Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 14: Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivo

Jo hyvin perinteinen kirjabloggaajien puolivuosittainen klassikkohaaste on taas täällä, nyt jo neljättätoista kertaa. Seitsemän vuoden ajan kirjabloggaajat ovat julkaisseet kaksi kertaa vuodessa kirjoituksia klassikkokirjoista. Haasteen ideana on lukea klassikko, jota ei ennen ole lukenut ja kirjoittaa kokemuksestaan. Tälläkin kertaa en erityisesti tähdännyt tähän päivämäärään minkään kirjan kanssa, mutta minulla on taas sopivasti yksi juuri lukemani klassikko, josta haluan kirjoittaa, nimittäin Radclyffe Hallin upea Yksinäisyyden kaivo, joka ansaitsee kaiken mahdollisen huomion. (Klassikkojanoisille suosittelen muuten myös klassikkokesä-haastettani, jonka aion käynnistää jo neljättä kertaa toukokuussa Instagramin puolella. Siinä haasteessa on ideana lukea klassikoita ilman sääntöjä, jokainen saa itse määritellä mikä on kesä ja mikä on klassikko.)

Olen halunnut lukea Radclyffe Hallin Yksinäisyyden kaivon jo vuosikausia, onhan se myös 1001-listalla. Viimeinkin luin - ja rakastuin. En osannut yhtään arvata, että romaani on näin upea, tarkasteli sitä sitten mistä kulmasta tahansa.

Hall kirjoitti The Well of Loneliness -romaanin uransa huipulla, vaikka tiesi, että teoksen julkaiseminen voisi olla hänen uransa loppu. Vuonna 1928 julkaistu kirja joutuikin odotetusti median hampaisiin ja Hallin kirjaa vastaan käytiin suuri siveettömyysoikeudenkäynti, jonka kirja hävisi ja se määrättiin tuhottavaksi. Onneksemme kuitenkin vuosikymmeniä myöhemmin uusia painoksia kirjasta tuli taas saataville, suomennoskin (Milla Karvonen) lopulta vuonna 2010. Toisaalta oikeusjuttu antoi kirjalle myös paljon huomiota ja auttoi kirjaa nousemaan klassikkoasemaan.

Yksinäisyyden kaivon päähenkilö on Stephen Gordon, tyttö joka ratsastaa miestensatulalla, käyttäytyy poikamaisesti ja ihastuu tyttöihin. Yksinäisyyden kaivo on Stephenin kasvutarina, joka kuljettaa lukijaa mm. Britannian maaseudulla ja keväisessä Pariisissa. Synkkyys ja valo vaihtelevat ja luonnon kuvaus on mestarillista ja sykkivää. Hall käsittelee kirjassaan sukupuolta ja seksuaalisuutta tavalla, jollaista en muista hetkeen lukeneeni: hän ei korosta, hän ei liioittele, Stephen ja hänen "invertisminsä", kuten sitä kirjassa kutsutaan, ovat yhtä luonnollinen osa tarinaa kuin kaikkialla hengittävä ja elävä luonto.

Koen koukeroisen kauniskielisyyden ja jatkuvasti toistuvat kielikuvat usein raskaina, monesti ne vievät tarpeettoman paljon huomiota itse tarinalta. Yksinäisyyden kaivo oli aivan poikkeuksellinen romaani myös siksi, että samaan aikaan sen juoni oli hyvin vetävä ja sen kerronnan kauneutta oli helppo hengittää. Varsin ahmittava lukukokemus!

Yksinäisyyden kaivo käsittelee ennen kaikkea sitä, miten vahingollista ja väärää on se, kun yhteiskunta ei hyväksy ihmistä sellaisena kuin hän on. Surullisen ironista on tietysti myös se, että kirjan kuvaama tuomitseva yhteiskunta osoittautui totisimmaksi todeksi viimeistään silloin, kun kirja tuomittiin siveettömäksi. Sanomattakin lienee selvää, että kirja ei ole moraaliton tai edes suorasukainen.

Yksinäisyyden kaivon tärkein sanoma nyky(klassikko)lukijalle lienee kuitenkin se, että moninaisia ääniä on ollut aina. Niitä ei vain ole päästetty ääneen ja yhteiskunta on tehnyt kaikkensa niiden vaimentamiseksi. Yksinäisyyden kaivoa suosittelen kyllä ihan kaikille hyvästä (mutta rankasta) tarinasta ja kauneudesta nauttiville. Sen historiallinen merkittävyys on tietysti oma lukunsa, mutta ilman sitäkin romaani olisi ollut minulle viiden tähden lukukokemus.

