lauantai 30. toukokuuta 2020

Homeros: Odysseia


Hyvää toukokuun toiseksiviimeistä päivää! Ihan hullua, että kohta on kesäkuu, siis virallisesti kesä. Blogitaukokin venyi ihan vahingossa lähes kuukauden pituiseksi, vaikka tuntuu että juurihan tänne kirjoitin. Olen jopa saanut luettua monta kesken ollutta kirjaa loppuun, eli blogattavaa tosiaan riittäisi. Vaikka tokihan olen tavalleni uskollisesti myös aloittanut vähintään yhtä monta uutta kirjaa. Puhumattakaan siitä, miten puhelin piippaa jatkuvasti tekstiviestiä kirjastoon saapuneista varauksista...

Keskisuomalaisen listaprojekti jatkuu! Muistuttelen teitäkin, että Jokken kirjanurkassa on meneillään mainio haaste, jossa luetaan ja blogataan listan kirjoista. Loppusuora alkaa jo häämöttää projektissani, tosin tässä tapauksessa viimeiset metrit vaikuttavat melko tuskaisilta. Aika tuskainen oli myös tämä megaluokan klassikko, klassikko oikein perimmäisessä mielessä, Homeroksen Odysseia-eepos. Luin sitä pitkin kevättä sivun silloin ja toisen tällöin (aika usein myös e-kirjana yön unettomina hetkinä), ja lopulta luin sen silkalla tahdonvoimalla loppuun viime viikolla.

Tarina on toki tuttu, kellepä ei olisi! Onhan kyseessä karkeasti otettuna länsimaalaisen kulttuurin pohja. Parhaiten muistan tarinan jostakin elokuva-adaptaatiosta, joka katsottiin ala-asteella. Vaikutuksen teki silloin erityisesti miesten muuttaminen sioiksi ja seireenit ja samoilla linjoilla menin nyt romaaninkin parissa yli 20 vuotta myöhemmin. Teoshan on oikeasti runoelma, mutta päästäkseni paremmin tarinaan sisälle (okei, päästäkseni kaikkein helpoimmalla) valitsin suomennokseksi Pentti Saarikosken version, joka on proosamuotoinen (ja perustuu ranskalaiseen, ilmeisen paljon lyhenneltyyn käännökseen, kappas kun sattui sopivasti sekin).

Ongelmani oli taas se perinteinen, seikkailukirjat eivät vain ole minun juttuni. Tapahtumia oli hirveästi, mutta olisin kaivannut edes hetken hengähdystaukoa. Toisaalta kerronta oli todella hidasta. Tämä yhdistelmä oli viedä hermoni. Saarikosken suomennos vaikutti ihan toimivalta, tosin parissakin vaiheessa vannoin, että jos hän vielä kerran mainitsee kiilaskatseisen Athenen, heitän kirjan seinään, takkaan, tuomiovuoreen, enkä koskaan enää palaa sen pariin. H. K. Riikosen laatimassa jälkipuheessa mainitaankin, että suomennoksen julkaisun yhteydessä tuo kiilaskatseisuus on herättänyt huomiota ja ihmetystäkin ja pikainen googlaus osoittaa, että tämä Athenen katseen tyyppi (Lönnrotilla sinisilmä, Mannisella päilyväsilmä) onkin melkoinen kynnyskysymys eri suomennosten välillä - kuvitella että tämäkin on ihan oma tieteenhaaransa.

Minusta tuntuu, että klassikot ovat lähes poikkeuksetta jaettavissa kahteen luokkaan: sellaisiin jotka tekevät minuun suuren vaikutuksen ja joihin rakastun ja sellaisiin, joiden arvon kyllä ymmärrän ja joissa klassikkous on itseisarvo ja niihin on ilo tutustua sen vuoksi, mutta jotka ovat lukukokemuksena lopulta aika yhdentekeviä. Odysseia kuului ehdottomasti jälkimmäiseen luokkaan. Olihan tämä nyt mielenkiintoista luettavaa, mutta ei noussut suosikkieni joukkoon.

