Sata maailmanhistorian parasta bändiä, osa 8 (sijat 30. - 21.)

Münchenin olympiapuisto, siellä näin kesällä 2016 ensimmäistä kertaa monta elämäni tärkeää bändiä.

Biisilistaus lähenee huippua, kolmanneksiviimeinen osa on luvassa nyt. Aiemmat osat ovat täällä:
Osa seitsemän
Osa kuusi
Osa viisi
Osa neljä
Osa kolme
Osa kaksi
Osa yksi

Saatanpa ehtiä kirjoittelemaan nuo loputkin jutut valmiiksi lähitulevaisuudessa. Elämä on nimittäin täynnä yllätyksiä. Tähän liittyen menin sen verran kurjaan kuntoon, että viime perjantaina menin suoraan töistä päivystykseen ja päädyinkin sitten ensimmäistä kertaa elämässäni sairaalahoitoon.

Kaikki on ihan hyvin nyt (hemoglobiinikin palautumassa luokasta "kuollut ja kuopattu" luokkaan "täyszombi") mutta lääkärin määräyksestä keskityn kaksi viikkoa paranemiseen ja siihen, etten löydä hetken päästä itseäni uudestaan TYKSistä. Koitan vaientaa sisäisen suorittajani ja antaa kovia kokeneelle kropalleni toipumismahdollisuuden. Kirjoja, lepoa ja ehkäpä tosiaan myös blogin päivittämistä, jos jaksan. No se paksusuoliparastani, asiaan eli musiikkiin.

30. Alanis Morrissette

Ääni, taas pääsemme tähän. Morrissetten ääni pureutui ensikuulemalta tajuntaani ja on kulkenut siellä siitä asti. Kun Jagged Little Pill julkaistiin, olin kahdeksanvuotias. You Oughta Know, Ironic ja All I Really Want tekivät pieneen tyttöön suuren vaikutuksen. Jo silloin tiesin, että Spice Girlsin glitterinen girl power ei ole mitään verrattuna tällaisiin oikeiden naisten oikeaan voimaan.

Maa: Kanada
Vuodet: 1987-
Paras albumi: Jagged Little Pill (1995)
Poiminta tuotannosta: You Oughta Know
 
29. Rage Against the Machine

Tämä yhtye  (jota mieheni kutsuu lempinimellä Raimo vastaan konetta) yhdistyy mielessäni vahvasti virkamiesurani alkutaipaleeseen ja aivan erityisesti vuoteen 2014.  Silloin asustelin Vaasassa meren rannalla ja kävelin työmatkojani halki hiljaisen kaupungin keskustan. Korvissa soi "fuck you, I don't do what you tell me" ja sen jälkeen menin kiltisti työhuoneeseeni ja aloitin jälleen yhden työpäivän osana valtion virkamieskoneistoa.

Heh, kuulostaapa kovin dramaattiselta. Pitänee selventää, että tykkään kovasti olla virkamies, mutta pieni anarkianpoikanen on kai aina hyvä säilyttää sielussa. Musiikin raivokkuus ja kapinallisuus ihastuttavat ja rakastan yhtyeen omalaatuista, eri tyylilajeja yhdistelevää soundia. Tätä bändiä ei voi korvata millään muulla, sen verran omassa sarjassaan se painii. Hyvä Raimo!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1991-2000, 2007- 
Paras albumi: Rage Against the Machine (1992)
Poiminta tuotannosta: Killing in the Name

28. Waltari

Oi Waltari, lempiaiheeni! Suomen aliarvostetuin yhtye, näin väitän aina ja kaikkialla.Waltari nauttii vakaata suosiota ulkomailla, etenkin Saksassa bändi vaikuttaa keikkailevan ahkerasti, mutta Suomessa se tuntuu hautautuneen jotenkin unohduksiin. Käsittämätöntä. Sitäkin väitän aina ja kaikkialla, että Kärtsy Hatakka on yksi Suomen lahjakkaimmista ja monipuolisimmista muusikoista. Käsitykseni saa toki kyseenalaistaa mutta olen valmis puolustamaan niitä innokkaasti.

En rehellisesti muista, miten olen tutustunut ensimmäistä kertaa Waltarin musiikkiin, mutta Kärtsyn ääneen tiedän rakastuneeni ensi kuuntelulta. Yhtyeen tuotantoon kuuluu musiikkia laidasta laitaan sekä suomeksi että englanniksi sanoitettuna. Moni pitää sitä varmasti epätasaisuutena, minä taas pidän sitä mielenkiintoisena. Jotakin yhtyeen ja Kärtsyn taidoista kertoo myös poikkeuksellisen onnistunut cover-levy Covers All (2011). Etenkin levyn avausraidalle (SOAD-cover P.L.U.C.K, tulen myöhemmin palaamaan vielä siihen, mitä tämän yhtyeen musiikki minulle merkitsee ja miten siis suhtaudun myös coverointiin) suuri kumarrus.

