joko pohtia, että noinko se tosiaan on, tai huudella kotinsa seinille että just noin! ihan just tuollaista se oli! Turunen kuvaa tympeitä hoitohenkilöitä, mekaanisia vatsanmittailuja ja toivottomana ulvovaa hyeenaa siten, että itkettää ja naurattaa samaan aikaan. 

Turunen sai minut myös ajattelemaan, että ehkä siinä tosiaan oli jotakin erikoista ja merkillistä, että koki äidiksi tulemisen pandemia-aikana. Luulen, että en jaksaisi lukea koronasta kenenkään muun kirjoittamana, mutta sopivan harmaa, ei kauhisteleva mutta ei myöskään romantisoiva, kerronta toimii tässäkin täydellisesti ja romaani avaa tuota aikaa hienosti. 

Erityisesti nautin kirjan pohdinnasta sen suhteen, kuinka äiteihin ja äitiyteen yhteiskunnassa ja omissa asenteissamme suhtaudutaan. Kuinka paljon sisäistetty naisviha värittää myös äitiyteen liittyviä ajatuksiamme. Kirja antoi sanoja mietteille, jotka raakileina ovat pyörineet omassakin mielessä. Toivoisinkin, että kirja löytää tiensä myös sellaisten lukijoiden pariin, joilla kokemus ja toiveet lasten suhteen ovat erilaiset kuin kirjan päähenkilöllä. 

s. 167: "Miksi vauva-asioita olisi karteltava? Miksi niiden täytyy näyttäytyä niin noloina? Vaikuttavatko ne vähäpätöisiltä siksi, että aikojen saatossa niiden on katsottu kuuluvan sellaiseen elämänpiiriin, jossa ei ole uskottavuutta, ei valtaa, ei rahaa eikä seksikkyyttä, ainoastaan pieniä murheita, mitättömiä yksityiskohtia, jotka useimmiten ovat kytköksissä naisvartaloon ja sen toimintoihin. Olenko tällaisen ajattelun läpitunkema?" 

Niinpä, hyeenarakkaani, niinpä.

Saara Turunen, Hyeenan päivät, Tammi 2024. 281 sivua. Kansi: Sanna Mander

Jussi S. Heinonen ja Elina Lehtonen: Suomen muinaiset tulivuoret

 

Jussi S. Heinosen ja Elina Lehtosen Suomen muinaiset tulivuoret: kallioidemme salaisuuksia (Gaudeamus 2024) on viiden tähden tietokirja. Se esittelee monipuolisesti Suomen kallioperän historiaa ja kuljettaa lukijaa mukanaan kesäisillä kiviretkillä. Miljardien vuosien matkalta ei puutu tapahtumia ja dramatiikkaa. Sain kirjan arvostelukappaleena, vuoren kokoiset kiitokset!

Kirjan ulkoasu toi heti mieleeni klassikkoteoksen, Lehtisen, Nurmen ja Rämön Suomen kallioperä: 3000 vuosimiljoonaa. Jo kirjan ensisivuilla Heinonen ja Lehtonen kumartavatkin aiempien geologisukupolvien suuntaan ja tuovat ilmi maailman muutoksen: me nykyiset geologit kulutamme enimmäkseen toimistotuoleja kenttävälineiden sijaan. Hiljaisen tiedon talteen saaminen on valtavan tärkeää ja tämä uutuuskirja onkin suuri tiede- ja kulttuuriteko.

