Lukuvuosi 2013 paketissa

En ole mikään vuoden vaihtumisen ja uuden vuoden ystävä. En välitä koko konseptista: hei tässä nyt tämä meidän keksimämme tätä ajanjaksoa kuvaava luku vaihtuu toiseksi ja kaikki saavat uuden tilaisuuden ja mahdollisuuden miettiä, mitä tulee tapahtumaan uutena vuotena ja miten kaikki muuttuu. Listahullulle uusi vuosi tosin tarjoaa mukavan mahdollisuuden laittaa kaikki pakettiin ja excelöidä. Siispä seuraa koontipostaus siitä, mitä luinkaan vuonna 2013 ja miten listaprojektini etenivät.

Listojen tilanne nyt, 30.12.2013 on seuraavanlainen:

1001 kirjaa: 118/1001
Keskisuomalaisen lista: 55/100
HS:n suomalaiset 2000-luvun suosikit lista: 9/100

Tammi-, helmi- ja maaliskuutani varjosti vielä gradumörkö, mutta huhtikuusta alkaen lukuaikani kasvoi valtavasti ja ehdin myös lukemaan paljon aiempaa enemmän. Tänä vuonna ehdin lukemaan listoiltani kirjoja näin monta:

1001 kirjaa: 62
Keskisuomalaisen lista: 12
HS:n suomalaiset 2000-luvun suosikit: 6

Loppujen lopuksi etenkin 1001-listalta lukemieni kirjojen määrä yllätti, sillä en ole mielestäni ehtinyt lukemaan läheskään niin paljon kuin olisin tahtonut ja olen lukenut runsaasti muitakin kuin tuon listan kirjoja. Tässä koottuna kaikki vuoden aikana 1001-listalta lukemani kirjat kuvien kera.


Tammikuussa tein gradua ja palelin pakkasissa. Pilvikartasto oli mahtava tuttavuus, joka kärsi paljon siitä, että en ehtinyt keskittymään sen lukemiseen tarpeeksi. Edgar Allan Poen novellit olivat mukavia piristyksiä stressaavaan ja graduartikkelien täyteiseen elämään.

1) Edgar Allan Poe: Kuilu ja heiluri
2) David Mitchell: Pilvikartasto
3) Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä
4) Edgar Allan Poe: Usherin talon tuho


Helmikuussa gradustressi jatkui, mutta ehdin myös lukemaan ja vähän viikonloppureissailemaan. McEwanin Sovituksen luin suurimmaksi osaksi viikonloppureissulla Tampereelle. Irving ihastutti, samoin Camus'n Rutto. Talvi jatkui lumisena.

5) John Irving: Oman elämänsä sankari
6) P. G Wodehouse: Kiitos Jeeves
7) Edgar Allan Poe: Varastettu kirje
8) Ian McEwan: Sovitus
9) Albert Camus: Rutto
10) Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla

Maaliskuussa gradustressi oli huipussaan ja jatkui, kunnes kuun puolessa välissä palautin viimeisen version ja sain vähän lomailla. Lomailu taisi kulua muissa kuin lukemisen merkeissä, sillä kaiken kaikkiaan luin maaliskuussa vain kaksi kirjaa. Süskindin Parfyymi jäi mieleeni luultavasti ikuisesti, niin vaikuttava se oli.

11) Jeanette Winterson: Intohimo
12) Patrick Süskind: Parfyymi

Huhtikuussa aloitin työt Vaasassa, joka näkyi lisääntyneenä lukuaikana pitkien junamatkojen myötä. Vaasan kämpässäni otin kuvia kirjoista kehnolla kännykkäkameralla. Hämmästystä aiheutti se, että iltaisin oli vapaa-aikaa, jonka sai käyttää vaikka romaanien lukemiseen. Vuosikausien opiskelu oli saanut aikaan sen, että aina oli olo että pitäisi tehdä jotain. Kesti useampi kuukausi, ennen kuin totuin oikeaan vapaa-aikaan. Kevään ihastuttavin kirja oli Victor Hugon Kurjat, joka pompsahti suoraan lempikirjojeni joukkoon.

13) Victor Hugo: Kurjat
14) Bernhard Schlink: Lukija
15) Bret Easton Ellis: Alta nollan
16) George Orwell: 1984
17) Douglas Adams: Sielun pitkä pimeä teehetki
18) Zadie Smith: Valkoiset hampaat

Toukokuussa kevät oli myöhässä. Alkukuussa luin Kyyhkysen varsin ankeissa maisemissa, mutta kuukauden lopussa luin jo upeaa Lasikellon alla töiden jälkeen meren rannassa puiston penkillä istuen. Toukokuussa sain itselleni myös elämäni merkittävimmän kirjan, kansitetun pro gradu -työni ja juhlin maisteriksi valmistumistani.

19) Arthur Golden: Geishan muistelmat
20) Patrick Süskind: Kyyhkynen
21) J.R.R. Tolkien: Hobitti
22) W.G. Sebald: Austerlitz
23) Milan Kundera: Tietämättömyys
24) Sylvia Plath: Lasikellon alla

Kesäkuussa odottelin myöhässä olevia junia ja luin Murakamia. Luin taas myös Vaasan puistoissa palellen kovassa tuulessa.

25) Haruki Murakami: The Wind-up Bird Chronicle
26) Alice Walker: Häivähdys purppuraa
27) Robert Louis Stevenson: Aarresaari
28) Paul Auster: New York -trilogia
29) Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee

Heinäkuussa parvekekukat kukkivat, koira oli suloinen kuten aina ja Blondi lumosi minut ihan täysin.

30) Aisopos: Faabelit
31) Robert Louis Stevenson: Tri Jekyll ja Mr. Hyde
32) Carol Shields: Kivipäiväkirjat
33) Hanif Kureishi: Lähtö
34) Joyce Carol Oates: Blondi

Elokuussa lomailin Ruotsissa, kotona ja äitini luona. Lukumaratoonasin ensimmäistä kertaa ja luin lisää Murakamia ja Irvingiä. Auringonkukat kukkivat ja kirjat olivat hyviä.

35) Ian McEwan: Lauantai
36) H. G. Wells: Maailmojen sota
37) Ian McEwan: Sementtipuutarha
38) Haruki Murakami: After the Quake
39) Francoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
40) Aleksander Solzenityn: Ivan Denisovitsin päivä
41) John Irving: Garpin maailma
42) Joyce Carol Oates: Black Water

Syyskuussa luin taas lisää Irvingiä, kun en muutakaan osannut ja sain samalla kaikki listani Irvingit luettua. Lisäksi luin peräkkäin parivaljakon Kotiopettajattaren romaani ja Siintää Sargassomeri, joka oli antoisa mutta myös vaikea haaste.

43) John Irving: Ystäväni Owen Meany
44) Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani
45) Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

Lokakuussa kärsin ahdistuksesta ja syksyn pimeydestä, jonka nyt huomaan näkyvän myös valitsemissani kirjoissa. Lokakuu oli häiriintyneen kirjallisuuden kuu. Luin paljon, mutta yhtäkään lukemistani kirjoista en muistele lämmöllä, paitsi joukosta erottuvaa piristävää poikkeusta Huckleberry Finniä. Kuun alussa oli myös kirjamessut Turussa.

46) M. Agejev: Kokaiiniromaani
47) Patricia Higsmith: Lahjakas herra Ripley
48) Bret Easton Ellis: Glamorama
49) Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
50) Chuck Palahniuk: Tukehtuminen
51) Slavenka Draculic: Aivan kuin minua ei olisi

Marraskuussa päätin, että jotakin on tehtävä ja aloitin piristävän lukukuukauteni, johon sisältyi kolmenkymmenen päivän kirjahaaste, kirjamessuilua Seinäjoella ja lukumaraton. Aika kului lähinnä blogatessa, mutta ehdin myös lukemaan, etenkin maratonillani.

52) James M. Cain: Vahinko kello kaulassa
53) Alessandro Baricco: Silkki
54) Julian Barnes: Flaubertin papukaija
55) H. G. Wells: Tohtori Moreaun saari
56) Nikolai Gogol: Nenä
57) Peter Hoeg: Lumen taju

Joulukuussa alkoi taas tuntua siltä, että ehkä selviän ja ehkä elämässä onkin myös mukavia asioita. Sain loppuun jo kesällä aloittamani Tipping the Velvetin ja luin monta muutakin ihan kelvollista romaania.