Maa: Suomi
Vuodet:1986-
Paras albumi: Rare Species (2004)
Poiminta tuotannosta: Helsinki

27. Garbage

Rockavaria 2016. Vieläkin harmittaa, kun ei ollut kunnon kameraa mukana.

Toistan itseäni, mutta taas se on pakko mainita: Lista. Sieltä löytyy myös rakkauteni alkulähteet Garbagea kohtaan. Push It -musiikkivideo vuodelta 1998, kaboom, se iski! Joku juttu minulla on näihin vahvoihin, vähän ivallisiin lauluääniin (kts. mm. kohdat 30. ja 28.). Yksi elämäni haaveista täyttyi, kun näin Garbagen livenä viime vuonna Münchenissä ja olipahan kuulkaa hieno keikka. Garbagen biiseissä on poikkeuksellinen lataus ja sähköinen fiilis. Ne ovat usein näennäisen keveitä, mutta lopulta syvempiä ja pahaenteisiäkin.

Maa:Yhdysvallat
Vuodet: 1994-
Paras albumi: Version 2.0
Poiminta tuotannosta: Push it

26. The Prodigy

Ensimmäinen muistikuvani Prodigystä on, kun serkkuni ihmetteli, että enkö oikeasti ole kuullut Prodigystä. Tämä tapahtui luultavimmin joskus vuosien 1995-1996 tienoilla, kun olin alle kymmenvuotias. Olinhan minä taatusti prodigyni kuullut, mutta en vaan ollut noteerannut sitä sen kummemmin. Neljä vuotta vanhemman serkkuni kommentti sai kuitenkin aikaan sen, että kun The Fat of The Land -levy alkoi näkyä ja kuulua joka puolella, minusta tuli kertaheitolla fani. Tuo fanitus on kestänyt parikymmentä vuotta eikä loppua näy. Prodigyn näin muutama vuosi sitten Ruissalossa ja olipahan sekin kyllä menoa ja meininkiä, huh huh.

Maa: Iso-Britannia
Vuodet: 1990-
Paras albumi: The Fat of the Land (1997)
Poiminta tuotannosta: Omen

25. Anthrax

Rockavaria Münchenissä 2016. Anhtraxin aikana tuli myrskyvaroitus.

Anthrax pitäisi oikeastaan käsitellä seuraavan kohdan (Slayer) kanssa yhdessä. Meillä on ollut kotona vähän vääntöä, kumpi näistä thrash-klassikoista on kovempi. Minä olin pitkään Anthraxin kannalla, mutta mieheni liputti tiukasti Slayerin nimeen.  Tämä vääntö tuli päätökseen, kun viime vuonna Münchenissä näimme nämä kaksi yhtyettä peräjälkeen ja peli oli sillä selvä (huom. järjestys tässä jutussa, hävisin väittelyn). En osaa sanoa muuta kuin että kun homma toimii, se vaan toimii.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1981-
Paras albumi: Among the Living (1987)
Poiminta tuotannosta: Got the Time

24. Slayer

Slayer alkoi soittaa ja taivas repesi.

Niin. Toimii. Slayer sopii lähestulkoon joka hetkeen ja tilanteeseen. Yksi paikka johon se ei sovi, on puhelimen herätysääni. Tämäkin on tullut koettua viattomana kanssaherääjänä. Slayeriin liittyy myös yksi tärkeä muisto elokuulta 2011. Hääpäivämme oli kääntynyt iltaan ja kuskimme, ystävämme, lähti viemään meitä takaisin Turkuun. Sattumalta hääpaikan lähellä oli syttynyt hakekasa pikkupoikien leikeistä. Ja toinen sattuma oli se, että tuolloin 20.8.2011 oli Radio Rockilla Slayer-ilta. Pysähdyimme pimeälle maalaistielle, katselimme tulipaloa (paloautot olivat jo saapumassa) ja kuuntelimme Slayeria. Toimii!

Maa:Yhdysvallat
Vuodet: 1981-
Paras albumi: Reign in Blood (1986)
Poiminta tuotannosta: Raining Blood

23. Pää Kii

Provinssi 2016. Keikan lopuksi bändi ilmoitti että hajoaa/lopettaa/jotakin, en ole ihan varma bändin nykytilasta.

Yksi levyllinen pariminuuttisia biisejä, medialle haistattelua ja Emma-pysti. Pää Kii on suomalaisen musiikkimaailman kummajainen, toki punk-maailmassa aika normimeininkiä. Tämä yksi Teemu Bergmanin projekteista menestyi mukavasti ja ihastutti toki minutkin. Jos olisin kuunnellut Pää Kii -levyä levysoittimella, olisi levy ja varmaan koko soitinkin kulunut puhki. Maanisuutta lähentelevää tehosoittoa siis.

