Olin jo päättänyt, että en kirjoita tätä tekstiä. Paljon olen kertonut henkilökohtaisia asioita, paljon toki myös jättänyt kirjoittamatta. Äitiys on kuitenkin asia, joka koskettaa itseni lisäksi suoraan myös toista osapuolta ja tekee asiasta kertomisesta tavanomaista hankalampaa. Äitiys on samaan aikaan sekä maailman henkilökohtaisinta että pohjattoman yhteiskunnallista, vapaata riistaa. Juuri tuo, miten äitiyttä, sekä yleisesti että yksilötasolla, on sallittua jatkuvasti riepotella, sai minut lopulta tarttumaan aiheeseen. Aiheeseen, jonka parissa lähes kaikki ajatukseni ovat pyörineet viimeisten kuukausien, tai oikeastaan vuoden ajan.
Äitiydestä on tietysti kirjoitettu paljon. Viime aikoina on julkaistu useampia kirjoja, joissa yhteistä on se, että ne kertovat miten äitiydestä on kirjoitettu vain ihania asioita ja kirjoittaja kokee, että toinenkin puoli on näytettävä. Luin raskausaikana tällaisia kirjoja useamman ja oikeasti aloin jo miettiä, missä ne kaikki positiiviset kertomukset ovat - kaikki uudempi äitiyskirjallisuus kun tuntui edustavan tätä "uutta" näkökulmaa. Luin sekä Anu Silfverbergin Äitikortin että Irene Naakan Hullu kuin
äidiksi tullut noin vuosi sitten sekä nyt uudelleen, uudesta
perspektiivistä, yön pimeinä, usein varsin epätoivoisina, tunteina.
Silfverberg käsittelee aihetta enemmänkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta, Naakka henkilökohtaisesta, synnytysmasennuksen kokeneen äidin näkökulmasta. Molempia kirjoja voin suositella. Niissä on läsnä kuitenkin positiivinen pohjavire, joka asiaa käsitellessä on ainakin itselleni tärkeä. Koska tämä on kai olevinaan kirjablogi, tekstini käsittelee näennäisesti noita kirjoja. Kuten kuitenkin huomaatte, on parempi tutustua niihin itse, sillä minä kirjoitan (taas) kaikesta muusta. Kirjoissa kuitenkin käsitellään täsmälleen näitä samoja teemoja, en ole ajatusteni kanssa yksin.
Eniten minua on hämmästyttänyt niin raskausaikana kuin vauvankin kanssa, miten muiden kokemus yleistetään yleiseen kokemukseen, miten paljon satelee ohjeita ja neuvoja siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä tunnen tai tulen tuntemaan, mikä auttaa vauvanhoidossa. Se on oikeastaan ihan sama asia kuin joku tulisi selittämään suu vaahdossa, että tällaista on muuten sitten olla töissä, näin sinun kannattaa tehdä työsi, tai tällaista on parisuhteessa, nyt teet näin niin ihmissuhde toimii. Sillä (newsflash!): vauvat ovat yksilöitä! Pieniä ihmisiä, jotka toki muistuttavat toisiaan monessa mielessä, mutta silti toimivat kukin omalla tavallaan, omaavat omanlaisensa temperamentin ja tarpeet. Se henkilö, joka viettää jokaisen hetkensä vauvan kanssa lienee parhaiten tutustunut tämän sielunelämään, vaikka rooli olisikin hänelle uusi. Tahdon korostaa, että on myös aivan eri asia kertoa omia kokemuksiaan ja antaa näkökulmaa siihen, mikä itsellä auttoi (tällaisesta tiedosta voi olla korvaamatonta hyötyä) kuin kertoa totuutena, että joo, vauvaasi vaivaa tämä asia ja näin voit sen korjata, kun meilläkin se meni niin. Mikset jo toimi! Mutta: sinun totuutesi ei ole kaikkien muiden totuus, erilaisten kokemusten jakaminen sen sijaan voi olla arvokasta.
