torstai 31. joulukuuta 2020

Lukuvuosi 2020 paketissa

On perinteisen lukuvuosikatsauksen aika! Lähes kymmenen vuotta olen koonnut tämän vuosiyhteenvedon, jossa listaan kaikki luetut kirjat ja muistelen vähän menneitä. Ihan yhtä monta kertaa olen aloittanut jutun kirjoittamisen vasta uudenvuoden aattona ja ihan yhtä monta kertaa kironnut itseäni ja vannonut, että seuraavana vuonna kokoan ja linkittelen kirjat juttuun jo pitkin vuotta. Tästä voisimme päätellä, että minä en tule tämän(kään) asian suhteen mystisesti muuttumaan joksikin paremmaksi versioksi itsestäni. Ehkä siis tarinan - ja tämän vuoden - opetus voisi olla, että näillä mennään, minä olen minä ja se on ihan riittävästi. Heh, palataan siis vuoden päästä kiroamaan samaa asiaa.

Tämä vuosi oli kaikille todella outo. Minulle se olisi ollut outo joka tapauksessa, nyt eräs nimeltämainitsematon pandemia teki siitä vielä oudomman. Luin kuitenkin yllättävän paljon, tavoitteenani Goodreadsissa oli 52 kirjaa ja ylitin sen kirkkaasti lukemalla 79 kirjaa. Tässä siis tänä kummallisena vuotena lukemani kirjat mahdollisine linkkeineen, avautumista ja lopuksi vähän tilastointia. Kiitos kun olette olleet mukana tämänkin vuoden ja palataan asiaan, kun vuosi on 2021!

Tammikuu 

Aloitin vuoden perinteisesti, palapelillä ja äänikirjalla (Pottereita tuli kuunneltua enemmän kuin laki sallii). Kävin Helsingissä teatterireissulla (Medusan huone, niin hyvä!) ja Tampereella, jossa kävin pikaisella turistikierroksella mm. Tuomiokirkossa. Instagramissa koottu turkulainen lukupiiri aloitti kokoontumisen.
 
 
4) Hergé: Tintti Tiibetissä (sarjakuva)
6) Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti
10) Noora Vallinkoski: Perno Mega City
 
Helmikuu

Helmikuu oli vesisateinen ja ankea. Loppukuusta kävin taas Helsingissä, Behemothin ja Slipknotin keikalla. Korona jo levitteli varjoaan, mutta eipä olisi vielä arvannut, miten siinä kävisi. Vuoden ainoa keikka, hurjaa, etenkin kun vertaa kymmenien keikkojen vuoteen 2019. Voi miten kaipaankaan keikoille! Kuukauden ainoa kokonaan luettu kirja, Huojuva talo, oli rankka mutta upea.


 
Maaliskuu
 
Maaliskuusta kaikki muistavatkin sen, miten yhtäkkiä kaikki muuttui ja löysimme itsemme keskeltä dystopiaa. Mustapukuiset ministerit tiedotustilaisuudessa ovat tainneet syöpyä verkkokalvoillemme ja osaksi suomalaista historiaa pysyvästi. Jäimme pysyvästi etätöihin ja kieltämättä se oli myös helpotus. Kasvava vatsa alkoi vaikuttaa yöuniin, helpotus työpäiviin oli siis oikein tervetullut. Henkilökohtaisella tasolla maaliskuu oli hyvin merkittävä myös siksi, että silloin myytiin kotitilamme, lapsuudenkotini, ja yksi aikakausi elämässä päättyi.
 
 
12) Anni Kytömäki: Kultarinta
13) Emmi Valve: Sit kun sun naama räjähtää (sarjakuva)
16) Beth O'Leary: Kimppakämppä (äänikirja)
20) Inga Magga: Varjonyrkkeilijä

Huhtikuu

Huhtikuusta ei jäänyt mieleen oikein mitään? Oli aika paljon työstressiä, oli kevät, oli pääsiäinen (kai se oli huhtikuussa?). Kaadettiin pihalla pitkä pätkä ylikasvanutta pensasaitaa, melkoinen urakka, nukuin  paljon päikkäreitä.
 
