Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine

Kesä, koivu ja kirja.

Hyönteisdokumentin hdcanis suositteli minulle viime syksynä tutustumista Böllin Katharina Blumin menetettyyn maineeseen ja tuosta saakka olen pitänyt kirjan mielessä. Nobel-kokemukseni ovat olleet melko negatiivisia, joten lähdin etsimään aihteeksi positiivisempaa kokemusta Böllin kirjasta. Rehellisyyden nimissä minun on tunnustettava, että ajattelin jotakin sen suuntaista, että onpa ainakin lyhyt, jos on kammottavan tylsä. Minäkö ennakkoluuloinen?

Katharina Blumin menetetty maine ylittikin odotukseni reilusti. Se oli pieni ja varsin piikikäs satiiri, joka iski häpeilemättä heti esipuheessaan:

 "Tämän kertomuksen henkilöt ja tapaukset ovat keksittyjä. Mikäli eräiden lehtimiestapojen kuvauksessa ilmenee yhtäläisyyksiä 'Bild'-lehden menetelmien kanssa, nämä yhtäläisyydet eivät ole tahallisia eivätkä satunnaisia vaan väistämättömiä."

Katharina Blumia epäillään erään sensaatiolehden (johon kirjassa viitataan ihanan kierosti ja korostetusti nimellä "LEHTI") reportterin ampumisesta ja kirja koostuu kuulustelupöytäkirjoista ja oikeudenkäyntimateriaalista. Sekä poliisilaitos, oikeuslaitos että roskalehden koneisto toimivat kaikki omalla tavallaan arveluttavasti ja pöyhkeilevästä toimintatavastaan huolimatta ilmeisen tehottomasti. Yksilön elämä ja oikeudet jäävät valtaakäyttävien jalkoihin ja yksityisyyden käsite heikkenee.

Yhteiskunnallinen satiiri on vaikea laji minulle lukijana, sillä oma yhteiskunnallinen valveutumiseni ei ole sillä tasolla, ettäkö ymmärtäisin kaikkia sen piikkejä ja nyansseja. Katharina Blumin menetetty maine oli kuitenkin ihastuttavan suoraviivainen satiiri ja sen kerrontatyyli, jossa kertoja liittyi osaksi arvostelevaa soppaa, oli riemastuttava.

Nyt odotankin innolla Böllin Nainen ryhmäkuvassa -kirjan lukemista, se löytyy omasta kirjahyllystäni. Katharina Blumin menetetyn maineen perusteella uskallan sanoa, että Böll on varsin omalaatuinen kirjailija, jonka kirjoitustapa on täysin poikkeuksellinen olematta kuitenkaan vaikea.

Kirja on myös Hannan mieleen, mutta Jassu ei pitänyt kirjasta yhtään.

Tällä kirjalla nappaan pisteen Jokken 14 nobelistia -haasteessa.

Kirjailija: Heinrich Böll

Luettu kirja: Katharina Blumin menetetty maine (suom. Kai Kaila)

Alkuperäinen kirja: Die Verlorene Ehre der Katharina Blum

oder: Wie Gewalt entstehen und wohin sie führen kann

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1974

Sivumäärä: 127

Mistä hakittu: Kirjastosta

Arvostelu: ★★★

Jonathan Franzen: Muutoksia

(Huomatkaahan tuo alempi viestini blogin facebook-sivusta. Perustin sivun tänään ja jo nyt huomaan, miten kätevä kanava facebook on etenkin teidän muiden blogien seurailemiseen, kivaa!)

Jatkan nyt lupailemaani postausten sarjaa niistä kirjoista, joiden lukemisesta on jo kulunut aikaa. Jonathan Franzenin Muutoksia oli järjettömän hyvä kirja järjettömän ahdistavista ja arkipäiväisistä aiheista ja poikkeuksellisen vastenmielisistä ihmisistä. Oikeastaan minun ei olisi edes tarpeellista kirjoittaa kirjasta mitään, sillä kaiken oleellisen on mainiosti jo tiivistänyt Kirjavan kammarin Karoliina.

Muutoksia sijoittuu Yhdysvaltojen Keskilänteen ja se kuvaa yhden perheen, eläköityneiden vanhempien ja heidän aikuisten lastensa elämää. Kuvauksen kautta heijastellaan yhteiskuntaa, taloudellisia muutoksia ja perheen sisäistä dynamiikkaa. Muutoksia onkin sekoitus perheromaania ja yhteiskuntaromaania ja nämä eri puolet limittyvät toisiinsa hämmästyttävän hyvin. Kirja etenee vuorotellen kunkin perheenjäsenen näkökulmasta ja tarina täydentyy sitä mukaa, kun kirja etenee, samoja tapahtumia käsitellään eri näkökulmista ja kokonaiskuva vahvistuu. Perhe on varsin vastenmielinen, kauniiltakin näyttävän kuoren alta löytyy törkyä, ihan niin kuin koko yhteiskunnastakin.

Varsin loistava kikka oli myös kirjan huipentuminen jouluun, perheen yhteiseen jouluun, johon alettiin pedata valtavaia odotuksia jo kertomuksen puolenvälin paikkeilla. Isän dementia, äidin turhautuminen ja valtavat toiveet ja poikien ja tyttären epäonnistumiset niin työ- kuin rakkauselämässäkin kulminoituivat upean terävästi lukuun "Vielä yksi joulu St. Judessa".

Muutoksia oli valtavan pitkä kirja valtavan vastenmielisistä ihmisistä ja Franzen lisäsi vastemielisyyttä toisinaan hyvinkin ällöttäväksi käyvällä inhorealisimilla ja suoranaisella eritteiden levittelyllä. Silti (jos näitä vastenmielisyyksiä pystyy katsomaan läpi sormien) Muutoksia oli niin hieno, todellinen ja iskevä, että näin hienoja kirjoja tulee luettua harvoin. Se imaisi tarinaansa niin hyvin, että päähenkilöt tuntuvat jatkavan elämäänsä edelleen mielikuvissani, vaikka lukemisesta on aikaa jo reilusti yli viikko. Monet kirjat ovat sellaisia, että niitä joko rakastaa tai vihaa - Muutoksia sen sijaan voi sekä rakastaa että vihata samaan aikaan. Suosittelen siis, mutta varauksella. En nimittäin yhtään ylläty, vaikka tälle kirjalle löytyisi myös paljon vihamiehiä.

Kirjailija. Jonahtan Franzen
Luettu kirja: Muutoksia (suom. Raimo Salminen)
Alkuperäinen kirja: The Corrections (2001)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 623
Arvostelu: ★★★★

Ilmoitusluontoista asiaa: blogilla uudet facebook-sivut!