58) John Buchan: 39 askelta
59) Marguerite Duras: Rakastaja
60) Sarah Waters: Tipping the Velvet
61) J. M. Coetzee: Hidas mies
62) Charlotte Perkins Gilman: Keltainen seinäpaperi

Luin kaiken kaikkiaan 1001-listaltani siis 62 teosta, joka on yllättävän suuri määrä.


Keskisuomalaisen sata kirjaa -listalla on paljon samoja kirjoja 1001-listan kanssa, joten tämäkin projekti eteni kuin varkain. Luin tänä vuonna kaiken kaikkiaan 12 kirjaa tältä listalta.

1) George Orwell: 1984
2) John Irving: Garpin maailma
3) Victor Hugo: Kurjat
4) Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani
5) Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
6) Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
7) Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
8) Paulo Coelho: Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
9) Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa
10) Peter Hoeg: Lumen taju
11) Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia
12) Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä


Helsingin sanomien keräämän suomalaiset 2000-luvun suosikit listalta ehdin lukemaan tämän vuoden aikana kuusi kirjaa (joista osa kuuluu myös Keskisuomalaisen listalle):

1) Kari Hotakainen: Ihmisen osa (ei blogikirjoitusta)
2) Rosa Liksom: Hytti nro 6
3) Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
4) Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
5) Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
6) Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Listan ulkopuolelta luin ja bloggasin seuraavat kirjat:

1) Pekka Hiltunen: ISO
2) Kari Hotakainen: Luonnon laki
3) Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella
4) Ursula Poznanzki: Vii5i
5) Helen Fielding: Bridget Jones - Mad about the Boy
5) Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä
6) Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
+ Lähes kokonaan luettu Murakamin 1Q84-trilogia

Vuoden 2013 aikana luettu kirjamäärä on siis jotakin kahdeksankymmenen paikkeilla. Alkuvuotta varjosti gradu, joten pidänkin melkein realistisena tavoitteena pyrkiä vuonna 2014 lukemaan myös noin kahdeksankymmentä kirjaa ja pyrkiä 1001-listalla lähemmäs kahta sataa luettua kirjaa. Mitään stressiä en ota tästä tavoitteestani ja voin jatkossakin lukea ihan sitä mitä huvittaa. Tai olla vaikka kokonaan lukemattakin, jos siltä tuntuu.

Lukuvuosi 2013 oli tehokas, hauska ja tutustuin sen aikana lukuisiin mielettömän hienoihin kirjoihin ja kirjailijoihin. Hurjaa, mutta voisin arvioida lukeneeni vuosien 2006-2012 aikana yhteensä suunnilleen yhtä monta kirjaa kuin luin nyt vuoden 2013 aikana, sitä se opiskelujen loppuminen teettää! Ehdin jo tänä vuona lukea niin hienoja kirjoja, että odotan innolla, mitä kaikkea listoiltani vielä löytyykään ja miten hienoja lukukokemuksia minulla on vielä edessä. Vaikka en haluakaan laatia tarkkoja ja sitovia lukusuunnitelmia, listahulluna haluan kuitenkin antaa muutaman lupauksen tai oikeammin tavoitteen vuodelle 2014:

• Luen omasta hyllystäni ainakin kymmenen siellä odottelevaa kirjaa
• Luen ranskalaisia kirjoja Vive la France -haasteeseen
• Luen sodasta kertovia kirjoja Ihminen sodassa -haasteeseen
• Luen Dickensin Kolean talon
• Luen Tuulen viemän
• Luen lopultakin Sadan vuoden yksinäisyyden
• Yritän (taas) lukea Rikoksen ja rangaistuksen tai muuta Dostojevskiä
• Pidän lukumaratonin, ehkä tiiliskivimaratoninkin 
• Ennen kaikkea luen sitä mikä kiinnostavimmalta ja parhaalta tuntuu ja nautin kirjojen maailmasta ja lukuajasta

Kiitos kun olet seurannut blogiani tänä vuonna ja toivottavasti viihdyt täällä myös vuonna 2014!

Kirjallinen jouluni

Jouluni oli ihana, lämmin, tunnelmallinen, rentouttava ja hauska. Sain viettää sen rakkaiden ihmisten kanssa ja nautin jokaisesta hetkestä. En voi taas kuin hämmästellä, miten tarkkana tontut ovat olleet lahjatoiveideni kanssa, ja miten hyvin pukki minut tunteekaan, kun sain niin ihania ja minulle sopivia lahjoja. Jouluni oli myös hyvin kirjallinen, joka sekin sopi minulle paremmin kuin hyvin.

Pukki oli kuullut toiveeni Murakamin 1Q84-trilogiasta ja Riikka Pelon Finlandia-voittajasta. Ihanaa! 1Q84 on lumonnut minut täysin ja etenee kovaa vauhtia. Tähän mennessä en ole keksinyt siitä mitään muuta negatiivista kuin sen, että se loppuu joskus. Onneksi vielä on monta sataa sivua jäljellä.

Kirjabloggaajien kirjayllätys-tonttuiluringistä sain Saralta Joel Haahtelan Katoamispisteen (kirja on myös 2000-luvun suomalaiset suosikit -listalla, nappivalinta!) jonka aion lukea mahdollisimman pian. Eräästä joulupaketistani paljastui myös aivan huikea Maailman mysteerit -kirja, jossa käsitellään minua suuresti kiehtovia ratkaisemattomia luonnontieteellisiä ja ihmiseen liittyviä mysteereitä. Etualalla ehkä paras konvehtirasia, johon olen ikinä päässyt upottamaan hampaani, voi nam.

 

Saimme miehen kanssa yhteiseksi lahjaksi kaksi Asterix-albumia, Asterixin ja Obelixin syntymäpäivä (jota emme olleet aiemmin edes lukeneet!) sekä mielettömän hauskan Asterix Britanniassa -albumin. Meillä oli ennestään vain Obelixin kaleeri -albumi ja innostuinkin ajatuksesta kerätä kaikki Asterixit itselle. Ihana lahja tämäkin.

 

Jääkaapin oveamme pääsevät koristamaan nämä ihanuudet, jääkaappimagneetit John Tennielin Liisa ihmemaassa -kuvituksesta. Oli kuulemma ollut hyvin vaikeaa valita eri kuvien välillä, mutta arvostan suuresti näitä valintoja, hullut teekutsut ja valekilpikonna. Taustalla tuo aiemmin nähdyn elämää maukkaamman konvehtirasian kaunis kansi.

Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä esittelen vielä erään lahjan, joka liikutti ja hämmästytti. Mainitsin kerran ohimennen siskolleni, että tarvitsisin joitakin käteviä muistilappuja, joilla voisin merkitä kirjoista osuvia kohtia ja lainauksia, jotka haluan muistaa myöhemminkin. Hämmästyinkin melkoisesti, kun joulupaketistani paljastui mäyräkoiran muotoisia muistilappuja. Katsokaa miten hienoja!

 

 

 

Voiko olla hauskempaa tapaa kirjan kohtien merkitsemiseen? Tuskinpa. Jouluni oli siis hyvin lahjarikas, kirjallinen ja kaikin puolin onnistunut. Niin taisi myös olla tuolla elävällä mäyräkoiralla, joka sai lahjaksi ihanan karvaisen ison pallon, jolla on leikkinyt ne hetket, kun ei ole nukkunut pois jouluväsymystään.

Taidan jatkaa tätä joulun joutenoloa ja lötköttelyä vielä muutaman päivän. Lukemista ja suklaita riittää, niin mikäs tässä on ollessa, etenkin kun flunssa vielä esti kaikki sosiaaliset suunnitelmat. Toivottavasti muillakin on sujunut joulu yhtä leppoisissa ja lämminhenkisissä tunnelmissa. Tätä vuotta ei ole jäljellä enää montaa päivää ja ennen vuoden vaihdetta aion vielä koota yhteen kaikki tämän vuoden lukujutut ja laskea, paljonko tulin lukeneeksi tänä vuonna. Ihania vuoden viimeisiä päiviä kaikille!

Taas toivotus hyvän joulun!

Bloggaaja nappaa kainaloon miehen ja koiran ja vetäytyy joulunviettoon kirja- ja suklaapinojen keskelle. Olen pois nettimaailmasta ainakin joulunpyhät, mutta palailen blogimaailmaan varmasti vielä ennen uutta vuotta.