Kumartelematon mutta kuitenkin suht siivo meininki saa aikaan sen, että Pää Kii löytyy listaltani näin korkealta. Livevetojakin olen nähnyt useamman ja se energian määrä on jotakin aivan hullua. Tämä musiikki tekee niin hyvää herkälle, stressaavalle ja kontrollifriikille sielulleni. Älä liikaa mieti asioita, mehän ollaan vaan tyhmiä apinoita. Jotakin hirvittävän suloista on myös siinä, kun punkkari laulaa "mä lähdin menee, kun jätskit alko sulamaan". Skipataan kahvit onkin ollut puhelimeni soittoäänenä jo ties miten pitkään. Ihan puhdasta rakkautta tämä bändi.

Maa: Suomi
Vuodet: ? 
Paras albumi: Pää Kii
Poiminta tuotannosta: Nyt skipataan kahvit

22. Disco Ensemble

Tämä kuva taitaa olla Qstockista pari vuotta sitten. Faneilleen omistautuva bändi <3

Disco Ensemble on niitä bändejä, joka on soinut aina ja kaikkialla läpi nuoruuteni. Rakkaus yhtyeeseen syntyi lopullisesti vasta, kun näin sen ensimmäistä kertaa livenä. Insinöörismäiset miehet vetivät valtavalla energialla vimmaista musiikkia ja olin myyty. Sen jälkeen olen nähnyt bändin livenä melkoisen monta kertaa ja himoitsen aina vaan lisää. Kuuntelin yhtyettä erityisen paljon opiskelu-urani loppuvaiheessa ja muistan monta graduntäyteistä yötä, seuranani läppärin näytön kelmeä valo ja kuulokkeissa Disco Ensemblen lohduttavuus ja villi energia. Päivinä jolloin mikään ei tunnu miltään ja mikään musiikkikaan ei innosta, laitan soimaan Disco Ensembleä, tuttua ja turvallista, energisoivaa musiikkia.

Maa: Suomi
Vuodet:1996-
Paras albumi: First Aid Kit (2005)
Poiminta tuotannosta: We might fall apart
 
21. Infected Mushroom

Energisoivasta puheenollen... Infected Mushroom kiihdyttää nollasta sataan nanosekunnissa. Israelilaisvaikutteet puskevat musiikista läpi ja meno on mukavan psykedeelistä. Elämäni tärkeimpiä bändejä yhdistää se, että niiden tuotantoa jaksan kuunnella aina, elämäntilanteesta ja fiiliksistä riippuvatta. Tällainen on myös Infected Mushroom. Huonoina päivinä se piristää ja auttaa jaksamaan ja hyvinä nostattaa fiiliksen lopullisesti katosta läpi. Erityisen hyvää lenkkeily- tai spinning-musiikkia myös!

Maa: Israel
Vuodet: 1996-
Paras albumi: Army of Mushrooms (2012)
Poiminta tuotannosta: Becoming Insane



No niin, löytyikö tästä osasta suosikkeja, inhokkeja, ylläreitä tai järkytyksiä?

Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist, Leevi and the Leavingsin dynamo

Suomipopin helmiä, vasemmalla ja oikealla.

Olen viime aikoina kirjoittanut paljon musiikista juttusarjani myötä. En varmaan yllätä, kun kerron, että myös Leevi and the Leavings tulee olemaan osana juttusarjaa, hyvin korkeilla sijoilla vieläpä. Leevit on luultavasti bändi, joka on pisimpään ollut osana elämääni. Tai siis aika varmasti on näin, ensimmäiset musiikkimuistoni kun liittyvät bändiin.

Olen syntynyt vuonna 1987 eli lapsuuteni elin juuri Leevi and the Leavingsin kulta-aikaan. Elämänmenoa muistan kuulleeni radiosta hyvin hyvin pienenä tyttönä ja isälläni oli tapana lauleskella (ihastuttavan epävireisesti) Elina mitä mä teen, koska neljä vuotta vanhempi isosiskoni on Elina. Urheiluruudun tunnusmusiikkina soi Tuhannen markan seteli. Näin jälkeen päin ajateltuna Leevien biisit antavat täydellisen soundtrackin noilla vuosille, jolloin elettiin syvää lamaa mutta minä vietin onnellisia lapsuusvuosiani.

Myöhemmin kuuntelin legendaarisen Radiomafian legendaarista Koe-eläinpuistoa, vaikka taisinkin olla hiukan liian nuori sitä täysin ymmärtämään (muistattehan: Mahtava meno, tiukka etukeno jne.). Lainasin Leevejä kirjastosta ja loputkin kappaleet kävivät tutuiksi radiosoitossa olleiden hittibiisien lisäksi. Lista-ohjelmassa Leevit soivat jatkuvasti, kun kokoelmalevy keikkui huippusijoilla viikosta toiseen. Leevit lohduttivat myös elämäni vaikeimpina hetkinä vuonna 2003, kun isäni menehtyi liikenneonnettomuudessa (tosin Teuvoa en ole sen koommin pystynyt kuuntelemaan ahdistumatta). Gösta Sundqvistin kuolema meni minulta ohi juuri siitä syystä, että samainen vuosi 2003 oli minulle henkilökohtaisesti niin raskas ja epämääräinen.