Tässä lukumaratonin jälkeisessä mukavan raukeassa ja laiskassa fiiliksessä tein nyt lopultakin sen, jota olen jo pitkään harkinnut: perustin blogille facebook-sivut!

Seikkailuni sosiaalisessa mediassa eivät yleensä ole olleet kovinkaan jännittäviä ja reippaita, mutta olen kaivannut jotakin lyhyemmän viestinnän kanavaa ja uskon facebookin toimivan hyvin sellaiseen tarpeeseen.

Tervetuloa jatkossa siis myös osoitteeseen: https://www.facebook.com/1001kirjaa

Kesäloman lukumaraton!

Huomenta! Kesälomapäivä on aloitettu kuten aiemmatkin kesälomapäivät heräämällä ensimmäistä kertaa seitsemältä makuuhuoneen seinän takaa kuuluviin julkisivuremontin ääniin... Onneksi sain vielä nukahdettua uudelleen. Nyt lähden ulos piipittävän koiran kanssa, sen jälkeen haen kaupasta vähän lukuevästä ja sitten aloitan lukemisen, ehkä noin 11 aikoihin. Tervetuloa seuraamaan maratonini etenemistä :)

Klo 10:25
Heräsi kysymys, miten pystyn keskittymään lukemiseen, kun seinän takaa kuuluu kkrrrrrrrnaaaauukriiiiiktöktöktöktskriiiiiiiiiiiik? Ehkäpä ääniin tottuu ja aikaisempinakin päivinä työmiehet ovat livistäneet pois jo puolen päivän aikoihin. Ulkoilutin Eskon, kävin kaupassa ja aloitan kophta lukemisen kahvikupin ja aamupalacroisantin (voi Lidlin paistopiste, olet turmiollinen) kanssa. Lukeminen alkaa siis kello 10:30 tänään ja päättyy huomenna samaan aikaan. Jee! Taidan aloittaa Chandlerin Syvällä unella.

Klo 13:52
Tämä maraton on tähän mennessä ollut hitaampi kuin aiemmat maratonini, mutta se sopii mainiosti kesäloman henkeen. Nukuin tuossa välissä pienet päikkäritkin, kun sateen ropina ja Eskon tuhina tuudittivat minut uneen. Remonttimiehetkin ovat tainneet siirtyä muualle, sillä meteliä ei kuulu enää. Sain luettua Syvän unen, joka oli ihan positiivinen lukukokemus. Tupakkaa, viskiä, viekkaita naisia ja pahoja miehiä. Kieli oli hienoa ja yllättävän humoristista. Seuraavaksi taidan ottaa luettavakseni Metsäjätin.

Sivuja luettuna: 241

Klo 19:22

Huh, Metsäjätti ylitti kaikki odotukset ja oli hurjan hieno, koskettava ja osuva. Miika Nousiainen on kyllä ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani. Lukutahti on ollut hidas ja nautiskeleva eli juuri sellainen kuin toivoinkin sen olevan. Kunnon tauot lukemisen lomassa tekevät hyvää ja ahmimisentunteeltakin välttyy. Enpä osaa yhtään sanoa, mitä seuraavaksi valitsen hyllystä luettavakseni!

Sivuja luettuna: 527

Klo 20:55
Luin 50 sivua Ballardin Uponnutta maailmaa, mutta jotenkin ei vaan nyt lähde. Tai siis kirja on niin mielenkiintoinen (tätä pitää suositella kaikille biologitutuille) että en viitsisi tuhlata sitä tähän kesittymiskyvyn puutteeseen. Taidan pitää vähän taukoa tai vaihtaa johonkin paremmin etenevään.

Sivuja luettuna: 577

Klo 23:16
80 sivua Irvingiä eteni mukavasti, aika outo tuo Kaikki isäni hotellit on ollut tähän asti, mutta jotakin irvingmäisen mukaansatempaavaa siinä kyllä on. Nyt taukoa lukemisesta, aamulla jatkan vielä muutaman tunnin. On ollut ihana ja ihanan leppoisa lomapäivä :)

Sivuja luettuna:  657

Tiistaina klo 10:30
No niin, se oli siinä! Kiva ja rento maraton, jonka aikana tuli puuhailtua paljon muutakin kuin vain luettua. Sivumääräksi jäi melko vaatimattomat  733 sivua, mutta sivumäärään mahtui todella hyviä kirjoja. Seuraavalla maratonilla kiinnostaisi kokeilla yhteen tiiliskivikirjaan keskittymistä.

Kiitos kaikille tsempanneille, minä jatkan sateista kesälomaani edelleen kirjojen parissa ja koitan saada bloggaamattomienkin kirjojen pinoa purettua, palaillaan siis!

Laila Hietamies: Hylätyt talot, autiot pihat

Bloggaamattomien kirjojen pino alkaa taas kasvaa ja minua harmittaa aina, jos lukemistani kirjoista ei jää blogiin mitään merkintää. Senpä vuoksi ajattelin purkaa sumaa edes lyhyillä bloggauksilla, vaikka pitkiin ja perin analyyttisiin teksteihin ei välttämättä löydykään aikaa tai intoa.

Laila Hietamiehen Hylätyt talot, autiot pihat on osa Kannas-sarjaa, joka käsittelee Karjalankannaksella sijaitsevan Suontaan kylän ihmisten elämää Suomen historian veristen vuosien pyörteissä. Kirja on sarjan keskimmäinen osa, enkä ole lukenut sitä edeltäviä kirjoja, joten en tiedä miten paljon lukukokemus kärsi siitä. Hylätyt talot, autiot pihat on Keskisuomalaisen sadan kirjan listalla sijalla 90.

Hylätyt talot, autiot pihat sijoittuu kesään 1944. Miehet ovat sodassa ja naiset ovat palanneet kotiseudulleen kannakselle, josta ovat jo kerran aiemmin joutuneet evakkoon. Tilanne muuttuu uhkaavaksi, vihollinen tekee läpimurron kannakselle ja naiset joutuvat lähtemään jälleen kotikylästään kohti Viipuria ja edelleen länteen. Tarinaa kerrotaan vuorotelleen naisten ja sodassa olevien miesten näkökulmasta ja loppua kohden kohtalot tuovat kyläläisiä yhteen ja tarinat yhdistyvät. Sekä naisten että miesten tarinoissa on aitoudentuntua ja kirjailija onkin tehnyt kirjansa eteen hienoa taustatyötä. Sodan kauhujen keskellä ihmiset ovat toivottomia, peloissaan ja ahdistuneita, mutta jaksavat silti uskoa tulevaan, rauhaan ja rakkauteen.

