Oi onpa mukavaa pitkästä aikaa avata täällä blogissani kirjabloggaajien joulukalenterin luukku ja onpa mukavaa, että tämä pitkä perinne yhä elää! Itse olen viime aikoina ollut huomattavasti aktiivisempi Instagramin puolella, sosiaalisuus kiehtoo, mutta kaipaan säännöllisesti pidempien tekstien kirjoittamisen pariin. Niihinkin toivottavasti on aikaa taas joskus tulevaisuudessa.
Tänä vuonna kirjabloggaajien joulukalenteriin osallistuvat blogit löydät kaikki tästä Kirjamiehen ensimmäisestä luukusta. Eilinen luukku aukesi Luettua ja maistettua -blogissa, huomenna kannattaa suunnata Tuijata-blogiin.
Täällä tuhannen ja yhden kirjan valtakunnassa hypätään tänään ei niin yllättävästi erään klassikon pariin. Louisa M. Alcott on kirjoittanut Pikku naisia (Little Women) jo vuonna 1868, mutta aina vain ja edelleen se koskettaa uusia lukijasukupolvia. Olen lukenut teoksen ensimmäistä kertaa hyvin pienenä ja se on elämäni tärkeimpiä kirjoja. Aikuisena sen opettavaisuus hiukan hymyilyttää, mutta pohjimmiltaan Alcottin kuvaus näistä nuorista naisista tavoittaa jotakin sellaista, että tarinaan on helppo samastua myös 150 vuotta myöhemmin.
Heti kirjan alussa kuvataan perheen eräs joulu. Isä on rintamalla ja häntä kaivataan kovasti, se käy ilmi rivien väleissä ja suoraan. Jouluaamuna tyttöjen tyynyjen alta löytyy lahjakirjat. Äidin johdolla perhe lähtee viemään köyhälle perheelle syötävää ja he saavat itsekin yllättävän lahjan, kun vanha herra Laurence muistaa heitä ruokakorilla. Kaikkein ihanin, lämpöisin ja parhaiten jo lapsena mieleeni jäänyt kohtaus on kuitenkin se, kun tytöt esittävät oman näytelmänsä. Heillä on hauskaa yhdessä, he ovat onnellisia, kaikesta huolimatta.
Luku päättyy seuraavasti:
