torstai 31. joulukuuta 2015

Stoner, Candide ja Cold Comfort Farm & muistutus Maalaismaisemia-haasteen päättymisestä

Ja niin kului taas vuosi! Humpsis! Muistattehan että Maalaismaisemia-haasteen koontipostauksen tekemiseen on aikaa puoleen yöhön asti. Viikonloppuna tai heti alkuviikosta arvon haasteen voittajan ja teen loppuyhteenvedon. Olkaa siis kuulolla!

Koska haluan palata huomenissa (siis vuonna 2016) kokoamaan lukuvuoden 2015 pakettiin, haluan vielä kirjoittaa lyhyesti muutamasta kirjasta tämän vuoden puolella. Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2016!

John Williams: Stoner


Yhtäkkiä internet oli täynnä kuvia kirjasta, jonka kannessa oli karvanaamainen mies ja jonka nimestä ei voinut päätellä mitään. Stoneria kehuttiin, ylistettiin ja kehuttiin vähän lisää. Totta kai minunkin piti lukea kirja.

Ymmärrän täysin, miksi kirjasta on pidetty. Mutta omiin lukumieltymyksiini kirja ei oikein sopinut. En pidä sellaisesta kirjallisuudesta tai elokuvista, joissa kaikki tuntuu menevän koko ajan huonosti. Kutsun tätä Dancer in the Dark -efektiksi, sillä minulla on traumat kyseisestä elokuvasta. Olin liian nuori, kun koitin katsoa elokuvaa ja sen tunnelma ahdisti. En tiedä vieläkään, onko elokuva oikeasti niin negatiivinen ja kurja kuin kuvittelen sen olevan. Olen iloinen että luin Stonerin. Se oli totta vieköön vähäeleinen ja suuri mutta minun makuuni se sisälsi liikaa ahdistavia elementtejä. Joka tapauksessa Stoner on tärkeä romaani siinä mielessä, että se on julkaistu jo 1965 mutta nousi maailmanmaineeseen vasta äskeittäin. On todella lohduttavaa, että tällainenkin on mahdollista nykymaailmassa.

Kirjailija: John Williams
Luettu kirja: Stoner (suom. Ilkka Rekiaro) Bazar 2015
Alkuperäinen kirja: Stoner (1965)
Sivumäärä: 306


Voltaire: Candide
 


Candide taitaa olla todellinen klassikko. En kuitenkaan saanut siitä oikein mitään irti. 1700-luvun satiiri taisi mennä yli hilseen. Kirja oli kuiva, vaikka sen kai olisi ollut tarkoitus olla ainakin osittain hauska. Candiden ja kumppaneiden seikkailut olivat tylsiä ja satiiri ei innostanut.

Kirjailija: Voltaire
Luettu kirja: Candide (suom. Hollo)
Alkuperäinen kirja: Candide (1759)
Sivumäärä: 156

Stella Gibbons: Cold Comfort Farm



Cold Comfort Farmin lukeminen kesti erittäin pitkään. Syynä oli se, että kirjan englanti oli vaikeampaa kuin mihin olen tottunut. Siksi en nauttinut kirjasta niin kuin olisin toivonut. Sillä nautittava kirja tosiaan oli. Siinä nuori itsenäinen nainen Flora Poste jää orvoksi ja muuttaa sukulaistensa luokse maalle, syrjäiseen Sussexiin hyvin osuvasti nimetylle "Laihan lohdun maatilalle".

Takapajuisella maatilalla asustavat sukulaiset ovat kaikki aika erikoisia persoonia. Flora alkaa auttaa serkkujaan etenemään elämässä ja kommelluksilta ei tietenkään vältytä. Teoksesta on tehty myös elokuva ja aionkin etsiä sen käsiini. Tarina oli hauska, vaikka lukukokemus olikin työläs. 

Kirjailija: Stella Gibbons
Luettu kirja: Cold Comfort Farm (Penguin Books 2006, alkup. 1932)
Sivumäärä: 233

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä



Olen monesti ennenkin kertonut että musiikki on minulle elintärkeä henkireikä. Blogissa (tietenkin) näkyy rakkauteni kirjallisuuteen, mutta loppujen lopuksi kaiken taustalla on musiikki. Se limittyy elämääni ja tapahtumiin niin tiiviisti, että oikeastaan kaikkeen kokemaani, myös kirjoihin, liittyy aina musiikkia. Joskus musiikki ja kirjallisuus kohtaavat konkreettisemmin. Tästä hienona esimerkkinä on kuuluisan luonnonfilosofin Henry David Thoreaun Walden.