 
23) Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (äänikirja)

Toukokuu

Toukokuussa alkoi vanhempainvapaa. Juhlistimme sitä näkemällä pitkästä aikaa työkavereiden kanssa ulkona luontopolulla. Vapaus ei tuntunut tippaakaan sellaiselta, mitä olin odottanut, ei kaupunkilounaita ja ihanaa yksin kotona hengailua. Sen sijaan oli jatkuva neljän seinän sisällä oleminen, seurana stressaantunut etätyöläinen, jota ei saanut häiritä. Ahdistuksissani sitten lenkkeilin kuin mielipuoli ja mm. järjestelin kirjahyllyn uusiksi ja öljysin terassin, toisaalta nukuin pitkiä päiväunia. Öljytyllä terassilla nähtiin pitkästä aikaa myös ystäviä, he tulivat yllättämään minut ja toivat herkkuja ja lahjoja tulevalle vauvalle, homma alkoi konkretisoitua.
 
 
28) Enni Mustonen: Pukija (äänikirja)
30) Daniel Cole: Räsynukke (äänikirja)
 
Kesäkuu

Niin, kesäkuu, juhannus ja juhannuksen jälkeen hurjat helteet ja minusta tuli äiti. Punaiset auringonnousut TYKSin ikkunasta, omituinen onni, huoli, uupumus, ahdistus. Sitä ennen ehdin mm. lukemaan kirjaa vuoden parhaassa ostoksessani, terassin pallokeinussa. Aika koskettavaa ja ikimuistoista oli lukea Karl Oven kokemuksia isäksi tulemisesta juuri ennen oman lapsen syntymää. Omituinen kuukausi, ei käy kieltäminen.
 

37) Henriikka Rönkkönen: Määmatka (äänikirja) 
38) Järvi, Hotti, Poppius: Error - Mielen häiriöitä
40) Satu Rämö: Islantilainen kodinonni (äänikirja)
42) Arttu Tuominen: Hyvitys

Heinäkuu

Heinäkuu se vasta omituinen olikin. Tai oikeastaan koko vuosi tästä eteenpäin. Vaikeita, loputtomia, unettomia, hankalia kuukausia, joita varjosti monikin asia. Onnen hetkiä, epätoivoa, itkua, huolta, loputtomia vaunulenkkejä, univajetta, mutta sanoinko jo onnen hetkiä.
 

44) Ami Lindholm: Vauvakirja (sarjakuva)
47) Majamaa ja Saari: Ei jälkeäkään
48) Henrik Lange: 90 klassikkokirjaa kiireisille (sarjakuva)

Elokuu

Sama kuin edellä.
 

52) Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua (äänikirja)

Syyskuu

Sama kuin edellä. Syksyllä luin paljon sarjakuvia instan sarjakuvasyksy-haastetta varten (vaikken sitten lopulta postannut niistä kovinkaan monesta edes sinne instaan). 

 
53) Riika Ruottinen: Porno sijainen - sarjakuvia työelämästä (sarjakuva)
54) Leena Lehtolainen: Jälkikaiku (äänikirja)
57) Heli Laaksonen: Ajopuujalka
58) Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki (sarjakuva)
61) Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne (sarjakuva)
62) Jenny Lehtinen: Vaakakapina

Lokakuu
 
Sama kuin edellä, mutta ehkä jokin helpotus alkoi olla läsnä.
 
 
66) Joakim Juvelen: Ugly Monsters (sarjakuva)

Marraskuu

Sama kuin edellä.
 

67) Miika Nousiainen: Pintaremontti (äänikirja)
70) Kari Hotakainen: Tarina (äänikirja)

Joulukuu

Sama kuin edellä + juhlittin joulua.
 

76) Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (äänikirja)
77) Elina Kilkku: Äideistä paskin
78) Elizabeth Acevedo: Runoilija X

