Leffassa: Edelleen Alice (Still Alice)

Lukemani pokkarin kannessa kuva elokuvasta

Perjantai-iltaa! Olin eilen synttäripäivän kunniaksi leffassa. Veikkaan että tulen aina muistamaan nuokin synttärit kaikessa masentavuudessaan. No, toivottavasti varmasti vuoden päästä olen vakiinnuttanut elämäni sinne, missä on perheeni ja rakkaani ja koko elämäni. Vaasa-elämää on nyt kaksi vuotta takana, puolisen vuotta vielä edessä ja mielenkiinnolla odotan, millainen vaihe elämässäni sitten alkaa. Onpa ainakin tullut kerättyä kokemusta, niin työnkin kuin laajemmassa mittakaavaassa koko elämän kannalta. Todettua että ihminen pystyy kyllä venymään vaikka mihin, jos haluaa tosissaan pyrkiä eteenpäin. Ja opittua että Intercity tåg 930 från Tammerfors till Åbo avgår från spår tre. Ja kyllä, ne kuulutukset tulevat aina kolme minuuttia ennen kuin juna oikeasti lähtee. Siinä ajassa ehtii tehdä ihmeitä, vaikka ostaa vielä yhden kupin kahvia. Tai tehdä suuria oivalluksia itsestään ja elämästä.

Vaasassa leffakäynti on aina yhdenlainen elämys. Teatteria ei meinaa edes tunnistaa ulkoapäin ja leffoissa ei ole paikkalippuja. Sellaista vähän menneen maailman tuntua, josta tykkään. Astuin vähän ennen kuutta torstai-illalla kirkkaasti valaistuun elokuvasaliin ja huomasin heti, että Edelleen Alice taitaa keskimäärin kiinnostaa minua "hieman" vanhempaa ikäluokkaa. Ennen kuin leffa alkoi, päiväni ahdistus ja kurjuus alkoi jo vähän lientyä, kun sain kuunnella eläkeläisten leppoisaa jutustelua. Kovasti erästäkin pariskuntaa keskustelutti illan televisioanti ja se, missä vaiheessa ja minkäkin ohjelman tauolla keitettäisiin teet. Viimeistään siinä vaiheessa minä, paatunut salakuuntelija, olin täysin myyty, kun tuon keskustelun lomassa herrasmies ihmetteli tyhjää elokuvasalia ja siihen perään totesi, että "niinhän se on, että parhaita kirjojakaan ei kukaan koskaan kirjastosta lainaa". Voi mitä lämpöistä inhimillistä yhteenkuuluvuuden tunnetta koinkaan siinä penkissä istuessani ja itsekseni myhäillessä.

Siinä penkissä valojen himmetessä päätin myös sen, että alan käydä enemmän elokuvissa. Ehkäpä voisin sijoittaa sen toiminnan tukemiseen kulttuurisetelini. Sillä leffassa on taikaa. Ja jo siitä tunteesta kannattaa maksaa. Ja tämä oli jo kolmas kerta elämässäni, kun käyn yksin elokuvissa. Olen siis myös tähän ikään mennessä opppinut sen, että on ihan ok käydä yksin leffassa.

Luin Lisa Genovan Edelleen Alicen pari viikkoa sitten ja pidin kirjasta. Etukäteen ajattelin, että leffa on varmaan ihan hyvä, ei yllä läheskään kirjan tasolle. Mutta Julianne Moore on varmasti hurjan taitava. Ja, kappas, ennakkokäsitykseni osoittautuivat täysin oikeiksi. Itse tarinaa olen avannut vähän tuossa kirjabloggauksessani, joten nyt keskityn enemmän siihen, miten koin elokuvan ja miten se suhtautui kirjaan. Tärkein eroavaisuus on se, että kirja on kerrottu Alicen näkökulmasta, kun taas elokuvassa tapahtumat nähdään Alicen ulkopuolelta (tietenkin, muut ratkaisut eivät olisi millään muotoa toimivia elokuvassa). Tämä muuttaa myös käsitystä sairaudesta, sillä Alicen näkökulma on tavallaan armelias, sillä hän ei enää kykene näkemään omaa tilaansa tragediana ja elää omassa kuplassaan.