Marraskuussa luetut Keltaisen kirjaston kirjat

Ai niin hei, minullahan oli tällainen blogikin! Jotta pääsen joskus vielä tekemään yhteenvedon vuoden 2021 lukuhommista, aloitetaan marraskuussa luetuilla Keltaisen kirjaston kirjoilla. Marraskuussa Instagramia villitsi #syksynkeltaisetlehdet-lukuhaaste, jossa tavoitteena oli lukea mahdollismman monta Tammen Keltaisen kirjaston kirjaa. Minä luin 28, joka näin jälkikäteen tuntuu käsittämättömältä määrältä. Tosin voittajan yli 160 kirjaan verrattuna ei niinkään! Hauskaa ja yhteisöllistä oli yhtäkaikki ja paljon luin hienoja kirjoja. Tässä lyhyesti poimintoja siitä, mitä niistä kirjoitin.

1. Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton ★★★

Strout käsittelee kirjassaan äidin ja tyttären välistä suhdetta, luokkaeroja ja traumoja tavalla, josta ymmärrän, mitä sillä on haettu ja miksi se moniin kolahtaa, mutta minut se jätti aika kylmäksi. Kerronnan niukkuus alkoi vaikuttaa luettelomaiselta ja olen allerginen sille tunteelle. Jotakin sen verran kiinnostavaa tässä kuitenkin oli, että ehkäpä tartun Stroutiin marraskuussa vielä toistekin.

2. Kazuo Ishiguro: Yösoittoja ★★★★

Kazuo Ishiguron Yösoittoja on musiikkiaiheinen novellikokoelma. Se ei ole Ishiguroa kirkkaimmillaan ja taitavimmillaan ja itse pidän hänestä eniten pitkän draaman ja jännitteen luojana, mutta nautinnollinen tämä teos oli silti. Novellit soivat surumielisesti, mutta toisinaan yllättävän iloisestikin kuplien ja kokoelma on alusta loppuun laadukas. Edelleen ja varmaan aina olen sitä mieltä, että Ishiguro on siinä mielessä poikkeuksellinen nobelisti, että hän on oikeasti hyvä, hehee.

3. Sara Stridsberg: Rakkauden antarktis ★★★★

Suu täyttyy liejuisesta vedestä, hampaissa rouskuvat hiekanjyvät, ihoon liimautuu kuolleita kasvinosia ja musta vesi vyöryy vauhdilla ja peittää kaiken alleen. Sukellus Rakkauden Antarktikseen on kylmäävä ja karu. Se on pelkkää kuolemaa ja menetystä, mutainen, verinen, tuskainen matka, mutta lopulta kuitenkin helpottaa.

Toki kun kertojana on kuollut nainen, mitä muutakaan teokselta voi odottaa kuin kuolemaa. Onnettoman, täynnä luopumista olleen elämän loppu on hirveä, mutta lopusta alkaen tarina alkaakin kelautua kohti alkuaan. Tähtipölyä, sitähän olemme kaikki, jokainen selkänikamamme ja maan muta. Aika liikkuu eteen, taakse, ympäri ja lopulta mikään ei ole katoavaista - paitsi kaikki on.

Hetkittäin olin sitä mieltä, että Stridsbergin Rakkauden Antarktis on kärsimystä kärsimyksen vuoksi, herkuttelua kauheudella (Pienen elämän tapaan), mutta lopulta en voinut kuin todeta, että romaani on käsittämättömän upea. Kuolemaa teemana karttaville, lasten kohtaloita sureville, en tätä suosittele. Hyiseen, marraskuiseen, mädän- ja verenmakuiseen sukellukseen valmiina oleville kylläkin. Elämä, sehän on kuolemista.

"Mutta tiedän kyllä että ainoastaan minun maailmani pysähtyi, teidän maailmanne jatkoi pyörimistään ilman minua. Elämäni meni niin kuin meni, ja sama koskee kuolemaa."

