torstai 26. marraskuuta 2015

Leena Lehtolainen: Kuparisydän, Luminainen & Kuolemanspiraali

Äänikirjaseikkailuni Maria Kallion seurassa jatkuvat. Kolmas, neljäs ja viides osa on julkaistu vuosina 1995, 1996 ja 1997 ja kirjojen tapahtumat sijoittuvat samoihin aikoihin. Dekkarit ovat samalla siis ihastuttava aikamatka 20 vuoden takaiseen Suomeen, aikaan jolloin itse oli juuri aloittanut koulutaipaleeni. Kovin samankaltaiselta kuulostaa 90-luvun puolivälin maailma kuin nykyinenkin. Lama vaivaa ja kaikessa säästetään.

Olen lukenut ja etenkin kuunnellut tänä vuonna valtavan määrän dekkareita. Maria Kalliot ovat kuitenkin dekkareista ykkösiä sen vuoksi, että olen äärettömän kiinnostunut päähenkilön elämästä. Kallio on suunnilleen ikäiseni nainen eikä sille vain voi mitään, että samaistun aika paljon paremmin häneen kuin vaikkapa Sakari Koskiseen, Jussi Varekseen tai Kari Takamäkeen. Dekkareissa kuvaillaan paljon Kallion elämää ja tuntemuksia, joka tekee kirjoista kevyempiä. Siksi aionkin kohta taas aloittaa seuraavan osan, kunhan saan pari keskeneräistä äänikirjaa ensin alta pois. Äänikirjat ovat jälleen pelastaneet yhden synkän syksyn. Kolme hurraahuutoa äänikirjoille!



Kuparisydän (1995) on tähänastisista Kallio-dekkareista suosikkini. Siinä Kallio muuttaa kesäksi kotikuntaansa Arpikylään toimiakseen nimismiehen sijaisena. Olen itsekin kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja Marian ongelmallinen suhde lapsuuden kotipaikkaan kuulostaa erittäin tutulta. Lisäksi ihailin Lehtolaisen kykyä kuvata vanhan kaivoskaupungin tunnelmaa. Arpikylä sijaitsee Pohjois-Karjalassa, alueella on aiemmin ollut vilkasta kaivostoimintaa, mutta kun malmivarat ovat ehtyneet, on kaupunki hiljentynyt. Kaivokseen avataan kuitenkin kaivosmuseo, jonka toivotaan tuovan uutta eloa ja turisteja. Sivumennen sanoen olen käynyt Outokummussa ja kummasti Arpikylästä tuli muistoja mieleen...

Avajaisjuhlien jälkeen tornin juuresta löytyy ruumis ja Kallio on taas selvittämässä murhaa, jonka epäiltyjen joukossa on hänen tuttaviaan mukaan lukien nuoruudenihastus Johnny. Tarina on vetävä, jännittävä ja upeasti rakennettu. Rakastan Lehtolaisen tapaa kuljettaa teemaa läpi kirjan. Kupari, kylmyys ja malmin kovuus ovat tarinassa atkuvasti läsnä.

Lukija: Erja Manto
Kesto: 8 h 19 min
Kustantaja: Tammi
Arvostelu: ★★★★


Luminainen (1996) taas oli tähänastisista vähiten mieluisa Kallio-dekkari. Koin tarinan vähän liian ahdistavana, enkä vähiten sen vuoksi että juuri dekkaria kuunnellessani uutisoitiin laajasti Nuuksion metsään kadonneesta tshekkinaisesta. Luminaisessa nimittäin tapaninpäivänä löydetään kyseisestä metsästä hengiltä paleltunut nainen. Nainen on Elina Rosberg, joka pitää naisten terapiaryhmää Nuuksiossa Rosbergan kartanossa.

Luminaisessa on paljon pohdintaa naisen asemasta muun muassa voimakkaan uskonnollisuuden sekä erään stripparina toimivan hahmon kautta. Dekkari oli jälleen hieno juonellisesti ja sisällöllisesti mutta teemojensa vuoksi turhan raskas.