Kun muutin opiskelemaan Turkuun, ostin oman kitaran ja lainasin nuottikirjoja ja Leevien kappaleet tulivat vielä aiempaa läheisemmiksi oman soittelun kautta. Nykyisin yhtye on jatkuvasti Spotifyssäni kuunnelluimpien joukossa. Leevi and the Leavings on oikeastaan ainut bändi, jolta löytyy kaltaiselleni fiiliskuuntelijalle jokaiseen mielentilaan oikea biisi. Herään jopa aamuisin Leevi and the Leavingsin tahtiin, puhelimeni herätysääneksi olen nimittäin valinnut Tuhannen markan setelin.

Siitä ei oikeasti ole kuin ehkä puoli vuotta, kun googlailin ja ihmettelin, että eikö Gösta Sundqvistista ole kirjoitettu kunnon elämäkertaa tai muisteluteosta. Hihkuin siis riemusta, kun huomasin tämän Timo Kalevi Forssin teoksen. Minulla oli se jo varauksessa kirjastostakin kuukausikaupalla, mutta ilmestymisajankohdan lähestyessä peruin varaukseni ja juoksin kirjakaupassa katsomassa, joko sitä saisi hyllystä. Viime syksynä rakastuin toisen ihailemani suomalaisen muusikon Juice Leskisen elämäkertaan ja odotin jotakin vähänsamankaltaista tästä Gösta-kirjasta.

Kirja koostuu pitkälti Göstan tunteneiden ihmisten näkemyksistä ja muistoista sekä lainauksista Göstan haastatteluista (ajalta, jolloin hän vielä niitä antoi). Mukavaa rytmiä kirjaan antavat levyjen esittelyt, oikeastaan levyarviot, jotka etenevät kronologisesti muun tekstin ohella. Pidin paljon siitä, että kirja keskittyi niin puhtaasti musiikkiin ja Göstaa persoonanakin käsiteltiin enimäkseen musiikillisista lähtökohdista. Vastaavaa yksityiskohtaista muusikon elämänvaiheiden läpikäyntiä kuin Juice-kirjassa ei tästä löytynyt, mutta tosiaan ihan hyvä niin.

Göstasta piirtyvä kuva on mielenkiintoinen. Hän oli ennen kaikkea muusikko, kenties suomalaisen musiikkihistorian tärkein hahmo. Monipuolisen musiikin lisäksi hän osasi brändätä itsensä, olla sopivan rohkea ja jopa röyhkeä. Yksi kirjan kappaleista on otsikoitu "Vittumainen jätkä" ja se lienee ihan perusteltua. Olen harmitellut sitä, että bändi ei keikkaillut jonka vuoksi live-vedoista ei jäänyt todisteita jälkipolville, mutta nyt tajusin, että vastapuolella on valtava monipuolinen tuotanto, josta olisi varmasti jäänyt puuttumaan isoja osia, jos aika olisi kulunut keikkabusseissa. Bändi ja Gösta keskittyivät siihen mikä oli oleellista, musiikkiin.

Tuota monipuolisuutta olen päivitellyt monesti. Millään muulla yhtyeellä ei ole niin laajaa skaalaa eri tyylilajeja olevia kappaleita varsinkin siten, että yhteinen linja on silti kuuluvissa läpi tuotannon. Tätäkin kirja valotti ja oli mielenkiintoista kuulla esimerkiksi siitä, että italialaisvaikutteet ovat peräisin Göstan lapsuudesta, hänen äidillään oli tapana kuunnella italialaista musiikkia. Gösta on suoraan kertonut "varastavansa" muista kappaleista ja senkin olen aiemmin huomannut, samoin Jethro Tull -vaikutteet.

Kiehtovaa oli lukea myös bändin levytystavoista. Nyt vasta tajusin, miten täysinäisiä yhtyeen kappaleet ovat, raitoja raitojen päällä. Kirjassa kerrotaan Göstan todenneen, että vaikka raitoja olisi tuhat, hän voisi silti täyttää ne kaikki. Melkoinen taito tehdä niin runsasta musiikkia siten, että se kuulostaa kuitenkin pakottamattomalta ja aidolta. Puhtaina soivat stemmat, mielenkiintoiset rytmit, yllättävät soittimet ja harmoninen runsaus, siitä on Leevi and the Leavings tehty.