Niin, näin jälkeenpäin loppuvuosi tuntuu olevan aika samanlaista harmaata massaa. Vuosi on ollut samaan aikaan sekä elämäni parhaita että kauheimpia. Vuoden tärkein opetus on ehkä ollut se, että silloin kun apua tarvitsee, sitä on pyydettävä ja sitkeästi pyydettävä niin kauan, että sitä saa. Yksi ihminen ei voi kantaa harteillaan ihan loputonta taakkaa, ei mitenkään. Olen joutunut käsittelemään samoja fiiliksiä kuin leikkaukseni jälkeen, jokainen on lopulta tosi yksin ja tukea ja apua ei välttämättä saa sieltä, mistä sitä luulisi saavansa, vaan jostakin aivan muualta. On myös tosi ristiriitaista, että olen sekä samaan aikaan ollut fyysisesti vähemmän yksin kuin koskaan ennen mutta henkisesti kaikkein yksinäisin. Useammassa vuosikoosteessani olen todennut, että onneksi on kirjat ja kirjaihmiset, niin totean nytkin. Ja onneksi on myös niitä vähäisiä, mutta kultaakin kalliimpia tukiverkkoja, jotka ovat pelastaneet paljon (kaiken). Onneksi on ne oikean elämän ystävät, joiden tiedän olevan henkisesti menossa mukana, vaikka emme olisikaan usein yhteyksissä. Onneksi on ne instagramista löytyneet vertaistuet, toiset korona-ajan yksinäiset tuoreet äidit ja muut, ihanat ihmiset. Melkein hävettää, miten tärkeäksi sosiaalinen media on tänä syksynä noussut - mutta miksi häpeillä! Kun ketään ei voi kuitenkaan nähdä, on upeaa että olen löytänyt tuollaisen yhteisön.
 
Tärkeää taitaa olla sekin, että vaikka tasan tarkkaan tiedän, millainen etuoikeutettu kultapossukerholainen olen verrattuna moneen muuhun, miten pystyin vain jäämään helposti etätöihin vakituisessa työssäni, miten sain maailman ihanimman vauvan ja niin edelleen, se ei silti vähennä sitä, että vuosi on ollut todella rankka ja ahdistava ja saan niin tuntea. Se että muilla on ollut rankempaa, ei tee omista taisteluistani yhtään sen helpompia. Se että vauva on tietysti maailman ihanin, rakkain ja toivotuin ei poista sitä tosiseikkaa, että (itkuisen) vauvan kanssa ilman tukiverkkoja on todella rankkaa. Jotenkin nyt on entistä helpompi taas muistaa se, että ei ikinä pitäisi olettaa. Ikinä ei tiedä, millaista toisella on, millaista yksinäisyyttä muut voivat kokea, millaisia vaikeuksia tämä poikkeuksellinen vuosi on tuonut. Sen sijaan pitäisi muistaa kysyä, että miten sinulla menee, miten jaksat, tarkoittaen siis ihan myös kaikkia muitakin kuin itseäni. Se saattaa olla kultaakin kalliimpaa.

Vuonna 2020 luin siis 79 kirjaa joista:
24 oli äänikirjaa,
11 oli sarjakuvaa.
 
76 kirjaa luin suomeksi, kolme englanniksi.
Luin ja kuuntelin paljon uudelleen vanhoja suosikkeja, mm. Hietamiehen kirjat ja kaksi ensimmäistä Taisteluni-sarjan kirjaa. Osa niistä kuuluu näihin listoihin, en laskenut niitä nyt tietystikään näihin tilastoihin uudelleen.
 
1001-listalta luin 14 kirjaa (tilanne nyt 270/1001)
Keskisuomalaisen listalta luin 5 kirjaa (tilanne nyt 95/100)
Suomalaiset suosikit -listalta en lukenut tänäkään vuonna yhtään kirjaa, tilanne edelleen 35/100 
Kaikkien aikojen paras kirja -listalta luin yhden teoksen, tilanne nyt 94/142 
 
Jos tämä vuosi on jotakin opettanut, niin ainakin sen, että elämässä ei kannata tehdä kauhean tarkkoja suunnitelmia. En siis nytkään suunnittele mitä aion lukea, vaan katson mitä tuleman pitää. Helmet-haasteen kelkkaan hypppään taas (sain muuten tämänkin vuoden haasteen loppuun eilen illalla, mutta sen koostamiseen blogin puolelle ei enää energia riitä) ja toki haluaisin edistää listaprojektejani.  Erityisesti katseeni suuntautuu noihin viiteen (vain!) Keskisuomalaisen listalta puuttuvaan kirjaan. Mutta katsotaan siis, mitä ensi vuosi tuo tullessaan!

Kaksitoista vuonna 2020 luettua kirjaa

Olen lukenut tänä vuonna 79 kirjaa. Suuri luku selittyy lähinnä äänikirjoilla ja sarjakuvilla, vaikkakin olen minä lukenut ihan fyysisiä romaanejakin yllättävän paljon. Paljon olisi tehnyt mieli blogata, mutta en ole jaksanut, paljon on myös kirjoja, joista ei riitä sen kummempaa sanottavaa, mutta joista on kiva jättää jokin jälki blogiin. Näin vuoden viimeisen päivän kunniaksi tässäpä siis lyhyin saatesanoin kaksitoista kirjaa vuoden varrelta.

