tiistai 31. joulukuuta 2019

Lukuvuosi 2019 paketissa

Vuoden viimeinen päivä ja perinteinen katsaus kuluneeseen lukuvuoteen on (taas) täällä. 2019 oli sekä elämäni ihanin että hurjan rankka. Paljon tapahtui, mutta lopulta lähes kaikki tapahtumat olivat positiivisia, joka on ihan mukavaa vaihtelua elämään, joka on toisinaan murjonut kovastikin. Tavoitteenani oli lukea sata kirjaa, luin yhdeksänkymmentä. Se on ihan hullun paljon sekin, etenkin kun ottaa huomioon millainen tämä vuosi on ollut. Listaprojektit eivät edenneet niin kuin ehkä olisin toivonut, mutta etenivätpä kuitenkin. En ehkä osaa olla jatkossakaan asettamatta itselleni lukutavotteita, joku viehätys siinä harrastuksen tavoitteellistamisessa on. Ensi vuodesta tulee varmasti ihan yhtä hullu tai jopa hullumpi kuin kuluneesta vuodesta, joten en osaa yhtään sanoa, miten käy lukuharrastuksen. Se selvinnee sitten myöhemmin. Tässä siis kooste kuluneesta vuodesta ja sen kirjoista. En voi taas kuin ihmetellä, mihin aika oikein katosi. Tammikuusta tuntuu olevan vain pari sekuntia.

Tammikuu

Oho, luinpa näemmä paljon. Vuosi alkoi sairaslomalla. Tammikuun vielä ajattelin, että työt aiemmassa työpaikassani jatkuvat, kunhan siellä saadaan asiat järjestykseen ja olen työkykyinen. Tammikuussa oli hienoja ilmoja, lenkkeilin paljon, ihmettelin uutta terveyttäni ja paranin hurjaa vauhtia.


1) Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
2) Jojo Moyes: Jos olisit tässä (äänikirja)
3) Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (äänikirja)
4) Uwe Timm: The Invention of Curried Sausage
5) Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous (äänikirja)
6) Mari Ahokoivu: Oksi (sarjakuva)
7) Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä (äänikirja)
8) Pulkkis ja Vähäkylä: Muumeista miljoonabisnes
9) Clare Mackintosh: Minä näen sinut (äänikirja)
10) Roxane Gay: Bad Feminist (e-kirja)
11) Rainbow Rowell: Eleanor & Park
12) Charles Dickens: Suuria odotuksia

Helmikuu

Helmikuusta ei jäänyt mitään kovin erityistä mieleen. Talvi jatkui lumisena, minä luin ja lenkkeilin. Menin keikalle pitkästä aikaa, Korpiklaani oli hyvä. Kuun puolessa välissä sairasloma loppui ja työttömyys alkoi, se oli kova pala. Epävarmuus oli inhottavaa. Kävin paljon salilla, kun nostokielto oli päättynyt, se ja ystävät auttoivat pitämään järjissään. Koukutuin Instagramiin ja sen kirjayhteisöön.


13) Kelsey Miller: I'll be there for you (äänikirja)
14) Debbie Tung: Quiet girl in a noisy world (sarjakuva)
15) Pekka Kytömäki: Aattelu rulettaa: palindromirunoja (runokirja)
16) Sarah Crossan: Yksi (e-kirja)
17) Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt (sarjakuva)
18) Lauri Lee: Siideriä Rosien kanssa
19) Helena Ruuska: Hugo Simberg, pirut ja enkelit