Olen ollut kirjasta kiinnostunut jo pitkään ja listasin sen myös yhdeksi kirjavaihtoehdoksi Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen (olettehan jo tehneet koontipostaukset!). Tämän vuoden (2015, hetkisen vielä) maaliskuussa räjähti. Nightwish julkaisi uuden Endless Forms Most Beautiful -levynsä, ensimmäisen albumin, jossa laulajana on rautainen Floor Jansen. Levy osui ja upposi. Löysin uudelleen nuoruuteni suosikkiyhtyeen, joka oli mennyt mielestäni väärään suuntaan Anette Olzonin aikana. En ehkä olisi tajunnut innostua uudesta levystä ilman ystävääni, joka tiesi kertoa, miten uskomaton laulaja Floor on. Uuden levyn huuma ja nuoruuden bändirakkauden uudelleen lämpiäminen huipentui kesällä Oulussa (samaisen ystäväni kanssa) Nightwishin upeaan keikkaan. Mikä uskomaton livebändi ja ne kylmät väreet!

Voisin kirjoittaa ikuisuuksia Endless Forms Most Beautiful -albumista, sen kauniista luonnontieteellisyydestä, mahtipontisista sävellyksistä ja upeista lyriikoista. Jotta kuitenkin lopulta pääsisin asiaan, mainitsen nyt lyhyesti, että levyllä on My Walden -niminen kappale. Kappale on saanut innoituksensa tietenkin Walden-teoksesta ja näin ollen olen tullut ennätyksellisen pitkän johdantoni päätökseen. Aina käy näin, kun puhun musiikista. Sovimme ystäväni kanssa tuon keikan jälkeen, että kumpikin lukee Waldenin vuoden 2015 aikana. Silloin loppuvuosi tuntui pitkältä ajalta, mutta sain kirjan luettua viimeinkin loppuun tänään aamupäivällä, vuoden toiseksi viimeisenä päivänä.

Walden on kertomus siitä, mitä Thoreau koki, kun hän muutti 1840-luvulla kahdeksi vuodeksi mökkiin Walden-järven rannalle. Hän rakensi oman mökkinsä, hankki itse kaikki tarvikkeensa ja eli muutenkin yksinkertaista, luonnonläheistä elämää vailla perinteisiä yhteiskunnan mukavuuksia. Walden-teokseen Thoreau on koonnut aihepiireittäin kokemuksia tuosta ajasta. Mikään yksinkertainen listaus kokemuksista teos ei kuitenkaan todellakaan ole vaan se vilisee viittauksia muihin teoksiin, filosofeihin, merkkihenkilöihin ja aikalaisiin. Teoksen lukemista hidastikin melkoisesti suomentajan huomautusten yli viidensadan kohdan lista, mutta ilman listaa ei teos missään tapauksessa olisi auennut yhtä loistokkaalla tavalla.

Nykyihmisen mittapuulla elämä 1800-luvun puolivälissä vaikuttaa olleen kovin yksinkertaista verrattuna nykyaikaan. Silti Thoreau puhuu yksinkertaisemisesta ja osoittaa, että myös tuon ajan ihminen pärjäisi paljon vähemmällä. Hän sanoo suoraan: "Yksinkertaistakaa, yksinkertaistakaa, yksinkertaistakaa!" ja kertoo mitä etuja on sillä, että vähentää elämästään haitallisia ja turhaa aikaa ja energiaa vieviä asioita. Tärkein näkökulma on luonnonläheisyys ja se, miten ihminen on menettänyt yhteyttään luontoon. Thoreau ei asunut erakkona, vaan hänen mökkinsä sijaitsi kylän laitamilla. Silti hän ei tarvinnut jatkuvaa yhteyttä muihin ihmisiin vaan koki onnea luonnon tapahtumien seuraamisesta. Kirjassa kuvailtavien eliöiden määrä on loputon ja myös eloton luonto saa osansa. Ihastuttavaa luettavaa luonnontietelijälle!

Walden on ennenkaikkea kaikkien yksinkertaisesta elämästä haaveilevien, downshiftaajien, Jäniksen vuoden ihailijoiden ja humanistisiakin pohdintoja arvostavien luontoihmisten raamattu. Se on älykäs, välillä hiukan yliromanttisuuteen ja turhalliseen mahtipontisuuteen taipuva monipuolinen kuvaus yhden miehen kokemuksista luonnon keskellä ja hänen maailmankuvastaan. Walden on innoittava teos ja vaikka en aiokaan (ehkä?) tehdä vatasia tai thoreau'ita, niin jotakin sen ajatuksista tahdon sisäistää ja koittaa pitää mielessäni tässä hullussa ja hektisessä maailmassa.