Ihanaa, rentouttavaa, onnellista, tunnelmallista, kirjallista ja rakkaudentäyteistä joulua itse kullekin säädylle!

J. M. Coetzee: Hidas mies

Tätä ensimmäistä, vuoden 2006 painoksen mukaista 1001 kirjaa -listaa on moitittu (syystäkin) siitä, että sille on listattu joiltakin kirjailijoilta hyvin monta teosta sen sijaan, että olisi pitäydytty pääteoksissa. Tämä on ilmeisesti tehty aikapulassa, sillä on ollut helpompaa valita samalta merkittävältä kirjailijalta useampi teos kuin miettiä tilalle jotakin aivan uutta kirjailijaa.

Kun olin juuri saanut kirjan ja selailin sitä innokkaana, huomasin pian, että eräs minulle vieras kirjailija J. M. Coetzee toistui sivuilla useamman kerran. Tarkemmin asiaa tutkittuani huomasin, että häneltä on listalla kymmenen kirjaa (eli kokonainen prosentti, selvästi melko harkitsematon ratkaisu) ja tästä tein päätelmän, että kirjailijan on pakko olla loistava. Lainasin kirjastosta kesällä 2010 Coetzeen Häpeäpaalun - ihan vain siksi kun sen kannessa oli joku elukka, minua on helppo miellyttää. Harmikseni se oli tylsähkö, turhahko ja mielestäni sitä vaivasi patologinen tavanomaisuus. Totesin että huhhuh, nuo loput yhdeksän luen vaikka eläkkeellä, tämä ei ollut kirjailija minua varten.

Marraskuussa kolmenkymmenen päivän lukuhaasteessa päivänä, jolloin kerroin lempikirjailijoistani Marjatta mainitsi lempikirjailijakseen Coetzeen. Hämmästyin ja sisuunnuin, minäkin tahdon oppia ymmärtämään tuota kirjailijaa! Syksyllä eksyin kirjastossa C-kirjaimella alkavien kirjailijoiden luokse ja nappasin mukaani listalta uusimaan Coetzeen, Hidas mies. Olin kirjan lukemisen suhteen hidas nainen, sillä se ehti oleskelemaan hyllyssäni pitkään ennen kuin luin sen joulukuussa.

Hidas mies antoi minulle aavistuksen siitä, miksi Coetzee on niin arvostettu ja, hyvänen aika, nobelisti. Se ei kuitenkaan edelleenkään saanut minua hihkumaan, lumoutumaan tai liiemmin edes nyökyttelemään hyväksyvästi. Hitaan miehen päähenkilö on Paul, keski-ikäinen ranskalaissyntyinen, nykyisin Australiassa asuva mies. Paul joutuu polkupyöräonnettomuuteen ja hänen jalkansa joudutaan amputoimaan. Rampa mies on oiva keino kuvata keskiluokkaisen, keski-ikäisen ja keskiverron miehen yleistä rampuutta, vajavaisuutta ja rapistumista. Paul kokee vajavaisuuden sekä henkisesti että fyysisesti, hänen uskonsa omaan miehisyytensä horjuu ja hän koittaa saada tuota uskoa palautumaan rakastumalla voimakkaaseen ja martiarkaaliseen hoitajaansa, kroatialaistaustaiseen Marijanaan. Paul ripustautuu Marijanaan ja tämän perheeseen liian voimakkaasti, liian ahneesti ja riippuvaisesti ja tämä tietää ongelmia.

Paulin vajavaisuuden käsittely, sen heijastuminen hänen henkiseen jaksamiseensa ja käyttäytymiseensä oli kirjallisesti hyvin taitavaa. Nämä ainekset olisivat mielestäni riittäneet pitämään yllä tarinaa teoksen loppuun saakka, mutta Coetzee sekoittaa soppaan myös hanakan ja tunkeilevan kirjailijattaren, Elizabeth Costellon. Kun Costello ensimmäistä kertaa mainittiin tarinassa, muistin heti kuulleeni nimen jossakin ja ajattelin, että onko kyseessä kenties oikea kirjailija. Googlaus kuitenkin paljasti, että Elizabeth Costello on Coetzeen luoma kirjailijahahmo, joka on Coetzeen Elizabeth Costello -nimisen romaanin, joka sekin on listalla, päähenkilö. Costellon liittäminen tähän Hidas mies -romaaniin alkoikin ärsyttää minua paljon. Tärkeä syy ärsytykseen oli se, että Costello oli kertakaikkiaan ärsyttävä nainen. Rasittavan tunkeileva ja kaikkitietävä. Kaikkitietävyys, se että Costello tunsi Paulin tarinan ja vaiheet niin hyvin, on kai tulkittava Coetzeen keinoksi tuoda oma persoonansa ja äänensä suoraan romaanin. Toinen ja tärkein syy ärsytykseen oli se, että tajusin, että minun olisi pitänyt lukea tuo Elizabeth Costello -romaani ennen tätä, jotta tietäisin tuon ärsyttävän kirjailjan taustat. Onko Costello Coetzeelle niin tärkeä ja ominainen hahmo, että hän ei ole malttanut pitää tuota ärsyttävää naikkosta pois tästäkään kirjasta?

Hitaassa miehessä oli toisin sanoen aineksia vaikka mihin, mutta moni asia ärsytti, kummastutti ja toisaalta myös tylsistytti siinä määrin, että en lämmennyt Coetzeelle vieläkään. Ehkä joskus toiste tai sitten ei, mutta periksi en anna. Coetzeelta minulla on listalta lukematta vielä:

- Elizabeth Costello
- Youth
- The Master of Petersburg
-  Foe
- The Life and Times of Michael K
- Waiting for the Barbarians
- In the Heart of the Country
- Dusklands

Ehkä sitten eläkkeellä?

Kirjailija: J. M.  Coetzee
Luettu kirja: Hidas mies (suom. Seppo Loponen)
Alkuperäinen kirja: Slow man
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2005
Sivumäärä: 297
Mistä hankittu: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Joulukuu 2013
Arvostelu: ★★

Charlotte Perkins Gilman: Keltainen seinäpaperi

Eksyin taas lueskelemaan Goodreadsin keskusteluja, kun mieleni teki lukea jokin novelli ja halusin selvittää, onko minulla vielä listalla lukematta novelleja. (Ketä muka huijaan, sisäinen suorittajani tahtoo vaan saada vedettyä listalta yli mahdollisimman paljon kirjoja ja mitä lyhyempi, sen nopeammin pääsee siirtymään seuraavaan kirjaan). Löysin keskustelusta maininnan Charlotte Perkins Gilmanin novellista Keltainen seinäpaperi (The Yellow Wallpaper) ja kiinnostuin. Kyseinen novelli on suomennettu ja julkaistu kokoelmassa Keltainen seinäpaperi ja muita kirjoituksia (suom. Ville-Juhani Sutinen).

Gilman on kuuluisa (vaikken minä koskaan ennen ollut kuullutkaan hänestä) yhdysvaltalainen feministi, joka kirjoitti monipuolisesti esseitä, novelleja sekä romaaneja. Hän pohdiskeli teksteissään sukupuolien ja inhimillisyyden piirteitä ja hänen kirjoituksensa ovat hyvin filosofisia, oivaltavia ja monitasoisia. Gilman eli 1860-1935 ja hänen kirjoitustensa teemojen onkin sanottu olevan aikaansa edellä. Tämän minulla lainassa olleen, Savukeidas-kustannuksen julkaiseman teoksen takakannessa sanotaan, että "niminovelli Keltainen seinäpaperi on ensimmäinen kuvaus sorretun naisen vajoamisen raastavan mielisairauden partaalle". Oli se sitten kieliopillisesti oikein tai ei, novellin luettuani allekirjoitan etenkin sanan raastava. Hyvällä tavalla raastava.

Luin Keltainen seinäpaperi -novellin yhtenä rupeamana eräänä iltana, kun olin jo hyvin väsynyt, mutta luin sängyssä vähän aikaa ennen nukahtamista. Väsymyksestä huolimatta minun oli pakko lukea novelli loppuun, sillä se oli niin vangitseva, voimakas ja pelottavakin.