Maaliskuu

Maaliskuussa alkoi tapahtua rytinällä. Sain kuulla, että kaikesta yrityksestä huolimatta minua ei saanut palkata takaisin vanhaan työpaikkaan. Olin epätoivoinen, pari päivää. Olin hakenut vakituista virkaa muualta ja käynyt haastattelussa, en vain uskonut yhtään mahdollisuuksiini. Muutama päivä sen jälkeen, kun sain tietää, että töitä ei ole, minulle soitettiin tuolta uudesta paikasta ja sain tietää että minut oli yksimielisesti valittu paikkaan. Aloin melkein (!) uskoa kohtaloon ja siihen, että kaikki järjestyy parhaimmalla mahdollisella tavalla. Maaliskuun lopussa lomailin, kävin muun muassa Ateneumissa ihailemassa Hugo Simbergin töitä. Vietettiin läksiäisiä vanhojen työkavereiden kanssa. Haikeutta ja iloa ilmassa! Ihmettelin terveyttäni, juoksin ensimmäistä kertaa kuukausiin kympin, puoli vuotta ensimmäisen leikkauksen jälken. 


20) Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen (äänikirja)
21) The Dirt, Törkytehdas
22) Sarah Andersen, Elämänhallinta on illuusio (sarjakuva)
23) Paula Nivukoski, Nopeasti piirretyt pilvet
24) Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi
25) Hannu Linkola: Du & jag Kent - Rakkaus kuin laulut joita kuulemme
26) Linda-Maria Roine, Venla Pystynen: Mercedes Bentso - Ei koira muttei mieskään (äänikirja)
27) Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Huhtikuu

Huhtikuun alkupuolella aloitin työt ja lukutahti hiipui. Oli ihanaa olla pitkästä aikaa töissä! Pääsiäinen teki huhtikuun viimeisistä viikoista mukavan lyhyitä, pehmeä lasku. Kevät alkoi tehdä tuloaan rytinällä.


28) Minna Rytisalo: Rouva C.
29) Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muttuu (äänikirja)
30) Kankila ym.: Työstäkieltäytyjän käsikirja
31) Tara Westover: Opintiellä
32) Petri Silas: Alexi Laiho - Kitara, kaaos & kontrolli

Toukokuu

Toukokuussa oli yhtäkkiä ihan kesä. Töissä alkoi tapahtua, kun henkilö, jonka oli tarkoitus olla työparini, vaihtoi yllättäen työpaikkaa ja jätti minut aika tyhjän päälle, kahden ihmisen työtaakan alle. Hirvitti, mutta alusta asti oli selvää, että tämä on hyvä juttu. Ilmapiiri muuttui välittömästi ja aloin tosissani rakastaa työtäni. Tilanne oli niin haastava, etten voinut kuin nauraa ja yrittää parhaani. Työstressi oli paikoin kova, mutta se miten paljon töistäni pidin, piti vaakakupin plussan puolella koko vuoden, ainakin lähestulkoon koko ajan. Toukokuussa piipahdin myös Helsingissä ystävien (entisten työkaverien) kanssa katsomassa teatterissa Kissani Jugoslavian. (Tammikuussa koittaa samalla porukalla Medusan huone -matka, tästä alkaa tulla perinne!).


33) Enni Mustonen: Sotaleski (äänikirja)
34) Nieminen, Vehkoo: Vihan ja inhon internet (sarjakuva)
35) Emmi Valve: Gil gang bang bang (sarjakuva)
36) Revi Se (runokirja)
37) Suffragettien city (sarjakuva)
38) Rothfuss: Tuulen nimi
39) Ruth Ware: Nainen hytissä 10 (äänikirja)
40) Strömquist: Einsteinin vaimo (sarjakuva)

Kesäkuu

Kesäkuun huippuhetket olivat musiikkia: Slipknot Hyvinkään Rockfesteillä ja Helsingin Tuskassa mm. Anthrax, Slayer ja Behemoth, koko vuoden suurin musiikkirakkauteni. Kiirettä ilmeisesti piti, päätellen siitä miten vähän luin.