Kirja ei ollut minulle mikään mullistava lukuelämys ja olen lukenut sodasta paljon vaikuttavampiakin kirjoja. Kirjan kieli ei vakuuttanut ja kuten aina ennenkin, runsas murteella kirjoitettu dialogi alkoi ärsyttää. Silti kirja oli koskettava ja kun sen taustalla olevat tapahtumat tietää oikeiksi, oli kirjan lukeminen rankkaa. Karjalaisten kohtalon ei soisi unohtuvan ja Hietamies onkin tehnyt tärkeää työtä. Luultavasti olisin saanut enemmän irti, jos olisin tutustunut kirjan hahmojen elämään jo aikaisemmissa osissa, mutta luulen sarjan osien toimivan kiitettävästi myös itsenäisinä teoksina.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: Laila Hietamies
Kirja: Hylätyt talot, autiot pihat
Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1982
Sivumäärä: 347
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

Kesäloman lukumaratonin suunnittelua

Kesäloma ja sadepäivät, mikä mainio syy viettää vuorokausi kirjoihin uppoutuneena! Lomani on kaksi viikkoa pitkä ja jatkuu vielä ensi viikonkin. En tiedä vielä, milloin aloitan maratonini, ehkä sunnuntaina tai ehkä ensi viikolla. Siitä huolimatta olen kerännyt kirjapinoa ja odotan innolla, millainen maratonista tällä kertaa muodostuu.

Tässä mahdollisia ehdokkaita maratonille, mitäs mieltä olette?

Kreutzer-sonaatti (Leo Tolstoi) 144 s.
Vaikutaa mielenkiintoiselta ja olen kirjaa joskus aloittanutkin, mutta hetki ei ollut sopiva kirjan lukemiselle.

Palvelija ja herra (Nadine Gordimer) 181 s.
Ostin tämän Vaasan kirjaston poistomyynnistä. Tässä olisi yksi osallistuja Nobel-haasteeseen, mutta takakannessa mainittu politiikka hieman pelottaa.

Kaikki isäni hotellit (John Irving) 490 s.
Tämä Irving on ollut lainassa jo pitkään, mutta sopivaa hetkeä sen lukemiseen ei ole löytynyt. Aiemmin maratoneillani Irving on toiminut hyvin silloin, kun en ole jaksanut lukea enää muuta.

Uponnut maailma (J. G. Ballard) 176 s.
Scifi-vahvistusta maratonille. Pikkasen on ilmastonmuutos lähtenyt käsistä, kuulostaa hyvältä ja toisi vaihtelua maratonille. Olen aiemminkin lukenut maratoneilla scifiä välipaloina ja se on toiminut hyvin.

Syvä uni (Raymond Chandler) 240 s.
Tämä kiinnostaisi erityisesti siksi, että se on sekä 1001- että 100 kirjaa listoilla. "Modernin rikosromaanin jäljittelemätön merkkiteos" voi luvata sekä mahdottoman hyvää että ei minulle lainkaan sopivaa.

Metsäjätti (Miika Nousiainen) 286 s.
Nousiainen on suosikkini ja tämä on odotellut hyllyssä jo pitkään.

Pimeyden sydän (Joseph Conrad) 160 s.
Tämä oli heräteostos alkukesästä, maksoi kaksi euroa suomalaisessa. Ei ehkä muuten minun makuuni, mutta kiinnostaa kovasti miten tämä suhtautuu Ilmestyskirja. Nyt! -elokuvaan. Lisäksi on niin lyhyt, että sopisi maratonille sen vuoksi hyvin.

Khao Lakin sydämet (Marja-Leena Tiainen) 237 s.
En enää muista kenen blogista tämän bongasin ja kiinnostuin kovasti. Olemme suuntaamassa marraskuussa Khao Lakiin (ellei nyt joku Islannin tulivuori pöllähdä sopivasti, pessimisti ei pety). Kirja kertoo tsunamista, joten ajattelin että olisi sopiva aika lukea kirja nyt, kun matkaan on vielä aikaa. Kun kyseessä on nuortenkirja, tämä voisi tuoda aiheestaan huolimatta vähän kevyempää vaihtelua maratonille.

Lisäksi minulla on kesken pari muuta kirjaa, joten lukeminen ei varmastikaan lopu kesken. Olen todennut aiemmin, että minulle sopii parhaiten lukemisen aloittaminen puolen päivän aikoihin eli siihen pyrin nytkin. Nyt sitten vain odottelemaan sopivaa hetkeä, en malta odottaa! Minkä näistä sinä lukisit tai olet ehkä jo lukenut?

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Tältä näyttää kesken päiväunien herätetty mäyräkoira.

On näin: Kyllä ei ole mielensäpahoittajakaan sama kuin ennen. Ennen oli miehellä alle kolmekymmentä sanaa, joilla viestiä. Nykyisin lörpöttelee ja ajattelee ääneen. Kyllä on Kyrö-Tuomas ollut paremmassakin terässä.

Odotin monen muun tavoin Kyrön uutta mielensäpahoittaja-sarjaan kuuluvaa uutuutta innolla. Kirjan tarkka ilmestymisajankohta meni kuitenkin minulta ohi ja aloin katsella kirjaa kirjastosta pahasti jälkijunassa. Turun kirjastossa varausjonot olivat melkoiset, mutta hämmästyksekseni Vaasassa oli vain yksi varaus minua ennen. Pääsinkin heti ensimmäisten joukossa lainaaman kirjan ja taas taputan Vaasan kirjastolle, jätte bra!

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -kirjassa Mielensäpahoittaja on havahtunut oman aikansa rajallisuuteen. Hän valmistelee itseleen ruumisarkkua ja kirjoittaa testamenttia. Mistään synkistelystä ei kuitenkaan ole kyse, sillä mielensäpahoittajamaiseen tapaan humoristiset havainnot maailmasta, elämästä ja toisista ihmisistä siivittävät tarinaa. Ilosia aikoja on aiempia mielensäpahoittajia tarinavetoisempi ja kaipasinkin kovasti pakinamaisempaa otetta ja lyhyitä, irrallisempia lukuja, jotka mielestäni toimivat paremmin.

Jaarittelun myötä Mielensäpahoittaja menetti jotakin hyvin oleellista sanansa mahdista. Tehokkaasti tiivistetyt mielipiteet iskevät syvemmälle tajuntaan kuin pitkään pohdintaan kietoutuneet ajatukset, vaikka ne olisivatkin ihan yhtä teräviä. Kun kyseessä on jo neljäs mielensäpahoittaja-kirja on toki selvää, että jotakin uudenlaista on tarvittu. Miniä oli askel juonivetoisempaan suuntaan ja sillä tiellä jatketaan myös Ilosia aikoja -kirjassa. Silti pakinamaisuus toimi mielestäni niin mainiosti, että hyvän reseptin muuttaminen tuntuu turhauttavalta.