Vaikka tieteessä ollaan syvällä, uskon että teksti on luettavaa ja ymmärrettävää heillekin, joille aihe on entuudestaan vieras. Ote on jutusteleva ja helposti lähestyttävä. Itse tulin taas ajatelleeksi, että tulikohan minusta maaperägeologi ennen kaikkea siksi, että petrologia (tiede joka tutkii kivien koostumusta ja muodostumisolosuhteita) on niin vaikeaa.😁 

Eniten taisin rakastaa kirjassa sitä, kuinka se tuo näkyväksi asian, jota olen geologiassa aina rakastanut: jokin, joka syntyi pari miljardia vuotta sitten, voi olla osa arkipäiväämme nyt, voimme silitellä tulivuorenpurkauksen jälkiä, seurata sormellamme muinasen meren hiekkaan luomia aaltoja (kuvassa hiekkakiveä Harjavallasta). Kaikki on katoavaista, mutta toisaalta kiertoliike on ikuista. Jonain päivänä meidänkin atomimme voivat olla osa peruskalliota. Olemme täällä vain hetken, tämä kaikki ympärillämme on nähnyt niin paljon ja tulee näkemään vastaisuudessakin, vaikka ihmistä ei enää olisi. Se on kaunista ja lohdullista, se auttaa suhteuttamaan asiat ja näkemään, kuinka järjetöntä on ihmisen tapa asettaa itsensä kaiken yläpuolelle.

Pidin myös siitä, kuinka pääsin kurkistamaan Helsingin yliopiston geologien maailmaan. Omasta Joffin vetämästä kenttäkurssista Ahvenanmaalle on kulunut jo yli 15 vuotta, olipa kiva huomata, että en ollut unohtanut läheskään kaikkea!

Erittäin lämmin suositus siis! 🌋

Margaret Atwood: Sokea surmaaja

Tarkistin juuri, että siitä kun luin Margaret Atwoodin Nimeltään Gracen, on kulunut jo lähes viisi vuotta. Muistan, miten tuon jälkeen suunnittelin lukevani Sokean surmaajan pikimmiten. Aika juoksee minua karkuun, enkä saa siitä otetta. Sokea surmaaja päätyi hyllystäni lukupinoon vasta nyt, mutta voi kuinka siitä nautinkaan.

Nimeltään Grace on julkaistu alun perin vuonna 1996 ja Sokea surmaaja neljä vuotta myöhemmin. Minua aika tuntuu lähinnä kaltoinkohtelevan, mutta Atwoodille se on tehnyt hyvää. Nimeltään Grace on lempikirjojani, mutta Sokea surmaaja on ehkä vielä sitäkin taitavampi. Viiden tähden romaani, jonka takakannen sulkiessani jäin tuijottamaan seinää epäuskoisena siitä, mitä juuri koinkaan.

Sokeaa surmaajaa aloittaessaan lukijan kannattaa tietää siitä mahdollisimman vähän. Se riittää, että tietää sen kertovan sisaruksista Laurasta ja Iriksestä ja heidän nappitehtaalla vaurastuneesta suvustaan. Kirja kuvaa 1900-luvun tapahtumia sen alkuvuosikymmeniltä alkaen. Jo kirjan alku on dramaattinen, mutta silti teos lähtee liikkeelle hitaasti, sillä monitasoisen kerronnan sisään pääsemisessä kestää aikansa. Se kuitenkin osoittautuu romaanin suurimmaksi lumovoimaksi: Sokea surmaaja tuntuu yhdistävän kaikki Atwoodin taidot ja aiemman tuotannon, se sisältää jopa scifiä.

Atwood havainnoi ihmistä ja ihmisen ympäristöä tarkasti ja kauniisti. Kerronta ei kuitenkaan päälleliimaa kauneutta, vaan kaikki sopii yhteen, pääjuoni ja aikatasot ja nostalgia limittyvät sujuvaksi kerronnaksi. Koska luin kirjan nyt, enkä muutama vuosi aiemmin, sen kuvaus etäällä olevasta mutta kaikkien elämään vaikuttavasta sodasta kosketti myös erityisesti. Jokin Atwoodin kerronnassa soi samalla aaltopituudella minun mieleni kanssa: ehkä se on kuvaus kanadalaisesta luonnosta, joka muistuttaa kovasti omaamme, ehkä se on kaikissa hänen hahmoissaan pinnan alla värisevä surumielisyys.