Silfverberg tuo kirjassaan esiin ajatuksen äitiyden suorittamisesta ja viittaa tutkimustietoon, jonka mukaan suurimmassa vaarassa ovat ensimmäisen lapsensa saavat sekä korkeakoulutetut ja suorituskeskeiset naiset:
"Yhteiskunnallisessa keskustelussa korostunut kotiäitieetos menee heihin kuin häkä, koska se vetoaa epävarmuuteen. -- He ovat tottuneet hankkimaan tietoa ja toimimaan sen varassa, ja reflektoimaan valintojaan vähän liikaakin. Ja he eivät pidä epävarmuudesta, kuten en minäkään."
Tunnistan tämän ajatuksen vähän liiankin hyvin. Kun on tottunut siihen, että aina tekee parhaansa, on tehokas ongelmanratkaisija, aina hiukan ylisuorittaja, on helppoa lähteä siirtämään sitä ajatusmaailmaa myös uuteen tehtävään, kaiken mullistavaan äitiyteen. Näkemykseni mukaan tuota suorittamisasennetta entisestään vahvistetaan neuvolassa, kasvatusoppaissa ja etenkin netin keskustelupalstoilla: kaiken voi mitata grammoissa, senteissä, millilitroissa, minuuteissa, tunneissa, pissavaippojen ja imetyskertojen määrässä, kuukausissa. Kaiken voi tehdä väärin, kaikesta syyllistyä. Yhteiskunnassa, jossa olemme loitontuneet kauas omasta fyysisyydestämme ja kehon viesteistä, tuntuu hämmästyttävältä, miten oma vartalo osaa toimia vauvan parhaaksi ja vaikkapa tuottaa maitoa. Sama luonnostaan syntyvä vaistomainen tapa (mutta voi miten inhoankaan sanaa äidinvaisto!) toimia vauvan parhaaksi on taatusti läsnä kaikessa muussakin tekemisessä. Informaatiotulvassa ja useimmiten varmasti hyvää tarkoittavien neuvojen ristipaineessa siihen on vain hurjan vaikeaa luottaa. Olenhan tottunut työelämässäkin siihen, että kokeneempia kannattaa kuunnella ja jos asia on minulle uusi, en voi olla siinä asiantuntija. Vauva ei kuitenkaan ole mikään työtehtävä, hän ei ole mikään järjellä ajateltava suoritettava projekti. Hän on uusi pieni ihminen, johon vanhempi luo uuden ihmisuhteen ja siinä ihmissuhteessa ei voi olla muita asiantuntijoita kuin vanhempi itse. Silfverberg onnistui sanottamaan hyvin tämän vaarallisen suorituskeskeisen ajatuskehän.
Sananen vielä informaatiotulvasta. Kun nykyisin etsii tietoa epäselviin kysymyksiin, on suurena vaarana päätyä jonkun somevaikuttajan kirjoitukseen, jossa ensin tarjotaan ratkaisu ja lopuksi saatetaan mainita "kaupallinen yhteistyö mutta suosittelen tätä tuotetta x täydestä sydämestäni". Onneksi oivalsin asian varsin pian: vauvahommat on oikea kaupallisten yritysten kultakaivos! Väsyneet, epätoivoiset vanhemmat ovat kirjaimellisesti valmiita kokeilemaan ihan mitä tahansa, jotta vauva alkaisi nukkua/syödä/mitä tahansa. Kun muutamasta eri lähteestä löytyy "tieto" miten jotakin tuotetta suositellaan "täydestä sydämestä" on liiankin helppoa haksahtaa siihen tuudittavaan patjaan/unikoulutusjaksoon/suhisevaan nalleen/sähköavusteisiin vaunuihin/mihin tahansa. Väsynyt äiti on maailman helpoin uhri niin markkinavoimien kuin hyvää tarkoittavien neuvojienkin näkökulmasta, hän on valmis uskomaan melkein mitä vain, jotta tilanne helpottaisi. Vielä kun samaan yhteyteen liitetään kertomus siitä, miten oma vauva nukkuu jo kuukauden ikäisenä täysiä yöunia, viidet pitkät päiväunet eikä oikeastaan koskaan itke, syntyy päässä ajatus, että hei, minähän teen tämän itkuisen ja nukkumattoman vauvan kanssa jotakin varmasti väärin, pitää yrittää kovemmin ja tässähän minulla olisi näitä valmiita toimintamalleja.