Parasta Leevien lauluissa taitaa lopulta kuitenkin olla sanoitukset. Nuo Göstan hauskat, riipaisevat, oivaltavat, rivot, herkät ja ikimuistoiset sanat. Niidenkään monipuolisuutta en lakkaa ikinä hämmästelemästä. Mikko Kurenniemi (Leevien levyjen kansitaiteilija) on todennut hyvin: "Jotenkin tuntuu, että Göstalla oli reitti auki jonnekin alitajunnan alueelle, joka yleensä pidetään suljettuna."

Göstan sanoitukset ovat kasvaneet minuun (ja moneen muuhunkin suomalaiseen) kiinni, taidan osata 90 prosenttisesti kaikkien biisien sanat ulkoa. Omat ikisuosikkini tuotannosta ovat Turkmenialainen tyttöystävä, Kööpenhamina, Sininen koira, Vakosamettihousuinen mies, Keltainen huivi, Amalia ja Pohjoisen taivaan alla. Tunnelmia laidasta laitaan. Göstan elämä loppui liian aikaisin, mutta onneksi hänen sanansa ja sävelensä jäävät elämään. Göstan melkoisen itsevarmat sanat Soundin haastattelussa vuodelta 1991 taitaa olla pakko uskoa hymädyksen kera todeksi (lainaus sivulta 229):

"Kaikenlaiset Värttinät ja vinkuintiaanit väittävät soittavansa kansanmusiikkia jouhikkoineen ja hilipata-meininkeineen, mutta nehän väsäävät vain tekotaiteellista paskaa, jolla ei ole mitään tekemistä oikean kansan kanssa. Kahdensadan vuoden kuluttua huomataan, että minähän se teinkin aikanaan kansanmusiikkia."

Harva on yhtä hyvin käsitellyt kappaleissaan kansan syvien rivien tuntoja, harva jättänyt taakseen niin suuren perinnön. Ahmin kirjan lähes kertalukaisulla ja olen iloinen, että se on omassa hyllyssäni. Lukukokemus syvensi musiikkikokemusta ja toi uusia kaikuja tutuille kappaleille. Suosittelen siis! Ja nyt, kommenttiboksi on auki, mikä on sinun Leevi and the Leavings -lempparisi?

Kirjailija: Timo Kalevi Forss
Kirja: Gösta Sundqvist, Leevi and the Leavingsin dynamo
Kustantaja ja vuosi: Into, 2017
Sivumäärä: 368
Mistä hankittu: Oma ostos (synttärilahjakortilla)
Helmet-haaste: 36. Elämäkerta tai muistelmateos
Arvostelu: ★★★★

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Olen tunnustautunut monesti Enni Mustosen (Kirsti Mannisen) Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan faniksi. Tämän uusimman kirjan kanssa tiesin aika pitkälti mitä odottaa, sillä kuuntelin kirjamessulla Mannisen haastattelun ja hän kertoi, että seuraavassa työn alla olevassa kirjassa kertoja vaihtuu Idasta tämän tyttäreen Kirstiin ja että kirjassa tullaan käymään myös ulkomailla, Pariisissa.

Ruokarouvan tytär oli taattua laatua, mutta jotenkin kertojan vaihdos jäi kuitenkin hiukan harmittamaan. Kirjasarjan luonne vaihtui syrjästä katsomisesta aktiiviseksi tekemiseksi. Kirsti on nimittäin menevä, itsevarma ja hyvin osallistuva nuori nainen, jolle tapahtuu paljon asioita hänen oman aktiivisuutensa vuoksi. Suuri osa teoksesta kierrellään ympäri Suomea Karjala-Seuran näytelmäkiertueen mukana ja lopulta Kirsti tosiaan pääsee Pariisiin asti.

1920-luvun kuvaus oli totta kai ihastuttavaa ja Mustosen kerronta on mukaansatempaavaa ja historiaa elävoittävää. Jotenkin minusta kuitenkin tuntui, että luin eri kirjasarjaa. Lisäksi alkoi jo huvittaa se, että tietenkin Pariisissakin törmätään kaikkiin sen ajan julkkiksiin jotakin kautta.

Pienestä kyllästymisentunteesta huolimatta kun kirja loppui, minusta tuntui siltä, että seuraavan osan odottaminen on liian tuskaista. Haluan heti tietää lisää Kirstin elämästä! Koukkussa siis olen, edelleen.

Enni Mustonen on Kirsti Manninen, Helmet-haasteessa yli siis kohta seiska.

Kirjailija: Enni Mustonen
Kirja: Ruokarouvan tytär (Otava, 2017)
Mistä hankittu: Äidille ostettu lahjaksi ja saatu sittemmin lainaksi
Sivumäärä: 496

Jonathan Safran Foer: Kaikki valaistuu

Luinpa pitkästä aikaa romaanin ja jopa 1001-listalla olevan romaanin. Heinäkuutani täytti muun muassa yhden vanhan talon purkuoperaatio sekä uuden talon suunnittelu. Töihinpaluu toi mukanaan pahenevaa sairastelua, kuinkas muutenkaan. Lukuaika on ollut vähissä ja kroppa ja aivot kovilla, siispä tämänkin teoksen lukeminen olisi ollut varmasti järkevämpää jonakin toisena, rauhallisempana aikana.

