tiistai 6. helmikuuta 2018

Reijo Mäki: Huhtikuun tytöt (äänikirja)

Kuva: Elisa Kirja.
Lähestulkoon hihkuin ilosta, kun huomasin BookBeatiin saapuneen liuta Vares-dekkareita äänikirjoina. Olen lukenut muutamia Vareksia, mutta olen jo pitkään haaveillut lukevani ne kaikki, mieluiten aikajärjestyksessä. Vanhin BookBeatista löytyvä Vares oli Huhtikuun työt vuodelta 2004, viidestoista Vares eli varsin uusi siis. Sillä kuitenkin hyppäsin tuon kaljaan ja naisiin menevän yksityisetsivän matkaan.

Vareksethan eivät ole mitään suurta kirjallista riemuvoittoa. Mutta ei niiden tarvitsekaan, sillä ne ovat hyvää viihdettä ja joskus se riittää. Turkulaiselle Varekset ovat erityisen viihdyttäviä tietenkin siksi, että Vares seikkailee kaikille tutuissa paikoissa ja myös vähän vieraammissa kaupunginosissa. Huhtikuun tytöissä minua hymyilyttivät erityisesti kaksi kohtaa: Ensinnäkin kuvaus Verkatehtaankadusta, jonka läheisyydessä siskoni aiemmin asui. Ja toiseksi kirjan huippuhetki, jossa arpikasvoinen mies tapaa homobaarissa paksumahaisen Madonna-paitaisen miehen, joka kertoo työskentelevässä jokirannassa valtion virastotalossa ympäristönsuojelun asiantuntijatehtävissä. Kyllä sitä alkoi katsella työkavereitaan vähän uusin silmin, heh! Väkisinkin mietin, että kenelle Mäki tässä piikitteli, tuskinpa tuollainen yksityiskohta ihan tyhjästä päätyi kirjaan.

Kirjan juoni oli varesmaiseen tyyliin vähän heppoinen ja kaukaahaettu, mutta lopulta se kuitenkin onnistui yllättämään. Kauan sitten keväisessä Turussa on kadonnut kolme opiskelijatyttöä, joista ei sen koommin ole nähty merkkiäkään ja Vares tutustuu tarkemmin tapaukseen. Kaiken sen juopottelun lomassa, voisin lisätä, sillä kirjassa Uuden Apteekin, Olavin Krouvin, Surutoinin ja jopa Bambugardenin ovi käy tiuhaan ja Jussin krapulatkin ovat sen mukaisia. Mutta tässä tarinassa ei herra ykstyisetsivän tarvinnutkaan olla kovin välkky ja skarppi, sillä asiat ratkesivat vähän kuin itsestään.

Tärkeässä osassa kirjassa oli myös kollikissa, joka muutti Vareksen luokse asumaan ja jonka tämä nimesi Jeesukseksi. Siispä Helmet-haasteesta vedin yli kohdan 40.

Pakko on vielä todeta, että kyllä lukija vaan vaikuttaa melkoisesti äänikirjakokemukseen. Juha Veijonen lienee ihan pätevä Vares valkokankaalla, mutta lukijana hän mumisi tasapaksusti ja  nielaisi kokonaisia lauseita. Minä kuuntelen äänikirjaa jatkuvasti paikoissa, joissa on paljon taustamelua ja jouduin laittamaan Veijosen luennan kuulokkeissani täysille, jolloin muminasta sai juuri selvää, mutta kovemmat kohdat sattuivat korviin. Ei jatkoon.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia

Rentoa lauantaita.
Niin vain kului tammikuu. Kuukauden aikana tapahtui taas paljon. Talo eteni niin, että se alkaa näyttää jo kodilta. Kolmen viikon päästä on Design-talon järjestämä taloesittely, eli silloin pitäisi olla valmista. Miten jännittävää! Sain myös heti alkuvuodesta kuulla, että suolitulehdus on paranemaan päin. Vaikka olo ei siltä aina tunnukaan, niin on se silti erittäin helpottavaa ja valtavan hyvä uutinen. Nyt koitan vain olla kärsivällinen, ehkä parin vuoden paha tulehdus jättää jälkensä niin, että olo ei saman tien ole täysin terve. Toisinaan parempi olo sai aikaan sen, että pääsin myös pitkästä aikaa salille ja spinningiin, se jos mikä tekee ihmiselle hyvää. Hyvää tekee myös se, että sain lopettaa kortisonin, tuon inhotuksen mutta pelastajan, syömisen. Toivottavasti nyt pärjään ilman.