"Ainakin tämän opin kokeilullani: jos ihminen etenee luottavaisesti unelmiensa suuntaan ja pyrkii elämään elämäänsä niiden mukaisesti, hän saavuttaa menestystä, jota ei arkisempina hetkinään olisi osannut odottaakaan. Hän jättää joitakin asioita taakseen ja voittaa näkymättömiä rajoitteita. -- -- Mitä yksinkertaisemmaksi hän muuttaa elämänsä, sitä vähemmän mutkikkailta maailmankaikkeuden lait alkavat näyttää, eikä yksinäisyyskään tunnu enää yksinäisyydeltä, köyhyys köyhyydeltä tai heikkous heikkoudelta. Jos olettekin rakennelleet pilvilinnoja tyhjän päälle, työnne ei ole mennyt hukkaan, sillä ne ovat aivan oikeassa paikassa. Nyt vain luotte niille perustukset." s. 348

Kirjailija: Henry David Thoreau
Luettu kirja: Walden - Elämää metsässä (suom. Antti Immonen)
Alkuperäinen kirja: Walden, or Life in the Woods (1852)
Kustantaja: Kirjapaja
Kansi: Elina Warsta
Sivumäärä: 398
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Suuri tonttukirja & hyvän joulun toivotus!


Joulupuu on rakennettu, kiireet loppuvat ja rauha valtaa mielen. Toivotan kaikille blogini lukijoille oikein ihanaa, rauhaisaa, rentouttavaa, lämmintä, herkullista ja kirjaisaa joulua! Palaan vielä loppuvuodesta blogin pariin ainakin vuosikatsauksen ja ehkä lukumaratonin merkeissä ja kohtahan tulee päätökseen myös Maalaismaisemia-lukuhaaste. Kylläpä vuosi taas vierähti nopeasti.

Siirryn nyt joulun viettoon tämän taianomaisen kirjan esittelyn myötä. Hollantilaisten Wil Huygenin ja Rien Poortvlietin Suuri tonttukirja kuului lapsuuteni lukemistoon. Unohdin teoksen pariksi vuosikymmeneksi niin, että aina välillä muistelin sitä, mutta koskaan en saanut aikaiseksi selvittää, mikä tuo runsas, yksityiskohtainen, jännittävä ja hiukan pelottavakin kirja oikein oli. Ilahduinkin paljon, kun Mustikkakummun Anna mainitsi teoksen joulukalenteriluukussaan. Innostuin ja varasin teoksen kirjastosta heti. Se sopikin joulunodotuslukemiseksi mitä mainioimmin, vaikka se ei kuvailekaan joulutonttuja vaan niitä perinteisiä ihan oikeita tonttuja.



Olin todella yllättynyt. En tosiaan muistanut, että kirjan kuvitus oli niin kaunis, mutta toisaalta synkkä ja välillä jopa pelottava peikkoineen kaikkineen. Yllättynyt olin myös siitä, että minulla ei ollut juuri lainkaan mielikuvaa teoksen mainioista teksteistä. Jälleen osoitus siitä, että sama kirja voi sopia ihan yhtä hyvin sekä lapsille että aikuisille. Eri ikäiset keskittyvät eri asioihin.

Tonttujen elämää ja ominaisuuksia kuvataan ihastuttavan luonnontieteellisesti ja tarkasti. Teos oli vanhahtava sillä hiukan arveluttavalla sovinistisella tavalla,  mutta en antanut sen paljon häiritä. Kauneinta teoksessa oli niin kuvituksen kuin tekstinkin osalta luonto ja sen arvostus. Tontut ovat yhtä luonnon kanssa, arvostavat ja kunnioittavat sitä eivätkä ole liikakansoittuneet. Meillä on siis paljon opittavaa tontuilta. Tonttukirja oli vähintään yhtä vaikuttava nyt aikuisena ja sen kuvitus oli aivan omaa luokkaansa. Todellinen klassikko.


Kirja: Suuri tonttukirja (suom Panu Pekkanen, tekstaus suomeksi Marketta Ritvanen)
Alkuperäinen kirja: Leven en werken van de Kabouter (1976)
Teksti: Wil Huygen
Kuvitus: Rien Poortvliet
Sivumäärä: 212
Mistä hankittu: Kirjastosta

Hyvää joulua kaikille näiltä tontuilta!