Kuva: www.finnkino.fi

Julianne Moore oli, kuten todettua, loistava, taitava ja upea. Olen hänestä aina pitänyt ja pidän aina vaan enemmän. Sen sijaan muu näyttelijäkaarti ei oikein ollut mieleeni. Ihan taitavaa porukkaa, ei siinä mitään, mutta hiukan vaikeaa suhtautua, kun toinen tyttäristä on vinohymyinen vampyyrin tyttöystävä (Kristen Stewart) ja toinen huumediilerin poika (Weedsin Hunter Parrish). Kun soppaan lisättiin vielä iki-inhokkini Alec Baldwin oli jo välillä vähän vaikeaa antaa Mooren loistaa ja koittaa unohtaa loput.

Leffa oli tyypillistä Hollywood-tuotantoa, vähän liikaa sellainen, että hei katsojat, nyt niitä kyyneliä! Tarina noudatti kirjaa kiitettävällä tavalla ja teki sille kunniaa. Silti ei leffa ollut mikään valtava ja koskettava elämys, suureksi osaksi tietysti sen takia, että tarina oli minulle tuttu jo ennestään ja tiesin mitä odottaa. Joka tapauksessa ikävä kyllä lienee niin, että keskimäärin elokuville taitaa riittää enemmän kuuluisuutta ja katsojia kuin kirjoille lukijoita (etenkin jos leffa on pärjännyt Oscar-mittelyissä) ja sen vuoksi on mahtavaa, että näin hienosta kirjasta on tehty ihan katsottava elokuva. Tärkeä teema, joka koskettaa varmasti monia ja herättänee keskustelua. Eli siis, suosittelen kyllä, niin kirjan lukeneille kuin sitä lukemattomille. Paitsi tietysti kirja pitää lukea ensin ;)

Still Alice, 2014
Ohjaaja: Richard Glatzer, Wash Westmoreland
Perustuu Lisa Genovan kirjaan
Rooleissa: Julianne Moore, Alec Baldwin, Kristen Stewart, Kate Bosworth, Hunter Parrish
Arvostelu:★★★

Bloggaamattomien kirjojen pinosta, taas!

Kato, me kuviokellutaan!

Good grief, sanoisi Jaska Jokunen. Tässä sitä taas ollaan. En kohta enää muista mitään noista kirjoista, joita olen viime aikoina lukenut ja tilanne ajaa minut hätäiseen monta kärpästä yhdellä iskulla -ratkaisuun. Tosin en ole varma, häiritseekö tämä ketään muuta kuin itseäni. Tässäpä nyt siis pikaisesti neljä kirjaa, jotka olen lukenut hiljattain. Kaikki ovat näemmä myös kasvattaneet 1001-kirjaa pottiani eli projekti on edennyt mukavasti samalla, kun olen lukenut hyviä kirjoja. Excellent, sanoisi Mr Burns. Heko heko. Tällä kertaa minulla ei ole edes kirjoista kuvia ja tyydynkin esittelemään viime perjantaiaamuna kohti työpaikkaa kävellessäni napsimia kuvia hassuista joutsenista. Vähän niinkuin joutsenkevennys näiden raskaiden kirjojen joukkoon.


Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Vaikka aika hyvin olenkin perehtynyt 1001-listaani ja siihen, mitä kirjoja listallani on (lause "Se on listallani!" pääsee suustani hävettävän usein) joskus pääsee näemmä käymään näinkin: huomaan että kirja on listalla vasta, kun olen bloggaamassa siitä. Sehän on tietenkin listahullulle suorittajalle ihan mukava yllätys. Jumalat juhlivat öisin pääsi lukulistalleni, kun se oli Elisa kirjassa tarjouksessa ja eräs junamatka kaipasi jotakin mielenkiintoista luettavaa. Olen kuullut kirjasta paljon hyvää ja monet kirjabloggaajatkin ovat siitä pitäneet (kirja on myös kaikkien aikojen paras kirja -listalla).

Jumalat juhlivat öisin olikin varsin kiinnostava ja poikkeuksellinen kirja, vaikka loppujen lopuksi se ei suureksi suosikikseni noussutkaan. Se on kertomus murhasta, jonka tekijät eivät jää kiinni. Lukijalle kerrotaan heti alussa, mitä tuleman pitää ja juuri tää tekee kirjan lukemisesta poikkeuksellisen kokemuksen. Kirjassa liikutaan antiikin maailmassa ja siitä juontaa kirjan nimikin. Rikkaiden perheiden penskat -asetelma, pölyyntyneiden tarinoiden ja nykyajan yhdistäminen oli jotenkin kummallisella tavalla kiehtovaa. Silti koin kirjan hiukan liian epämiellyttävänä pitääkseni siitä oikein kovasti.

Alkuperäinen kirja: The Secret History
Julkaisuvuosi: 1993
Sivumäärä: 551
Mistä hankittu: Elisa kirja
Arvostelu:★★★

Om nom nom nom nom nom nom.

Jean Cocteau: Les Enfants Terribles - kauhukakarat

Jos tarina alkaa tarkalla kuvauksella tietystä Pariisin kadusta ja sisäpihasta (katsoin paikan heti Googlen Street wievillä, totta kai!) ei voi mennä pahasti pieleen. Les Enfants Terribles on kiinnostanut minua pitkään lähinnä sen kuuluisan ja runollisen nimen vuoksi. Runollinen oli kirjakin, tosin myös häiritsevä, häiriintynyt ja jotenkin karmiva. Lyhyessä ja nopeasti lukaistavassa teoksessa sisarukset Paul ja Elisabeth vihaavat ja riitelevät ja toisaalta rakastavat toisiaan enemmän kuin mitään muuta. He asuvat kolmistaan sairaan äitinsä kanssa, eristäytyvät aika hyvin muusta maailmasta omaan kahdenkeskiseen kummalliseen sisarsuhteeseensa. Ulkopuolisiakin tarinaan mahtuu, mutta heidän roolinsa on onneton sivuosa. Kirja oli luokkaa niin outo, etten vain voinut olla pitämättä. Moni saattaisi pitää tylsänäkin, veikkaan, mutta minulle tämä edusti jälleen yhtä hienoa ja yllättävää klassikkoa.

Runollisuudesta täytyy antaa erikoismaininta hauskimmasta kielikuvasta pitkään aikaan. En olisi heti ajatellut että pohjavedet, nuo arkipäivieni ilot, voitaisiin jotenkin yhdistää runolliseen tekstiin:
"Elisabethin astuessa sisään Agatha makasi vatsallaan pää tyynyyn haudattuna. Elisabeth kalpeni. Jotakin pahaenteistä liikkui talon ilmapiirissä saaden hänen sielunsa uinuvat pohjavedet kiehumaan". s. 93

Alkuperäinen kirja: Les Enfants Terribles (suom. Sirkka Suomi)
Julkaisuvuosi: 1929
Sivumäärä: 121
Mistä hankittu: Turun kirjastosta
Arvostelu:★★★★

Hei tyypit! Toi nainen nauraa meitä. Nyt ihan coolisti kaverit.

Leo Tolstoi: Kreutzer-sonaatti

Tolstoi on kuuluisa siitä, että hän kertoo onnettomista ihmisistä. Kreutzer-sonaatti oli hyvin lyhyt teos ja sen teemana oli repiä aviliitto ja koko avioliiton konsepti surullisiin riekaleisiin. Kirjan päähenkilö istuu junassa ja vaunun kanssamatkustajat juttelevat avioliitosta  niitä näitä. Vaunussa istuu myös kummallisen oloinen vanha mies, joka haluaa lopulta kertoa päähenkilölle tarinansa. Mies kertoo päätyneensä hirveässä avioliitossaan siihen tilanteeseen, että on tappanut vaimonsa. Tolstoi päästelee täyslaidallisen melkoisen radikaaleja näkemyksiä avioliitoista yleensä,  sitä miten huonosti ihminen sellaiseen hulluuteen sopii ja mikä ajaa puolisot niin todennäköisesti ja pikaisesti hulluuden partaalle. Niin naisia kuin miehiäkään ei todellakaan päästetä kertomuksessa vähällä. Tolstoin tarinan ajatukset kuulostavat toki hurjilta ja radikaaleilta, mutta jokin totuudensiemen niissä saattaa itää. Ainakin kirja oli jollakin tapaa piristävä, moderni ja aivan erilainen kuin mikään aiemmin lukemani kirja. En suosittele häitä suunnitteleville, vastanaineille tai täysin paatuneille romantikoille.

Alkuperäinen kirja: Kreitserova sonata (suom. Eero Balk)
Julkaisuvuosi: 1891
Sivumäärä: 144
Mistä hankittu: Pari vuotta sitten Tampereen Akateemisesta kirjakaupasta
Arvostelu:★★★★

Äh. Ihan sama! Om nom nom nom nom.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

Luin Sinisimmät silmät yhdellä kotimatkalla Turkuun. Tiesin odottaa ahdistavaa teosta, mutta että näin ahdistava. Kirja kertoo tummasta nuoresta tytöstä, jonka hartain toive on saada siniset silmät, niin siniset kuin valkoisilla tytöillä, "lumikeilla". Teos kuvastaa sitä ihannetta, joka Amerikassa vallitsi (vallitsee?) ja on kaikessa traagisuudessaan viiltävä. Romaanin rakenne on erikoinen, se etenee takautumina ja yleisesti ottaen kirja on upea. Se oli vain kaikessa pahuudessaan minulle liian ahdistava.

Alkuperäinen kirja: The Bluest Eye (suom. Seppo Loponen)
Julkaisuvuosi: 1970
Sivumäärä: 197
Mistä hankittu: Vaasan kirjasto
Arvostelu:★★★

Katja Lehtonen, Peik Lehtonen ja Milla Paloniemi: Lennart

Lennart kosketti kerran pesukonetta suihkun jälkeen ja kuoli välittömästi.

Lennart oli parasta ikinä! Bongasin Lennartin Milla Paloniemen blogista sekä parista kirjablogista ja päätin, että tämä on luettava. Viime lauantaina kävimme mieheni kanssa keskustassa kirjastossa ja olipa muuten hilpeä bussimatka kotiin Lennartin parissa! Kirjassa oli ainoastaan yksi huono puoli ja se oli se, että kirja oli luettu aivan liian nopeasti. Toivonkin siis Lennartille jatko-osia!

Lennartin idea on peräisin sisaruksien Katja ja Peik Lehtosen äidin varoitteluista. Äidillä oli työkaveri Lennart, jolle aina kävi kauheuksia, jos Lennart ei ollut varovainen. Lennart onkin otettu ilolla vastaan vanhempien keskuudessa, sillä ilmeisesti lasten varoitteleminen ties mistä kauheuksista kuuluu jokaisen vanhemman perusoikeuksiin. Minulla on kasvatusvastuu vain yhdestä kääpiömäyräkoirasta, jota en juurikaan varoittele, mutta omassa lapsuudessani kuullut varoitukset ovat yhä sen verran hyvin muistissa, että Lennart aiheutti tyrskäyksiä ja hihitystä. Parhaiten osuivat kenties nämä kaksi varoitusta:

Vieläkin muistan, miten huonosti maito sopi yhteen raparperikiisselin kanssa :D

Aina piti odottaa, tylsää...

Milla Paloniemen kuvitus oli niin mainio, että on käsittämätön onni, että hän on kuvittanut nämä Lennartin seikkailut. Taatusti tämä synkkä huumori ei ole kaikkien mieleen, mutta minuun upposi paremmin kuin mikään pitkään aikaan. Lennart on myös jatkanut elämäänsä meidän taloudessamme, arkiaskareista tulee mieleen jatkuvasti monia tilanteita, jolloin Lennartille saattaisi käydä huonosti. Seuraavassa osassa voisikin siis esittää vaikkapa seuraavat tapahtumat:

- Lennart katsoi hetken tositelevisiota ja hänen aivonsa sulivat välittömästi.
- Lennart laittoi kerran voita näkkileivän kuoppaiselle puolelle, lihoi välittömästi ja kuoli sydän- ja verisuonitauteihin.
- Lennart katsoi kerran auringonpimennystä paljain silmin ja sokeutui välittömästi.
- Lennart söi kerran ketunleivän ja kuoli välittömästi myrkytykseen.
- Lennart kertoi kerran facebookissa olevansa matkoilla ja rosvot tyhjensivät hänen asuntonsa välittömästi.
- Lennart herätti kerran nukkuvan koiran ja koira tappoi hänet välittömästi.

Lisa Genova: Edelleen Alice

Jos haluaa nähdä kirjan perusteella tehdyn leffan, on luettava ensin kirja. Elämässä on vain vähän varmoja totuuksia, mutta tämä on niistä yksi. Edelleen Alice on yksi niistä alkuvuoden leffoista, jotka ehdottomasti haluan nähdä (Ihan niin kuin tänä vuonna teatterit olisivat poikkeuksellisen täynnä sellaisia leffoja, jotka haluaa nähdä. Pakkoko niiden on kaikkien pyöriä samaan aikaan, varsinkin kun vasta odottelen elämäni ensimmäisiä kulttuuriseteleitä lompakkooni.) Leffa vaikuttaa hyvin tehdyltä ja kun Julianne Moore nappasi siitä vielä naispääosan Oscar-palkinnon, olen entistä kiinnostuneempi.

Viime viikon Helsingin reissulla villiinnyin ensin Akateemisessa (niistä ostoksista myöhemmin) ja sitten jossakin käsittämättömässä mielenhäiriössä poikkesin vielä rautatieaseman Pocket Shopiin ja ostin heräteostoksena Lisa Genovan Edelleen Alicen. Ihan oikeasti, minä ostaisin rautatieasemilta varmaan mitä tahansa. Rautatieasemat edustavat minulle sitä masentavaa tosiasiaa, että vietän ihan liikaa aikaa matkustaessani halki viiden (!) maakunnan ja sen vuoksi koen jostakin syystä rautatieasemilla tarvetta lohtushoppailuun, kummallista tunnetta, jota en yhtään ymmärrä missään muissa olosuhteissa. Onneksi näitä jonkun maailman ovelimman markkinointihepun pokkarikirjakauppoja ei ole vakiomatkani varrella. Se ylikallis kahvi on kuitenkin aika paljon halvempi heräteostos kuin kirja.

Helsinki-Turku on melkoisen paljon lyhymepi matka kuin Vaasa-Turku, joten en ehtinyt lukea kirjaa vielä kotimatkalla loppuun. Se oli kuitenkin niin mukaansatempaava, että luin sen loppuun lähes yhdeltä istumalta kotona. Kirja kertoo Harvardin yliopiston kognitiivisen psykologian professorista Alice Howlandista. Hän päättää käydä lääkärissä, kun kokee omituisia oireita, unohtelua ja hajamielisyyttä, jonka hän arvioi liittyvän vaihdevuosiin. Diagnoosi on kuitenkin järkytys, Alice sairastaa alzheimerintautia, sen harvinaisempaa muotoa, jossa sairastuneet ovat vielä suhteellisen nuoria, Alicekin vasta viisikymppinen.

Alicen näkökulmasta kerrottu tarina on sydäntäsärkevä. Alice on valtavan älykäs, taitava ja arvostettu nainen, mutta tämä kaikki on yhdentekevää, kun alzheimer alkaa nakertaa hänen aivojaan hitaasti mutta varmasti. Alice ehtii varautumaan tulevaan muutokseen, mutta silti muistisairaus järkyttää häntä ja lukijaa, eniten kuitenkin lukijaa. Alice elää oikeastaan kuin kuplassa, hän saattaa olla toisinaan hyvinkin onnellinen, kun ei enää muista muusta, mutta ymmärtää kuitenkin perheensä surun ja murheen. Se että sairaus jyllää niin viisaissa aivoissa, tekee kirjasta vielä raaemman.

Lisa Genova on neurotieteiden tohtori, kuinka ollakaan, Harvardin yliopistossa ja hänen perehtyneisyytensä ja asiantuntemuksensa onkin romaanissa päivänselvää. Tieteellisyys tuo teokseen upeaa lisäarvoa, tiede ja tunne kulkevat hienosti käsi kädessä. En oikeastaan tahdo kertoa kirjasta tarkempia yksityiskohtia, sillä mitä vähemmän tulevasta tietää, sen parempi. Niin kirjojen kuin elämänkin osalta. Koskettavaa ja ajatuksiaherättävää kirjallisuutta kerrassaan, nyt odotan leffaa entistä enemmän.

Kirjailija: Lisa Genova
Luettu kirja: Edelleen Alice (suom. Leena Tamminen)
Alkuperäinen kirja: 2007
Sivumäärä: 329
Kustantaja: WSOY
Mistä hankittu: Heräteostos Helsingin rautatieasemalta
Arvostelu: ★★★★

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen on kiinnostanut minua niin pitkään, kun olen hänestä yleensä ollut tietoinen. Monille tämä tytär-Parkkinen taitaa olla isä-Parkkista tutumpi. Minulle kuitenkin isä eli Jukka Parkkinen on ikuinen idolini, jota olen fanittanut jo pitkään ja sen vuoksi minua kiinnosti kovasti tietää millaista kirjallisuutta hänen tyttärensä kirjoittaa. Ja - hip hip hurraa! - niinhän siinä sitten kävi, että toiset tykkää isästä ja toiset tyttärestä, mutta minäpä tykkään täysillä kummastakin.

