Ozzy Osbourne: Minä, Ozzy

Ozzyn omaelämäkerta on ollut lukulistallani vähintään siitä asti, kun luin Mötley Crüen Törkytehtaan. Black Sabbath osuu paljon lähemmäs musiikkimakuani kuin Mötley Crüe, mutta ei silti kuulu sekään suuriin suosikkeihini. Ozzy sen sijaan on kiehtonut minua hahmona aina. Hän on melkoinen mysteeri, ainakin siinä mielessä, miten mies voi ylipäätään olla edes hengissä kaiken sen sekoilun ja huumehuuruisen elämän jälkeen. Ozzystä välittyvä kuva on kuitenkin kaikesta huolimatta aika sympaattinen. Erityisesti siksi tämä kirja kiinnosti minua.

Luin kirjaa lähinnä öisin, pienissä pätkissä, tolkuttoman univelkaisena. En siis aivan varmasti pysty sanomaan, olisiko se ollut yhtä viihdyttävä täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta ainakin tämä lukukokemus oli yllättävän hauska. Hauskuus on toki kyseenalaista, kun kyse on sekopäisistä toilailuista, mutta minä viihdyin. Ozzy kertoo kirjassaan elämänsä tarinan. Lapsesta saakka melkoisilla ylikierroksilla käynyt poika päätyy jo alaikäisenä vankilaan murtovarkaudesta. Ozzyn omien sanojensa mukaan hän oli aivan kädetön murtovaras, joka esimerkiksi anasti vaatekaupasta sokkona vauvojen leukalappuja ja tenavien alushousuja, kun unohti ottaa mukaan taskulampun. Niin, lukija saa nauraa Ozzyn sekoilulle jo kirjan ensimmäisellä sivulla.

Hyvin nopeasti käy selväksi, että kuten niin monella muullakin (rock)muusikolla, olisi Ozzynkin elämä voinut muodostua hyvin erilaiseksi ilman hänen musiikillista lahjakkuuttaan, paloa musiikin tekemiseen, sopivia samanhenkisiä tuttuja, joiden kanssa soittaa ja tietysti myös hyvää tuuria. Vaikka kirja koostuu paljon sekoiluista (joita rock-maailma ja raha tietysti mahdollistavat) pidin siitä, miten Ozzy käy tarkkaan läpi musiikillisen uransa, Black Sabbathin ja soololevyjen syntymisen ja sisällön. Lisäksi hän kertoo suoraan, kunnioittaen ja avoimesti kollegoistaan. Tai siis, kunnioitusta saavat osakseen ne, jotka sitä ansaitsevat, kaikkia ei kohdella silkkihansikkain. Pidän Ozzyn asenteesta: hän ei kumartele tai pyytele anteeksi, mutta rehellisesti antaa kiitosta niille, keille se kuuluu ja tiedostaa, että ilman muiden apua ja vaikutteita hän ei olisi saavuttanut kaikkea sitä menestystä. Rokkikukkoilulle on toki aikansa ja paikkansa, mutta ehkä tämä on se syy, miksi mielikuva Ozzystä on kaikesta huolimatta positiivinen.

Minäkin muistan katsoneeni muutaman jakson The Osbournes -sarjaa. Se oli MTV:n murrosaikaa, kanava näytti vielä musiikkivideoita (ajatella, oli sellainenkin aika!), mutta oli siirtymässä (osittain sarjan myötä) tosi-tv:n kulta-aikaan. Sarja ei tehnyt hyvää kenenkään Osbournesin perheenjäsenen mielenterveydelle ja Ozzyn mukaan he eivät aivan tajunneet, mihin suostuivat mukaan: miten olisivatkaan voineet tajuta, kun vastaavaa ei ollut aiemmin tehty. Ohjelma viimeistään toi Ozzyn tavallisen, metallimusiikkia seuraamattoman kansaonsan, tietoisuuteen, teki koko perheestä superjulkkiksia. Suomenkin media ja juorulehdet ovat käsitelleet yllättävän paljon vaikkapa Sharonin syöpää tai Kellyn huumeongelmia. Ozzy kuvaa taitavasti ja mielenkiintoisesti julkisuuden tuomia haittapuolia. Miehelle, jolle perhe on tärkeä, ei varmasti ole ollut helppoa altistaa rakkaitaan julkisuudelle, mutta toisaalta julkisuus on myös tuonut vaurautta ja ainutkertaisia mahdollisuuksia.

Yleisesti ottaen Ozzystä piirtyy kirjan kautta aika ristiriitainen kuva. Hän on täysin hallitsematon ikuisesti sekoileva luokan pelle, huumeriippuvainen alkoholisti, joka on vetänyt niin paljon kaikkea mahdollista, että kun lääkäri yrittää nukuttaa häntä kolonoskopiaa varten, Ozzyn elimistö ei edes tunnu huomaavan tehokasta nukutusainetta. Hän on taitava muusikko, joka on tehnyt uraauurtavaa työtä metallimussikin parissa. Hän on tosi-tv- tähti, perheenisä, megajulkkis. Ja näemmä myös yllättävän taitava ja vihdyttävä kirjailija. Paljon kirjassa on kaikkea ällöttävää: huumesekoilua, eläinten kidutusta, väkivaltaa, mutta siitä huolimatta lukukokemus jäi vahvasti positiivisen puolelle: tämä kirja oli oikein hyvää ja ainakin omassa luokassaan laadukasta viihdettä.

Kirjailija: Ozzy Osbourne

Kirja: Minä, Ozzy (suom. Ilkka Salmenpohja, LIKE 2010)

Alkuperäinen kirja: I am Ozzy, 2009

Sivumäärä: 414

Arvostelu: ★★★★