Tarinan päähenkilö, nainen, kärsii masennuksesta. Voimakkaasta, ehdottomasti hoitoa vaativasta ja riipivästä masennuksesta. Masennusta isompi ongelma on kuitenkin se, että naisen aviomies ei ymmärrä masennusta, ei usko naisen olevan lainkaan masentunut. Mies uskoo, että nainen teeskentelee, laiskottelee ja kohtelee naista kuin tämä olisi lapsi, eikä kuten vaimoa tulisi kohdella. Nainen koittaa toipua ja levätä huoneessa, jossa on keltainen seinäpaperi. Mitä enemmän aikaa nainen käyttää huoneessa, sitä enemmän tuo seinäpaperi alkaa sotkeutua hänen ahdistuneisiin ajatuksiinsa ja nainen projisoi mielikuvituksessaan olevia hirveitä ahdistustiloja ja mielisairauden oireita tuohon tapettiin. Tapetti elää, sen alla on ryömivä nainen, joka pyrkii pois.

Tapetti on naiselle samaan aikaan sekä ainut mielenkiinnon kohde ja toivo pelastumisesta että hirveä ja pelottava, uhkaava asia. Nainen alkaa hieman pelätä myös omaa miestään, miestään joka ei ymmärrä eikä edes halua ymmärtää. Novellin tunnelma on vahva, ummehtunut, uhkaava ja, todellakin, raastava. Gilman kuvaa erittäin taitavasti naisen mielisairautta ja onnetonta, turhauttavaa avioliittoa. Vertauskuvat ovat osuvia, teemat sellaisia, että ne ovat aina ajankohtaisia ja novelli on ollut julkaisuvuotenaan 1892 ehdottomasti aikaansa edellä ja toiminut uraauurtavana teoksena. Hieno novelli, joka sai minut suhtautumaan hyvin kieroutuneesti ja epäileväisesti kaikkiin keltaisiin tai edes kellertäviin seinäpapereihin.

Kirjailija: Charlotte Perkins Gilman
Luettu novelli: Keltainen seinäpaperi
Alkuperäinen novelli: The Yellow Wallpaper
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1892
Sivumäärä: 28
Mistä hankittu: Vaasan pääkirjasto
Missä ja milloin luettu: Eräänä joulukuisena iltana 2013
Arvostelu: ★★★★

Sarah Waters: Tipping the Velvet (ja vähän Adlibriksestä)

"One of the best storytellers alive today..." Indeed.

Sarah Watersin Fingersmith oli ensimmäinen kirja, josta kirjoitin tähän blogiini ja samalla ensimmäinen Watersilta lukemani kirja. Olin lukukokemuksesta valtavan innostunut ja päätinkin lukea kirjailijalta lisää heti sopivan tilanteen koittaessa. Ensitöikseni tarkistin listalla olevat muut Watersit ja huomasin, että Fingersmithin lisäksi listalle oli päätynyt vain Tipping the Velvet. Päätin, että voisin ostaa tämänkin kirjan itselleni, sillä Fingersmithin kohdalla nautin siitä, että kun kirja oli oma, sen sai lukea mukavasti täysin omaa tahtiaan. Ajatus jäi kuitenkin kytemään enkä ryhtynyt tuumasta toimeen heti.

No, se miten päädyin kirjan ostamaan, on kerta kaikkiaan huvittavaa. Adlbiriksella oli keväällä myynnissä hurjan halpoja kirjoja ja klikkasin ostoskoriini Collinsin Nälkäpeli-yhteisniteen halpaan hintaan (en ole muuten lukenut tuota kirjaa vielä, olisikohan se sopivaa lomalukemista?). Hyvin pian kuitenkin ilmeni, että kyseessä oli ollut hinnoitteluvirhe ja että kauppa ei aio toimittaa kirjoja tuolla hinnalla tilanneille. Tästä tapauksesta voi lukea tarkemmin Morren blogista (lue myös myöhemmät bloggaukset siitä, miten asia on edennyt). Adlibris alkoikin hyvin nopealla tahdilla perua jo tehtyjä tilauksia ja vähän myöhemmin lähettää "liian halpoja" kirjoja ostaneille asiakkaille viiden euron alennuskuponkeja hyvitykseksi aiheutuneesta harmista.

Nyt pääsenkin siihen hauskaan tarinaan siitä, miten Tipping the Velvet lopulta päätyi minulle. Minulle nimittäin tuli pian tuon Nälkäpelin tilaamisen jälkeen viesti Adlibrikseltä, jossa kerrottiin että tilaukseni on käsitelty ja lähetetty minulle. Pian sen jälkeen sain kuitenkin toisen viestin, jossa kerrottiin hintavirheestä, pahoiteltiin tapahtunutta ja annettiin koodi, jolla saan viiden euron alennuksen seuraavasta ostoksestani. Olin hämmentynyt ja huvittunut mutta ennen kaikkea utelias siitä, tulenko saamaan kirjapakettiani vai en. Niinpä kuitenkin kävi, että eräänä päivänä postilaatikko kolahti. Sieltä saapui 2,8 euroa maksanut tuhatsivuinen järkäle, Nälkäpeli. Hykertelin, klikkasin itseni Adlibriksen nettikauppaan ja käytin viiden euron alennuskoodini Watersin Tipping the Velvetiin. Lopputuloksena siis kaksi kirjaa, 1500 sivua ja euroja kului tähän kaikkeen 6,4. Näinkin voi käydä.

Otsikko pitäisi vaihtaa selkeästi toisin päin: Adlbiris ja vähän Tipping the Velvetistä. Kirja oli pitkäaikainen projekti, joka välillä kiinnosti minua paljon ja toisinaan kyllästytti niin, että lukemiseen tuli pitkiä taukoja. Taisin aloittaa kirjaa kesällä, ehkä heinäkuussa ja sain sen päätökseen nyt joulukuussa. Silti juonikuviot pysyivät koko ajan kirkkaana mielessäni ja jonkin asteinen kiinnostus säilyi eli ihan kiinnostava lukukokemus tämä oli, vaikkei vetänytkään vertoja Fingersmithille.

Tipping the Velvetin päähenkilö on Nan Astley, tavallinen tyttö tavallisesta perheestä, joka hankkii elantonsa ostereiden myynnillä. Nan käy katsomassa varietee-esityksiä (näin itse suomentaisin music hall -esitykset, onko sille olemassa parempaa suomennosta?) ja kiinnostuu niiden maailmasta ja etenkin eräästä siellä esiintyvästä tytöstä. Nan kriiseilee viehättävän vähän sen asian kanssa, että on ihastunut tyttöön. Se on enemmänkin luonnollista, ei niinkään tuomittavaa, vaikkei hän asiasta avoimesti kerrokaan perheelleen. Nan pääsee mukaan esityksiin, tutustuu ja rakastuu syvemmin tuohon tyttöön, Kitty Butleriin. Esityksissä tytöt pukeutuvat pojiksi ja musiikki, teatteri ja rakkaus sekoittuvat valloittavaksi ja huumaavaksi kokonaisuudeksi.

Tässä kohdassa kirjaa koin pisimmän kyllästymisvaiheen, kun tarina ei tuntunut kulkevan mihinkään. Mutta olisihan minun pitänyt oivaltaa, että kun kyseessä on Watersin kirja, aallonpohjaa seuraa aina hyökyaalto ja tapahtumat saavat yllätyskäänteitä. En halua paljastaa liikaa, mutta Nan päätyy esimerkiksi kaduille kuljeskelemaan mieheksi pukeutuneena ja varakkaan hieman vanhemman rouvan viihdykkeeksi.

Pidän valtavasti Watersin tavasta kirjoittaa. Watersin maailma on lumoavan dickensmäinen, ihanan tunnelmallinen ja vanhanaikainen. Waters on kiehtova kirjailija sillä hänen kirjansa voisivat olla peräisin aivan toiselta vuosisadalta, jos lukuun ei oteta hänen moderneja seksuaalisuuden teemojaan. Tipping the Velvet olikin vanhanaikaisen moderni, hienostuneen kieroutunut ja aistikkaan mauton. En ihan tiedä mitä mieltä olen tästä kaikesta, mutta mielenkiintoinen tämä lukumatka ainakin oli. Nyt kun olen lukenut kummatkin listan Watersit, mitä suosittelisit minulle seuraavaksi?