Tammikuun aikana en ehtinyt istumaan alas lukemaan kirjaa ja iltaisinkin taisin nukahtaa aina parin sivun jälkeen. Ehdin kuitenkin kuuntelemaan äänikirjoja ja lukemaan puhelimen näytöltä e-kirjoja ja ehdinkin lukea peräti seitsemän kirjaa. Lisäsin tämän vuoden luetut kirjat sivut-palkkiin. Tammikuun parhaaksi nousi vuoden ensimmäinen luettu kirja Pentti Linkolasta (siitä lisää myöhemmin) mutta kyllä tämä lopultakin luettu (tai siis kuunneltu) Nälkäpeli-trilogia jää taatusti mieleeni.

Aloitin ensimmäisen osan kuuntelun alkuvuodesta, kun tein pitkästä aikaa palapeliä (parasta!). Ensimmäinen sarjan osa oli hirveän hyvä ja hirveän koukuttava. Kaksi seuraavaa eivät niinkään (ne sortuivat itsensä toistamiseen), mutta kuuntelin kirjat kuitenkin nopeasti koiraa ulkoiluttaessani ja bussimatkoilla.

Luonnonkatastrofit ovat hävittäneet tuntemamme maailman ja tilalle on noussut uusi maailma, joka on pahasti vinksallaan. Sisällissota on repinyt Panemia 75 vuotta sitten. Sodan voitti Capitol, tuhlaileva ja huikentelevainen diktatuuri, joka on siitä asti pitänyt maan muut sektorit ja niiden asukkaat pelossa järjestämällä vuosittain Nälkäpelin, tosi-tv-spektaakkelin, johon valitaan jokaiselta sektorilta yksi tyttö ja yksi poika. Pelin idea on yksinkertainen, nuoret laitetaan areenalle ja voittajia on vain yksi, se joka säilyy hengissä. Ideassa on jotakin samaa kuin Kärpästen herrassa. Tappamisen karmivuutta kun kummasti lisää se, että tappajat ovat lapsia.

Luin Wikipediasta, että Collins on saanut idean kirjaansa katsomalla televisiota, jossa tositelevision ja sotauutisten raja tuntui hämärtyvän. Lisäksi hänen isänsä on ollut Vietnamin sodassa. Kirjasarjaa kuunnellessani  mietinkin, että ehkä tämä on tarpeellista asennekasvatusta nuorille ihmisille. Sotaa ei useinkaan käsitellä nuorisokirjallisuudessa, ainakaan näin helposti lähestyttävällä tavalla.

Kirjan päähenkilö Katniss Everdeen on 16-vuotias sektorin 12 tyttö. Arpa valitsee hänen pikkusiskonsa Nälkäpeliin, mutta Katniss tarjoutuu tilalle vapaaehtoiseksi. Katniss on ansioitunut salametsästäjä, neuvokas, sitkeä ja notkea. Hän pärjää tietenkin uskomattoman hyvin kaikessa mitä tekee ja totta kai kaikki pojatkin ovat häneen ihastuneita. Collins on kirjoittanut häneen myös (päälleliimattua) haavoittuvuutta ja itsekkyyttä, mutta keskimäärin Katniss oli aika epäaito ja ärsyttävä tyyppi.

Muutenkaan kirjojen hahmot eivät olleet kovinkaan mukavia tai samaistuttavia ja oikeastaan itse juonikin oli aika yksinkertainen ja ennalta-arvattava. Eikä kirjan kielikään ollut mitään ilotulitusta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kirjasarja kuitenkin toimi hämmästyttävän hyvin. Yhdistelmä loistokasta Capitolia ja köyhyydessä eläviä sektoreita sekä se, että toisen sota on toisen viihdettä, oli yksiselitteisesti oivaltavaa. Ja joskus hyvään kirjaan ei tarvita sen enempää.

Seuraavaksi voinkin sitten katsoa Netflixistä leffasarjan. Nälkäpeli taitaa olla Pottereiden jälkeen seuraavaksi suurin nuoriskirjallisuuden ilmiö. Läheskään yhtä paljon en ihastunut, mutta oli tähän ilmiöön tutustuminen kuitenkin varsin mielenkiintoista.

Uudessa Helmet-haasteessa saan yli kolme kohtaa: 7, 15 ja 44. Maa on fiktiivinen, tapahtumat tosiaan liittyvät peliin ja kirjat ansiokkasti kääntänyt Helene Bützow on saanut vuonna 2001 kääntäjien valtionpalkinnon. Kirjat ovat myös osana Hyllynlämmittäjä-pinoani. Vaikka tosiaan en nyt lukennut tuota järkälettä vaan kuuntelin äänikirjat, mutta lasketaan se silti.

Kirjailija: Suzanne Collins
Luetut kirjat: Nälkäpeli, Vihan liekit ja Matkijanärhi (suom. Helene Bützow)
Alkuperäiset kirjat: The Hunger Games (2008), Cathching Fire (2009), Mockingjay (2010)
Mistä hankittu: BookBeat-äänikirjoina, lukija Heljä Heikkinen