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Viisi äänikirjaa syksyltä

Olen hehkuttanut blogissa (ja oikeassakin elämässä) äänikirjarakkauttani kyllästymiseen asti. Sitä en kuitenkaan ole kai vielä maininnut, miten mahtavaa on että monet uutuuskirjat julkaistaan saman tien myös äänikirjoina! Ja mikä parasta, äänikirjoihin ei ole kirjastossa juuri lainkaan jonoa. Sain melkein välittömästi lainaan kolme syksyn odotettua kotimaista uutuuskirjaa, Oksasen Norman, Ketun Yöperhosen ja Mäen Tulivuoren. Tulivuoresta bloggasinkin jo aiemmin, nyt vuorossa  lyhyesti Norma, Yöperhonen sekä kolme vanhempaa dekkaria. Kaikki viisi kirjaa olen kuunnellut kuluneen syksyn aikana.

Sofi Oksanen: Norma


En ole mikään Sofi Oksasen ykkösfani. Puhdistuksesta pidin sillä ihan ok -tasolla. Kuuntelin Turun kirjamessuilla Oksasen haastattelun ja kiinnostuin uutuuskirja Normasta. Haastattelussa Oksanen puhui asiasta, jota olen itsekin paljon miettinyt, hiuspidennysbisneksestä ja siihen liittyvistä eettisistä ongelmista. Minustakin on aika kummallista, että ihmiset, jotka saattavat muuten kantaa suurta huolta siitä, että syövät, pukeutuvat ja elävät eettisesti, eivät kyseenalaista millään tavalla sitä, että käyvät kampaamoissa laittamassa päihinsä jonkun toisen tukkaa.

Haastattelusta sain käsityksen, että Norma olisi aika raskas, sillä hiusten lisäksi Oksanen kertoi kirjan käsittelevän kohdunvuokrausbisnestä. Norma oli kuitenkin yllättävän kevyt lukukokemus. Tarinassa oli toki asiaa ja rankkojakin piirteitä, mutta teos oli vähän kuin aikuisten satu. Samalla teos oli parhaimmillaan jännityskertomus ja yhdistelmä oli aika piristävä ja uudenlainen. Silti koin että jotakin puuttui, enkä kauheasti innostunut Normasta. Silti suosittelen sitä lämpimästi oudoista tarinoista pitäville lukijoille.

Sofi Oksanen: Norma (2015)
Lukija: Leena Pöysti
Kustantaja: Like
Kesto: 8 h 5 min


Katja Kettu: Yöperhonen


Samoin kuin Sofi Oksaselta, myös Katja Ketulta olen lukenut aiemmin yhden kirjan, Kätilön, jonka kuuntelin pari talvea sitten työmatkoilla äänikirjana. Kokemus oli vaikuttava ja halusin ehdottomasti lukea myös Yöperhosen, jota oli kehuttu jopa Kätilöä vahvemmaksi teokseksi. Totesin kuitenkin taas, miten huonosti Kettu sopii äänikirjaksi: kieli on niin vahvaa, että tarinasta ehtii mennä ohi useampia lauseita, kun jäin pureksimaan joitakin ilmauksia tarkemmin.

Koen että kirja pitäisi lukea perinteisenä paperisena, että saisin siitä irti enemmän. Teos oli monitasoinen, siinä liikuttiin kahdessa eri ajassa ja juoni oli yllättävä. Kettu on käsittämättömän lahjakas kirjailija ja kirja oli hieno, mutta silti pidin Kätilöstä enemmän, kenties sen uutuudenviehätyksen vuoksi.

Katja Kettu: Yöperhonen (2015)
Lukija: Krista Kosonen
Kustantaja: WSOY
Kesto: 12 h 33 min


Taavi Soininvaara: Ebola Helsinki




Olen kuunnellut paljon suomalaisia dekkareita ja nyt oli aika tutustua taas minulle uuteen kirjailijaan, äitini suosittelemaan Taavi Soininvaaraan ja hänen Ratamo-dekkareihinsa. Ebola Helsinki oli yllättävän hurja! Ebola-virusta saapuu helsinkiin filippiiniläisten apinoiden mukana. Tutkija Arto Ratamo tekee uskomattoman läpimurron ja kehittää tautiin vastalääkkeen. Siitä alkaa hurja ja monitahoinen seikkailu, johon sotkeutuu mukaan muun muassa Venäjän mafia sekä Suomen puolustusvoimien pääesikunta. Ruumiita tulee ja Ratamo on kovilla, tapahtumia tuntui olevan hiukan liiankin kanssa. Silti Soininvaaran esikoisteos oli niin lupaava ja Ratamon hahmo kiinnostava, että aion ehdottomasti jatkaa Ratamon seikkailujen parissa. Äänikirjan lukija ei ollut makuuni töksähtelevän lukutyylin vuoksi, se vähän häiritsi kuuntelukokemusta.

