sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Marko Annala: Kuutio

"Pojat kostavat isiensä virheet toistamalla ne, mainittiin jossain laulussakin, jonka esittäjän olen jo unohtanut." 

Näin toteaa Kuution, Marko Annalan kolmannen romaanin, päähenkilö. Tällä lainauksella Annala heilauttaa kättään toisen suuren suomalaisen rocklyyrikon A.W. Yrjänän suuntaan ja tulee näillä sanoilla tiivistäneeksi sen, mistä Kuutiossa oikeastaan on kyse: sukupolvien ketjusta ja vanhemmuuden vaikeudesta. Kuutio on sekä ahdistava tila ilman pakotietä, jossa päähenkilö kokee olevansa sekä konkreettisemmin Rubikin kuutio, viittaus pelimaailmaan. Teos on osuvasti jaettu kuuteen osaan kunkin Rubikin kuution valmiin sivun värin mukaisesti. Alussa kaikki saattaa näyttäytyä kaaoksena, mutta tahko kerrallaan kuutio löytää valmiin muotonsa.

Kuution päähenkilö on keski-ikäinen yhden lapsen isä, merkittävähkön pelaamiseen keskittyvän verkkomedian toimitusjohtaja. Vaimon kanssa ollaan päädytty asumuseroon, tai niin ainakin mies itse asian kokee ja raivokohtauksia saavan pojan kanssa on vaikeaa. Ilmassa on siis vahvasti kriisiä niin iän, vanhemmuuden kuin rakkauselämänkin suhteen. Myönnän huokaisseeni: Joko taas, taasko minulla on edessäni keski-ikäisen miehen kriisi ja se, miten hän tekee itse elämästään tarpeettoman vaikeaa. Enkö sitä paitsi juuri käyttänyt kaikki empatiapisteeni Westön setiin? Kuution päähenkilö on lisäksi toisinaan varsin epämiellyttävä. Miksi edes haluaisin yrittää ymmärtää tätä?

Kuitenkin kun lukija itse pääsee yli omista ennakkoluuloistaan, on selvää, että nyt ei liikuta vain yhden kuvitteellisen päähenkilön kriiseissä vaan jälleen jossakin yleismaailmallisemmassa, ihmisyyden peruskokemuksissa. Vanhemmuuden synkemmistä puolista on kirjoitettu ihmeen vähän ja aihe taitaakin olla jossain määrin myös tabu. Se miten maailman rakkain voi samalla herättää synkempiäkin tunteita, jopa pikimustaa vihaa, ei tosiaan ole helppo aihe mutta sitäkin tärkeämpi. Annala käsittelee vanhemmuuden synkkiä kokemuksia suoraan ja kaunistelematta mutta kuitenkin sopivan ymmärtävästi, lämmöllä ja jopa huumorilla.

Annalan teksteillä on ollut tapana löytää minut juuri oikealla hetkellä silloin, kun elämässä on meneillään jotakin poikkeuksellista, tarjota lohdutusta. Niin kävi nytkin. Luin Kuutiota lähinnä öisin, itkuisen vauvan kanssa valvoessani. Vaikka omaa vanhemmuuttani on takana vasta kolme kuukautta on nyt jo selvää, että siihen liittyy myös negatiivisia tunteita ja nuo tunteet eivät tosiaan ole helpoimmasta päästä. Sekin on selvää, että näistä tunteista pitäisi puhua julkisesti paljon enemmän ja mielellään jo neuvolassa raskausaikana. On loputtoman tärkeää ymmärtää, että kaikki tunteet ovat normaaleja ja sallittuja - ja varsin inhimillisiä. Tunteet ovat lopulta kuitenkin vain tunteita, ne kuuluu kokea. Eri asia on sitten se, mitä tunteelleen tekee. Mitä sitkeämmin tunteitaan pyrkii painamaan pinnan alle, sen varmemmin ne aiheuttavat ongelmia.

Taustakertomuksena romaanissa vuorottelevat päähenkilön kirjoittamat tarinat, elävöitetyt muistot hänen omasta sukuhistoriastaan, väkivaltaisesta ja alkoholisoituneesta isoisästä. Maailma ja vanhemmus on (onneksi!) muuttunut paljon lyhyessä ajassa, mutta tosiasia on se, että kannamme mukanamme myös entisten sukupolvien traumoja - pojat kostavat isiensä virheet toistamalla ne. Myös pelimaailma toimi miljöönä hienosti. Päähenkilön uppoutuminen videopelien väkivaltaan ja raivoa herättävä epäonnistuminen platina-tason saavuttamisessa rinnastui surkuhupaisalla tavalla taustakertomuksen isoisän väkivaltaisuuteen ja aggressioon. Ihastuin siihen, miten mukana oli myös nostalgisempia, ysärilapsuudestani huolimatta minulle tutumpia pelimuotoja, kuten 77 kysymystä ja vekkulia vastausta -pelikortit. Mieluummin Ambomaalla!