Tuulisen saaren kirjakauppias, Gabrielle Zevin (2014, suom. Tero Valkonen)

Tämän luin loppuun myöhään viime yönä, todella iloinen yllätys! Jostakin syystä luulin tätä romanttiseksi hötöksi, olikin älykäs, hauska ja oivaltava pieni romaani (no, romanttinenkin) kirjojen maailmassa. Hauska yksityiskohta on se, miten monesti kirjassa viitattiin Infinite Jestiin ja lopuksi päähenkilö paljasti, ettei ollut päässyt sitä koskaan loppuun asti. Tämä syksyhän on kulunut kyseisen David Foster Wallacen klassikkoteoksen Päättymättömän riemun parissa - ja suomentajana on kukaan muukaan kuin Tero Valkonen.

Pienen hauen pyydystys, Juhani Karila (2019)

Vuoden yllättäjä! En olisi ikinä tarttunut tähän ilman Instagram-suosituksia, mutta voi itku miten hyvä romaani! Elina Ylijaako palaa juurilleen pohjoiseen ja hänen on pakko saada pyydystettyä lammesta yksi tietty pieni hauki. Tarinaan sotkeutuu koko joukko muita ihmisiä (mitä mainioita dialogeja!) ja myös suomalaisia taruolentoja, näkkiä ja peijoonia nyt esimerkiksi. Kuulostaa oudolta, ja sitähän se oli, mutta tämä on romaani, johon järjestään kaikki tuntuvat ihastuneen, minä siis muiden jatkona. 

Joutavuuksien jumala, Arundhati Roy (1997, suom. Hanna Tarkka)

Intialainen sukutarina, polveileva, monimutkainen ja paikoin ihastuttavakin romaani, jonka valitettavasti luin ihan väärään aikaan (tämä kirja sai olla mukana mm. TYKSin synnytysosastolla!). 1001-listalta.

Punainen huone, August Strdinberg (1879)

Ruotsalainen klassikko, poliittinen romaani. Öh, ei mikään suuri yllätys, että tämä oli mielestäni kamalan tylsä. Onpahan luettu. Tämäkin listalta.

The trick is to keep breathing, Janice Galloway (1989)

Tämä kirja ansaitsisi enemmänkin näkyvyyttä, valitettavasti luin sen keväällä enkä muista enää tarpeeksi pidempää analyysia varten. Kiinnostavaa ja tarkkanäköistä kuvausta nuoren naisen mielenterveyden ongelmista. Kuulostaa kuluneelta, mutta jotenkin Galloway kirjoitti poikkeuksellisen aidosti, ahdistavasti. Tämänkin bongasin 1001-listalta, vuoden harvoja englanniksi luettuja.

Gulliverin retket, Jonathan Swift (1726)

Kuuntelin tämän äänikirjana, joka pituutensa perusteella oli taatusti lyhennelmä mutta totta puhuakseni en halua tietää sitä. Sillä se oli ihan riittävästi näitä seikkailuja. Satiiri on vaikea laji, jonka taituri Swift taatusti on ihan ansaitusti, mutta jotenkin 300 vuotta tässä välissä kyllä tuntuu. Arvasittekin jo tietysti, että 1001-listalta tämäkin.

Näin minusta tuli tyttö, Caitlin Moran (2015, suom. Sari Luhtanen)

Vuoden äänikirjalöytö! Hauska, sopivan angstinen ja kapinallinen kasvutarina 14-vuotiaasta Johanna Moriganista, joka päättää ryhtyä kirjalijaksi ja luoda itsensä uudelleen ja vaihtaa nimensä Dolly Wildeksi. Dolly liikkuu päättäväisesti muusikkopiireissä, pyrkii pinnalle ja julkisuuteen, on liikuttavan hukassa itsensä kanssa ja taustalla on aina pyrkimys tehdä hyvää omalle, köyhälle perheelle. Kirjan kerronta on raikasta ja kekseliästä ja minut on helppo valloittaa kirja- ja musiikkimaailmalla. Tähän on kai jatko-osa, sillä jatkan ehdottomasti ensi vuonna!