Lukija: Erja Manto
Kesto: 11 h
Kustantaja: Tammi
Arvostelu: ★★★



Kuolemanspiraalissa (1997) hallitsevana elementtinä on jää. Nuori lupaava taitoluistelijatyttö löydetään kuoliaaksi pahoinpideltynä. Käy ilmi, että tappovälineenä on ollut tytön omat luistimet. Kuparisydämessä kuparimalmi oli läsnä monella tavalla ja vastaavasti Kuolemanspiraalissa luistelu ja jää on sovitettu tarinaan hienosti konkreettisesti ja kielikuvin.

Raaka oli tämäkin tarina, mutta teoksessa oli paljon pehmeämpikin puoli, sillä Kallio odottaa kirjassa lasta. Odotusaika on tietenkin kalliomaisesti melkoisen rempseää ja sisältää muun muassa pohdintaa siitä, miten hän tulee soveltumaan äidiksi voimakkaan temperamenttinsa vuoksi. Lisäksi jännitettä aiheuttaa mahdolliset tulevat uudet nimityskuviot ja kilpailuasetelma Pertti Strömin kanssa. Kirjan lopussa Kallio synnyttää lapsensa ja odotankin kovasti, mitä tulevat osat tuovat tullessaan. Tuskinpa Maria kovin kauaa jaksaa äitiyslomalla istuskella. Toteanpa taas, että onneksi olen vasta alussa tällä Maria Kallio -taipaleellani!

Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 12 h 28 min
Kustantaja: Tammi
Arvostelu: ★★★

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Marie Kondo: KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika

Kirjahyllyn karsiminen KonMari-mentelmällä olisi äärimmäisen helppoa. "Tämä kirja tekee minut iloiseksi. Ja tämä ja tuo ja tuo..."

KonMari-menetelmää on hehkuteltu ympäri world wide webbiä vähän siellä sun täällä. Menetelmän on kehittänyt japanilainen Marie Kondo, lempinimeltään KonMari. Menetelmä perustuu tavaroiden karsimiseen ja sillä luvataan olevan pysyviä vaikutuksia kodin siisteyteen ja jopa koko elämään. Kodin järjestämisestä kuntoon voi seurata jopa laihtumista, uusia työpaikkoja, parempia ihmissuhteita ja niin edelleen. Suhtauduin tapani mukaan epäluuloisesti, mutta sen verran kiinnostunut kuitenkin olin, että kun kirja oli sähköisenä hyvässä tarjouksessa Elisa Kirjassa, nappasin sen itselleni. Tässä yhteydessä on myös todettava, että uusi puhelin ja sen iso näyttö ovat melkoista luksusta e-kirjojen aktiivilukijalle. Vietin viime viikonloppuni Tampereella (viikonloppu sisälsi myös mahtavan Sugar - Piukat paikat -teatteriesityksen, suosittelen!) ja käytin bussimatkani kirjan lukemiseen.

No miten kävi? Koenko että saan KonMari-menetelmällä kotini järjestykseen ja elämäni mullistuu siinä sivussa? No en todellakaan. Mutta en silti väitä, että menetelmä ja kirja siinä sivussa olisi täyttä huuhaata. Itse asiassa siinä oli paljon hyviä pointteja, jotka ajattelin ottaa kokeiluun pyrkiessäni hallitsemaan kodin kaaosta. Meillä asuu kolmiossa kaksi hamsteria (tunnetaan myös nimityksellä ihminen) ja yksi koira. Tavaraa on paljon ja asunnossamme on hyvin näkyvissä erillisen varaston tai vaatehuoneen puute. Säilytystilaa on yksinkertaisesti liian vähän tavaran määrään verrattuna. Kaapit näyttävät yläriville asti täyttyneeltä tetris-peliltä.