Taavi Soininvaara: Ebola Helsinki (alkup. 2000)
Lukija: Jarmo Mäkinen
Kustantaja: Tammi (2006)
Kesto: 9 h 31 min


Leena Lehtolainen: Tuulen puolella

 

Kuudes Maria Kallio -dekkari Tuulen puolella tuli ahmittua hetkessä kuten edeltäjänsäkin. Kallio on palannut äitiyslomaltaan töihin. Jälleen hän joutuu kohtaaman menneisyytensä, sillä Marian entinen poikaystävä lintumies-Harri kuolee. Tasan vuotta myöhemmin samalla paikalla, Rödskärin liukkailta kallioilta löytyy uusi ruumis, ekomaaleja valmistavan yrityksen toimitusjohtaja Juha Merivaara. Pian selviää, että Merivaara on murhattu.

Tuulen puolella oli tähänastisista Kallio-dekkareista synkin ja teemoiltaan raskain. Siitä huolimatta pidin kirjasta niin, että se pääsi suosikkieni joukkoon. Kävin samantien lainaamassa kirjastosta kolme seuraavaa dekkaria, niin ei pääse vieroitusoireet yllättämään.

Leena Lehtolainen: Tuulen puolella (alkup. 1998)
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kustantaja: Tammi (2014)
Kesto: 10 h 30 min

Paula Hawkins: Nainen junassa 


 
Tämän paljon hehkutetun dekkarin nappasin Elisa Kirjan hyvästä tarjouksesta. En oikein osaa muotoilla tätä kauniimmin... En pitänyt kirjasta yhtään. Sen juoppo ja ressukka päähenkilö muistikatkoksineen oli minulle erittäin vastenmielinen päähenkilö. Kertomuksen muutkin hahmot olivat epämielyttäviä enkä edes yllättynyt, vaikka sitä yllätyksellisyyttä kovasti lupailtiinkin. Aikamoinen pettymys, enkä oikein ymmärrä kirjan menestystä.

Paula Hawkins: Nainen junassa (2015)
Lukija: Leena Pöysti
Kustantaja: Otava (2015)
Kesto: 11 h 36 min

tiistai 8. joulukuuta 2015

Heli Laaksonen: Lähtisiks föli?


Olen todella huono lukemaan runoja. Erityisen huono olen lukemaan murrerunoja. Ja murrerunoista kaikista kauimpaa kierrän ne, jotka on kirjoitettu lounaismurteella. Kenties ristiriitaista, sillä olenhan varsinaissuomalainen, asunut elämästäni 18 vuotta Laitilassa ja kymmenen vuotta Turussa. (Tiedättekö muuten, mikä on Suomen rumin koira? Olen eri mieltä, mutta vastaus silti jutun lopussa.)

Jossakin vaiheessa, suureksi osaksi Heli Laaksosen ansiosta, murteet ja murrerunous pompsahtivat supersuosituksi. Myönnän ihan suoraan olevani ennakkoluuloinen ja suvaitsematon. Murrerunoilusta tulee mieleen kovaääninen ja koko kehollansa nauraa kaakattava täti-ihminen, jolla on "Sikses nätti"-tekstillä varustettu t-paita ja huovutettu hassu hattu. Kovaäänisyys ja päällekäyvä asenne saavat minut varautuneeksi ja kiertämään kaukaa murrejutut. Vaikka olen jo yläasteella (mentiin oikein kaupungintalolle kuuntelemaan laitilalaista julkkista!) todennut, että Heli Laaksonen on mahtava ja sujuvasanainen esiintyjä, edustava ja fiksun oloinen, olen silti kiertänyt hänen runonsa niin kaukaa kuin se inhimillisesti on mahdollista.