Memento mori, Tiitu Takalo (2020)

Tämä on puolestaan vuoden sarjakuvalöytö. Omakohtainen kertomus sairastumisesta ja sen tuomista tunteista. Synkkä mutta toiveikas, ruman kaunis.

Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta, Viivi Rintanen (2020)

Toinen tärkeä sarjakuva tältä vuodelta. Oikeista mielenterveystarinoista syntynyt kokoelma riipaisevia, hurjia kokemuksia. Rintanen on kertonut haluavansa purkaa stigmaa liittyen "hulluuteen" ja sarjakuva onnistuu siinä hienosti. Rintasen tyyli sopii tarinoihin karmaisevan hyvin, paha olo suorastaan vyöryy ruuduista ulos. Upea teos!

Supernaiivi, Erlende Loe (1996, suom. Outi Menna)

Vuoden parhaimmistoa, miten luin tämän vasta nyt! 25-vuotias päähenkilö on kriisissä, kaikki on merkityksetöntä. Sitä tunnetaan hän purkaa mm. tekemällä listoja. Mainio, huvittava, hieno kirja!

Nimi jolla kutsutaan öisin, Emma Kantanen (2019)

Nuoren pelialalla olevan naisen kokemuksia Kiinassa. Mielenkiintoinen ja tykkäsin kyllä, joskin jäi vähän sekava fiilis.

Kaksi kaupunkia, Charles Dickens (1859)

Kuuluisa siitä, että lienee kaikkien aikojen myydyin romaani. Olisi hauska tietää kuinka moni sen ostaneista on päässyt loppuun asti? Itsellä teki tiukkaa, vaikkakin tämä on Dickens lyhyemmästä päästä. Taitaa olla niin, että myöskään vuosi 2021 ei ole se, jolloin luen Kolean talon.

tiistai 15. joulukuuta 2020

Nina Wähä: Perintö

Perintö (alkup. Testamente 2019, suom. Sanna Manninen) on tukholmalaisen Nina Wähän kolmas romaani. On aika erikoista, että ruotsalainen romaani sijoittuu Suomeen, Tornionjokilaaksoon. Se kuitenkin selittyy sillä, että Wähän äiti on kotoisin Tornionjokilaaksosta ja Wähä itse on viettänyt siellä lapsuuden kesiään. Kenties tämä selittää myös sen, miksi Perintö oli sielunmaisemaltaan poikkeuksellisen suomalainen romaani. Siis etenkin ollakseen ruotsalainen romaani.

"Tämä ei ole mitään muuta kuin murhatarina. Tai no, onhan tämä paljon muutakin."

Näillä sanoilla Perintö alkaa ja tuo heti eteen persoonallisen ratkaisun, oikean vanhan ajan kaikkitietävän kertojan, joka puhuttelee lukijaa ja antaa ikään kuin lukuohjeita. Kirjan alussa on myös lista avainhenkilöistä kuin vanhassa klassikossa ikään, vaikka jälkeen päin on selvää, että ei tuota listaa olisi tarvinnut mihinkään ja että listassa annettiin etukäteen tietoa, jonka olisi voinut mielellään aistia romaanin sivuilta itsekin. Näillä keinoin Perintö liikkuu nykyromaanista kohti perinteisempää sukukronikkaa, nerokas ratkaisu suorastaan.

Perintö kertoo siis maaseudulla, syvällä Tornionjoen jokilaakson syrjäseudulla asuvasta Toimin perheestä. Isä Pentti on sieltä kotoisin, vaimonsa Siirin hän tapasi ollessaan rintamalla. Lapsia on kaksitoista (tai neljätoista jos laskee mukaan kuolleet). Kuten kertoja toteaa: "Oikeastaan riittää, että tietää nämä asiat. Ja sen että Toimit ovat maanviljelijöitä ja että on 1980-luvun alku ja että joulu lähestyy ja että perheessä on monta lasta, niin monta että toivoisin ettei niistä kaikista tavitsisi pitää lukua, mutta se asia nyt on niin kuin on."