Kondo kehottaa käymään kaikki kodin tavarat läpi tavaratyypeittäin, siis vaatteet, paperit, sekalaiset ja niin edelleen. Jokainen tavara tulee ottaa yksittäin käteen ja tunnustella sitä tunnetta, jonka esine tuo. Perusideana on se, että jos esine ei tee sen omistajaa onnelliseksi, se pitää heittää pois. Kondo puhuu kirjassaan asiakkaista, jotka ovat heittäneet jätesäkittäin tavaraa pois. Hän myös suosittelee heittämään pois asioita, jotka perinteisesti koetaan säästettäviksi, käyttöohjeita, lahjoja, jopa valokuvia. Kirjoista puhumattakaan. (Jouduin skippaamaan kohdan, jossa puhuttiin kirjojen karsimisesta, alkoi ahdistaa liikaa koko ajatus). Karsimisen myötä ihmiselle jää ympärilleen vain tavaroita, jotka tekevät hänet onnelliseksi, kaikelle on oma paikkansa ja asunto säilyy siistinä jatkossakin.

On surkuhupaisaa, että länsimaalaisen ihmisen korkea elintaso ja kyky hankkia tavaroita saattaa aiheuttaa pahaa oloa, kun tavaravuoret kasvavat. Koko kirja oli oikeastaan siis aika paradoksaalinen. Käytännössä jokainen tietää, että tavaramäärää voi vähentää ainoastaan luopumalla tavarasta, mutta luopumisen vaikeus on se perimmäinen ongelma. Ihmiseen on sisäänrakennettu tarve hamstraamiseen, sillä "eihän sitä koskaan tiedä, millainen pula-aika vielä tulee". Toisaalta tavaroihin saattaa myös kehittää turhan vahvoja tunnesiteitä. KonMari-menetelmässä kehotetaan unohtamaan nämä tunteet ja rohkeasti luopumaan tavaroista.

Kirjasta löytyi myös erittäin kummallinen hihhulointipuoli. Kondo kehottaa suhtautumaan tavaroihin kuin elollisiin olentoihin. Kun hän tulee töistä kotiin, hän purkaa laukkunsa ja tavaransa niille kuuluville paikoille ja kiittelee niitä hyvin tehdystä päivän työsä. Puhuttelua hän suosittelee käyttämään myös poisheittovaiheessa:

"Lähetä tavara ilomielin matkaan sanomalla esimerkiksi: 'Kiitos kun löysit minut' tai 'Hyvää matkaa. Nähdään pian!' Heitä pois tavarat, jotka eivät enää tuota iloa. Pidä läksiäiset, joissa hyvästelet ne uudelle matkalle. Juhli tätä hetkeä niiden kanssa. Uskon todella, että kun päästämme irti tavaroista, ne ovat onnellisempia ja eloisampia kuin silloin, kun hankimme ne."

Vaikka en ollutkaan mitenkään myyty tai ajatuksiltani mullistettu, toi kirja silti jotakin uutta ajatuksiini. Esimerkiksi ylipursuileva vaatekaappi olisi oikeasti hyvä käydä läpi siten, ettei sinne jäisi vaatteita, joita ei kuitenkaan aio käyttää, mutta silti ei raaski heittää pois. Samaten minua kiinnostaisi käydä läpi kaikki kodin paperit niin, että jäljelle ei jäisi mitään turhaa. Vaikka en halua hävittää jätesäkeittäin tavaraa, tulee lievemmästäkin karsimisesta kumman hyvä olo.

Kirjan parasta antia taisi olla kuitenkin Kondon ohjeet tavaroiden säilytyksestä. Hänen mukaansa esimerkiksi sukat kannattaisi säilyttää taiteltuina eikä "perunoina" eli pallolle kierrettynä. Taidanpa siis joulusiivouksen yhteydessä antaa KonMarille tilaisuuden ja kokeilla, miten toimisi taiteltu sukkalaatikon sisältö. Kenties sukat sitten kiittävät minua, kun ne eivät kuulemma voi yhtään hyvin, jos niitä säilyttää palloiksi kierrettyinä. Sukkaparat. Olenkin ihmetellyt, mikä on se vaimea ääni, jonka aina välillä kuulen. Se taitaakin olla kaikkien väärin ja ahtaasti säilytettyjen tavaroideni tuskainen valitushuuto. Onneksi kuitenkaan kirjoja ei voi koskaan olla liikaa...