Sinun jälkeesi Max kertoo kahdesta veljeksestä, jotka hankkivat elantonsa sirkuksessa. He ovat poikkeuksellisen riippuvaisia toisistaan, fyysisesti kiinni kyljistään, siamilaiset kaksoset. 1900-luvun alkupuolen Eurooppa, muutoksen kuohut, ihmisten köyhyys ja luokkaerot on kuvattu teoksessa poikkeuksellisen terävästi ja kansainvälisesti. Sirkusmaailma tuo mieleen Elefanttimiehen ja ajan ennen Internetiä ja kauhuelokuvia, jolloin ihmisten jännitykseksi kelpasi poikkeavien yksilöiden tuijotus ja kauhistelu. Sinun jälkeesi Max on täysin poikkeuksellinen myös tunnelmaltaan. Minulla on taipumusta lievään synestesiaan (lapsena koin viikonpäivät ja kaikki numerot väreissä, nyttemmin on jäljelle jäänyt lähinnä vain numeron 4 keltaisuus) ja tämän kirjan kohdalla se ilmeni ihmeen voimakkaina tekstiin liittyvinä väreinä. Näin kirjan maailman ruskean, punaisen ja vanhan roosan hämyisissä sävyissä.

Luin Günter Grassin Peltirummun hiljattain, viime marraskuussa. Sinun jälkeesi Max muistutti lukukokemuksena Peltirumpua monessakin mielessä. Pohdin kirjojen yhteyksiä hiukan ohimennen ja epämääräisesti, ajattelin että kenties tunnelman samankaltaisuus aiheutuu erikoisista päähenkilöistä. Siispä hihkaisin melkein ääneen, kun Parkkinen palkitsi nuo aiemmin hieman epäselvät, mielessäni laiskanlaisesti muotoaan hakeneet yhtymäkohdat kertaheitolla mainitsemalla Maxin ja Isaacin tädin tavan käyttää kolmea hametta päällekkäin. Jos tämä ei ollut intertekstuaalinen viittaus ja suora yhteys sinne Oskarin isoäidin neljän hameen alle, ei sitten mikään!

Sinun jälkeesi, Max muistutti Peltirumpua erityisesti siinä, että kumpikin kirja on välillä ihmeen ällöttävä, vastenmielinenkin mutta silti lumoava ja taianomainen. Ne kertovat erikoisista ihmisistä, erilaisuudesta ja erityisen vahvoista naisista. Sinun jälkeesi Max oli kaikessa erikoisuudessaan lumoava, kansainvälisyydessään raikas ja taitava ja yksinkertaisesti ihan mahtavan nautittava romaani. Suosittelen.

Kirjailija: Leena Parkkinen
Kirja: Sinun jälkeesi, Max (2009)
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 311
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

Stanisław Lem: Solaris

Maaliskuun ensimmäinen junakirja oli niin hyvä, että loman loppumisesta ja pitkästä aikaa aikaisen aamuherätyksen tuomasta tuskasta huolimatta junamatka oli varsin miellyttävä. No joo, nukuin myös pari tuntia ja jo toistamiseen näin sinisessä junassa unta, että olin pesukoneessa. Siitäkin huolimatta on tunnettu tosiasia, että niissä vanhoissa junissa nukkuu paljon paremmin kuin Intercity- tai Pendolino-junissa. Samoin empiiristen kokemusteni mukaan sanonta "toimii kuin junan vessa" pätee ainoastaan noissa vanhoissa vaunuissa.

Se junista (jos ei muuta tästä Vaasa-ajasta jää käteen, niin ainakin juna-asiantuntijuus), nyt Solarikseen. Solaris on ollut minulle nimenä tuttu tyyliin aina, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lukea tämän scifiklassikon. Tarina tuntui jotenkin niin tutulta, että aloin jo epäillä olenko kuitenkin lukenut kirjan joskus. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tarina on niin kuuluisa, että se tuntui tutulta siitä syystä. Kirjasta on tehty myös useampi filmatisointi ja saattaa olla, että olen jonkin niistä joskus osittain nähnytkin. Tai sitten tarina on ollut Aku Ankassa tai muussa sellaisessa sivistävässä julkaisussa.