4. James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ★★★

Hyllyssäni ikuisesti odottaneista Joyceista en tarttunut vieläkään Odysseukseen vaan tähän ainakin kielellisesti helpommin lähestyttävään omaelämäkerralliseen romaaniin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (suom. Alex Matson).

Ilmeisesti yhtymäkohtia Joycen omaan elämään on romaanissa enemmän kuin eroavaisuuksia. Kolmannen persoonan kertojaääni, Joycen alter ego Stephen Dedalus (joka kuulemma esiintyy myös Odysseuksessa!) elää lapsuus- ja nuoruusvuosiaan. Kerronta on tarkkaa, alitajunnasta ammentavaa ja kaunista. En kuitenkaan ollut varautunut siihen, miten uskonnollinen romaani on. Itsetutkiskelu ja itsensä löytäminen olivat minua kiinnostavia teemoja niin kauan kuin niihin ei liittynyt uskonto (eli melkoisen pienen osan romaania.)

Olin henkisesti valmistautunut inhoamaan Joycea, mutta niin ei käynytkään. Ehkä tämän lukemisen jälkeen olen jopa hieman valmiimpi tarttumaan siihen Odysseukseenkin. Mutta en marraskuussa.

5. Jean-Paul Sartre: Inho ★★★

Jean-Paul Sartre oli kuuluisa ranskalainen filosofi. Hänen esikoisteoksensa Inho (alkup. 1938, suom. Juha Mannerkorpi 1947) on hänen tunnetuimpia töitään. Sartrelle oli myös tyrkyllä Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1964, mutta eihän hän voinut sellaista kaikessa eksistentialismissaan vastaanottaa.

Inho oli oikeasti hyvä ja hieno romaani. Mutta olipahan vain aivan poikkeuksellisen huono ja raskas lukukokemus ollakseen niin hyvä teos. Vaikka yours truly on erittäin taipuvainen kaikenlaiseen eksistentiaaliseen kriiseilyyn, olevaisuuden ja kohta me kaikki kuollaan -ajatusten pohdiskeluun, niin rajani ne on minullakin, näemmä.

Voisin kuvitella lukevani Sartren filosofista pyörittelyä esimerkiksi esseenä, mutta tämä romaanimuotoinen ruikutus oli vain liikaa. Mutta tosiaan, hienoja hetkiä kirjan sivuille silti mahtuu ja klassikkomaine on nähdäkseni erittäin ansaittu.

"Jos minulta olisi tiedusteltu, mitä olemassaolo on, olisin kerta kaikkiaan vastannut, ettei se ole mitään tai että se on vain tarpeeton lisä, joka ei lainkaan muuta olioitten luonnetta. Ja sitten se yhtäkkiä selvisi minulle kirkkaasti kuin päivä. Olemassaoloa peittävä verho repesi. Olemassaolo ei enää ollut hauras abstraktinen käsite, vaan olioiden ydin. Olemassaolo täytti kastanjan juuren jokaisen solun. Tahi paremmin sanoen juuri, puutarhan portti, penkki, harva nurmikko olivat lakanneet olemasta erillisinä olioina. Niiden yksilöllisyys oli pelkkää pintailmiötä. Ja kun pinta suli, jäi jäljelle sekasortoista, muodotonta, löysää massaa - alastonta, hirvittävän ja julkean alastonta."

6. Don DeLillo: Mao II ★★★★

Don DeLillon romaani Mao II on saanut nimensä ja kansikuvassa Andy Warholin samannimisestä maalauksesta. Jo oikeastaan tässä tiivistyy se, mistä romaanissa on kyse: nyky-yhteiskunnan ja pop-kulttuurin sekä uskonnon ja ideologioiden vuoropuhelusta ja limittymisestä.

Olen aiemmin lukenut DeLillolta vain Valkoisen kohinan ja nyt luettuani Mao II:n minun on pakko todeta, että hänen kirjoitustyylissään on jotakin selittämättömän vangitsevaa. DeLillo kirjoittaa näennäisen tavallisista ja arkisista asioista ja hänen hahmonsa ovat myös hyvin tavanomaisia. Kenties juuri tavanomaisuudesta kasvaa kuitenkin keskimääräistä taitavammin yhteiskuntaa kommentoiva ja analysoiva romaani.