tiistai 24. marraskuuta 2015

Kolme kirjaa listalta: Pastoralia, Franny ja Zooey & Tulipunainen kirjain


Kaksisataa listalta luettua kirjaa lähestyy niin kovaa vauhtia, että olen viime aikoina ihan tahallani valinnut listalta lyhyitä kirjoja. Suorittaja täällä hei! Olen kuitenkin jo kauan sitten oppinut, että lyhyys ei todellakaan ole mikään tae helppoudelle. Päinvastoin lyhyet kirjat ovat usein vaikeampia kuin pitkät. Niissä on tiivistettynä niin paljon, että lukija joutuu koville. Nämä kolme marraskuun aikana lukemaani kirjaa olivat kaikki lyhyitä, hankalahkoja mutta myös palkitsevia. Kaikki kolme olivat lainassa kirjastosta.

George Saunders: Pastoralia

Saundersin Pastoralia on ihastuttavan vinksahtanut novellikokoelma. Sen niminovelli oli riemastuttava mutta klaustrofobinen kertomus nykyaikaisesta luolamiehestä. Ihan oikeasta luolamiehestä, sillä tarina sijoittuu huvipuistoon, jonne on rakennettu luolia, joissa luolamiehet asuvat. Ohikulkijat voivat työntää päänsä luolaan ja ihmetellä muinaista elämänmuotoa ja oppia siitä jotakin, mutta harvemmin kukaan työntää päätään sisään.

Luolissa elävät viestivät ulkomaailman kanssa fakseilla. He tarkistavat päivittäin, josko "Big Slot"-huoneeseen olisi toimitettu vuohi. Päähenkilön kanssa samassa luolassa asuu Janet, kapinoiva ja huonosti käyttäytyvä (hän mm. puhuu englantia eikä pelkästään murahtele) nainen. Luolamieselämään kuuluu myös päivittäinen asuinkumppanin arviointi. Luolien elämää koskevat myös muut nykyaikaisesta työelämästä tutut kuviot kuten mahdollinen luola-asujien vähennystarve tuottavuussyistä.

Pastoralia oli kaikessa ristiriitaisuudessaan hulvaton ja ikimuistoinen. Muut teoksen novellit eivät olleet yhtä vahvoja, mutta kaikkia niitä yhdisti vinksahtaneen onneton maailma ja surkuhupaisat hahmot. En odottanut paljonkaan tästä novellikokoelmasta, joten yllätyinkin valtavan positiivisesti.

Kirjailija: George Saunders
Luettu kirja: Pastoralia (2000)
Sivumäärä: 188
Arvostelu:  ★★★★

J. D. Salinger: Franny ja Zooey

Luin alkuvuodesta Salingerin Sieppari ruispellossa ja nyt jatkoin sivistymistäni Frannyn ja Zooeyn parissa. Teos oli siepparimaista nuoruuden harhailua, kapinaa ja pahoinvointia. Franny ja Zooey ovat sisarukset ja kumpikin on elämässään hukassaan omalla tavallaan. Kertomukset on alunperin julkaistu erikseen. Ihan hirveästi en innostunut kirjasta ja tuntuu, että aika paljon meni ohikin. Identiteetin etsintää, sisäistä tuskaa ja kattoon tuijottelua oli tämä kirja pullollaan. Tuntuu että Franny ja Zooey oli jonkinlainen Siepparin sisarteos. Samoja elementtejä ja samaa, vaikkakaan ei niin vahvaa, tyyliä.

Kirjailija: J. D. Salinger
Luettu kirja: Franny ja Zooey (alkup. Franny 1955 ja Zooey 1957, suom. Pentti Saarikoski).
Sivumäärä: 195
Arvostelu: ★★★

Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirjain

Tulipunainen kirjain edustaa pitkästä aikaa vanhempaa kirjallisuutta, joka on viime aikoina jäänyt blogissa vähemmälle. Innostuin lainaamaan kirjan, kun se mainittiin Downton Abbeyssä (Jos et ole vielä katsonut sarjaa, suosittelen! Viisi ensimmäistä kautta löytyy Netflixistä. Siinäpä tekemistä joulun pyhiksi).