Kirjailija: Sarah Waters
Luettu kirja: Tipping the Velvet
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1998
Sivumäärä: 480
Mistä hankittu: Adlibris.com
Missä ja milloin luettu: Heinä - joulukuussa 2013
Arvostelu: ★★★

Kirjabloggaajien joulukalenteri 14.12.2013

Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenteriin avaamaan neljästoista luukku! Eilinen luukku avautui Lurun luvut -blogissa, huomenna luukku aukeaa Kirsin kirjanurkassa ja kaikki joulukalenteriin osallistuvat kirjablogit on nähtävissä täällä, Luettua elämää -blogissa.

Jouluun on enää kymmenen päivää ja kaikki tekemättä, apua! Villakoirat uinuvat nurkissa, lahjat on ostamatta ja perunalaatikko imeltämättä. Kuusi on kaatamatta, kaapit siivoamatta ja joulukoristeet askartelematta. Joulustressi lienee tuttua monelle ja etenkin meille kaiken suorittajille. Vuoden parhaan juhlan valmistelut ovat osa juhlatunnelmaa ja niistä voi nauttia, mutta siitä huolimatta stressi saattaa iskeä, kun on niin paljon asioita, joita haluaisi tehdä ennen joulua. Minulla on sen verran helpot kuviot joulun suhteen, että joulua edeltävätkin päivät ovat minulle rauhoittumisen aikaa. Monilla ei kuitenkaan ole näin. Tänään, kun jouluun on aikaa enää vähän yli viikko, tarjoankin vinkkejä joulustressin selättämiseen.


Vinkki 1: Hanki vertaistukea

Tämä tässä on Hanna Kattilakoski. Hanna, sano päivää! Hanna on Sinikka ja Tiina Nopolan luoma hahmo, Heinähatun ja Vilttitossun äiti, jolla ei aina ole niin kovin helppoa.

Heinähattu ja Vittitossu joulun jäljillä on oiva esimerkki siitä, miten Hannalla on vaikea tehtävä pyörittää elämää perheessä, joka ei ole ihan normaali ja jossa tapahtuu erikoisia asioita. Kellarista katoaa ruokaa, joka toisinaan palaa takaisin. Mies ja lapset eivät auta joulusiivouksessa ja kaiken kukkuraksi appiukko pamahtaa kylään itsenäisyyspäivänä ja kertoo viipyvänsä jouluun ja ylikin.

Hanna on oiva joulustressaajan vertaistukihenkilö. Eikä hän oikeasti ole niin kiukkuinen kuin mitä kuva antaa ymmärtää. Tämä on Markus Majaluoman näkemys Hannasta.



Vinkki 2: Kuuntele marttoja

Jo lähes loppuunkäytetyssä marttojen vinkissä joulustressiin "Älä siivoa komeroita, ellet aio viettää joulua niissä" on vinha perä. Paitsi jos satut olemaan uimahuoneen komerossa asuva Muumien esi-isä. Silloin tämä vinkki on varsinaista syrjintää. Omakohtaisesti voisin myös todeta, että kun komerot ovat normaalisti tilassa "tikittävä aikapommi, joka räjähtää, jos oven avaa", on ihan kivaa vaihtelua jos jouluna ei olekaan näin. Myös Kattilakosken Hanna siivoaa komeroita:

"Hanna penkoi koko loppuillan vanhoja vaatteitaan 

ja lajitteli niitä kasoihin. Keittiöstä kuului mutinaa:

- Tätä voi käyttää vielä siivotessa... tästä saa hyviä pölyrättejä... tällä haalarilla voi vaikka marjastaa.

Hän katseli pieneksi käyneitä villahousujaan. Saisikohan näistä myssyn Vilttitossulle? Hanna pujotti kätensä housunlahkeisiin. Vai tekisikö näistä patakintaat? Muut olivat menneet jo nukkumaan, kun Hanna sitoi narulla pientä nyyttiä. Ihmeen vähän saatiin, hän ajatteli. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, mikä pula-aika tässä vielä tulee."

Vinkki 3: Kaiken ei tarvitse olla täydellistä

Ihan oikeasti ei tarvitse. 

"Hanna tuli sisään. Hän jäi takki päällä tuijottamaan kuusta.
- Mi...mikä tuo on? hän kysyi.
- Vaari ja lapset halusivat koristella jo tänään, sanoi Matti ja meni Hannan luo. - Mitäs pidät? Eikös ole näyttävän näköinen?
Hanna meni lähemmäksi, mutta Matti vetäisi häntä taaksepäin.
- Sitä pitää katsoa kaukaa! Se on lastenkuusi, lasten ehdoilla.
- Siinä on ne juustokoristeetkin, Heinähattu innostui.
- Ja tyhjä kohta on peitetty pukilla, sanoi Vilttitossu.
Hanna ryntäsi keittiöön ja lysähti pöydän ääreen itkemään. Matti meni perässä. Hän istui Hannan viereen.
- Älä nyt Hanna, minä selitän. Siinä kuusessahan näkyvät sekä nykyajan henki että vanhan ajan patina. Oljet kertovat vuosisadan takaisista pirttijouluista, kirkkaat pallot taas meidän aikamme loistosta. Mikä runsaudensarvi se on lapsille! Ajattele kuinka se kehittää heidän mielikuvitustaan.
Vaari tuli ovensuuhun Heinähattu, Vilttitossu ja poika perässään. Vaari kuiskasi:
- Tuolla höpinällä se sai Hannan aikanaan vihillekin."

Vinkki 4: "Monilla menee vielä huonommin"

Silloin kun tuntuu siltä, että joulustressi kaatuu päälle, suosittelen miettimään hetkisen vaikkapa seitsemän veljeksen joulun viettoa. Että eipä sekään niin kaksista ollut. Joulusaunassa syttyy tulipalo, jonka vuoksi koko Impivaara on pian ilmiliekeissä ja veljekset pakenevat Jukolaan joulunviettoon. Myös suomalaiset, hämmentävän synkät joululaulut toimivat mainiosti tässä tarkoituksessa. Esimerkiksi koko Leevi and the Leavingsin Varasteleva joulupukki albumi on hyvä keino tämän vinkin mukaiseen ajatteluun. Vai mitäpä sanotte säkeistä:

"Silloin vasta sen lähtömme syyn ehkä ymmärsinkin

vanhan navetan katto kun leimahti liekkeihin

onneksi ehdimme pois"

(Onneksi jouluun on aikaa)

tai

 "Makaa joulukuusi kaatuneena,

miksi itket pikku-Leena

komerossa piilossa vanhemmilta.

Miksi isi ja äiti riitelitte

tuskin edes huomasitte

nythän on jouluilta"

(Jouluksi mummolaan)

tai vanha kunnon, jokaisen joulustressaajan lempijoululaulu, Kari Tuomisaaren säveltämä ja sanoittama Siitä tuntee joulun:

"Lapset jätti koulun

ja talossa on kaikki sekaisin.

Äsken hukkasin jo ostoslistan kolmannen

on kinkku tilaamatta vielä ehkä ehdin tehdä sen".

Vinkki 5: Joulu tulee joka tapauksessa ja silloin on kaikki hyvin

Myös Hannalla:

"Tytöt menivät keittiöön. Riisipuuro kypsyi hellalla ja Hanna hosui hiki päässä. Hän tyrkkäsi puurokauhan Heinähatulle:
- Riisipuuroa pitää koko ajan hämmentää, ettei se pala pohjaan.
Hanna kuori mantelin puuroon ja Vilttitossu sai kattaa pöydän.
- Ota kaapista syvät lautaset, Hanna komensi ja katsoi seinäkelloa. - Viittä vaille kaksitoista! Nyt kaikki puurolle, joulurauha julistetaan!
Vaari ja poika tulivat tonttulakit päässä pöytään. Matilla oli valkoinen paita. Vilttitossu tökki kauhalla puuroa nähdäkseen missä on manteli. Hanna nappasi häneltä kauhan ja alkoi jakaa puuroa lautasille samalla kun radiosta kuului joulurauhan julistus:
- Huomenna jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla, ja julistetaan siis yleinen joulurauha...
Hanna ripotti kanelia puuroon.
- Monissa perheissä vielä tähän aikaan imuroidaan, ja matot ovat ulkona. Joulurauhasta ei ole tietoakaan, hän sanoi. - Moni on vielä jouluostoksilla, ja monilla on laatikot tekemättä ja kinkku paistamatta.
- Olisit nyt vähän aikaa hiljaa, että voitaisiin kuunnella tuota joulurauhan julistusta, Matti sanoi.
- ...sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja joulujuhlaa jollakin laittomalla taikka sopimattomalla käytöksellä häiritsee, on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen rangaistukseen, jonka laki ja asetukset kustakin rikoksesta ja rikkomuksesta erikseen säätävät.
Hannalla oli suu täynnä puuroa.
- Minä sain mantelin! hän mongersi."