Erityisen nautinnollista oli myös tapa, jolla DeLillo käsitteli romaanikirjallisuutta ja kirjailijan työtä. Kirjassa on myös todella vaikuttavia ja elokuvamaisia kohtauksia, kuten alun moonilaiset joukkohäät. Kirjan lukeminen keskeytyi vähän väliä, kun minun piti etsiä netistä tietoa DeLillon kuvaamista asioista.

Olen hämmentynyt mutta vaikuttunut. Ja ehdottomasti koukussa!

"- Kirjailijat menettävät sen, minkä terroristit saavuttavat. He vaikuttavat yleiseen tietoisuuteen, ja me menetämme saman verran mahdollisuuksia muovata vastaanottavuutta ja ajatuksia. Yhtä suuressa määrin kuin terroristit edustavat vaaraa, me epäonnistumme vaaran tuottajina."

7. Alberto Moravia: Keskipäivän aave ★★

Minä yritin. Minä ihan totta yritin! Mielestäni kaikkein antoisin tapa lukea kirjoja on yrittää ymmärtää kamalienkin hahmojen motiiveja, analysoida sitä, onko epämiellyttävien tunteiden herääminen ollutkin kirjailijan tarkoitus. Käsitelläänkö tässä vaikeita asioita taiteen keinoin, kritisoiko kirjailija esittämäänsä asiaa tarkoituksenaan herättää keskustelua? Minusta on haitallista yleistää romaanin sisältö kirjailijan mielipiteeksi, hankalia teemoja ja tunteita tulee pystyä käsittelemään taiteessa.

Mutta siis niin. Vaikka miten yritin nähdä Moravian tekstin kritiikkinä naisten esineellistämisestä ja yksipuolistamisesta, tämä lukukokemus kääntyi väkisinkin vain siihen, että Moravia on aivan uskomaton setäilijä.

Keskipäivän aave (suom. Kai Vuosalmi, alkup. Il Disprezzo, 1954) on romaani Riccardo Moltenista, joka on kyllä raskain tyyppi, keneen hetkeen olen romaanin sivuilla tutustunut. Hän on mielestään erittäinkin taitava näytelmäkirjailija, mutta on joutunut alentumaan elokuva-alalle, sillä hänen täytyy saada rahaa pystyäkseen pitämään talonsa, jonka hän on hankkinut ihan vain koska vaimo halusi. Vaimo Emilia on siis syy oikeastaan kaikkeen Riccardon onnettomuuteen ja sitten vielä kaiken lisäksi käy selväksi, että vaimo ei enää edes rakasta häntä! Että jopa pitää häntä ihan halveksittavana otuksena! Voi Riccardo-parka! Mikä suuri tragedia ja epäonni!

Läpi romaanin sitten Riccardo pui tätä kauheaa ja siis tosi yllättävää käännettä ja sitten yhdessä vaiheessa hiukan miettii, että ei kai syynä voi olla se, kun hän ihan vähän vaan pelehti konekirjoittajatytön kanssa? No ei, sehän olisi aivan huvittavaa Emilialta! Hiukan vain hän on myös harjoittanut henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa vaimoonsa. Sen sijaan kyllä Emilian ja komean ohjaajan Battistan suhteessa on jotakin varsin epäilyttävää.

Keskipäivän aave on setäuikutusta ja -ruikutusta ja Emilia on vain kulissia, osa taustakertomusta, ei oikea elävä hahmo. Samoin romaanissa tärkeänä oleva Odysseus-teema kääntyi mielessäni oikeastaan niin päin, että Riccardo koki olevansa kreikkalainen jumalolento. Okei, kenties tämä kaikki olikin Moravian tarkoituksena, mutta kuten totesin, ei pysty, ei vaan pysty.

8. Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin ★★★

Jhumpa Lahirin Missä milloinkin kuuntelin. Oli ihan viihdyttävää, ja jotenkin söpöä, mutta lopulta jätti aika kylmäksi. Voisin kuitenkin joskus lukea Lahirilta lisääkin.

9. Toni Morrison: Toiseuden synty ★★★★

Toni Morrisonin Toiseuden synnyn kuuntelin myös. Pidin! Morrison on taitava ja terävä. Kummastusta herätti tosin että suomentajien jälkisanat, joissa mm. annettiin sisältövaroitukset, oli tosiaan sijoitettu vasta loppuun.