Lasten suuren määrän vuoksi romaani paisuukin yli 500-sivuiseksi. Aluksi tarinassa sukelletaan perheen vanhimman (elossa olevan) tyttären, raskaana olevan Annin maailmaan ja hänestä kehittyykin jonkinasteinen tarinan päähenkilö. Onkin melkein yllättävää, että jokainen muukin lapsi ja myös perheen äiti saa myöhemmin yhtä paljon tilaa ja vahvan oman äänensä tasavertaisesti kuuluviin. Yhden voimakkaan päähenkilön sijaan kirjassa onkin yhtä monta päähenkilöä kuin on henkilöitäkin. Kaikki huutavat kovaa, tahtovat tulla nähdyiksi, heräävät tarinasta eloon omina aidointuntuisina persooninaan. Murhatarina, sitä teos tosiaan on, mutta se on oikeastaan lopulta aika sivuseikka. Oikeasti romaani on ihmisyyden kuvaus, juoni jäi taka-alalle ainakin omassa lukukokemuksessani. Tärkeintä on sellaiset asiat kuten miten kasvaa aikuiseksi, miten löytää oma ääni, millaista on kun on sisaruksia, perhe, lapsia, vanhempia. Miten kummallisia ovat ihmissuhteiden verkostot ja miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Pidin kirjasta paikoin aivan valtavasti. Se oli kamalan ankea, ahdistavakin, paikoin niin samaistuttava, että se alkoi jo melkein etäännyttää minua tarinasta, muuttua liian todeksi. Se oli kuitenkin myös todella nautinnollinen. Perhesuhteiden ja nuoruuden kuvaus, se miten maatilalta jokainen lapsi ponnisti oman elämänsä päätähdeksi tavalla tai toisella, oli taidokasta ja myös viihdyttävää. Siinä mielessä voisin suositella romaania kaikille: kaikille joilla on sisaruksia, kaikille joilla on lapsia tai jotka ovat jonkun lapsia, kaikille joilla on perhe, kaikille maalta kotoisin oleville, kaikille suomalaisille, kaikille joilla on tummia muistoja tai sitten ei, kaikille jotka nauttivat hyvistä henkilöhahmoista ja heidän välisistä suhteistaan, kaikille jotka yleisesti pitävät helppolukuisista, synkän viihdyttävistä romaaneista. 

Mutta sitten kuitenkin. Vaikka matka oli paikoin tavattomankin nautinnollinen, vaikka lukiessani tunsin itsekin juurtuvani Tornionjokilaaksoon, rakastuvani näihin fiktiivisiin ihmisiin, Toimin perheeseen, koin kuitenkin jonkinlaista tyhjyyttä päästessäni loppuun. Olisinko sittenkin kaivannut juoneen jotakin syvyyttä? Olisinko kuitenkin tarvinnut muutakin kuin sen murhatarinan ja tavattoman onnistuneet hahmot? Ehkä. Siksi Perintö ei ollutkaan minulle sellainen vuoden paras kirja, jollaista lukiessani jo ehdin uumoilemaan. 

Syksyllä Rebekkaa lukiessani pohdin sitä, että hyvä romaani vaatii oikeastaan aika yksinkertaiset rakennusaineet ja joskus hyvä ja yllättävä juoni ja vahva tunnelma yksinään riittävät. Perinnön suhteen etenen ajatuksissani taas aivan toiseen ääripäähän: joskus romaani on hyvä sen hahmojen ja rakenteen vuoksi. Perintö nimittäin oli Toimin perheen elämä avattuna kirjan sivuille. Sen hahmot olivat sekä hyviä että pahoja, itsekkäitä ja uhrautuvia, sukurakkaita ja perheenjäseniään vihaavia. Perinnön aitous ja kirjan oivaltavuus, jota kekseliäs kertoja ja kirjan rakenne korostivat saivat aikaan sen, että pidin kirjasta. Jos siihen olisi vielä yhdistänyt jotenkin vahvemman juonen, tai mikä se puuttuva ainesosa sitten ikinä olikaan, olisi tässä ollut vuoden paras kirja. Hyvä lukukokemus se kuitenkin oli. Maailman suomalaisin ruotsalainen romaani, yhdistelmä jotakin anttituurimaista, 1800-luvun sukukronikkaa, ruotsalaista dekkaria, knausgårdmaisia synkkiä sävyjä, kasvutarinaa, maalaiskertomusta ja perinteistä perheromaania. En osaa antaa tälle kirjalle arvostelutähtiä - sillä miten monta tähteä antaisit elämälle?

Perintö, WSOY 2020, suomennos Sanna Manninen
Sivumäärä: 550 
Mistä hankittu: Kirjastosta