Annalan taidokkuus kirjailijana ei perustu siihen, että hän loisi jotakin elämää suurempaa tai uudistaisi romaanitaidetta. Sen sijaan hän kirjoittaa täsmälleen elämänkokoisia ja -makuisia tarinoita, aitoa arkea, johon lukijan on helppo tarttua samaistumisen tai ymmärryksen kautta ja tulla kosketetuksi, nähdyksi. Olen ennenkin maininnut, miten paljon ihailen Annalan kykyä kirjoittaa ytimekkäästi. Se vaatii paljon enemmän taitoa kuin lavea maalailu. Myös Kuutio koostuu ytimekkäistä, selkeistä lauseista ja se yhdistettynä toimivaan arkisuuteen tekee romaanista helposti lähestyttävän ja ahmittavan.

Kuutio ei noussut Annalan kirjoista suosikikseni Paaston tai Värityskirjan ohi. Se oli ehkä repaleisempi, ei yhtä eheä kokonaisuus ja tarinan kaari ei ollut mielestäni yhtä onnistunut. Silti romaani oli nautittava lukukokemus täynnä humaania lämpöä ja oivalluksia. Upeaa, että Annala on päässyt näin hienoon vauhtiin myös kirjailijanurallaan, en malta odottaa lisää luettavaa!

P.S. En voi olla kertomatta erästä sattumaa kahden talven takaa, vaikka se meneekin vahvasti fanityttöilyn puolelle (tahtoisin kuitenkin huomauttaa, että tänne asti selvisin mielestäni varsin kiitettävästi!). Eräänä pimeänä talvi-iltana Tampereen rautatieasemalla olin juuri istunut junaan, kun siskoni laittoi asemalaiturilta viestin: "huomasitko, että ihan Marko Annalan näköinen mies tuli samaan vaunuun!". No en! Asia jäi mysteeriksi, kunnes seuraavana päivänä Annala lisäsi Instagramiin kuvan Turun pääkirjastosta ja kertoi tulleensa sinne kirjoittamaan uutta romaaniaan. Eli tosiaan, luultavasti matkustin tuon parin tunnin matkan Tampereelta Turkuun samassa junanvaunussa ja jos vähän venytän mielikuvitustani, osa tästä Kuutio-romaanista on ideoitu juuri tuolla samaisella matkalla, samaisessa InterCityn vaunussa, kun ikkunan takana oli vain pimeyttä ja loputtomat tasaiset savimaat. Elämä totisesti on täynnä pieniä, hassuja sattumia!

Annalan aiemmista kirjoista olen kirjoittanut täällä:

Kirjailja: Marko Annala
Luettu kirja: Kuutio (LIKE 2020)
Sivumäärä: 308

perjantai 4. syyskuuta 2020

Kjell Westö: Tritonus

Kun lempikirjailjalta julkaistaan uusi kirja, se on samaan aikaan sekä ihanaa että pelottavaa. Mitä tärkeämpi kirjalija on ja mitä enemmän hänen kirjoistaan on pitänyt sitä korkeammalla ovat myös odotukset, luonnollisesti. Yritän aina suhtautua niin, että kaikki kirjat eivät millään voi olla yhtä onnistuneita tai siis oikeammin minulle sopivia - joku toinenhan voi pitää tyystin erilaisista kirjoista. Westön suhteen en kuitenkaan oikein osaa pitää odotuksia matalalla, niin paljon olen nauttinut hänen kirjoistaan, viimeisimpänä Rikinkeltaisesta taivaasta, jota kuvailin muun muassa unelmieni kirjaksi.

Jostakin luin myös, että Rikinkeltaisen taivaan lukeneet tietävät jo vähän, mitä odottaa Tritonuksen suhteen ja se ei tosiaan ollut omiaan laskemaan odotuksiani. Tritonus oli kuitenkin ihan eri maailmasta: siinä missä Rikinkeltainen taivas on hyvin westömäinen tarinankuljetus 60-luvulta nykypäivään, sukutarina ja ihmissuhteiden kudelma, Tritonus taas on tunnelmaltaan hyvin erilainen, jämähtänytkin kertomus nykyajassa kahdesta keski-ikäisestä miehestä. Rikinkeltaisessa taivaassa en pitänyt lopusta, jossa tarina limitettiin hieman väkinäisen tuntuisesti nykyaikaan, pakolaiskriisiin ja terrorismiin. Tritonus olikin kuin jatkumo tuolle rikinkeltaisen lopulle höystettynä vielä viittauksilla #metoo-liikeeseen ja jopa pandemiaan - sitä varmaan siis tarkoitettiin sillä, miten lukija löytää tuttuja elementtejä.