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 25, kirjassa ollaan nimittäin monellakin saarella.
Instagramin puolella haastoin kaikki lukemaan klassikoita kesällä #klassikkokesä2020 hengessä, lähtekäähän tekin mukaan!

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Ari Väntänen: Minna Kauppi - Suunta/vaisto


Aloitan heti nyt sillä, että minä en todellakaan ole penkkiurheilija. En seuraa oikeastaan mitään urheilua, en edes jääkiekkoa, joka suomalaisena tuntuu toisinaan lähestulkoon maanpetturuudelta. Kierrän yleensä siis myös kaukaa urheilusta ja urheilijoista kertovat kirjat. Toisaalta kuitenkin aina kun luen minkä tahansa elämäkerran, totean että niitä pitäisi lukea lisää. Ja etenkin siten, että niitä pitäisi lukea mahdollisimman laajalta kentältä, eri alojen ihmisistä. On aina tavattoman kiehtovaa, kun ihmisellä on intohimo, oli se sitten mikä tahansa. Yhtä kiehtovaa on lukea alallaan menestyneen ihmisen taustoista, siitä, miten elämänvalinnat, ympäristö ja sattumakin on vaikuttanut henkilön kehitykseen.

Yllätin siis melkein itsenikin tarttumalla BookBeatissa uunituoreeseen Minna Kauppi -kirjaan. Kauppi on minulle hyvin vieras ja suunnistus vielä vieraampaa (vaikkakin suunnistus tekee urheilulajina siinä kohtaa poikkeuksen, että siitä olen ollut aina varovaisen kiinnostunut). Sen verran kuitenkin Kaupista tiesin, että hän sairastaa myös tulehduksellista suolistosairautta colitis ulcerosaa ja niin vähän tuosta sairaudesta on kirjoitettu, että tartun jokaiseen mahdolliseen oljenkorteen. Toki mietin, kuten aina, vähän sitäkin, että onko alle nelikymppisistä mitään järkeä kirjottaa elämäkertaa, mutta toisaalta miksipä ei. Huippu-urheilijat ovat siinä mielessä erikoista porukkaa, että he ovat tuossa iässä usein jo eläköityneet menestykselliseltä uraltaan, tavallaan eläneet jo kokonaisen elämän. Miksi siitä ei voisi siis kirjoittaa.

Kirja piirtää Minna Kaupista oikeastaan aika samankaltaisen kuvan kuin hänestä median perusteella olin (epämääräisesti) saanutkin: Kauppi on määrätietoinen, räväkkä, päättäväinen ja suora. Lapsuutta kuvataan pitkään, sitä miten Minna kuopuksena ei tahtonut jäädä isoveljen ja -siskon jalkoihin ja miten kilpailuvietti nosti jo silloin päätään. Kaupin perheestä kerrotaan kauniisti: yhteen hiileen puhaltava perhe, joka arvostaa luontoa, liikuntaa, yhdessä tekemistä. Tärkeän ja ansaitun osan kirjasta saa myös toinen perhe, suunnistusperhe. Suunnistajat vaikuttavat olevan harvinaisen tiivistä porukkaa ja kirjassa tilannetta verrataan jopa uskonnollisiin yhteisöihin: suunnistajien yhteisö on lojaali ja suunnistajat pariutuvat usein keskenään, he kun jakavat yhteiset arvot ja tavan elää.

Kirja kuvasi suunnistusta niin kiehtovasti, että totesin saman tien haluavani rasteille. Tekninen ja älyä vaativa laji yhdistettynä nopeuteen ja luontoon kuulostaa koukuttavalta. Kirja oli juuri sopivasti urheilukirja, lähinnä se oli kirja Minna Kaupista. Urheiluakin toki käsiteltiin paljon ja muun muassa kirja pohti suunnistuksen asemaa verrattuna muihin lajeihin, sitä miten lajia pidetään edelleen vähän marjanpoimintana. Laaja aineisto ja monet haastattelut oli onnistuttu koostamaan sopivan tiiviseen muotoon, en ehtinyt kyllästyä missään vaiheessa. Kirja kertoo suoraan myös Minnan lähipiiristä, etenkin entisestä puolisosta Pasi Ikosesta ja heidän ongelmistaan. Media on toki nostanut kirjasta esiin lähinnä tämän puolen, mutta mielestäni sekin oli toteutettu ihan kiitettävällä tasolla, ei kauhistelevasti vaan toteavasti, molempien osapuolten ääntä kuunnelleen.