Solaris on kahta aurinkoa kiertävä kaukainen planeetta. Planeetta on varsin erikoinen, sillä sieltä on löydetty elämää. Planeetalla on yksi ainoa organismi, mutta se ei olekaan ihan mikä tahansa maanmatonen tai öttiäinen vaan planeettaa ympäröivä valtamerieliö, joka puolella planeettaa toimiva, jatkuvasti liikkuva ja muuttuva. Solarista on tutkittu paljon ja sinne on perustettu tutkimusasema, jonne kirjan päähenkilö Kelvin saapuu tarinan alussa. Kelviniä odottaa hieman erilainen vastaanotto kuin mitä hän ehkä odotti: tutkimusasema on sekaisin, yksi tutkijoista on kuollut ja loputkin ovat eristäytyneet huoneisiinsa ja ovat sekavan oloisia. Pian selviää, että Solariksella eläminen käy yli ihmisten henkisen kantin. Merellä on kyky luoda pelottavia kuvajaisia, kopioita oikeista ihmisistä, joiden luomiseen meri käyttää siellä asuvien tutkijoiden muistoja ja ajatuksia. Kelvinin sietokyky on kovilla, kun meri tuottaa kopion hänen entisestä tyttöystävästään Hareysta, joka on oikeasti jo kuollut.

Kirja oli loistava monesta syystä. Innostuin etenkin siitä, että Solarikselta löydetty elämänmuoto on niin erilainen kuin tuntemamme elämä. Muistan ala-asteikäisenä (minulla oli silloin paha avaruusmitäihmettä-kausi, joka vei toisinaan yöunetkin) pohtineeni, että miksi avaruudesta keskitytään etsimään sellaisia elämänmuotoja, jotka vastaavat meidän tuntemaamme. Miksi ei laajenneta näkökulmaa ja pyritä tunnistamaan, voisiko elämä olla jotakin hyvin erilaistakin. Solariksen villinä vellova elävä meri on kauhistuttava, lumoava ja valtavan kiehtova.

Samoin teoksen psykologisuus ihastutti. Meren luoma kopio Hareysta on niin aito, että vaikka Kelvin heti ymmärsi, ettei tuo hahmo ole oikea, ei hän pystynyt pitäytymään tunteettomana ja kylmänä Solariksen tempuille vaan alkoi tuntea naisolentoa kohtaan samaa kuin tunsi oikeaa tyttöystäväänsä kohtaan. Aika hieno ja vertauskuvallinen tutkielma ihmisen sielusta ja olemisen ongelmallisuudesta sanoisin.

Geologina ja sivuainefyysikkona (vaikkakin aika vastahakoisena ja epämotivoituneena sellaisena) myös kirjan tieteellinen puoli oli antoisaa, mutta samalla mietin, että runsas tieteellinen kuvaus ja aiemman Solaris-tutkimuksen sisällön tarkka avaaminen saattaa hyvinkin työntää lukijoita luotaan. Tieteen läsnäolo oli kirjassa kuitenkin hyvin harkittua, sillä sen avulla saatiin heitettyä muutamia osuvia piikkejä perinteisen tieteentekemisen suuntaan. Solaris-tutkimusta oli nimittäin vaivannut perinteiset tutkimusongelmat, nurkkakuntaisuus sekä liian voimakkaat olettamat. Luonnontieteellisen tutkimuksen vaarallisin kompastuskivi onkin siinä, jos etukäteen toivotaan tutkimuksen tuottavan tietyn tuloksen ja tämän toiveen annetaan liiaksi johtaa tutkimusta tietoisesti tai tiedostamatta.

Juuri tällaisten kokemusten vuoksi minulla on listaprojektini, upea kirja, jota en välttämättä olisi muuten tullut lukeneeksi. Kirja on myös kirjabloggaajien kaikkien aikojen paras kirja -listalla.

Kirjailija: Stanisław Lem
Luettu kirja: Solaris (suom. Matti Kannosto)
Alkuperäinen kirja: Solaris (1961)
Kustantaja: Tammi
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 249
Arvostelu: ★★★★

Kolme bloggaamatonta kirjaa helmikuulta

Hyvästi helmikuu, tervetuloa maaliskuu! Viikon rentoakin rennompi loma alkaa olla ohitse ja huomenna koittaa paluu arkeen, Vaasa-elämään. Akut on ladattu täyteen ja nyt kun on jo maaliskuu, tämän epätalven voi kai jo ajatuksissaan muuttaa oikeaksi kevääksi. Aurinkokin on paistanut tänään jo muutaman minuutin. Helmikuussa luin hurjasti ja muutama kirja on jäänyt bloggaamatta. Olen näemmä nykyisin lähinnä tällainen pikabloggaaja, ehkäpä pitäisi lukea vähemmän, niin olisi rahkeita pitempiin postauksiin... Tässä lyhyesti kahdesta klassikosta ja yhdestä kotimaisesta.

Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta

Länsirintamalta ei mitään uutta on ollut lukulistallani pitkään. Teos on oikeastaan yllättävän vähän sotakirja, kun otetaan huomioon, miten kuuluisa sotakirja se onkaan. Kirjassa ei juurikaan varsinaisesti sodita, vaan siinä kuvataan millaista on elämä rintamalla, mitä nuoret sotilaat siellä kokevat ja mitä sota heille tekee. Sota tuhoaa paljon, kokonaisen sukupolven, näiden nuorten miesten elämät, haaveet, unelmat ja ihanteet. Koskettava, karmaiseva teos, joka ihan jokaisen tulisi lukea.

"Me emme enää ole nuoria. Emme enää tahdo valloittaa maailmaa. Me olemme pakolaisia. Pakenemme itseämme. Elämäämme. Olimme kahdeksantoistavuotiaita ja aloimme rakastaa maailmaa ja elämää. Meidän täytyi ampua sitä. Ensimmäinen kranaatti, joka räjähti, sattui sydämeemme. Meidät on erotettu toiminnasta, pyrkimyksistä, edistyksestä. Me emme usko enää sellaisiin asioihin; me uskomme sotaan."

Kirjailija: Erich Maria Remarque
Luettu kirja: Länsirintamalta ei mitään uutta (suom. Armas Hämäläinen)
Alkuperäinen kirja: Im Westen nichts Neues (1929)
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 222
Mistä hankittu: Kirjastosta

Daniel Defoe: Robinson Crusoe

Tämän oikein kovan luokan klassikon piti olla jo viime joulukuun kuukauden klassikkona, mutta jäi tuolloin lukematta. Suhtauduin kirjaan ennakkoluuloisesti, sillä toiminta ei ole juttuni. Olin kuitenkin todella positiivisesti yllättynyt kirjasta, sillä kirja olikin kiehtova ja kiinnostava. Se keskittyi kuvaamaan Crusoen selviämistä autiolla saarella ja hänen kekseliäisyyttään ja luovuuttaan kuvattiin yksityiskohtaisesti. Ehdin jo vähän soimaamaan itseäni ennakkoluuloisuudesta, kunnes, no niin. Kirjan puolessa välissä Crusoe pääsi pois saarelta ja jälkimmäinen osa "Robinson Crusoen myöhemmät seikkailut eli hänen elämäntarinansa toinen ja viimeinen osa sekä omakätisesti laadittu selostus hänen ihmeellisistä matkoistaan kolmella mantereella" alkoi. Siinä kohtaa alkoi myös lukijan turhaantuneisuus ja tylsistyneisyys ja viimeiset kolmesataa sivua olivatkin melkoista taistelua ja tahmeata pakkopullaa.

Teoksesta onkin olemassa lyhennettyä versiota, josta tämä lopun tylsyys ja jahkailevuus on poistettu. Alku oli niin hieno ja minulle mieleinen, että olisi kannattanut suosiolla lukea lyhyempi versio, mutta tulipa tämäkin tiiliskivi lopulta luettua läpi. Ja onhan se nyt aika hienoa, että tämä kirja täyttää kohta 300 vuotta!

Kirjailija: Daniel Defoe
Luettu kirja: Robinson Crusoe (suom. Juhani Lindholm)
Alkuperäinen kirja: Robinson Crusoe (1719)
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 718
Mistä hankittu: Kirjastosta

Elias Koskimies: Ihmepoika



Tätä kirjaa on kovasti blogeissakin kehuttu ja mainittu myös hauskaksi. Nappasin teoksen kirjaston pikalainahyllystä ja odotin mukavaa lukukokemusta. Tämä ei kuitenkaan ollut millään tavalla minun kirjani. Kirjan ansiot ovat sen kielessä ja 1980-luvun pohjalaisten teinien elämän kuvauksessa. Ymmärrän tavallaan, miksi kirjasta on pidetty, mutta minua kirja lähinnä ahdisti. Ehkäpä kirja on mielyttävämpää luettavaa niille, jotka eivät ole menettäneet isäänsä yläasteikäisenä. Kiitos ei tällaisille liian totta oleville tarinoille.

Kirjailija: Elias Koskimies
Luettu kirja: Ihmepoika (2014)
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 191
Mistä hankittu: Kirjastosta