Kun yritin jäsennellä itselleni ajatusta siitä, miksi Tritonus tuntui niin erilaiselta (ja tässä vaiheessa se suoraan myönnettäköön, pettymykseltä) verrattuna aiempiin Westön kirjoihin, totesin että Westön suhteen tärkeää minulle ei ole niinkään se, mitä kirjassa tapahtuu vaan se miltä minusta tuntuu, kun luen hänen kirjojaan. Westön kirjoitustyyli tuntuu lempeältä, jännitteiseltä ja lumoavalta, hänen hahmojensa vuorovaikutus tuntuu aidolta. Westö tuo elämästä esiin sen kauneuden ja rumuuden, hänen tarinansa tuntuu kuin hieman mystiseltä, koskettavalta tanssilta. Ja tämä kaikki, se miksi Westöstä on tullut minulle niin tärkeä kirjalija, jäi Tritonuksesta puuttumaan.Tritonus on hyvin kirjoitettu, taitava romaani, mutta se ei liikuttanut sieluani.

Tritonuksessa ehkä asiat selitettiin liian auki, jonka vuoksi tärkeä rivienvälinen jännite ja mystisyys jäi uupumaan. Päähenkilöt Thomas Brander sekä Reidar Lindell ovat toki westömäiseen tyyliin nostalgiaan taipuvaisia, omalla tavallaan traumatisoituneita ja monimutkaisia hahmoja. Jotenkin he kuitenkin jäävät yksiulotteisiksi, tanssi puuttui. Brander on menestynyt kapellimestari ja Lindell bilebändissä soittava koulukuraattori, musiikki on siis vahvasti läsnä, mihin tietysti viittaa jo kirjan (varsin huokutteleva!) nimikin. Tritonuksessa käsiteltiin paljon klassista musiikkia ja teos vilisi musiikkitermejä, jotka osin jäivät minulle vieraiksi. Rakastan sitä, miten Westö tuo musiikin kirjoihinsa ja rakastin sitä nytkin, mutta konservatoriolta kalskahtava musiikkimaailma on minulle vieras ja jäi siksi paljolti etäiseksi.

Miehillä on omat traumansa, Lindellillä kuollut vaimo ja Branderilla petollinen rakastajatar ja muuta sotkua. Brander rakennuttaa valtavan huvilan, Casa Tritonuksen merenrantaan Lindellin naapuriin ja saaristomaisemiin sijoittuvassa tarinassa miehet ystävystyvät, tai ainakin tutustuvat vähitellen, pyörivät omissa ahdistuksissaan, menneisyyksissään ja peloissaan. Lukija miettii väkisinkin, että miehet tekevät elämästään tarpeettoman kurjaa, ankeaa ja yksinäistä, menisitte eteenpäin, hyvät sedät! Niin, sorruin sedättelyyn, joka on ilmiönä ihan yhtä paha kuin tytöttely. Jotenkin kuitenkin koin empatianpuutetta päähenkilöitä kohtaan. He tekivät itsestään turhaan saaria, joskus ylpeyden nieleminen ja eteenpäin pyrkiminen saattaisi kannattaa. Jonkinlainen epäaitouden ja päälleliimauksen tunnelma jäi myös romaaniin tuoduista nykyajan ongelmista, äärioikeiston noususta, ilmastonmuutoksen tuomista sääilmiöistä, parissa lauseessa mainitusta pandemiasta. Sekin huvitti, miten Westö oli tuonut romaaniin melko merkityksettömäksi sivuhenkilöksi erään Rabellin, Rikinkeltaisen taivaan mahtisuvun jäsenen. Että miksi? Silmänisku faneille? En ihan ymmärtänyt.

Mutta sitten kuitenkin. Tritonus oli viihdyttävä romaani. Se ei tosiaan ollut Westöä parhaimillaan, mutta luulenpa, että jos en koskaan olisi lukenut häneltä mitään, olisin saattanut ihastua Tritonukseen, tai ainakin ihailla sen kaunista kieltä, taitavaa tarinankuljetusta ja vahvasti esiin nousevaa miljöötä. Se onkin oikeastaan aika epäreilua: on ihan eri asia lukea ihan hyvä romaani lempikirjailijaltaan kuin joltain toiselta, johon ei ole ladannut valtavia ennakkoasenteita. Tritonus soi kauniisti mutta synkkäsävyisesti ja pahaenteisesti. En päässyt toivomalleni aikamatkalle ja uskomattoman aidontuntuiseen romaanimaailmaan, mutta sain kuitenkin mukavan ja helposti ahmittavan lukukokemuksen. Silti toivon, että Westön seuraava kirja olisi taas westömäisempi.

Kjell Westö, Tritonus, Otava 2020, suom. Laura Beck, 445 sivua