10. Haruki Murakami: Pimeän jälkeen ★★★★★

Haruki Murakamin Pimeän jälkeen olen lukenut aiemmin englanniksi, silloin se ei tehnyt niin suurta vaikutusta. En tiedä mistä johtuu, kielestä vai tarinan tuttuudesta vai planeettojen asennosta, mutta nytpä kolahti ja kovaa. Huh. Murakami on paras.

11. John Steinbeck: Routakuun aika ★★★★

John Steinbeckin Routakuun ajan olin myös lukenut aiemmin. Parin keskinkertaisen lukukokemuksen jälkeen Steinbeckin lukeminen teki aivan poikkeuksellisen hyvää sielulle. Mietin, että taidan rakastaa hänen kirjojaan erityisesti siksi, että niissä on aina läsnä tietynlainen humaani lämpö, vaikka aihe olisi miten vaikea. Ah, parasta.

12. Brit Bennett: Mikä meidät erottaa ★★★

Brit Bennettin paljon ylistystä saaneen Mikä meidät erottaa kuuntelin äänikirjana. Ehkä minun olisi kannattanut lukea se, tuntuu että ainakin kuunneltuna tarina jäi etäiseksi. Romaanissa oli hyviä elementtejä, tuore näkökulma ja se oli vetävä mutta jostakin syystä minä en innostunut siitä niin paljon kuin monet muut. No mutta, sellaista tämä lukeminen vaan joskus on.

13. Graham Greene: Jutun loppu ★★★★

Odotukseni eivät olleet kovin korkealla, sillä kauan sitten lukemani Kiveä kovempi on muistikuvieni mukaan tavattoman tylsä. Sain kuitenkin yllättyä, sillä tunnelmaltaan vangitseva Jutun loppu piti minut hyvin otteessaan.

Juttu, joka saa loppunsa, on kolmiodraama kahden ystävyksen ja yhden naisen välillä. Juoneen mahtuu niin uskonnollista pohdintaa kuin yksityisetsiväkin ja paikoin romaani on häiritsevyyteen asti aikansa tuote: yleinen moraalikäsitys oli 1950-luvulla melko toisenlainen ja vaikkapa sanaa "haureus" ei ehkä vastaavissa tapauksissa enää käytettäisi. Kuitenkin muutamista suvanto- ja silmänpyörittelykohdistaan huolimatta nautin teoksen lukemisesta ja kenties alan vähitellen myös ymmärtää, miksi Greene keikkuu erilaisilla klassikkolistoilla. Hänen eläväinen ja jännitteinen kirjoitustapansa jatkaa elämäänsä taatusti monien nykykirjailijoidenkin teksteissä.

14. Doris Lessing: Ruoho laulaa ★★★★★

Tästä kirjoitin blogiinkin.

15. Elizabeth Strout: Olive Kitteridge ★★★

Öh. Nyt tämän toisen lukemani Stroutin myötä alan olla varma, että minä ja Strout emme ole yhteensopivia. Vähän kuin lukisin puhelinluetteloa, ei kosketa, en tajua. Kuuntelin äänikirjana ja lukijana oli ihana Erja Manto, se pelasti aika paljon.

16. Édouard Louis: Väkivallan historia ★★★

Tehokeinoinaan toisteisuutta ja eri kertojaääniä hyödyntävä romaani taatusti kärsi formaatista. Rankka, tärkeä ja taitava mutta ei valitettavasti minun kirjani.

17. Don DeLillo: Esittäjä ★★★★

Ohhoi, DeLillo on luikerrellut huomaamattani suosikkikirjailijoideni joukkoon. Romaani on sekä liikkuva että pysähtynyt ja on täynnä valtavan kauniita kohtauksia. Tähän teoksen tulen palaamaan vielä toistekin elämässäni, ah.

18. Paul Auster: Illuusioiden kirja ★★★★

Ikuisuushyllynlämmittäjä pääsi vihdoinkin lukuun! Ja kylläpä olisi tämäkin kirja ansainnut tulla luetuksi jo kauan sitten. Kiehtova romaani elokuvamaailmasta, rakkaudesta, kuolemasta ja etenkin salaisuuksista. Auster onnistuu täydellisesti siinä, mikä ilmiselvästi on ollut hänen tavoitteensakin: romaani on kuin elokuva ja se jättää taatusti pitkäaikaisen muistijäljen.