BONUS: Joulustressibingo

Bonuksena tarjoan vielä joulustressibingon. Bingon tapahtumat saattavat olla tai saattavat olla olematta täysin fiktiivisiä, kröhöm.

Kun saat jouluvalmistelujen tuoksinassa bingon, voit huudahtaa voipuneesti ja itkunsekaisella äänellä "bingo", romahtaa sohvalle ja antaa muiden hoitaa loput valmistelut. Mielellään saa tulla hihkaisemaan bingon kommenttiboksiinkin, etenkin jos joku joulun sankari on saanut bingon kasaan jo tässä vaiheessa joulukuuta.

Jouluajan lukemiseksi suosittelen Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä sekä Charles Dickensin Joululaulua. Nämä kirjat kuuluvat olennaisesti joulun odotukseeni. Ihanaa, stressitöntä, onnellista, lämpöistä ja rauhallista joulun aikaa itse kullekin säädylle! Muistakaa nauttia lämmöstä, rakkaudesta ja kiireettömästä lukuajasta.

Ja muistakaahan huomenna suunnistaa avaamaan seuraava luukku tänne.

Marguerite Duras: Rakastaja

"Äiti sanoo: tuosta tytöstä tulee sellainen ettei se ole koskaan tyytyväinen mihinkään. Oma elämäni lienee alkanut paljastua minulle. Osaan luullakseni jo myöntää itselleni että tunnen tarkemmin määrittelemätöntä halua kuolla. Sanasta 'kuolema' tulee erottamaton osa elämääni. Tunnen luullakseni myös epämääräistä halua olla yksin, huomaan etten ole saanut olla yksin sen jälkeen kun jätin lapsuuteni, Metsästäjän perheen. Aion kirjoittaa kirjoja. Kirjoittaminen häämöttää nykyhetken tuolla puolen, suuressa autiomaassa jonka hahmossa näen elämäni ulottuvuudet." s. 108.

Marguerite Duras'n Rakastaja on täyteläinen, viipyilevä, kuivahko ja hyvin kypsynyt. Sen kerronta on kiehtovaa assosiaatioiden, muistojen ja päiväkirjamaisten havaintojen soljuvaa sarjaa. Rakastaja on omaelämäkerrallinen tarina nuoren tytön ensirakkaudesta ja ensimmäisestä eroottisesta kokemuksesta.

Romaanissa nuoren tytön ääni on voimakas, mutta sivuäänenä sykkii myös tulevaisuuden, aikuisen naisen ääni ja teoksessa kuvaillaankin tulevia tapahtumia jo tapahtuneiden tai parhaillaan tapahtuvien asioiden lisäksi. Marguerite Duras on ollut jo 70-vuotias, kun romaani on julkaistu. Siihen nähden on ällistyttävää, miten hyvin kirjasta huokuu nuoruus. Rakastajaa lukiessani koin, että Duras on tuntenut, että nämä asiat on kirjoitettava ylös, ne pitää päästää muistoista paperille. Ja miten kauniisti hän sen on tehnytkään. Romaanissa syy-seuraussuhteet ponnahtavat toisinaan pintaan kirkkaina ja kuulaina ja tämä piirre muotoilee Rakastajasta eräänlaisen kauniin tilinpäätöksen.

Erityisen hienon lukukokemuksen Rakastajasta teki se, että en uskonut pitäväni siitä. Sen vuoksi jaksoin olla ehkä tavallistakin hämmentyneempi kauniista, runollisista mutta tavallaan myös yksinkertaisista kerrontaratkaisuista ja kielestä. Rakastaja on pieni helmi ja tähänkin teokseen tutustuin ainoastaan 1001-listan ansiosta.

Tällä kirjalla osallistun myös Annamin Vive la France! -haasteeseen.


Kirjailija: Marguerite Duras
Luettu kirja: Rakastaja
Alkuperäinen kirja: L'Amant
Suomentaja: Jukka Mannerkorpi
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1984
Sivumäärä: 121
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Marraskuussa 2013
Arvostelu: ★★★
 

Paulo Coelho: Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin (Keskisuomalaisen listalta)

Paulo Coelho, olet merkillinen mies. Ensimmäinen kirjoittamasi kirja, jonka luin, oli kaikkien hehkuttama Alkemisti. Ja voi mikä ennalta-arvattava-itsestäänselvyys-lässytilää se olikaan. Seuraavaksi luin kirjasi Veronika päättää kuolla. Ja PAM! Napakymppi, jättipotti, isku suoraan tajuntaan! Se oli ihan mahtava, voisin kirjoittaa sen jokaisen lauseen seinälleni, tuijottaa niitä päivästä toiseen ja ihailla kykyjäsi. Etenkin kohta, jossa pohditaan, että kuka se hullu onkaan, se joka käyttää kravaattia sitä kyseenalaistamatta vai se joka kysyy että mikä kangaspala roikkuu toisen kaulassa, on aivan mahtava. Seuraavaksi luin kirjasi Paholainen ja neiti Prym, joka ei ollut aivan niin mahtava kuin Veronika päättää kuolla, mutta todella sympaattinen, hieno ja onnistunut. Olinkin jo melkein unohtanut Alkemistin tuoman pettymyksen ja kun olin vielä kuullut, että tämä Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin kuuluu samaan sarjaan Veronikan ja neiti Prymin kanssa, uskoin pitäväni tästäkin.

Mutta. Lähinnä tässä nyt kävi niin hassusti, että istuin InterCity-junassa ja itkin. Tai oikeammin itkin henkisesti sitä, miten tylsä tämä kirja olikaan. Kirjassa vanhat lapsuudenystävät tapaavat ja totta kai heidän välillään on keskenjäänyt rakkaustarina. Toinen näistä ystävyksistä sitten istuu siellä Piedrajoen rannalla vollottamassa ja samalla kirjaa ylös tämän surullisen tarinan. Lähinnä kuitenkin etsittiin itseään ja uskonnollisuuttaan ja yleisesti ottaen hengistyttiin, kuten Coelhon maailmassa yleensäkin tehdään.

Arvon Paulo-setä, tiedostan, että ongelmani tämän kirjan kanssa oli siinä, että en oikein yltänyt samalle hengelliselle tasolle uskontopohdiskelujesi kanssa enkä pitänyt tapahtumia tämän vuoksi uskottavina saati kiinnostavina. Kenties joku filosofisempi tai uskonnollisempi tyyppi saattaisi saada tästä enemmän irti. On melko turhauttavaa, että haluaisin viettää vaikka koko loppuelämäni lukien Veronika päättää kuolla -tyylisiä romaaneja (no, ainakin sitten kun 1001 kirjaa on luettu), mutta sinun romaaniesi joukosta ei taida löytyä enää toista yhtä hienoa, vai  miten on, herra Coelho?

Ja te muut (voi olla että herra Coelho ei satu eksymään blogiini tai ymmärtämään suomea) onko Paulo Coelho menetetty ja toivoton tapaus? Olisiko hänellä vielä jokin lukemisen arvoinen teos?

Kirjailija: Paulo Coelho
Luettu kirja: Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
Alkuperäinen kirja: Na margem do rio Piedra eu sentei e chorei
Suomentaja: Jarna Piippo
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1994
Sivumäärä: 228
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Junassa marraskuussa 2013
Arvostelu: ★★

Kari Hotakainen: Luonnon laki (listan ulkopuolelta)

Kirjablogi on bloggaamismuotona siitä mukava, että se sallii kirjoittamisen siten, että itsestään ei ole pakko antaa juuri mitään. Kirjapohdintojen rivien välistä on toki nähtävissä millainen kirjoittaja on ja mitä hän ajattelee, mutta moneen muuhun blogimuotoon verrattuna kirjabloggaaminen on mukavan anonyymiä. Useimmiten omien kokemusten avaaminen ei tuo mitään erityisen merkittävää lisää kirja-arvosteluihin. Toisinaan, kuten nyt Kari Hotakaisen Luonnon laki -teoksen tapauksessa, on kuitenkin niin, että oma tausta on niin oleelinen osa lukukokemusta, että en koe mahdolliseksi sen jättämistä arvostelun ulkopuolelle. Vaikka blogiteksti sitten muotoutuukin melkoiseksi avautumiseksi.