Näitä kuvailemiani ajatuksia ei todellakaan helpota se, että asenne sekä oikeassa elämässä että netissä on usein varsin tuomitseva. Yleinen esimerkki on kauhistelu siitä, miten jotkut äidit katsovat puhelinta samalla kuin imettävät! Vauvaa pitää katsoa koko ajan silmiin tai kiintymyssuhde on välittömästi pilalla. Haluaisin kuitenkin nähdä sen vastasyntyneen, joka viiden tunnin imetysmaratonin ajan tuijottaa äitiään silmiin, melko sitkeä tapaus. Hulluinta on se, että näitä syyllistäviä kommentteja jakavat toiset äidit, he joilta kaipaisi tukea ja solidaarisuutta. Toisaalta näitä tuomitseviakin vanhempia ehkä tulisi ymmärtää, he taitavat olla syvällä äitiyden mustassa aukossa (Silfverbergin termi). Samoin kuin yleistäjät. Tuskinpa se nainen, joka huikkasi minulle neuvolan aulassa, että nauti nyt, tuo on niin ihanaa aikaa, olisi tehnyt niin jos olisi tiennyt, mitä päässäni silloin liikkui, miten pidättelin itkua, miten en ollut nukkunut moneen yöhön. Samoin kuin tuskin kukaan utelisi vauvahaaveista sellaiselta, joka on pitkään käynyt hedelmöityshoidoissa tai juuri saanut keskenmenon, jos tietäisi asian todellisen tilan.
Itseäni on tämän kaiken keskellä eniten auttanut vertaistuki (kuten aina elämän haastavissa tilanteissa!), niin oikeassa elämässä kuin verkossakin. Olen yllättynyt miten ihanaa tukea löytää sosiaalisesta mediasta, siis sieltä kännykästä, vaikka imettäessä. Sieltä löytyvät ne ihmiset, joille minun ei tarvitse muistaa joka kerta negatiivisen purkauksen jälkeen mainita, miten ihana, tärkeä, toivottu ja rakastettu meidän vauvamme onkaan. Se on ollut myös yllättävää: ihan joka kerta, jos kerron miten raskasta on ollut (sillä sitä tosiaan on ollut!), minulle tulee huono omatunto ja tarve selitellä, kuinka ihana vauva kuitenkin on (vaikka sehän on nyt itsestään selvää). Syyllisyys, suorittaminen, epävarmuus, täydellinen elämänmuutos, fyysiset ja henkiset muutokset - melkoinen soppa tämä äidiksi tuleminen. Kaikkein eniten toivoisin lempeää suhtautumistapaa, omien kokemusten jakamista yleistämättä ja ymmärrystä siitä, että kaikki ei näy ulospäin: vauva-arki näyttäytyy varmasti varsin eri näköisenä niille, joilla ei ole ongelmia oman tai läheisten jaksamisen kanssa, joiden vauvat ovat tyytyväisiä ja hyvin nukkuvia tapauksia ja joilla tukiverkkoa ja hoitajia riittää kuin niille, joilla näin ei ole.
Naakka kirjoittaa:
"Jokaisen ihmisen taustalla on asioita, jotka vaikuttavat hänen psyykeensä ja joista sinä voit olla autuaan tietämätön. Siksi toisiin äiteihin vertaaminen on visusti kiellettyä, vaikka yksilapsisen näennäisen etuoikeutetun perheen äidin kielteiset tunteet näyttäisivät sinusta tyystin ylimitoitetuilta siihen nähden, että isoäitisi selvisi seitsemästä lapsesta miehensä ollessa rintamalla. -- Etkä tiedä, selvisikö se isoäitisikään sillä tavalla kuin luulet. Todennäköisesti hänkin kärsi, muttei sanonut sitä ääneen. -- Olemme vain erilaisia, emme parempia tai huonompia".
Ja se on erittäin hyvin sanottu se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentti ilahduttaa aina, kiitos!