19. Bruce Chatwin: Erottamattomat ★★★

Chatwin oli minulle entuudestaan ihan tuntematon kirjailija, mutta tämän teoksen löysin myös Boxallin 1001-listalta (lyön tietysti kaksi kärpästä yhdellä iskulla aina kuin mahdollista).

Kirjan tarina sijoittuu Walesin maaseudulle ja Kertoo kaksosten Benjaminin ja Lewisin sekä heidän sukunsa tarinan. Kaksoset ovat erottamattomat - niin hyvässä kuin pahassakin. Toinen kaipaisi kovasti omaa elämää ja perhettä, mutta kohtalo tekee heistä kaksi (samassa äitinsä vanhassa sängyssä nukkuvaa) peräkammarin poikaa.

Teoksessa on paljon hienoja teemoja, tunnistettavaa kerrontaa, ja se on paikoin hyvinkin viihdyttävä ja nautinnollinen. Lopulta se kuitenkin putosi tavanomaisuuden suohon, olisin kaivannut jotakin suurempaa ja oivaltavampaa, teemojen yhteennivomista. Mutta joka tapauksessa hyvä, kiinnostava ja paikoin vahvakin lukukokemus. Maaseutu- ja maatilakerronnasta saa minulta aina myös plussaa! Voisin kuvitella, että Britannian maaseudun faneille myös tämä uppoaisi.

20. Yoko Ogawa: Muistipoliisi ★★★

Muistipoliisi kuulosti ihan minun kirjaltani, dystopian keinoin muistia käsittelevä japanilainen romaani, jota on suositeltu myös Ishiguron faneille. Ding ding ding! Eli kirja juuri minulle!

Mutta ei. En tiedä söikö äänikirjaformaatti tehoja, mutta olipa pettymys. Kerronta oli tasapaksua, enimmäkseen tylsää ja en saanut otetta. Romaani oli lässytystä (en keksi mitään yhtä hyvin kuvaavaa sanaa) lähes alusta loppuun. Odotukset olivat taatusti myös liian korkealla.

21. Saul Bellow: Herzog ★★

Hyvä Moses Herzog. Tämä on kirje sinulle, kun sinäkin aina kirjoittelet niitä kirjeitäsi ties kenelle, oikeille ja keksityille ja eläville ja kuolleille ihmisille. Ymmärrän, että sen on tarkoitus olla viihdyttävää, koskettavaa ja hauskaakin, mutta minun on sanottava, että sitä se ei ollut.

En yleensä puhu ihmisille näin, mutta todettakoon nyt, että mielestäni olet surullinen, pikkumainen mies. Suurin ongelmasi taitaa olla se, että et ole kovin hyvin vanhentunut. Kielenkäyttösi ja suhtautumisesi kanssaihmisiin on kuvottavaa. Ja kaikki ongelmasi, joita tilitit koko kirjan ajan ja joista syytit vain muita, olisivat ratkaistavissa ihan vain katsomalla peiliin.

Vietin kanssasi elämäni pisimmät 350 sivua. Nykykirjan sivuiksi muutettuna se olisi varmaan noin 800 sivua, kiitos liian tiiviin ladonnan. Vaikka sinulla selvästi onkin loputtomasti sanottavaa, voisi kuvitella että äänenkäyttäjäsi Saul Bellow tai hänen kustannustoimittajansa olisi voinut jossakin kohtaa todeta, että nyt hei Moses, vähempikin riittää.

En voi myös olla miettimättä, että jos sinä ja kaverisi Bellow olisitte olleet naisia, olisiko teitä juhlittu samalla tavalla, ylistetty miten kommentoitte yhteiskuntaa ja nykyaikaa ja olette kielellisiä neroja. En usko, en todellakaan. Naisen kirjoittamana tarinasi olisi ollut vain ylipitkää ihmissuhdedraamaa vailla tapahtumia ja minkäänlaista sanomaa.

Olet jollakin tapaa Keltaisen kirjaston irvikuva, esimerkki siitä, mitä kirjasarja pahimmillaan on: olet aikasi tuote ja kykenen tietyllä tasolla myös ymmärtämään, miksi sinua on niin ylistetty. Onhan tarinassasi tietysti myös ansioita, en kiellä sitä! Mutta nyt, vuonna 2021, voimme kai todeta, että voisit antaa tilaa muille, vaipua suurempaan unohdukseen. Jos löydät sopivan loppusijoituspaikan, esimerkiksi jonkin unohdettujen setäkirjailijoiden hoitokodin, voisit kenties ottaa Alberto Moravian ja hänen kaikki hahmomsa mukaasi. Teillä olisi varmasti mukavaa yhdessä!