Enpä siis osaa sanoa mitä oikein tapahtui, mutta huomasin tässä päivänä muutamana lainanneeni Laaksosen Lähtisiks föli? -kirjan kirjastosta. Eikä siinä vielä kaikki! Luin sen lähestulkoon yhdeltä istumalta ja huomasin hörähteleväni monessa kohdassa. Ensimmäistä kertaa jo ihan ensimmäisellä sivulla, jossa Laaksonen mainitsee samassa kappaleessa Nizzan ja Lontoon kanssa "Leimäe vesimylly" ja kehuu paikkaa hienoksi. Tuttu paikka naapurikylästä! Ja kiva paikka tosiaan.

Laaksonen on työnsä vuoksi reissannut paljon ympäri Suomea. Näillä reissuilla on tietenkin sattunut ja tapahtunut jos jonkinlaista. Lähtisiks föli? -kirjaan on koottu näitä sattumuksia hauskoiksi pieniksi jutuiksi, jotka on otsikoitu tyyliin "Mitä mää tiärän keikkapaikoist?", "Mitä mää tiärän Markust?" tai "Mitä mää tiärän räntäsattest?". Näiden juttujen lisäksi Laaksonen kirjoittaa Suomen paikkakunnista ja mitä hän tietää niistä. Paikkakunnista kirjoitetut jutut olivatkin ehdottomasti kirjan parasta antia (Markku-jutun lisäksi. Suosittelen lukemaan, oli hulvaton). Laaksonen on jutuissaan kiltti, hän tekee huomioita positiivisella asenteella ja kiltillä huumorilla. Jopa Lahrest ja Hesastakin hänellä on ihan positiivisia asioita sanottavana. Ja Turust hän sanoo: "See nyy kumminki on mailmanapa, vaik toiselaissiakin käsityksi o."

Ennakkoluulojen vuoksi voi menettää hienoja kokemuksia elämässä. Huomasin että olen ollut turhaan ennakkoluuloinen Heli Laaksosen suhteen. Tosin on kyllä niin, että hänen runojansa en edelleenkään taida haluta lukea. Tällaiset humoristiset jutustelut ovat paljon enemmän makuuni. Samastuin niin moniin Helin juttuihin, että voinen tässä myöntää, että taidan tämän lukukokemuksen myötä ihan pikkuisen fanittaa naista, tai mitä sitä kiertelemään, ihan kunnolla.

Pitääpä vielä kertoa, että olen tavallaan ollut tämän kirjalijattaren fölis. Hän nimittäin sattui istumaan parin penkin päässä samalla junamatkalla kohti pohjoista. Sitä tutun kuuloista jutustelua kuunnellessa tuli kummallisen kotoisa olo, pala Varsinais-Suomea jossakin päin Etelä-Pohjanmaata.

Niin, se Suomen rumin koira. Sehän on (muka) Turun Murre.

Kirjailija: Heli Laaksonen
Luettu kirja: Lähtisiks föli?
Kustantaja: Otava 2015
Sivumäärä: 219
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

lauantai 5. joulukuuta 2015

Kirjabloggaajien joulukalenterin 5. luukku

Joulu on tulvillaan perinteitä, uusia ja vanhoja. Tänään on aika avata jo perinteeksi muodostuneen kirjabloggaajien joulukalenterin 5. luukku. Eilisessä DesdemOna-blogin luukussa vietettiin pikkujouluja kirjastossa ja huominen luukku avautuu Tuijata-blogissa. Kaikki joulukalenteriin osallistuvat blogit näet Hyönteisdokumentti-blogista. 

Kuva: Yöpöydän kirjat

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

"Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla --" 

On päivän valoisin hetki, mutta silti vähän hämärää. Kuusen huumaava tuoksu leijuu ilmassa ja kynttilöiden valo heijastuu punaisista palloista ja hopeisista nauhoista. Tutut koristeet palauttavat mieleen muistoja lapsuuden joulujen onnesta ja jännityksestä. Riisipuuro on kypsynyt rauhassa ja se on täydellistä juuri puolen päivän aikaan. Aamupäivä on ollut vielä kiireinen, mutta nyt on aika rauhoittua. Kokoonnumme pöydän ääreen ja kauhomme pyhälautasillemme riisipuuroa ja sekametelisoppaa samalla, kun televisiossa Tuomikirkon kello lyö kaksitoista lyöntiä.



Minun jouluni alkaa siitä, kun Suomen Turku julistaa joulurauhan. Olen ollut turkulainen kohta kymmenen vuotta, mutta en ole kertaakaan ollut katsomassa joulurauhan julistusta paikan päällä. Miksi olisinkaan, sillä osa tunnelmasta on katsoa sitä televisiosta joulupuuroa syödessä. Vanhalle Suurtorille on viime vuosina kerääntynyt joka jouluaatto yli 10 000 ihmistä ja television ääressä voi välttää myös ruuhkan ja tungoksen.