Kauppi on yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä suomalaisista urheilijoista yhdeksän MM-kultansa kanssa. Hänen lajinsa on fyysisesti ja henkisesti tavattoman vaativa. Siksi tuntuu aivan käsittämättömältä, että kaikki saavutuksensa hän on saanut aikaan kroonisen sairauden, parantumattoman tulehduksellisen suolistosairauden kanssa. Kauppi sairastui parikymppisenä, alkuun hän ei halunnut puhua asiasta kenellekään, vaikka sairaus vaikutti aivan kaikkeen. Hän teki myös heti ratkaisun, ettei halunnut käsitellä asiaa julkisuudessa, ei halunnut leimautua sairautensa kautta. Sairautta ei kovin paljon käsitellä kirjassakaan, vain silloin kun se linkittyy Minnan muuhun elämään, hänen tasoaan heikompiin suorituksiin. Kauppi kertoo kirjassa kuitenkin hyvin suoraan siitä, miltä sairastaminen tuntuu ja miten se vaikuttaa kaikkeen:

"Sairastuminen on shokki ja pelottavaa, mutta myös häpeä. Se on asia, josta en halua enkä osaa kertoa edes ystävilleni. Miten voisin mennä kouluun ja kertoa rennon letkeästi kaikille: 'Niiiin, minä olen sairas ja ulostan verta, enkä parane tästä koskaan. Joudun syömään lääkkeitä loppuelämäni, ja se loppuelämä voi päättyä aiemmin kuin teillä muilla.' "

"Häpeä oli yksi syy siihen, että päätin olla hiljaa". Minna sanoo. "On ikävää kertoa, että paskoo verta ja ettei ole voittamaton supersankari. Toinen syy oli, etten halunnut olla julkisuudessa yhtä kuin sairaus, joku Suoli-Minna."

Olen iloinen, että sairautta käsiteltiin kirjassa edes jonkin verran. En voi kuvitellakaan miltä tuntuu sairastaa tätä näin kokonaisvaltaisesti kehoon ja mieleen vaikuttavaa sairautta ja samalla tehdä uraa urheilijana, toimistorotallekin kun kehon pettäminen ja verenvuotaminen on aivan tarpeeksi kamala kokemus.

Päällimmäisenä mieleeni kirjasta jäi tuttu ajatus: miten paljon potentiaalia ihmisissä meneekään hukkaan, jos ympäristö ei ole sopiva heidän lahjakkuutensa kehittämiseen ja tukemiseen. Huipulle pääsemiseen riittää vain hyvin harvoin pelkkä lahjakkuus ja päättäväisyys. Myös Kauppi muistaa jatkuvasti krostaa elämänsä ihmisten tärkeyttä ja vaikutusta. Harva täällä pärjää tyystin yksikseen. Toinen mieleeni jäänyt ajatus on se, että jatkossa voisin koittaa unohtaa ennakkoluuloni urheilijoiden suhteen, vaikka heidän maailmansa on hyvin kaukana omastani, intohimo (pakkomielle?) on tunteena hyvin mielenkiintoinen ja tunnistettavakin. Väntänen on tehnyt Kaupin kanssa erittäin hyvää työtä. Hän on kirjoittanut kansien väliin myös muusikoiden tarinoita ja taidankin joskus palata itselleni tutumman oloiseen maailmaan, Väntäsen Stone- tai Apulanta-kirjojen pariin, sen verran sujuvaa ja miellyttävää luettavaa tämä Kaupin elämäkerta oli.

Sainpa tällä kirjalla myös yhden itselleni vaikkeimman kohdan tämän vuoden Helmet-haasteesta suoritettua, kirja liittyy urheiluun.

Kirjailija: Ari Väntänen
Luettu kirja: Minna Kauppi - Suunta/vaisto (LIKE 2020)
Sivumäärä: 400
Mistä hankittu: BookBeat