Mielensäpahoittaja-hahmo oli siis kirjassa yhtä mainio kuin aina ennenkin, mutta taustakertomus ei oikein toiminut. Kirja tuntui toistavan itseään ja sen muut hahmot olivat jokseenkin valjuja. Mielensäpahoittajan poika alkoi jopa ärsyttää, sillä hän vaikutti kummallisen teini-ikäiseltä keski-ikäisyydestään huolimatta. Hahmot tuntuivat elävän turhan paljon omaa elämäänsä ja heidän osuutensa tarinassa jäi jokseenkin epämääräiseksi. Lukiessani kirjaa mielessäni pyöri ajatus syyskuussa ensi-iltansa saavasta Mielensäpahoittaja-elokuvasta ja siitä, miten voimakkaasti Ilosia aikoja myötäilee elokuvaa. Kirjan rakenne ja sen hahmojen toiminta nimittäin olivat jollakin tapaa elokuvamaisia.

Vaikka nyt valitankin monista asioista, ei siitä pääse yli eikä ympäri etteikö kirja olisi ollut hauska ja oivaltava. Kirja vilisi fiksuja ajatuksia, jotka voisin kehystää huoneentauluiksi koska tahansa. Harmi vain että nuo mielensäpahoittajan syvälle iskevät oivallukset hukkuivat toisinaan tarinaan ja turhanpäiväiseen jaaritteluun siten, että kirja ei päässyt aiempien mielensäpahoittajien tasolle. Kyllä ei Mielensäpahoittaja-kirjan pitäisi olla yli 200 sivua pitkä, sanoo tämä lättähattu.

Kirjailija: Tuomas Kyrö
Kirja: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (2014)
Mistä hankittu: Vaasan kirjastosta
Sivumäärä: 252
Arvostelu: ★★★

Blogihistorian sata ensimmäistä 1001-listan kirjaa - suosikit, inhokit ja yllättäjät

Vau, nyt on kuulkaa sellainen merkkipaalu ohitettu, että olen blogihistoriani aikana lukenut 1001-listaltani sata kirjaa! Ennen blogiani olin lukenut listalta 53 kirjaa, joten lukutahti on pysynyt blogiaikana hyvänä. Ajattelin tämän merkkipaalun kunniaksi koota vähän yhteenvetoa siitä, millaisia kirjoja tuohon porukkaan mahtuukaan ja mitkä ovat olleet omia suosikkejani ja inhokkejani. Ensimmäisenä seuraa lista kaikista noista sadasta listan kirjasta, jotka ovat mahtuneet blogihistoriaani. Bloggaukset pääset lukemaan klikkaamalla linkkiä.

2012:

1) Sarah Waters: Fingersmith (Silmänkääntäjä)
2) Haruki Murakami: Sputnik rakastettuni

2013:

3) Edgar Allan Poe: Kuilu ja heiluri
4) David Mitchell: Pilvikartasto
5) Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä
6) Edgar Allan Poe: Usherin talon tuho
7) John Irving: Oman elämänsä sankari
8) P. G Wodehouse: Kiitos Jeeves
9) Edgar Allan Poe: Varastettu kirje
10) Ian McEwan: Sovitus
11) Albert Camus: Rutto
12) Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
13) Jeanette Winterson: Intohimo
14) Patrick Süskind: Parfyymi
15) Victor Hugo: Kurjat
16) Bernhard Schlink: Lukija
17) Bret Easton Ellis: Alta nollan
18) George Orwell: 1984
19) Douglas Adams: Sielun pitkä pimeä teehetki
20) Zadie Smith: Valkoiset hampaat
21) Arthur Golden: Geishan muistelmat
22) Patrick Süskind: Kyyhkynen
23) J.R.R. Tolkien: Hobitti
24) W.G. Sebald: Austerlitz
25) Milan Kundera: Tietämättömyys
26) Sylvia Plath: Lasikellon alla
27) Haruki Murakami: The Wind-up Bird Chronicle
28) Alice Walker: Häivähdys purppuraa
29) Robert Louis Stevenson: Aarresaari
30) Paul Auster: New York -trilogia
31) Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee
32) Aisopos: Faabelit
33) Robert Louis Stevenson: Tri Jekyll ja Mr. Hyde
34) Carol Shields: Kivipäiväkirjat
35) Hanif Kureishi: Lähtö
36) Joyce Carol Oates: Blondi
37) Ian McEwan: Lauantai
38) H. G. Wells: Maailmojen sota
39) Ian McEwan: Sementtipuutarha
40) Haruki Murakami: After the Quake
41) Francoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
42) Aleksander Solzenityn: Ivan Denisovitsin päivä
43) John Irving: Garpin maailma
44) Joyce Carol Oates: Black Water
45) John Irving: Ystäväni Owen Meany
46) Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani
47) Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
48) M. Agejev: Kokaiiniromaani
49) Patricia Higsmith: Lahjakas herra Ripley
50) Bret Easton Ellis: Glamorama
51) Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
52) Chuck Palahniuk: Tukehtuminen
53) Slavenka Draculic: Aivan kuin minua ei olisi
54) James M. Cain: Vahinko kello kaulassa
55) Alessandro Baricco: Silkki
56) Julian Barnes: Flaubertin papukaija
57) H. G. Wells: Tohtori Moreaun saari
58) Nikolai Gogol: Nenä
59) Peter Hoeg: Lumen taju
60) John Buchan: 39 askelta
61) Marguerite Duras: Rakastaja
62) Sarah Waters: Tipping the Velvet
63) J. M. Coetzee: Hidas mies
64) Charlotte Perkins Gilman: Keltainen seinäpaperi

2014:

65) Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
66) Mary Shelley: Frankenstein  
67) Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
68) H.P. Lovecraft: Hulluuden vuorilla
69) Margaret Mitchell: Tuulen viemää
70) Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
71) Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
72) H. G. Wells: Aikakone
73) Nathanel West: Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts
74) Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen
75) Jeanette Winterson: Ihoon kirjoitettu
76) Dostojevski: Kirjoituksia kellarista
77) Marguerite Duras: Lol V. Steinin elämä
78) Samuel Becket: Malone kuolee
79) Jonathan Swift: Vaatimaton ehdotus
80) Knut Hamsun: Nälkä
81) Isaac Asimov: Säätiö
82) Ian McEwan: Black Dogs
83) John Leland: Fanny Hill
84) Fedor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
85) Erica Jong: Lennä, uneksi
86) Samuel Beckett: Malone kuolee
87) Madame de la Fayette: Clevesin prinsessa
88) Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa
89) Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja
90) Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
91) Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä
92) Albert Camus: Kapinoiva ihminen
93) William S. Burroughs: Nisti
94) William S. Burroughs: Hämy
95) Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit
96) Margaret Atwood: Yli veden
97) Siri Husvedt: Kaikki mitä rakastin
98) James Ellroy: Musta Dahlia
99) Katharina Blumin menetetty maine
100) Jonathan Franzen: Muutoksia