"Suomen Turku julistaa joulurauhan" on vuoden katsotuimpia televisio-ohjelmia ja lähetystä voi nykyisin seurata myös ulkomailla netin välityksellä. Joulurauhan kiehtovaa historiaa on avattu uudessa Joulurauha Suomen Turusta -tietokirjassa (Kunttu, Soikkanen ja Laaksonen. Otava 2015). Kirjassa lukija pääsee mm. Brinkkalan parvekkeelle kokemaan aavistuksen siitä, mitä joulurauhan julistajan päässä liikkuu juuri ennen h-hetkeä.



"-- ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään, sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja joulujuhlaa jollakin laittomalla taikka sopimattomalla käytöksellä häiritsee --" 

Turkulaisen joulurauhan perinne on alkanut jo keskiajalla. Brinkkalan talon parvekkeelta julistus on suoritettu ensimmäisen kerran vuonna 1886. Julistus radioitiin ensimmäistä kertaa vuonna 1935 ja televisiointi aloitettiin 1980-luvulla. Joulurauhan julistajia on ollut lukematon määrä ja heistä viimeisimmät kansliapäällikkö Paavo Heinonen (1985-2002), kansliapäällikkö Jouko K. Lehmusto (2003-2012) ja protokollapäällikkö Mika Akkanen (2013-) ovat jääneet televisioinnin myötä pysyvästi ihmisten mieliin. Monille joku näistä julistajista on "se oikea" ja aina julistajan vaihtuessa taitaa julistajan lisäksi myös katsojia vähän jännittää, miten uusi julistaja selviää tehtävästään.

Julistus kestää vain hetkisen, mutta sen takana on valtavasti työtä. Teksti pitää hallita sekä suomeksi että ruotsiksi, mutta julistuksessa ei saa olla ulkoaluvun tuntua. Kun Jumala ompi linnamme on päättynyt, Tuomiokirkon kello lyönyt 12 kertaa ja soittokunta soittanut Marskin hopeatorvet -fanfaarin, työntää kyykyssä tai polvillaan oleva avustaja parvekkeen ovet auki ja poistuu. Tämän jälkeen julistaja pääsee suorittamaan arvokkaan tehtävänsä.





"-- on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen rangaistukseen, jonka laki ja asetukset kustakin rikoksesta ja rikkomuksesta erikseen säätävät. --"

On kauniin symbolista, että joulurauha julistetaan juuri Turun Vanhalta Suurtorilta Tuomiokirkon kupeesta. Alue on vanhinta Suomea, sieltä on peräisin maamme sivistys ja myös kristillisyys. Joulurauhan julistus on säilynyt samassa muodossa jo pitkään. Edes musiikkeja ei ole juuri muutettu, vaikka etenkin Porilaisten marssia, joka soitetaan tilaisuuden lopuksi, on kritisoitu paljonkin. Kaikki tämä muuttumattomuus, jatkuvuus, jokavuotinen väenpaljous Vanhalla Suurtorilla sekä samanaikaisesti miljoona televisioiden eteen kokoontuvaa suomalaista kertovat siitä, että modernissa ja hektisessäkin maailmassa loppujen lopuksi tärkeintä ovat perinteet ja vanhojen tapojen arvostus. Se on aika hieno ja lohduttavakin ajatus.




 "-- Lopuksi toivotetaan kaupungin kaikille asukkaille riemullista joulujuhlaa."

Samoin minä toivotan kaikille oikein ihanaa joulunaikaa! Millä tavalla joulurauhan julistus kuuluu sinun jouluusi?


Lähdeteos: Joulurauha Suomen Turusta. Kuninkaanrauhasta ekumeeniseen rauhanvetoomukseen.
Kirjailija: Tapani Kunttu, Timo Soikkanen ja Tarja Tuulikki Laaksonen.
Kustantaja: Otava 2015
Sivumäärä: 183
Mistä hankittu: Kirjastosta

Jutun kuvat olen ottanut Turussa marraskuun lopun ja joulukuun alun harvoina kauniina päivinä.

torstai 3. joulukuuta 2015

Hurraa, 200 täynnä!