Kaikki valaistuu oli nimittäin kummallinen, monitahoinen, sekava ja erikoinen matka. Kirjassa Jonathan Safran Foer -niminen nuori mies matkustaa Ukrainaan selvittämään sukunsa historian käänteitä. Hän saa matkaoppaakseen englanninkielen itseoppineen tulkin Alexin sekä tämän mukasokean isoisän ja isoisän opaskoiran Sammy Davis Junior Juniorin (narttu, joka kärsii pahoista ilmavaivoista ja suvunjatkamisvietistä). Suurin ongelma kirjan kanssa minulla liittyikin (taas) siihen, että luin suomennoksen. Alexin käyttämä kieli oli hyvin erikoista, hän käyttää sanoja väärissä yhteyksissä, mutta tulee silti ymmäretyksi. Suomennos oli varmasti erinomainen, mutta silti minua jatkuvasti häiritsi, kun jäin miettimään alkuperäistä tekstiä ja sen sanoja. Tosin enpä varmaan olisi jaksanutkaan lukea tätä englanniksi, sen verran kovilla oli keskittymiskykyni nytkin.

"Minä en tietenkään mennyt maineikkaaseen yökerhoon. Kuten olen maininnut, minä tiedotan usein Isälle että menen maineikkaaseen yökerhoon, mutta sitten menen rannalle. En mene maineikkaaseen yökerhoon, jotta voin tallettaa valuttani pikkuleipärasiaan muuttaakseni Amerikkaan Pikku-Igorin kanssa. Mutta minun täytyy tiedottaa sinulle että se johtuu myös siitä että en rakasta maineikkaita yökerhoja. Niistä tulee minulle hyvin iloton ja hylätty olo. Käytänkö minä tuota sanaa oikein? Hylätty?" Esimerkki Alexin kirjoitustyylistä, s. 278

Kirjassa vuorottelevat kolmikon matkakertomus Alexin näkökulmasta, Jonathanin kirjoittama historiikki sukunsa vaiheista sekä Alexin kirjeet Jonathanille, joissa hän kommentoi tämän historiikkia. Melkoinen soppa, jonka seuraamisessa saa tosissaan tehdä töitä. Nämä kaikki kolme näkökulmaa limittyvät yhteen oudolla tavalla. Eniten taisin lopulta nauttia Jonathanin kirjoituksista, ne toivat mieleeni toisinaan Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden ja Grassin Peltriummun kaikessa kummallisuudessaan. Mieleeni jäi erityisesti kummittelemaan mies, jonka kalloon oli juuttunut sahanterä. Mies päätyi hyötykäyttöön, aurinkokelloksi. Kai tämä sitten oli maagista realismia?

Vaikka hetkittäin nautinkin tarinasta paljon, kokonaiskuva jäi silti harmittavan sekavaksi. Tuli sama fiilis kuin muinoin Pilvikartaston kanssa. Kirja oli minulle juuri oikea, mutta aika valitettavan väärä.

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 26, sukutarina.

Kirjailija: Jonathan Safran Foer
Kirja: Kaikki valaistuu (suom. Leena Tamminen)
Alkuperäinen kirja: Everything is Illuminated, 2002
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 354
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Sata maailmanhistorian parasta bändiä, osa 7 (sijat 40. - 31.)

Bändilistaus, long time no see! Seuraava erä on joukko sekalaista seurakuntaa, raskaasta meiningistä silkkaan poppiin ja yllättävän paljon mukana on myös vanhoja vivahteita. Tästä porukasta olen nähnyt livenä vain yhden bändin, toivottavasti siihen tulee vielä joskus muutos. Huippua lähestyessä alkaa olla aina enemmän myös tunteita mukana tässä fanituksessa. Osa kuusi on täällä, osa viisi, osa neljä, osa kolme, osa kaksi ja osa yksi.

40. Slipknot

 Kuva

Slipknotin laitan mielessäni vähän samaan porukkaan Kornin ja Limp Bizkitin kanssa. Slipknot on jäänyt tästä kolmikosta jotenkin etäisimmäksi ja siksipä se pääsee käsittellyyn nyt, loput sitten myöhemmin. Slipknotin raivokas musiikki sopii moneen tilanteeseen. Bändi on kuuluisa live-esiintymisistään ja tämä onkin bändi, jonka haluaisin kovasti nähdä.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1995 -
Paras albumi: All Hope is Gone (2008)
Poiminta tuotannosta: Psychosocial

39. Linkin Park

Kuva

En ole koskaan ollut sellainen Linkin park -superfani kuin moni ikätoverini. Muistan miten valtava juttu Hybrid Theory oli, kun olin yläasteikäinen. Silti en voi väittää, etteikö parvi viikkoa sitten maailmaa järisyttänyt suru-uutinen Chester Benningtonin itsemurhasta olisi kouraissut minuakin syvältä.