Näihin sataan kirjaan mahtuu niin uskomattomia mestariteoksia kuin täysiä turhakkeitakin, joiden lukemisesta en nauttinut. Seuraavassa listaan muutamia suosikkejani ja inhokkejani ja nostan esiin muutaman todellisen yllättäjän, klassikkojen helmen sekä kirjan, jonka loppuunlukeminen oli todellinen työvoitto. Kursiivilla olevissa teksteissä lainaan itseäni, ne on poimittu kyseisistä bloggauksista.

Suosikit TOP 3:

1. Victor Hugo: Kurjat

"Tuskinpa on kirjallisuuden historiassa kuvattu kovinkaan monta yhtä sympaattista rakastavaisten toisiinsa tutustumista. Yleisesti ottaen ikusena Pariisi-fanina oli hauska lukea tuttuihin paikkoihin sijoittuva teos."

"En muista, koska viimeksi olisin niin ihastunut kirjan henkilöihin. Useimmiten Cosetten tyyliset naikkoset ärsyttävät ja Mariuksen tapaiset  miehet haukotuttavat minua, mutta jostakin syystä Hugo sai minut rakastumaan hahmoihinsa."

2. Margaret Mitchell: Tuulen viemää



"Tuulen viemää oli monitasoinen, taitava, uskomaton ja yllättävä. Luin kirjan viimeiset sivut täpötäydessä junassa. Jos olisin lukenut ne yksinäisyydessä, olisin luultavasti itkenyt kovaäänistä vollotusitkua, ihan jo siitä hyvästä, että antoisa, ihana ja pitkään kestänyt lukukokemus oli päättymässä."

3. Joyce Carol Oates: Blondi

"Pohjimmaisena kirjasta jäi hämmentynyt, surumielinen ja ahdistunut olo. Koin kirjan henkisen tason lisäksi yllättävän fyysisesti enkä vieläkään oikein ymmärrä, miten "pelkkä kirja" voi saada aikaan niin vahvoja tunteita. Pelottavaa. Lähes tuhat sivua alati kasvavaa ahdistusta, joka ilmenee sekavuuden lisääntymisenä (lauseet on esimerkiksi yhdistetty toisiinsa usein &-merkillä ja teksti on hengästyttävää), ironista ja ilkkuvaa, lukijaakin syyllistävää kerrontaa sekä tieto siitä, että teoksen taustalla on oikea tarina, oikeasti elänyt elämässään eksyksissä ollut nainen, ei tee teoksen lukemisesta mitenkään helppoa. Silti on todettava, että lukeminen todellakin kannatti ja annettava tälle oudolle, hirvittävälle, mutta lumoavalle teokselle viisi tähteä."

Inhokit TOP 3:

1. Hanif Kureishi: Lähtö

"En muista olenko lukenut koskaan aiemmin kirjaa, jonka päähenkilö olisi ollut yhtä vastenmielinen. Lähdön päähenkilö on onneton nyhverö ja pelkuriraukka, joka ei millään tavalla saa sympatioitani puolelleen. Hän muun muassa miettii, ettei tahdo olla viimeisinä hetkinä liian läheinen vaimonsa kanssa, jos vaikka sattuukin huomaamaan, ettei tahdokaan lähteä. Anteeksi siis mitä?"

2. M. Agejev: Kokaiiniromaani

"Kokaiiniromaanin tapahtumat sijoittuvat 1910-luvulle ja sen päähenkilössä on jotakin samaa kuin Camus'n sivullisessa. Hän on tunteeton, itsekeskeinen ja varsin epämiellyttävä tyyppi. Sivullisen lakonisuus ihastutti mutta Kokaiiniromaani aiheutti vain vastenmielisiä tunteita. Etenkin päähenkilön suhtautuminen köyhään, leskeksi jääneeseen äitiinsä, raivostutti ja ällötti. Kuten nimestäkin oli pääteltävissä, loppupuolella päähenkilö vielä koukuttuu kokaiiniin ja loppu on harvinaisen onneton ja kylmä, niin kuin kuvitella saattaa."

3. Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja

"Mää en vaan tajunnut. Ahdisti, ärsytti, oksetti ja turhautti. Kovasti samoja tunteita siis kuin hiljattain lukemani Beckettin kirjojen kanssa. Näyttäkää minulle mainio kirjallisuuden nobelisti niin minä näytän teille iloisen naaman. Tämä tällainen ei ole sitä, mitä kutsuisin hienoksi kirjallisuudeksi. Tämä tällainen on sitä, mitä joku vakavastiotettava kriitikko on joskus ylistänyt ja sitten lammasmaiset laumat menevät perässä siihen ylistykseen, vaikka eivät mitään ymmärtänetkään, kun eivät halua leimautua tyhmiksi junteiksi."

Yllättäjät TOP 3:

1. Patrick Süsking: Parfyymi

"Parfyymin erikoisuus ja kirjallinen saavutus on se, että sen kaikki tapahtumat ja kuvailu tehdään hajuaistin, hajujen, tuoksujen, löyhkän, aromeiden ja lemun, kautta. Juuri se, että Grenouillelta puuttuu haju, tekee hänestä yhteiskunnan hylkiön, kummallisen ja eristyneen miehen, jonka karmivuutta muut ihmiset eivät osaa perustella itselleen. Ja miksi osaisivatkaan, eihän hajuaistin voimaan kiinnitetä yleensä huomiota."

2. Arthur Golden: Geishan muistelmat

"Yleisesti ottaen olen kyllä melkoinen musiikki/elokuva/kirja-fossiili. Ennen kaikki oli paremmin, viimeiseen kymmeneen vuoteen ei ole tehty enää mitään hyvää ja niin edelleen. Joskus tämä asenne saa aikaan sen, että suljen itseltäni hyviä asioita ennakkoluuloisuuteni ja tietämättömyyteni vuoksi. En esimerkiksi tiennyt, että Arthur Goldenin Geishan muistelmat on kiehtova kurkistus Japanin kulttuuriin ja historiaan, tunteellinen ja älykäs romaani, eikä mikään kevyt keski-ikää lähestyvien naisien hömppäkirja. Kiitänpä taas listaani tästäkin lukukokemuksesta."