Tulipunainen kirjain sijoittuu Uuden Englannin puritanistien yhdyskuntaan. Päähenkilö Hester Prynne on saanut häpeärangaistuksen, sillä hän on ollut uskoton. Hester on saanut lapsen, vaikka hänen englantilaisen aviomiehensä kuolemasta ei ole varmuutta. Hester kantaa rinnassaan suurta ja hohtavaa, punaisesta kankaasta ompelemaansa A-kirjainta (adultery, aviorikos). Hän ei suostu paljastamaan lapsensa isää, rikoksen toista osapuolta.

Tulipunainen kirjain oli yllättävän kiinnostava ja ei läheskään niin saarnaava kuin pelkäsin. Mutta olihan se nyt hyvänen aika vanha, kuiva ja jäykkä. Etenkin Hesterin tyttären, Pearlin, käytös oli kirjassa epäuskottavaa ja ärsyttävää. Dialogi oli tönkköä ja toisinaan kirjan lukeminen oli tuskaista, vaikka kuten jo mainitsin, pelkäsin pahempaa. Vaikka tietyt moraaliset kysymykset säilyvät aina ajankohtaisina, nykyihmisen silmin kirja on kuitenkin auttamatta vanhentunut.

Kirjailija: Nathaniel Hawthorne
Luettu kirja: Tulipunainen kirjain (suom. Aune Brotherus)
Alkuperäinen kirja:  The Scarlett Letter (1850)
Sivumäärä: 225
Arvostelu:  ★★★

torstai 12. marraskuuta 2015

Richard Brautigan: Melonin mehu


1001-lista sisältää kummallisia kirjoja, joihin ei ikinä ilman listaa tulisi tutustuttua. Tällainen omituisuus oli myös Richard Brautiganin Melonin mehu (In Watermelon Sugar). Lukaisin kirjan eräänä sunnuntaiaamuna ennen nousemista yhtenä suupalana. Melonin mehu on julkaistu vuonna 1968, aikana jolloin hippiliike oli voimissaan. Se on kummallinen kertomus kummallisesta kaupungista, jonka keskiössä on iDEATH, hyvä paikka.

"Minulla on mökki iDEATHin lähellä. Näen iDEATHin ikkunasta. Se on kaunis. Näen sen silmät kiinnikin ja voin koskettaa sitä. Juuri nyt se on kylmä ja muuttuu joksikin jota lapsi pitelee kädessään. En tiedä mikä se voisi olla." s. 7.

Maailmaa kuvaillaan minämuotojan silmin, mutta kertojasta ei saa paljon irti. Se tiedetään, että hän kirjoittaa kirjaa ja tämä seikka herättää kummastusta kanssa-asukeissa. Lisäksi hän on jatkuvasti rakastunut Margaretiin mutta seurustelee silti erään Paulinen kanssa. Kaupunkia ympäröi vesimelonivainiot, siellä on Vesimelonitehdas ja taivaalla paistaa aurinko, joka on viikon jokaisena päivänä eri värinen. Keskiviikko on harmaiden vesimelonien päivä, torstai mustien.

"Me valmistamme täällä koko joukon tavaroita vesimelonin sokerista - kerron kyllä teille siitä - tämän kirjankin jota kirjoitetaan iDEATHin lähellä. Kaikki tämä joutuu, kulkee vesilmeonin sokeriin." s. 8.

"Muistan erään miehen joka valmisti kelloja mustista, äänettömistä vesimeloneista ja hänen kellonsa olivat hiljaisia. Mies teki kuusi tai seitsemän sellaista kelloa ja sitten hän kuoli." s. 40.

Tarinassa on myös pahis, inBOIL, joka on hylännyt iDEATHin ja asuu Unohdetulla tehtaalla. Jännitettä kaupunkiin luovat myös tiikerit, jotka ovat ennen hallinneet kaupunkia, mutta joiden aika on jo ohi. Kaupunkilaiset ovat mieltyneet patsaisiin. Tiikerien ajasta muistuttaa patsas ja löytyypä kaupungista myös mm. peruna- ja lanttupatsaat.