Saavutin tällä viikolla melkoisen etapin: olen lukenut nyt 200 eli viidesosan 1001-listan kirjoista. Kun aloitin blogini, luettuja teoksia oli 53 eli huimasti olen edennyt projektissani. Ikävuosia minulla on mittarissa 28 (maaliskuussa 29, apua!) joten siihenkin suhteutettuna voin olla aika ylpeä projektini etenemisestä. Blogini taisi täyttää juuri kolme vuotta eli olen lukenut keskimäärin suunilleen yhden listan kirjan viikossa.

Olen tehnyt koontipostauksen sadan kirjan välein siten, että lasken mukaan vain blogiaikana lukemani kirjat. Ensimmäinen sata (yhteensä 153 luettua kirjaa) täyttyi viime vuoden elokuussa ja silloin listasin suosikit, inhokit ja yllättäjät täällä. Seuraava listaus tulee siis, kun kirjoja on luettuna 253 eli jo neljäsosa. Varovaisesti heitän ilmoille ajatuksen, että se saattaisi täyttyä jo ensi vuonna. Tai viimeistään vuonna 2017. Tässä alkuvaiheessa kirjoja kertyy vielä helposti, kun valinnan varaa on paljon.

Tässä lyhyesti 199. ja 200. listalta lukemastani kirjasta. Kohti uusia etappeja ja uusia tarinoita!

Toni Morrison: Sula


Olen lukenut Morrisonilta aiemmin esikoisromaanin Sinisimmät silmät, joka oli minulle turhan rankka. Nyt jatkoin tähän Nobel-kirjailijaan tutustumista hänen toisella kirjallaan. Sula on kertomus kahdesta naisesta Sulasta ja Nelasta. He elävät pikkutyttöinä 20-luvulla tiiviisti yhdessä tummaihoisten yhteisössä Ohiossa. Heillä on yhteiset ilot, surut ja salaisuudet, joista yksi on poikkeuksellisen synkkä. Aikaa kuluu, tytöt kasvavat aikuisiksi. Nel jää kotikylään, menee naimisiin ja hankkii lapsia. Sula valitsee toisenlaisen polun ja lähtee maailmalle. Kymmenen vuoden jälkeen he kohtaavat jälleen ja kaikki on muuttunut.

Koen vähän hassusti huonoa omaatuntoa siitä, etten erityisemmin innostunut tästäkään kirjasta. Koen että Morrison on kirjailija, josta kuuluisi pitää ja jota kuuluisi suuresti arvostaa hänen teemojensa vuoksi. Morrison maalaa vahvoja tarinoita, joiden tärkeänä osana ovat persoonalliset hahmot ja voimakkaat tapahtumat. Silti en jaksanut innostua Sulasta, enkä ole kovin innokas tarttumaan seuraavinkaan Morrisonin kirjoihin (joita listalla on jäljellä vielä kolme).

Kirjailja: Toni Morrison
Luettu kirja: Sula (suom. Seppo Loponen)
Alkuperäinen kirja: Sula (1973)
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 176
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★

Michel Houellebecq: Halujen taistelukenttä


Olen törmännyt viime aikoina Houellebecqiin, kiisteltyyn ranskalaiskirjailijaan, vähän kaikkialla. Päätin että on aika täyttää tämänkin kirjailijan kohdalla oleva sivistysaukko. Aloitin kirjailijan esikoisteoksella Haluen taistelukenttä, joka näytti helposti lähestyttävältä sen lyhykäisyyden vuoksi.

Olen tainnut lukea aika paljon kaikkea kamalaa ja yököttävää, sillä olin varautunut henkisesti paljon pahempaan. Tavallaan pidin teoksesta, sen yksinkertaisesta ja kursailemattomasta kerronnasta. Teos on kuin 90-luvun Sivullinen, samaa on pohtinut myös Luettua elämää -blogin Elina. Se muistutti minua monella tavalla myös Siepparista, Kokaiiniromaanista ja muutamasta muusta "minämuotoisesta haahuiluromaanista", joissa kuvataan nuoren miehen sisäistä tyhjyyttää, kaipuuta ja kipuilua. En kuitenkaan valtavasti innostunut kirjasta ja se jätti minut aika kylmäksi. Silti toisin kuin Morrisonin kohdalla, odotan paljon Houellebecqin muita kirjoja. Jotakin erittäin kieroutuneella tavalla lupaavaa tässä teoksessa oli.

Kirjalija: Michel Houellebecq
Luettu kirja: Halujen taistelukenttä (suom. Ville Keynäs)
Alkuperäinen kirja: Extension du domaine de la lutte (1994)
Englannikielinen käännös: Whatever
Sivumäärä: 151
Kustantaja: WSOY
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu:  ★★★