Linkin Parkin tyyli on minun musiikkimaussani hiukan väliinputoaja, mutta sen omintakeinen soundi ja sopivan synkät sävyt ovat ihastuttaneet aina.  Jatkossa Linkin Park tulee kuulostamaan entistäkin surullisemmalta, mutta toisaalta, onneksi musiikki elää aina.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1996 -
Paras albumi: Hybrid Theory (2000)
Poiminta tuotannosta: In the End

38. Green Day

Kuva

Green Day on ollut oleellinen osa soittolistojani "ihan aina". Tuttu ja turvallinen, tarpeeksi kesy punk-rock on sopiva lisä raivokkaamman meiningin keskelle ja Green Day onkin kulkenut kanssani jo viisitoista vuotta. Erityisen läheinen bändistä on tullut kitaran soiton kautta, monet biiseistä sopivat hyvin hiukan epävireiseen rämpyttelyyn. Basket Case on niitä biisejä, jotka ovat kasvaneet summaansa suuremmiksi. Uskon, että Green Day on niitä tämän ajan bändejä, jotka muistetaan vielä viidenkymmenen vuoden päästäkin.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1986 -
Paras albumi: Dookie
Poiminta tuotannosta: Basket Case  

37. Volbeat

Kuva

Kun Volbeat soi radiossa, ei tarvitse ikinä miettiä, että "onkohan tämä Volbeatia". Se lienee tärkein osa bändin viehätystä. Mukavan vanhanaikainen meininki, tarttuvat biisit ja taatusti erottuva lauluääni on toimiva resepti. Volbeatia en juuri koskaan kuuntele pelkästään, mutta Spotify-listoiltani sitä löytyy sinne tänne ripoteltuna runsaasti. Volbeatiakaan en ole sattunut näkemään koskaan livenä, vaikka bändi taitaa olla aika ahkera Suomen kävijä.

Maa: Tanska
Vuodet: 2001 -
Paras albumi: Guitar Gangsters & Cadillac Blood (2008)
Poiminta tuotannosta:  Still Counting


36. Sir Elwoodin Hiljaiset Värit

Kuva

Muistaako joku Bonus-CD:t? Kultaisella 90-luvulla meillä ei ollut kovin montaa cd-levyä ja nämä ilmaislevytkin pääsivät siten valtavan kovaan soittoon. Ensimmäinen kosketukseni moniin kotimaisiin bändeihin tulikin bonuslveyjen kautta. Tähän joukkoon kuuluu myös Sir Elwoodin Hiljaiset Värit, jonka tuskainen Puunukke, soi kahdeksannen bonus-CD:n raidalla numero 18. Muistaakseni muut perheenjäsenet pitivät sitä liiankin surullisena, mutta minä, ikuinen surussa ja melankoliassa rypijä, ihastuin täydellisesti.

Elwoodin kappaleet ovat täynnä tunnetta, tuskaisen riipiviä, hirveän onnellisia. Sir Elwood on minulle sateisen, rankan, kurjan päivän musiikkia, se lohduttaa, tasoittaa, muistuttaa että tunteet ovat ok. Spotifyssani Sir Elwood nostaa päätään syksyisin Edu Kettusen kanssa. Toisaalta Perunamaa ja Viimeisellä rannalla ovat minulle kesäbiisejä ja Neiti Kevät, no, arvaatte. Elwood sopii joka vuodenaikaan ja tunteeseen. Hienoa, hienoa musiikkia.

Maa: Suomi
Vuodet: 1988 -
Paras albumi: Puunukke (1997)
Poiminta tuotannosta: Viimeisellä rannalla

35. Megadeth

Kuva

Olin kuunnellut Megadethia aiemminkin, mutta lopullinen rakastuminen yhtyyeseen taisi tapahtua tammikuussa 2011 (tai se hetki ainakin jäi mieleen). Silloin Turun Logomossa esitettiin (mielettömän hyvää!) 1827 Infernal Musical -hevimusikaalia. Se pärähti käyntiin Symphony of Destructionilla ja käsikarvat nousivat pystyyn välittömästi. Vieläkin muuten harmittaa tavattomasti, etten hankkinut musikaalin DVD-taltiointia, haluaisin niin kovasti nähdä sen uudelleen.