Totta puhuakseni en osaa analysoida kirjaa sen kummemmin. Se oli erittäin omaperäinen, hyvin lyhyt ja outoudessaan kiehtova, mutta vaikea. Ainakin se tuntui jättävän pysyvän muistijäljen, joka on aina positiivista. Kirjan on lukenut myös Hyönteisdokumentin hdcanis ja en voinut olla hyrähtämättä, kun luin hänen bloggauksensa viimeisen rivin. Se nimittäin tiivistää juuri sen, mitä mietin tätä tekstiä kirjoittaessani:

"En ole ihan varma, mutta luulen että pidin tästä kirjasta paljon."

Kirjalija: Richard Brautigan
Luettu kirja: Melonin mehu (suom. Jarkko Laine)
Alkuperäinen kirja: In Watermelon Sugar (1968)
Kustantaja: Otava (1975)
Sivumäärä: 128
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

tiistai 10. marraskuuta 2015

Kummeli - Erittäin hyvin sanottu (Tuomas Marjamäki)

Kummeli-kirja ja karhunpentu. Mikäli karhunpentu ei ole tuttu eläin, siihen voi tutustua tarkemmin
Viimeiset pirkkalaiset -sketsissä.
Olen 90-luvun lapsi, mutta silti vältyin Kummeleilta tuohon Kummeleiden kulta-aikaan. Minun piti elää parikymmentä vuotta aina vuoteen 2005, jolloin aloitin lopulta sivistysmatkani Kummeleiden parissa. Tuolloin tapasin nimittäin mieheni, jonka suosiollisella avustuksella aloin lopulta ymmärtää, mistä Kummeleissa oikein olikaan kyse. Ja mitä ne kaikki pojat puhuivat koko ala-asteen ajan. Ja mistä ne lukuisat miehenikin viljelemät sanonnat olivat peräisin. Väitän että Kummelien tunteminen on osa yleissivistystä. Niin uraauurtavaa työtä porukka on tehnyt huumorin parissa.

Olen vähän tosikko ja huumorintajuni on yleensä kuivahko ja melkoisen musta. En innostu alapäähuumorista enkä lapsellisista jutuista. Silti Kummelit iskivät ihan heti kaikesta kohelluksesta ja lapsellisuudesta huolimatta. Kummeli-miehet olivat taitavia, helposti lähestyttäviä ja ennen kaikkea aitoja. DVD-taltiointeja läpi kahlatessamme löysin heti suosikkini: Satu ja Tuija, Speedy ja Saku ja ykkösidolini kautta aikojen, Jaakko Parantainen. Myöhäisherännäisyydestäni huolimatta olen nykyisin avoimesti ja innolla Kummeli-fani ja ylpeä siitä! Erityisen lähellä sydäntäni ovat alkuperäiset Kummeleiden tv-jaksot sekä Kummeli Stories -elokuva.

Turun kirjamessuilla törmäsin ensimmäistä kertaa Tuomas Marjamäen kirjoittamaan ja Docendon kustantamaan Kummeli-kirjaan. Kirja jäi sen verran mieleen kaivertamaan, että varasin sen myöhemmin kirjastosta ja odottelin hartaasti sen saapumista minulle. Kun lopulta kirja oli noudettavissa, lukaisinkin sen yhdessä illassa. Lukeminen oli ihan vastaava kokemus kuin Kummeleiden katsominen. Keskittyneen lukutuokion keskeytti vähän väliä hörähdys jos toinenkin, välillä ihan kunnon hihitys.

Kummeli - Erittäin hyvin sanottu on Kummeli-fanin aarreaitta. Se kokoaa yhteen koko Kummeleiden tähänastisen tarinan, kertoo mistä kaikki alkoi ja miten kukakin Kummeli-miehistä päätyi mukaan porukkaan. Kirjan ehdottomasti parasta - ja hauskinta - antia olivat kertomukset siitä, miten sketsit syntyivät ja mikä niihin innoitti. Hauskaa oli myös lukea joidenkin sketsien vastaanotosta. Kuten vaikkapa siitä, miten Kahilainen on joutunut selittämään keuhkovammaliiton tädille puhelimessa, että Peter North ei liity mitenkään North-tupakkaan. Kyseessä on nimittäin aikuisviihdetähti, jonka nimen Kummelit lainasivat Kultakuume-elokuvaansa.

Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu, rakenteeltaan onnistunut ja sisällöltään runsas. Uskoisin että se sisältää uutta tietoa myös niille superfaneille, jotka ovat seuranneet Kummeleiden tarinaa jo 90-luvulta alkaen. Kummeli-tyypit ovat todellakin parasta A-ryhmää ja tämä kirja kuuluu samaan parhaaseen joukkoon. On mahtavaa, että Kummelien tarina on tallennettu yksien kansien väliin. Kirja on myös visuaalisesti herkullinen ja se houkuttelee välittömään uudelleenlukuun. Uskoisin että yhdestä jos toisestakin lahjapaketista löytyy tulevana jouluna tämä kirja.

Ja niin, tuo meidän karhunpentumme nimihän on Esko. Arvaattekin varmaan jo, mistä Esko on saanut nimensä. No tästä: https://www.youtube.com/watch?v=PNZdmDins9E

Kyllä lähtee!

Kirja: Kummeli - Erittäin hyvin sanottu (2015)
Kirjalija: Tuomas Marjamäki
Kustantaja: Docendo
Sivumäärä: 213
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★★

maanantai 9. marraskuuta 2015

Ian McEwan: Ajan lapsi


Perinteinen Ian McEwan -bloggaukseni sisältää ainakin vähän voivottelua kirjalijan vaikeudesta. Kun tavallaan tykkään, mutta en sitten kuitenkaan ja voi voi. Nyt on kuitenkin niin, että taisin juuri lukea elämäni viimeisen McEwan-kirjan! Sain nimittäin juuri luettua herran viimeisenkin teoksen listaltani. Aiemmin olen lukenut Lauantain, Sovituksen, Amsterdamin, Ikuisen rakkauden, Black Dogs'in, Vieraan turvan ja Sementtipuutarhan. Amsterdamin ja Vieraan turvan luin ennen blogiaikaani, Black Dogs ja Sementtipuutarha taas on luettu osana lukumaratoneja, jonka vuoksi niistä ei ole sen tarkempia bloggauksia.

En oikein voi sanoa yhdestäkään näistä kirjasta, että olisin pitänyt niistä. Sovitus ja Sementtipuutarha taisivat olla eniten mieleeni, mutta niissäkin oli paljon epämielyttäviä piirteitä. Siksipä en pidä kovin todennäköisenä, että tulisin lukemaan enää yhtään teosta kirjalijalta "vapaaehtoisesti" mutta never say never. Sen sijaan totean taas, että onhan tämä nyt hyvänen aika ihan päätöntä touhua, lukea hyllykaupalla kirjoja, joiden lukemisesta ei erityisesti nauti! Mutta sitten kuitenkin, jotakin olen saanut irti näistäkin kirjoista.

Ajan lapsi oli oikeastaan ihan miellyttävä kirja. Se ei ollut raaka, oksettava eikä kovinkaan häiriintynyt, mutta siinä oli silti läsnä kummallinen pahaenteinen McEwan-sävy. Kirja ikävä kyllä kärsi valtavasti kökköäkin kökömmästä suomennoksesta. En tiedä mikä suomennoksessa oli mennyt vikaan, mutta sanasta sanaan -käännökset ja pahasti anglismilta kuulostavat lauserakenteet saivat minut jatkuvasti ärsyynytymään. Toisinaan jouduin jopa lukemaan lauseita moneen kertaan uudelleen, ennen kuin niiden sisältö aukesi. Se ei oikein tee lukemisesta nautittavaa.

Huono käännös ei kuitenkaan ole McEwanin vika. Ajan lapsen lähtökohta oli mielenkiintoinen. Päähenkilö hukkaa lapsensa ruokakaupan kassajonossa. Lapsi katoaa ikiajoiksi ja alkaa kummallinen seikkailu ajassa ja ihmismielen syövereissä. Lukukokemus oli jotenkin lattea. Idea oli hyvä, mutta toteutus jotenkin vaisu. Vaikka kieli olisi ollut parempaa, en olisi silti erityisemmin pitänyt kirjasta. Sori vaan McEwan, en sitten lopultakaan oikein lämmennyt.