Sokea surmaaja on viihdyttävä, koukuttava, älykäs ja koskettava. Se on romaanitaidetta nautinnollisimmillaan. Aion jatkossa suositella tätä yhtä kiihkeästi kuin Nimeltään Graceakin. Nyt minulla on vain yksi toive: se Nobel Atwoodille, ja sassiin!

★★★★★

Chi Ta-Wei: Kalvot

Mikä on koukuttava, yllättävä, kummallinen, kokoaan suurempi ja - saanko ennustaa - kevään kirjatapaus? No, tietysti Chi Ta-Wein Kalvot! (Hertta-kustannus 2024, suom. Rauno Sainio). Ta-Wei on taiwanilainen kirjailija ja Kalvot on julkaisut alun perin jo vuonna 1996. On Rauno Sainion ja ideaan tarttuneen Hertta-kustantamon ansiota, että ylipäänsä saamme lukea nyt tämän upean scifi-romaanin suomeksi. Pieni kauhukin tässä nousee: miten loputon määrä maailmassa onkaan upeita kirjoja, joiden olemassaolosta en edes tiedä!

Mitä vähemmän Kalvoista tietää etukäteen, sen parempi. Tarina sijoittuu 2100-luvulle ja päähenkilö Momo työskentelee ihonhoidon parissa. Otsonikato on pakottanut ihmiset asumaan merenpohjaan vedenalaisiin kaupunkeihin. Kirja ei ole mitaltaan pitkä (ahmin sen yhdessä illassa) mutta teemoiltaan poikkeuksellisen mittava. Se käsittelee ihmisyyttä ja seksuaalisuutta, mutta myös paljon kaikkea muuta, niin paljon että tekee mieli lukea kirja heti perään uudelleen. Kirjan voi luokitella scifi- ja queer-romaaniksi, mutta sanoisin, että ne ovat vain osa tasoista. Teemat ja merkitykset virtaavat läpi koko kirjan joustavasti. Rakastin kirjan lukemista ehkä etenkin siksi, että sen tunnelma oli niin vahva, mutta mystisen vaikeasti tavoitettava. Aina, kun luulin saavani otteen, tarina karkasikin, kirja pakeni minua ja eli omaa elämäänsä.

Tietysti erityisesti nautin kirjan luonnontieteellisestä puolesta, Kalvot on kuin hengittävä organismi, johon imeydyin diffuusion kautta mukaan. Lohduttavaa on toki myös se, että täällä ympäristökatastrofien keskellä eläessämme edes yksi asia on paremmin kuin vuonna 1996: otsonituho ehdittiin pysäyttämään. Viehättäviä olivat myös populaarikulttuurin viittaukset, joissa selvästi näkyy kirjoitusajankohta, huvittelin ajatuksella kuinka todennäköisesti sadan vuoden päästä kukaan muistelee vaikkapa Bond-leffoja. Osa teoksen tulevaisuuden kuvauksista kuitenkin on tullut osaksi arkeamme jo nyt.

Kalvoissa on kaikki klassikon ainekset: siinä on jotakin ikiaikaista, jotakin ainutlaatuista ja omaperäistä. Sen omituinen tunnelma teki lukukokemuksesta taatusti ikimuistoisen. Tuntuu, että maailma vinksahti tätä lukiessa hiukan eri asentoon.

Suosittelen kirjaa myös kaikille, jotka eivät usein lue scifiä, mutta kummallisuutta tarinaan uppoutuvan on paras sietää. Mikä onni onkaan, että kirjan ei ole annettu hautautua unohdukseen, kadota merenpohjaan, vaan Kalvot ovat nyt kaikkien löydettävissä.

Kirja: Chi Ta-Wei, Kalvot (suom. Rauno Sainio, Hertta-kustannus 2024)
Sivumäärä: 179
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★★