3. Mary Shelley: Frankenstein

"Ihmisen moraali, vastuu, oikeustaju, suvaitsevaisuus ja suhtautuminen luontoon laitettiin halki poikki ja pinoon siten, että en voi uskoa tämän romaanin olevan jo lähes kaksi sataa vuotta vanha. Ainoa hieman häiritsevä tekijä teoksessa oli sen lukuisat kehyskertomukset, jotka lienevät ajalle ominaisia. Myös ylitsevuotava tunteellisuus, pyörtyilevät naiset ja voihkivat miehet kielivät vanhahtavuutta, mutta Eero Saarinen sai kaikki ait ja voitkin kuulostamaan luontevilta ja kauniilta.

Frankenstein oli niin erinomainen klassikkoromaani, että jos et ole tätä vielä lukenut, tee se heti kun mahdollista!"

Bonuksena klassikkojen helmi, todellinen yllättäjä

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

"Kirjan juonen kehittely oli hienoa ja hitaita suvantokohtia ei tarinaan mahtunut. Antoisinta oli kuitenkin teoksen hahmot ja etenkin Wolandin värikäs seurue. Kahdella jalalla kulkeva Begemot-kissa, hännystelevät Azazello, Hella ja Korovjev ja tietenkin itse Woland, lakoninen, jykevä ja tumma hahmo. Joukko kaivaa moskovalaisten kaapeista luurankoja toisensa jälkeen, tarttuu ihmisluonnon noloimpiin ja hävettävimpiin epäkohtiin ja tulee siinä samassa tökkineeksi lukijankin mieltä ja omaatuntoa kitkerillä huomautuksillaan ja havainnoillaan. Bulgakov tuo esiin kammottavan hauskalla tavalla ihmisen ahneuden, irstauden, hyväuskoisuuden ja turhamaisuuden.

Suosikkikohtauksessani Margarita saa Wolandilta voidetta, joka tekee hieman kulahtaneesta naisesta uskomattoman kaunottaren. Siinä samassa hän saa myös taidon ratsastaa näkymättömänä luudalla. Noidaksi muuttunut Margarita ratsastaa alasti luudallaan hurjana Moskovan katujen yllä ja minä hymyilin hämmentyneen riemukasta hymyä koko aamuisen työmatkani."

Kirja, jonka lukeminen oli todellinen työvoitto

Fedor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

"Olen siis iloinen, että luin kirjan, selätin yhden ison mörön. Kirja jätti jälkeensä ainakin sen, että en suhtaudu kauhulla hyllyssäni odottaviin venäläisiin klassikoihin vaan tavallaan jopa odotan niiden lukemista. Ehkä jo tämän vuoden aikana voisin tarttua johonkin yhtä suureen haasteeseen. Jos sinäkin tahdot selvitä Rikoksesta ja rangaistuksesta kunnialla, tarjoan tässä vielä muutaman
täsmävinkin:

1) Aseta itsellesi aikaraja. Lomaviikko/kuukausi/kesä/elämä saattaisi olla sopiva.
2) Kerro projektistasi mahdollisimman monelle, tee siitä julkinen tapahtuma, niin et luovuta niin helposti.
3) Etene pienin tavoittein. Vaikka lukisit vain 20 sivua päivässä, saat kirjan luettua sillä tahdilla jo 26 päivässä eli alle kuukaudessa! Tosin väittäisin, että parhaiten saat kirjasta irti, kun luet sitä noin 50 sivun päivävauhdilla. Sonja luki kirjan sadan sivun pätkissä ja systeemi toimi!
4) Älä luovuta, vaikka alku tuntuukin vaikealta. (Joko huomasitte, että nämä ohjeet ovat kuin ohjeita siitä, miten onnistua laihduttamisessa?)
5) Pysy kärryillä henkilöistä katsomalla netistä henkilöluettelo. Huomaa etenkin, että samaan henkilöön voidaan viitata sekä etu- että sukunimellä, isän nimellä ja lempinimellä (esim. Rodion "Rodja" Romanovits Raskolnikov). Ettet sitten kirjan puolessa välissä tajua, että kahdeksi eri ihmiseksi luulemasi hahmo olikin koko ajan yksi ja sama.
6) Pidä ennakkokäsityksesi kirjasta korkealla ja usko siihen myös lukiessasi. Saat varmasti enemmän irti, kun suhtaudut kirjaa positiivisesti kuin jos hoet itsellesi, miten tylsää ja ankeata tekstiä tämä onkaan.
7) Pssst, kirjassa on myös vähän rakkautta romantiikannälkäisille!
8) Tarina alkaa olla kunnolla juonivetoinen kirjan loppupuolella. Jos jaksat puoleenväliin, jaksat helposti loppuunkin."

Mahtuuko näihin sataan kirjaan teidän suosikkejanne? Oletteko samaa mieltä vai päätyisikö jokin minun suosikeistani kenties teidän listojenne hännille tai vastaavasti oletteko pitäneet omista inhokeistani? Kun saan seuraavat sata kirjaa luettua listalta, olen lukenut tuhannesta ja yhdestä kirjasta jo neljäsosan! Kohti seuraavaa etappia siis. Odotan innolla millaisia helmiä listalta vielä löytyykään!

Leffassa: Vadelmavenepakolainen (ennakkonäytös Vaasan taiteiden yönä 7.8.2014)

Kuva: Otava.

Vaasassa vietetään tänään Taiteiden yötä ja yhtenä herkkuna kaupunkilaisille tarjoiltiin ennakkonäytös lokakuussa ensi-iltansa saavasta Vadelmavenepakolainen-elokuvasta. Käsittämättömän harva oli oivaltanut tämän tapauksen hienouden, sillä teatterissa oli varsin tyhjää (vai onko tässä taas se ongelma, että vertaan kaikkea Turkuun?). Oma taiteiden yöni koostui kirjan lukemisesta kirjastossa samalla salamointia ihmetellen (tällä viikolla olen alkanut ymmärtää, mitä se Janne Tulkki oikein laulelikaan tulvivasta Pohjanmaasta...) sekä leffasta. Kuvittelin, että taiteilut jäisivät osaltani tähän, mutta olin näemmä väärässä. Asuntooni kantautuu jokin valtava möykkä, eikun siis musiikki, joten saa nähdä nukkuuko kaupungissa ensi yönä kukaan.

