perjantai 30. lokakuuta 2020

Daphne du Maurier: Rebekka

Ihmisen muisti, tai ainakin omani, on sitten kummallinen. Jotkin asiat muistaa täsmällisen tarkasti, kun taas toiset, tärkeätkin asiat, ovat sumuisia, puuroisia tai tyystin kadonneita. Muistan, että olen lukenut Daphne du Maurierin Rebekan nuorena, ehkä noin 15 vuotta sitten ja tiedän nähneeni sen jälkeen Hitchcockin elokuvasovituksen ainakin kahdesti. Muistan olleeni vaikuttunut sekä kirjasta että leffasta, jopa niin vaikuttunut että voisi kuvitella noiden kokemusten olevan ikimuistoisia. Silti muistin oikeastaan vain vahvan tunnelman, en juurikaan yksityiskohtia. Toisaalta se oli ihan mukavaakin, oli kiehtovaa palata uudelleen Rebekan pariin niin, että sai jännittää minne tarina kulkee, mitä kaikkea mystiseen Rebekkaan liittyikään.

Myös Rebekka liittyy vahvasti muistiin ja muistoihin. Tarina lienee useimmille tuttu: Nuori rouva de Winter saapuu Manderleyn kartanoon mentyään naimisiin kartanonisäntä Maxim de Winterin kanssa. Maxim on aiemmin menettänyt traagisessa onnettomuudessa ensimmäisen vaimonsa Rebekan. Rebekan muisto, hänen vahva olemuksensa nousee esiin kaikkialla. Manderleyn kartanon loisto on Rebekan ansiota, koriste-esineet ovat hänen hankkimiaan, kaikki puhuvat Rebekasta, muistelevat häntä, vertailevat. Nuori rouva de Winter ei pääse hetkeksikään eroon siitä tunteesta, että kartanon aiempi emäntä on edelleen läsnä kaikkialla.

Maximin ja rouva de Winterin rakkaus(?)tarina on melkoisen vauhdikas. Pari tapaa toisensa Monte Carlossa, jossa tuleva rouva toimii seuraneitinä ja Maxim on lomailemassa. Pariskunnan välinen suhde on mielenkiintoinen. Naisen heikko itsetunto yhdistettynä alempaan asemaan heijastuu suhteeseen ja siihen, miten lukija sen tulkitsee. On hieman epäselvää, miksi Maxim haluaa naimisiin, rakastuuko hän oikeasti. Ensimmäisellä lukukerralla en ainakaan muista kiinnittäneeni niin paljon huomiota päähenkilön heikkoon itsetuntoon. Nyt se korostui mielessäni ja on selvää, että Rebekan varjo ei todellisuudessa ole niin suuri, se vain korostuu kohtuuttomiin mittasuhteisiin nuoren rouvan, joka on myös kirjan minäkertoja, ajatuksissa. Välillä myös turhautti. Että ihan oikeasti, anna menneen olla mennyttä, sinä olet nyt kartanonemäntä, tuuleta vähän juurtuneita tapoja ja anna mennä! Toisaalta edellisen kartanonemännän luoma uhkaava ja painajaismainen tunnelma ei tietystikään olisi toiminut, jos kertoja olisi tuulettanut pölyt pois kartanon huonekaluilta ja ajanut luurangot ulos kaapeistaan. Siinä mielessä uuden rouvan tausta arkana ja mielestään kovin alempiarvoisena toimii tietysti ratkaisuna täydellisesti.

Parasta kirjassa on tietysti sen tunnelma. Se on myös taatusti syy, miksi kirja on niin rakastettu klassikko. Juoni on myös hieno, mutta lopulta teos, sen kerronta tai tapahtumat, eivät ole kovin ihmeellisiä. Poikkeuksellista on se, miten ilmiömäisesti du Maurier rakentaa ja tiivistää tunnelmaa kerros kerrokselta. Jo Monte Carloon sijoittuva alku, vaikka se näennäeisesti onkin kepeää ja rakkautta kuplivaa, on pahaenteinen. Manderleyn kartano on miljöönä hirveän toimiva. Kauhun tunnelma ilman mitään oikeita kauhuelementtejä on läsnä kaikkialla, missä kertoja lukijaansa kuljettaa. Tosin mietin myös välillä, miten paljon tähän toiseen lukukokemukseeni vaikuttaa alitajuntaiset muistot filmatisoinnista, siitäkään kun en muista oikein mitään. Varmasti aika paljon, mutta siitä huolimatta romaanin ansiot ovat selvät.

Rebekka sai minut taas toteamaan, että hyvän romaanin resepti on oikeastaan aika yksinkertainen: se ei välttämättä tarvitse koukeroista ja taiteellista kieltä, jatkuvia juonenkäänteitä tai jotakin yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Parhaat ja parhaiten aikaa kestävät romaanit ovat niitä, jotka pitävät tunnelmansa vuoksi otteessaan alusta loppuun, joiden juoni jaksaa kiinnostaa ja mielellään jopa yllättää. Rebekka on viihdyttävä, taitava ja vahvatunnelmainen romaani, joka luultavasti tulee olemaan klassikko vielä sadan vuoden päästäkin.

Niin, ja se syy miksi tartuin romaaniin nyt uudelleen, on tietysti Netflixin uusi Rebekka-filmatisointi. Ehdin katsomaan sen viime viikonloppuna ja todetaanko vain, että jos ei ole mitään uutta annettavaa, ei ehkä kannata ryhtyä näin hyvän klassikon uudelleentulkintaan. Mieleeni tuli väkisinkin, että tavoitellaanko näillä uusilla versioilla aivan uutta yleisöä, sellaista joille alkuperäinen ei ole tuttu ja joille uusi lattea ja täysin tunnelmaton versio saattaa mennä täydestä. Tässä kohtaa voisin verrata asiaa vaikkapa cover-biiseihin (Vain elämää, köh) mutta ehkä jätän sen kortin nyt käyttämättä.

Kirjailija: Daphne du Maurier
Luettu kirja: Rebekka (WSOY, suom. Helvi Vasara, 430 sivua)
Alkuperäinen kirja: Rebecca, 1938

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!