Luin töissä syyskuussa hesarin kuukausiliitettä, jossa Hotakainen, kirjailija jonka tiesin vain nimeltä, kertoi uudesta kirjastaan ja sen synnyn taustoista. Uusi kirja oli nimeltään Luonnon laki ja merkittävin sen taustalla oleva tekijä auto-onnettomuus, johon kirjailija joutui maaliskuussa 2012 ja jossa hän loukkaantui pahasti, mutta selvisi kuitenkin ilman pysyviä merkittäviä vammoja. Muistan lukeneeni tuosta onnettomuudesta netistä ja olleeni koko päivän aika järkyttynyt.

Luonnon lain päähenkilö Rautala joutuu hänkin kolariin ja sen seurauksena sairaalaan. Sairaalassa on aikaa tehdä havaintoja ympäröivästä maailmasta ja yhteiskunnasta. Verotuksen mahdollistava sairaalahoito, Megadethia komerossa kuunteleva ylikuormittunut sairaanhoitaja Laura, Rautalan synnyttämään menossa oleva tytär, joka aina saarnaa isälleen vihreitä saarnoja, Plan-kummilapsi, nyt jo aikuinen mies Badu ja Rautalan iäkkäät vanhemmat sekoittuvat ajoittain melko sekavaksi ja hämmentäväksi cocktailiksi, josta lukija ei toisinaan tavoita keskeisintä sanomaa.

Monet, muiden muassa Ilselän Minna, ovat todenneet, että Luonnon laki tuntuu olevan Hotakaiselle itselleen tärkeää terapiaa ja myös minä yhdyn tähän mielipiteeseen. Nyt pääsen kuitenkin siihen, miksi yleensä tahdoin lukea Luonnon lain, miksi pidin siitä ja miksi toivon, että tällaisia kirjoja kirjoitettaisiin enemmänkin. Olen itse menettänyt erään minulle hyvin rakkaan auto-onnettomuudessa ollessani yläasteikäinen. Vieläpä niin, että olin itse onnettomuuspaikalla, juuri poistunut autosta. Sen vuoksi koen aina uutiset onnettomuuksista niin voimakkaasti ja siksipä muistinkin minulle vieraan ihmisen onnettomuudenkin uutisoinnin kautta niin hyvin. Vaikka Luonnon laki ei toki suoraan kerro Hotakaisen elämästä, on hän myöntänyt siinä olevan voimakkaita yhtymäkohtia. Halusin kuulla, mitä Hotakainen kirjoitti onnettomuudestaan, siitä selviämisestä ja siitä toipumisesta. Käytin kirjaa toisin sanoen osana omaa terapiaani, omaa toipumistani, joka on edelleen kesken ja joka ei luultavasti koskaan tule täysin valmiiksi.

Luonnon lain tärkein voima on sen terävissä lauseissa ja yhteiskuntaa koskevissa piikeissä. Sekavuus ja näennäisesti ylimääräiset hahmot ovat vain kuorrutetta sen terävän ytimen ympärillä. Minulle ja varmasti monille muillekin, etenkin Hotakaiselle itselleen, kirjan tärkeintä antia on kuitenkin maailman vaikeimman asian, kuoleman läheisyyden käsitteleminen. Kiitos Hotakainen, että olit rohkea ja kirjoitit tämän kirjan. Sen myötä minäkin tahdoin kertoa blogissani tarinani ja avautua, vaikka avautuminen nykymaailmassa nähdäänkin usein hyvin negatiivisessa valossa.

Hotakainen sekä aloittaa että lopettaa kirjan samalla lauseella. Tuo lause on peräisin Hotakaisen onnettomuuspaikalle tulleen ambulanssilääkärin suusta ja lause on tarttunut Hotakaisen mieleen niin, että on päätynyt kirjaankin. Varsin koskettava lause on tarttunut myös minun mieleeni ja oivalsin, että se on sovellettavissa myös läheisensä menettäneille, suremaan jääneille:

Älä kato ittees, kato taivasta.

Hotakainen tarjoaa ajattelemisen aihetta alusta loppuun. Suosittelen.


Kirjailija: Kari Hotakainen
Luettu kirja: Luonnon laki
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2013
Sivumäärä: 283
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta
Missä ja milloin luettu: Marraskuu 2013
Arvostelu: ★★★★

John Buchan: 39 askelta

Näillä kengillä on otettu aika paljon enemmän kuin 39 askelta.

John Buchanin 39 askelta on kirja, jota on tituleerattu kirjallisuuden historian ensimmäiseksi jännäriksi (eng. shocker). Luin kerran Goodreadsin keskusteluja listalla olevista kirjoista ja etenkin listalla olevista lyhyistä ja kevyistä kirjoista (enpä koskaan ole etsinyt vastaavista keskusteluista pisimpiä, korkeakulttuurisimpia ja raskaimpia kirjoja, jännä juttu) ja tämän oli muutama maininnut "helpoksi" kirjaksi listalla. Onpa kuitenkin todettava, että 39 askelta oli tylsin ja raskain lukukokemus vähään aikaan.

Googlailun myötä sain selville, että tätä alunperin jo vuonna 1915 julkaistua teosta ei ole käännetty suomeksi ennen vuotta 2011. Kyseessä onkin joissakin piireissä erittäin tunnettu ja arvostettu uraauurtava ja kirjallisuuden historiassa merkittävä jännäri, mutta esimerkiksi Suomessa varsin tuntematon teos. Nämä tällaiset kirjat, joiden ansiot ovat enimmäkseen siinä, että kukaan ei ollut tehnyt vastaavaa aiemmin ovat aina hieman ongelmallisia luettavia. Tarina saattaa ihan oikeastikin olla todella tylsä, ontuva tai tehoton verrattuna sitä seuranneisiin samaan genreen laskettaviin teoksiin, mutta se, että teos on ensimmäinen omaa lajiaan, nostaa sen merkitystä suuresti. Elokuvissa on ihan sama juttu: monet lajinsa ensimmäiset elokuvatkin ovat varsin tylsiä.

En nyt ollut ihan reilu. Eihän 39 askelta toki ollut tylsä. It's not you, it's me. Minulla on henkilökohtainen, hieman erikoinen intoleranssi. Nimittäin toimintaintoleranssi. Jopa länkkäreitä tylsempi elokuvagenre (koskee myös kirjallisuutta) on action eli toimintaleffat. Mitä pidempään elokuvassa jatkuu kohtauksesta toiseen miekkailu, tappelu, takaa-ajo, hyppely, pullistelu, kiipeily, nyrkkeily, driftailu, moottoripyöräily, hiippailu tai taistelu, sitä todennäköisemmin olen alkanut muodostaa kuolalammikkoa sohvatyynylle. Sotaleffat ovat jostakin syystä poikkeus, niistä yleensä pidän. Salainen nautintoni on järkyttää ihmisiä sillä, miten voimakas tämä intoleranssini on ja tässä toimii parhaiten lause "Die hard on yksi tylsimmistä leffoista ikinä", joka on muuten ihan totta.

Enpä siis jaksanut innostua siitäkään, kun Buchanin päähenkilö Richard Hannay hyppeli, kiipeili, pullisteli ja hiippaili ties missä saavuttaakseen ties mitä. Toimintapitoinen jännäri ei siis todellakaan ollut minulle helppo tai kevyt luettava, enkä saanut siitä oikein mitään irti vaan keskityin lähinnä laskeskelemaan jäljellä olevia sivuja. Harmi, mutta toisaalta, kaikesta ei voi pitää.


Kirjailija: John Buchan
Luettu kirja: 39 askelta
Alkuperäinen kirja: The Thirty Nine Steps
Suomentaja: Anssi Hynynen
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1915
Sivumäärä: 194
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta
Missä ja milloin luettu: marraskuussa 2013
Arvostelu: ★★

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (2000-luvun suomalaiset suosikit -listalta)

Syötävässä rekvisiitassa on se huono puoli, että se tuppaa katoamaan jonnekin, ennen kuin kuvat on otettu.