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen oli yksi viime vuoden parhaita lukukokemuksiani. Bloggaukseni kirjasta löytyy täältä. Olen viime aikoina katsonut onnettoman vähän elokuvia, enkä edes muista, koska viimeksi olisin käynyt teatterissa. Minun olikin suorastaan pakko tarttua tähän tilaisuuteen etenkin, kun kyseessä oli näin mielenkiintoinen tapaus. Hieman suoraan sanoen hirvitti, miten kirjan hieno, kajahtaneen yliampuva meininki oli saatu taltioitua leffaan, mutta todetaanko että yllättävä hyvin! Itselleen oli tosin hoettava sitä, että kirja ja elokuva ovat aina erilliset taideteokset, sillä muuten olisi saattanut ärsyttää. Kirjan tapahtumia oli leikattu valkokankaalle paremmin sopiviksi reilulla kädellä ja elokuva ei ampunut läheskään yhtä paljon yli kuin kirja. Joka lienee ihan hyvä asia, sillä jos kirja olisi toteutettu elokuvaksi yksi yhteen, olisi se ollut varmasti turhan rankkaa katsottavaa. Silti tuntuu näin jälkeen päin aika uskomattomalta, että elokuva oli lopulta herttaisen romanttinen siten, että se ei kuitenkaan tuntunut loukkaukselta kirjalle tai turhan äitelältä.

Elokuvan roolitus oli mielestäni mennyt aivan nappiin. Arvostan Mikaelia (tai siis Mikkoa) näytellyttä Jonas Karlssonia nyt vielä enemmän, kun luin, että hän on oikeasti ruotsalainen ja on opetellut suomenkieliset vuorosanat osaamatta lainkaan suomea. Ilmankos hänen suomensa kuulosti vähän hassulta, tai siis juuri niin hassulta kuin sen kuuluikin kuulostaa. Tuossa samassa jutussa myös mainitaan siitä, että ei ole ollut itsestään selvää, että leffaan on voitu palkata ruotsalainen pääosan esittäjä. Olen niin iloinen, että tiimi on tehnyt oikean valinnan. Suomalaisia elokuvia vaivaa usein se, että niissä toistuu aina sama näyttelijäkaarti. Tämäkin pääosa olisi ollut kovin toisenlainen, jos sitä olisi näytellyt vaikkapa Jussi Vatanen, joka tosin olisi loistanut Mikkona omalla tavallaan, yhtään sitä epäilemättä. Naisnäyttelijätkin olivat mahtavia rooleissaan, etenkin Mariaa näytellyt Josephine Bornebusch ihastutti.

Olisin mielelläni herkutellut vielä enemmän ruotsalaisen elämän kuvauksilla, pätkillä ruotsalaisista tv-ohjelmista ja musiikista. Leffan huippukohta on ruotsalaisen joulun viettäminen ja mielestäni oli niin mainiota, että leffaan oli otettu mukaan kirjassakin ollut maininta Kalle Ankan joulutervehdyksestä (kyllä vain, Ruotsissa on kaikki toisin, Suomessa joulutervehdyksen antaa Samu Sirkka). Visuaalisilla kikoilla leffaan oli saatu mukaan hienosti Ruotsia ihannoivaa tunnelmaa. Ruoho oli vihreää, vadelmaveneet punaisia ja liput kirkkaan sinikeltaisia.

Elokuva ei pysty läheskään samaan kuin mihin Nousiaisen kirja pystyi (samanaikaiseen röhönauruun, kauhistukseen ja myötähäpeään), mutta se oli kuitenkin hyvin viihdyttävä, varsin oivaltava ja kaikessa kauheudessaan lopulta söpö (mikä sopii hyvin, jos sattuu tykkäämään onnellisista lopuista). On vaikeaa kuvitella, miten elokuvaan olisi suhtautunut, jos ei olisi lukenut kirjaa, mutta luulen että silloin olisi ollut vähemmän kriittinen ja pitänyt siitä kenties jopa enemmän. Siitä, että naiset saavat elokuvissa hakata miehiä mielensä mukaan ja se on ihan ok (ja yleisön reaktioista päätellen jopa hauskaa) en tykkää. Tykkään kuitenkin hyvin käsikirjoitetuista, roolitetuista ja visuaalisesti loppuun asti harkituista elokuvista ja voin sanoa käsi sydämellä, että tämä oli sellainen.

Kirjaa lukiessani hihittelin usein myös itselleni ja niin kävi elokuvissakin. Oivalsin, että Vaasa oli aika mainio paikka tämän leffan katsomiselle, kun ennen elokuvan alkua paikalleen matkallaan ollut nainen törmäsi vahingossa polveeni ja sanoi "Ursäkta". Minä hämmennyin tuosta ruotsinkielisestä sanasta niin, etten osannut vastata mitään takaisin, menin ihan lukkoon ja hymyilin vaan. Minulla taitaa olla vielä aika paljon matkaa, jos aion pyrkiä Mikael(a) Anderssoniksi.

Kaiken kaikkiaan elokuvakäynti oli varsi ilahduttava ja piristävä. Suosittelenkin piristävää leffakäyntiä teillekin! Elokuvan ensi-ilta on 3. päivä lokakuuta.

Niin ja joo. Pakkohan kai se on mainita. Kröhöm. Leffassa oli myös Tommi Korpela. Alasti.


Vadelmavenepakolainen (2014)
Ohjaaja: Leif Lindblom
Pääosissa: Jonas Karlsson, Josephine Bornebusch, Frida Hallgren, Jarmo Mäkinen, Armi Toivanen, Tommi Korpela, Kari-Pekka Toivonen, Elina Knihtilä
Ensi-ilta: 3.10.2014
Kesto: 1h 33 min

James Ellroy: Musta Dahlia

Vuonna 1947 tummahiuksinen näyttelijätär Elizabeth Short löytyi Los Angelesin kadulta raa'asti surmattuna. Tapausta ei koskaan pystytty selvittämään ja se on jäänyt kummittelemaan monien mieleen kuuluisana ratkaisemattomana murhatapauksena. Erityisen voimakkaasti tapaus on vaikuttanut kirjailija Jamer Ellroyhin, joka on kirjoittanut murhan pohjalta romaaninsa Mustan Dahlian (josta on tehty myös leffa, joka on arvosteltu IMDB:ssä alle kuuden pisteen elokuvaksi, joten tuskinpa sitä kannataa katsoa)...

Musta Dahlia on tarina pakkomielteestä. Kaksi poliisimiestä, entistä nyrkkeilijää, ystävää ja samaa naista rakastavaa toverusta tutkivat tapausta yhdessä. Kummallakin on omat pakkomielteensä, jonka vuoksi kammottava murha ei jätä heitä rauhaan. Keinot tapauksen selvittämiseen eivät aina ole ammattimaisia ja miesten käytös ja ihmissuhteet on usein kaukana normaalista. Kirjaa vaivasikin miellyttävien hahmojen puute ja äijäily, joka oli toisinaan melko lapsellistakin. Ellroyn teksti oli välillä kuin teinipojan kirjoittamaa, mutta ajoittain rikos- ja poliisimaailman kuvaus sanontoineen ja tyyleineen oli hämmästyttävän terävää.