Ei niin kovin ystävällisin terveisin
Kovia kokenut lukija, Bellow-antifanikerhon puheenjohtaja, Mari/1001kirjaa

22. Kazuo Ishiguro: Me orvot ★★★

Olen suuri Kazuo Ishiguron fani. Olen lukenut häneltä lähes kaiken suomennetun ja pitänyt kaikista kirjoista suuresti. Me orvot on ollut hyllyssäni lukematta pitkään ja nyt lopultakin tartuin siihen haasteen innoittamana. Kuuntelin kirjan osittain, osittain luin.

Muistan lukeneeni kirjasta arvioita, joiden mukaan teos ei ole Ishiguron parhaimmistoa ja pakko sanoa, että olen ihan samaa mieltä. Ishiguromainen hitaus ja jännitteinen tunnelma ovat mieleeni, mutta tässä teoksissa nekään eivät oikein toimineet. Tarina jäi jotenkin harmittavan mitäänsanomattomaksi

23. Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia ★★★★★

Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia -novellikokoelman olen lukenut aiemminkin ja nyt luin sen uudelleen. Muistelin jotenkin, että tätä viimeksi lukiessa mietin, että en ole niin novelli-ihmisiä, vaikka kirjasta paljon pidinkin. Jotakin on ehkä tapahtunut tässä välissä, sillä voi miten täydellinen teos tämä onkaan, ah miten murakamimaista ja ah miten rakastin. Novellit kuulostavat jazzilta ja maistuvat viskiltä ja kaikkialla leijuu erikoinen, hämyinen, epätodellinen ja pahaenteinen tunnelma. Ra-kas-tan.

24. Paul Auster: Timbuktu ★★★★

Paul Austerin Timbuktu oli yllättävän lämpöinen romaani! Kodittomuus ja köyhyys olivat keskeisiä teemoja, näkökulma on lemmikkikoiran, jonka inhimillistäminen tietenkään ei ole ongelmatonta mutta joka oli tehty hyvin. Jäi nyt Illuusioiden kirjasta ja tästä päälle Auster-himo, taidan jatkaa pian hänen parissaan. Boxallin listallakin on vielä monta lukematonta, nämä kaksikin on siellä.

25.  Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista ★★

Elizabeth Stroutin Kaikki on mahdollista ei sitten taas ollut minun kirjani, ei tämäkään. Tämän kuuntelin kokonaisuudessaan. Sitä voi myös miettiä, miksi luen Stroutia kun en hänestä selvästikään välitä, mutta todettakoon että tuskinpa marraskuun jälkeen enää palaan häneen. Strout oli muuten kyllä monien setäkirjailijoiden veroinen naisvartaloiden kuvaaja ja kommentoija - tyylikeino varmasti, mutta joka tapauksessa alkoi ns. ottaa pattiin.

26. Jenny Erpenbeck: Päivien loppu ★★★

Jenny Erpenbeck oli minulle uusi tuttavuus. Olisin halunnut pitää tästä enemmän, mutta äh. Karuja kohtaloita ja taitavaa kerrontaa, kenties äänikirjaformaatti ei ollut oikea valinta toisteiseen rakenteeseen. Mutta kenties voisin joskus kokeilla lisää Erpenbeckiä.

27. Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa ★★★★

Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa on ollut hyllyssäni ikuisuuden. Ja nyt vasta luin! Tykkäsin, paikoin aivan hirveästikin. Nyt mulla on vain yksi suuri kysymys: olenko sittenkin novelli-ihminen?!

28. Edouard Louis: Ei enää Eddy ★★★

Louisin Ei enää Eddyn olen lukenut aiemminkin. Vaikuttava, hieno ja tajuttoman rankkahan tämä edelleen oli. En ole ihan varma mitä siitä pidin ja oliko se liiaksi kärsimyksellä mässäilyä, ei ehkä. Tällä lukukerralla keskityin paljon enemmän luokan kuvailuun ja pohdin sosiaalista pääomaa. Teema, josta haluaisin lukea paljon lisääkin.