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen äänestettiin Hesarin 2000-luvun suomalaiset suosikit -äänestyksessä sijalle 27. Tämä kirja on kiinnostanut minua aina jossakin määrin, mutta Hyvät ja huonot uutiset saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että tuon miehen kirjojen on pakko olla hauskoja. Tunnetuin Nousiaisen kirja lienee hänen vuonna 2007 ilmestynyt esikoisromaaninsa Vadelmavenepakolainen, josta varmasti useimmat suomalaiset ovat kuulleet puhuttavan, niin suuresta huomiosta se on nauttinut. Eikä todellakaan turhaan! Olipa muuten hassua, että en koskaan ollut pysähtynyt miettimään kirjan nimeä sen enempää ja siksipä tajusin vasta kirjaa lukiessani, että vadelmaveneet ovat tosiaan karkkeja, niitä ruotsalaisia, vadelman makuisia pikkuveneitä. Maistuivat muuten hyvin ruotsalaisilta, kuten asiaan kuuluikin.

Mikko Virtanen on suomen kansalaiseksi syntynyt ruotsalainen, oman määritelmänsä mukaan kansalaisuustransu. Hän on lapsesta saakka kokenut Ruotsin, ruotsalaisuuden ja siihen liittyvät asiat omikseen ja vieroksunut suomalaisuutta ja suomalaisia. Nousiainen nostaa esiin valtavan ja hulvattoman joukon ruotsalaisia hahmoja, asioita ja asenteita. Huvittavinta oli kuitenkin havainnot suomalaisista ja suomalaisesta elämänasenteesta, jotka osuivat ja upposivat. Virtanen alkaa toteuttaa haavettaan muuttua ruotsalaiseksi ja keinot ovat, kuten arvata saattaa, varsin arveluttavat ja hillittömät.

Virtanen kammoksuu suomalaisten synkkyyttä, kehnoa huumorintajua ja yleistä huonoa elämänasennetta. Vadelmavenepakolaisen nerokkuus piileekin siinä, että kirjan huumori on niin nautittavan suomalaista, toisinaan pikimustaa ja hyvin lakonista. Lukija tulee itsekin jääneeksi kiinni siitä, miten kummallista ja synkeää porukkaa suomalaiset ovatkaan. Vadelmavenepakolainen oli sekä kirjallisesti että viihteellisesti napakymppi. Eräänäkin aamuna ehdin lukea kirjasta kohdan, jossa Virtanen katsoo vuoden 2006 Euroviisuja. Asetelma oli mahtava, lukija tietää mitä tulee tapahtumaan ja voi jo etukäteen hirvitellä, miten Virtanen tulee tilanteen ottamaan. Jouduin kuitenkin lähtemään töihin, ja päivän aikana mietin monta kertaa, miten Virtanen tulee suhtautumaan Lordin voittamiseen. Se kertoo ehkä jotakin siitä, miten mukaansatempaava ja hauska kirja Vadelmavenepakolainen oli. Nyt olen hyvin iloinen siitä, että minulla on vielä pari Nousiaisen kirja odottamassa lukemista.


Kirjailija: Miika Nousiainen
Luettu kirja: Vadelmavenepakolainen
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2007
Sivumäärä: 269
Mistä hankittu: Seinäjoen kirjamessuilta marraskuussa 2013
Missä ja milloin luettu: 26. - 28.11.2013
Arvostelu: ★★★★

Helen Fielding: Bridget Jones - Mad about the boy (listan ulkopuolelta)

Luettuja sivuja: 441
Lukemiseen käytettyjä tunteja: 4,5
Lukemiseen käytettyjä Vaasa-Turku junamatkoja: 1
Huonosti peiteltyjä hihityskohtauksia: 6
Huonosti peiteltyjä nyyhkytyskohtauksia: 0,5
Kummastuneita katseita kanssamatkustajilta: Luultavasti useita, en ehtinyt murehtimaan.


Luettujen, mutta bloggaamatta jääneiden kirjojen pino vain jatkaa kasvamistaan. Tiedän hyvin, ettei jokaisesta luetusta kirjasta ole pakko kirjoittaa, mutta kun minä niin tahtoisin. Olen potenut pari päivää jonkinlaista kirjoitusjumia, joka saattaa johtua siitä, että marraskuussa kirjoitin blogiin joka päivä. Päätinkin, että aloitan tämän jumin purkamisen ja luettujen mutta bloggaamattomien kirjojen pinon madalluksen helpoimmasta päästä, viime perjantaina lukemastani Helen Fieldingin Birdget Jones Mad about the boy -kirjasta.

Bridget Jones on parasta, mitä hömpähtävässä viihdekirjallisuudessa on ikinä tapahtunut. Hän on äärimmäisen sympaattinen, söpö, liioitelusta huolimatta aidon oloinen ja ennenkaikkea samaistuttava hahmo. Bridget Jones -kirjoissa on yhtymäkohtia ja viittauksia Jane Austenin tuotantoon, joka luo hauskan mielikuvan siitä, miten ajat muuttuvat, mutta teemat pysyvät samankaltaisina. Teemalla tarkoitan siis oikeastaan herra Darcya. Tiesin jo etukäteen, että Mad about the boy sijoittuu ajallisesti myöhempiin aikoihin kuin kaksi ensimmäistä Bridget Jones -kirjaa. Ja että Bridgetillä on lapsia ja että Mark Darcy on kuollut. Kamalaa.

Olin etukäteen päättänyt, etten voi koskaan antaa Fieldingille anteeksi sitä, että hän oli tapattanut Darcyn. Ihan täysin en lopulta leppynytkään, mutta anteeksi taisin kuitenkin antaa. Oli nimittäin itsestään selvää, että Bridget ei olisi Bridget ilman miesseikkailuja ja miesseikkailuihin ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia, jos Darcy olisi ollut hengissä. Erokaan ei olisi ollut mahdollinen, sillä se ei olisi ollut uskottavaa eikä se olisi ollut yhtään kuolemaa parempi vaihtoehto lukijan kannalta. Lisäksi Fileding kuvaa Bridgetin ikävää, tuskaa ja epätoivoa leskenä, kahden pienen lapsen yksinhuoltajana niin riipaisevan koskettavasti, että jos ihmisellä on taito kirjoittaa näin, on se yhden hahmon tapattamisen arvoista.

Mad about the boyssa oli pohjattoman surun lisäksi uskomatonta hulvattomuutta. Bridget laajensi miesseikkailunsa (valitettavasti) myös nettimaailmaan ja ryhtyi twiittailukuningattareksi. Päiväkirjamerkintöjen perinteisten painon, kaloreiden ja alkoholiannosten määrän lisäksi Bridget aina mainitseekin myös Twitter-seuraajien määrän, joka on suoraan verrannollinen siihen, miten paljon hän lähettää humalaisia höperöitä twiittejä. En yleensä arvosta nykyajan tuomista romaaneihin, mutta tähän nettimaailma sopi hyvin. Tosin mietin väkisinkin, että vähentääkö tällaisten keinojen käyttö kirjan arvoa tulevaisuudessa, kun Twitter saattaa jo olla vieras ilmiö.

Mad about the boy oli aivan uskomattoman viihdyttävä eli juuri sitä, mitä siltä varmasti odotetaankin. Yllätyin positiivisesti syvälle iskevästä surun kuvauksesta, joka osoitti Fieldingin kirjoittajan kykyjä. Ei tämä loppujen lopuksi ollutkaan siis ihan pelkkä hömppä. Bridget Jones liittyy jostakin syystä jouluuni, ehkäpä siksi, että ensimmäinen Bridget Jones -elokuva tulee usein joulun aikoihin televisiosta (Darcyn poropaita, sininen keitto ja loppukohtaus, oh). Tässäpä olisikin oiva joululahjavinkki, ainakin omaan joulunviettooni tämänkaltainen viihdyttävä, koskettava ja bridgetmäinen teos olisi sopinut vallan mainiosti.

(Nyt iski valtava halu katsoa Bridget-elokuvat. Taidan käyttää korvikkeena illalla neloselta tulevaa New in Town -leffaa, jossa on pari olennaista elementtiä, nimittäin Renée Zellweger ja lunta)


Kirjailija: Helen Fielding
Luettu kirja: Bridget Jones - Mad about the boy
Suomentaja: Annika Eräpuro
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2013
Sivumäärä: 441
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta
Missä ja milloin luettu: 29.11.2013
Arvostelu: ★★★★