Mustassa Dahliassa oli periaatteessa kaikki ne ainekset, joka tekee dekkarista hyvän ja ratkaisematon murha loi automaattisesti upean synkän taustan teokselle. Silti kirja oli jotenkin kummallisen heppoinen. Elegian tavoin en ymmärtänyt miesten pakkomielteitä. Kirjan loppupuheessa Ellroy toteaa, että hänen oma äitinsä on murhattu ja äidin ja Elizabeth Shortin kohtalot ovat kietoutuneet yhteen hänen mielikuvissaan eivätkä ole jättäneet häntä rauhaan. Tässä valossa kummalliset pakkomielteet ja näennäisen heppoiset motiivit on helpompi ymmärtää. Ellroy on tainnut kirjoittaa kirjaa lopulta lähinnä itselleen, tilinpäätöksenä mieltään vaivaaville pakkomielteille.

Osallistun kirjalla Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.

Kirjailija: James Ellroy
Kirja: Musta Dahlia (suom. Juha Ahokas)
Alkuperäinen kirja: Black Dahlia (1987)
Mistä hankittu: Kirjastosta
Sivumäärä: 458
Arvostelu: ★★

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Heheeei, olen palannut! Ihana vaikkakin liiankin lämmin ja muuttopuuhien takia stressaava etätyöheinäkuu on nyt takana ja muuttolaatikot kannettu uuteen osoitteeseen. Eilen palasin uuden asunnon muuttokaaoksen keskeltä arkirutiinieni pariin Vaasaan. Oli ikävää lähteä taas yksikseen toiselle puolelle Suomea (kun saa olla paljon yhdessä niin miehen kuin koirankin kanssa, on lähteminen aina niin kovin vaikeata), mutta huomasin taas nämä Vaasa-elämän hyvätkin puolet. Pitkä junamatka, jolloin saa uppoutua lukemiseen, meri ja vakiokuntosali, joka tuntuu jo hyvin omaltani ja kodikkaalta. Huomenna ajattelin piipahtaa kirjastoon, jonne myös on mukavaa palata kuukauden tauon jälkeen. Vaasa ei tunnu kodilta, mutta Vaasa tuntuu kodikkaalta, turvalliselta ja näin kesäisin varsin kauniilta. Vaikea uskoa, että kirjoittelen tätä tekstiä saman päivän iltana, jolloin kastuin läpimäräksi kävellessäni ukkosmyrskyn läpi töistä kämpille ja pohdin, että näinkö tämä kaupunki taas toivottaa minut tervetulleeksi...

Taisin jossakin aiemmassa muuttovalituspostauksessani mainita, että luin heinäkuun aikana vain kaksi (2, deux, two, zwei) kirjaa! Tuomas Kyrön Liitto äänikirjana oli ensimmäinen ja tämä Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin oli toinen. Vaikka en lämmennytkään Härkösen rasittavalle Ei kiitos -kirjalle, lämpesin kovastikin Miki-kirjaformaatille. Jonkin erityistapauksen kunniaksi (eipä tainnut olla kummoinen tapaus, kun en sitä enää muista, ehkä vain tavallista ankeampi kevätpäivä) sallin itselleni luvan ostaa yhden Miki-kirjan ja valitsin tämän Hustvedtin paljonpuhutun ja -ylistetyn kirjan, joka kuuluu 1001-listalle. Kirja on myös kirjabloggaajien suosiossa ja on myös kaikkien aikojen paras kirja -listalla.

Kaikki mitä rakastin sijoittuu taidemaailmaan New Yorkiin. Minäkertoja Leo tutustuu erikoiseen ja toisinaan tasapainottomaan taiteilijaan Billiin. Miehet ystävystyvät ja saavat kumpikin poikalapsen samoihin aikoihin. Perheet viettävät tiivistä (sanoisin, että epäilyttävänkin tiivistä) elämää. Pojat kasvavat yhdessä, ihmissuhteet kehittyvät, muuttuvat ja loppuvat. Jokseenkin tavanomaisena alkanut tarina alkaa kasvaa kehystään suuremmaksi ja saa melko kummallisia piirteitä. Ihmisten elämän kuvaamisen ohella Hustvedt ripottelee taikinaansa taitelijoita, sivistyssanoja ja erikoisia kuriositeetteja. Ihan kuin hän olisi halunnut päästä vähän pätemään.

Kaikki mitä rakastin oli poikkeuksellisella tavalla omituinen. Se oli tavallaan vähäeleinen, mutta sisälsi kuitenkin niin paljon elementtejä, että osa kikkailuista meni ohi. Pidin kuitenkin taiteen läsnäolosta. Billin rakentelemien lasilaatikkotaideteosten kuvailu oli lumoavaa luettavaa ja tietty boheemi elämänasenne, joka puski kirjasta ulos, oli raikasta ja tarttuvaakin. Olin jostakin syystä etukäteen ajatellut, että kirja tulisi olemaan kaunis ja herkkä - sitä se ei ollut missään tapauksessa.

Hustvedt kuljetti tarinaansa eteenpäin omalaatuisilla lauseilla, hämmentävillä hahmoilla ja toisinaan paikallaan polkien mutta toisinaan eteen päin valtavalla vauhdilla rynnäten. Kirja ei keskimäärin ollut makuuni, mutta jotakin hyvin omalaatuista, lukemisenarvoista, kiehtovaa ja näin jälkeenpäinkin pohdituttavaa siinä oli. Silti minua vaivasi tunne siitä, että Hustvedt on tehnyt valtavan määrän taustatyötä, eikä ole halunnut jättää siitä mitään pois, vaan on tunkenut kaiken kirjaan, sopi se sinne tai ei. Koin runsauden huvittavasti siten, että ihan kuin nuo kaikki tiedot eivät olisikaan syventäneet käsitystä kirjan maailmasta tai sen hahmoista vaan Hustvedtista itsestään. Se ei kuitenkaan liene kirjallisuuden tarkoitus. Kaikki mitä rakastin oli kuitenkin ihan näppärä lukuromaani, jota voisin suositella luettavaksi kaikille uteliaille lukijoille, jotakin uutta ja erikoista kaipaaville sekä taiteen ystäville

Kirjailija: Siri Hustvedt
Alkuperäinen kirja: What I loved, 2003
Luettu kirja: Kaikki mitä rakastin (suom. Kristiina Rikman)
Arvostelu:  ★★★