Suuri McEwan-fani Leena Lumi on sitä mieltä, että Ajan lapsi on kuin nerokirjalijan vaatima lepotauko mestarillisten teosten välissä.

Sasokin  kiinnitti huomiota huonoon suomennokseen ja painovirheisiin.

Kirjailija: Ian McEwan
Luettu kirja. Ajan lapsi (suom. Leevi Lehto)
Alkuperäinen kirja: The Child in Time (1987)
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 256
Arvostelu: ★★

perjantai 6. marraskuuta 2015

Truman Capote: Kylmäverisesti


Aloitin Capoten Kylmäverisesti jo kauan sitten Vaasassa. Kuvassa kirjan taustalla onkin Vaasan vankila. Jotenkin kirjan lukeminen kuitenkin venyi, enkä ehtinyt lukea sitä loppuun. Lainasinkin teoksen sitten syksyllä uudestaan Turussa ja lopulta sain kuukausia kestäneen lukuprosessin loppuun.

Kirja oli oikeastaan todella mielenkiintoinen ja siksi onkin erikoista, että sen lukemiseen meni niin kauan. Teos oli kuitenkin erittäin raskas monellakin tavalla. Kylmäverisesti on varsin kuuluisa teos, jossa Capote avaa faktan ja fiktion keinoin vuonna 1959 Kansasin Holcombissa tapahtunutta murhenäytelmää. Tuolloin maanviljelijä Herbert Clutter, hänen vaimonsa ja kaksi teini-ikäistä lasta murhattiin raa'asti. Murhaajat Richard (Dick) Hickock ja Perry Smith jäivät pian teostaan kiinni ja lopulta heidät hirtettiin rangaistuksena.

Wikipedian mukaan Capote on lukenut joukkomurhasta uutisen New York Times -lehdestä ja kiinnostunut sen myötä tapauksesta. Kiinnostus johti niin pitkälle, että hän lähti Holcombiin tutustumaan tapaukseen tarkemmin. Capote haastatteli asianomaisia ja myös murhaajia. Hän keräsi valtavan aineiston, jonka työsti kirjaksi. Kiinnostavaa on myös se, että Capotella oli haastatteluissa mukanaan lapsuudenystävä, muuan Harper Lee, jonka tehtävänä oli ilmeisesti herättää luottamusta paikallisissa.

On siis selvää, että Kylmäverisesti on aivan poikkeuksellinen teos. Se paneutuu tarpeettomien ja näennäisen motiivittomien murhien anatomiaan käsittämättömällä intsensiteetillä. Capote käsittelee sekä uhrien että murhaajien elämää monesta eri näkökulmasta ja teosta onkin aikanaan kritisoitu siitä, että se antaa myös murhaajille inhimillisiä piirteitä ja jollakin tavalla selittää, miksi he päätyivät hirveisiin tekoihinsa.

Kuten jo mainitsin kirja oli erittäin mielenkiintoinen mutta myös todella raskas. Siitä loisti läpi se valtava aineiston määrä, joka teoksessa on pohjalla. Tositapahtumiin perustuvat romaanit ovat ehdottomasti sydäntäni lähellä, mutta iljettävän raakojen murhien pitkällinen riepottelu alkoi lopulta jo tuntua pahalta. Ehkäpä siksi Kylmäverisesti ei ollutkaan sellainen hyytävän hieno lukukokemus, jollaiseksi sen alkuun ajattelin muodostuvan. Suosittelen kuitenkin kirjaa, mikäli tositapahtumiin perustuva rikoskirjallisuus kiinnostaa. Ja onhan Kylmäverisesti myös yhdenlainen tärkeä osa kirjallisuuden historiaa.

Kirjailija: Truman Capote
Luettu kirja: Kylmäverisesti (suom. Tauno Tainio)
Alkuperäinen kirja: In cold blood (1966)
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 348
Arvostelu: ★★★