Megadeth on muita thrash-kumppaneitaan melodisempi ja siksipä taidankin kuunnella sitä niin usein. Yhtye oli viime viikonloppuna soittamassa Kuopiossa ja ystäväni oli sitä katsomassa. Olin tavattoman kateellinen, mutta pienet pätkät Symphony of Destructionia ja À Tout le Mondea WhatsAppissa lohduttivat kummasti <3

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1983-2002, 2004-
Paras albumi: Rust in Peace (1992)
Poiminta tuotannosta: Symphony of Destruction

34. Mustasch

Näin Mustachin livenä Oulussa Qstockissa pari vuotta sitten (tämän jutun isot kuvat siis omiani). Keikka oli yhtä hyvä kuin bändi on levyillä. Vahvat riffit ja konstailematon rock-meininki upposivat minuun välittömästi kuultuani bändiä ensimmäistä kertaa. Sitä paitsi bändin tyypit vaikuttavat uskomattoman sympaattisilta kavereilta. Joku juttu näissä ruotsalaisissa kyllä on...tähänkin teemaan palaan vielä myöhemmin.

Maa: Ruotsi
Vuodet: 1998-
Paras albumi: Lates Version of the Truth (2007)
Poiminta tuotannosta: Double Nature 

33. Jake Bugg

Kuva

Löysin Jake Buggin vahingossa, jo ennen Spotify-jäsenyyttäni. Kolahti kerralla: raikasta ja taitavaa musiikkia, kitara ja ääni joka kuulostaa vähän Johnny Cashilta, mutta omanlaiseltaan. Kun muutin töiden perässä Vaasaan keväällä 2013, istuin pienen 16 neliön yksiöni lattialla syömässä kolmioleipää ennen huonekaluostoksille lähtöä. Rinkasta olin kaivanut esiin läppärin, josta soitiin Jake Buggia YouTubesta.

Buggin musiikilla on minuun rauhoittava vaikutus. Hänen mutkaton mutta koskettava musiikkinsa onkin toiminut terapeuttina minulle yksinäisinä Pohjanmaa-vuosinani. Vieläkin vähän kirvelee, etten lähtenyt katsomaan miestä (poikaa, jos on syntynyt 1994 on minun mittapuullani poika!) Provinssiin muutama vuosi sitten. Jake Bugg on muuten usein villi korttini, jos minua pyydetään suosittelemaan artistia tai laittamaan jonkin biisin soimaan (seurasta riippuen, toisissa seuroissa villi korttini on Annihilatorin King of the Kill...). Harvempi on edes kuullut artistista, mutta sitä useampi ihastuu kerralla.

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 2011-
Paras albumi: Jake Bugg (2012)
Poiminta tuotannosta: Lightning Bolt

32. Disturbed

Kuva

Disturbed on soinut listoillani pitkään, mutta jostakin syystä bändi pääsi kunnolla sydämeeni viime talvena. Kuuntelin Seinäjoen kämpälläni iltaisin ennen nukahtamista Down With the Sicknessiä ja Strickeniä jatkuvalla toistolla ja upposin syvälle musiikkiin. Tämä on bändi, jonka haluaisin nähdä livenä tositositositositosi paljon!

Maa: Yhdysvallat
Vuodet: 1996-2011, 2015-
Paras albumi: Ten Thousand Fists (2005)
Poiminta tuotannosta: Down With the Sickness

31. Darren Hayes

Nämä levyt ja levykotelot on rakastettu naarmuille.

No niin, aletaan päästä asiaan. Darren on ehdottomasti tunnetuin Savage Garden -yhtyeestä (ei liene yllätys, että siihen palaan vielä myöhemmin, spoiler alert, paljon myöhemmin, tässä juttusarjassa). Mies on kuitenkin tehnyt soolomusiikkia neljän sooloalbumin verran. Musiikki on enemmän ja vähemmän laadukasta, mutta aina aitoa ja koskettavaa. Hayesin lauluääni jakaa mielipiteet, mutta minä rakastan sitä. Olen kasvanut aikuiseksi Hayesin lyriikoiden parissa ja ne ovat kasvaneet osaksi minua. Näistä lyriikoista jatkan myöhemmin lisää...

Hayes on aktiivinen facebook-sivuillaan ja tuntuukin hullulta, että nyt se sama Darren, jota teini-Mari ihaili jo parikymmentä vuotta sitten, on niin helposti saavutettavissa, hän nimittäin vastailee aktiivisesti faneileen ja ihan itse. Joskus vielä rohkaistun, kirjoitan ja kiitän siitä voimasta, jota herkkä sielu on saanut kappaleidensa kanssa välitettyä toiselle herkälle sielulle maapallon toiselle puolelle.

Maa: Australia
Vuodet:  1993-
Paras albumi: This Delicate Thing We've Made (2007)
Poiminta tuotannosta: Neverland 

Ja taas kysyn: löytyikö tästä osasta teidän suosikkejanne? Koitan palata loppuihin osiin mahdollisimman pian, kohti rakkaimpia bändejä mennään!