41) Aila Meriluoto: Vaarallista kokea
42) Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi

Heinäkuu

Heinäkuussa lomailin (maailman fiksuin idea ottaa lomaa siitä huolimatta, että oikeita lomia ei ole vielä kertynyt, muuten en ehkä olisi säilynytkään järjissäni). Retkeilin paljon, juhlin 100-vuotiasta mummuani, kummityttöni ristiäisiä ja kävin kääntymässä Laukaalla John Smith Rock -festareilla. Lähinnä loma meni kuitenkin talon sokkelin tasoittamispuuhissa, ei olisi etukäteen uskonut, miten hidasta hommaa se on. Sää suosi lomailijaa, loppukuusta osallistuin pitkästä aikaa lukumaratonille.


43) Tove Jansson: Kuuntelija
44) Tommi Liimatta: Jeppis
45) Herman Koch: Naapuri (äänikirja)
46) Dostojevski: Idiootti
47) Coraline (sarjakuva)
48) Gustafsson: Korpisoturi

Elokuu

Elokuussa oli luvassa vielä yhdet festarit, Liedon Smugglerrok ystävien kanssa. Latasin akut loppuvuoden tarpeisiin Mokoman keikalla ja nappasin vielä biisilistankin. Elokuussa oli yhden ystävän polttarit, paljon salia ja paljon terassin öljyämistä. 


49) Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (äänikirja)
50) Lauri Ahtinen: Eropäiväkirja (sarjakuva)
51) Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä
52) L.M. Montgomery: Pieni runotyttö
53) Christiane F.: Huumeasema Zoo
54) Primo Levi: Tällainenko on ihminen
55) Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin

Syyskuu

Kesän viimeisenä päivänä sain öljyttyä terassin loppuun, sitten alkoivat syksyn sateet, jotka jatkuvat muuten vieläkin. Syyskuussa kävin entisten työkavereiden kanssa risteilyllä, juhlin häitä ja tein hullun lailla töitä.


56) Jean Untinen-Auel: Luolakarhun klaani
57) Jojo Moyes: Elä rohkeasti (äänikirja)
58) Petra Tanninen: Erityisen herkkää elämää (sarjakuva)
59) Juha Itkonen & Kjell Westö: 7+7 levottoman ajan kirjeitä (e-kirja)
60) Margaret Atwood: Nimeltään Grace

Lokakuu

Lokakuu jäi mieleen kaikkein kiireisimpänä työkuukautena, en ymmärrä missä välissä olen lukenut kaikki nämä kirjat! Luin myös todella vaikuttavia kirjoja, parhaiten jäi mieleen se, miten kovasti Antti Röngän Jalat ilmassa kolahti koulukiusauskuvauksen vuoksi. Lokakuu alkoi perinteisesti Turun kirjamessuilla, jossa kävin taas joka päivä. Loppukuusta suuntasin Helsingin kirjamessuille. Messuviikonlopusta jäi erityisen hyvin mieleen kohtaamiset Instagramista tuttujen ihmisten kanssa sekä perjantai-illan Bloodred Hourglassin ja Insomniumin keikka ystävän kanssa. Kiva viikonloppu, vaikka Helsingin messut ovatkin minulle liian isot ja uuvuttavat.


61) Artemis Kelosaari: Aaveiden Turku
62) Petri Tamminen: Musta vyö (e-kirja)
63) Hanna Gustavsson: Yölapsi (sarjakuva)
64) Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti
65) Anni Saastamoinen: Sirkka (äänikirja)
66) Antti Rönkä: Jalat ilmassa (e-kirja)
67) Lucinda Riley: Seitsemän sisarta (äänikirja)
68) Ulla Donner: Sontaa (sarjakuva)
69) Niilo Sevänen: Winter's Gate (äänikirja)
70) Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 1, Cobray (äänikirja)
71) Edouard Louis: Ei enää Eddy

Marraskuu

Marrakuussa olin aivan poikki, eikä tapahtunut oikeastaan juuri mitään, vaikka toisaalta tapahtui valtavasti.


72) Marko Hautala: Leväluhta
73) Televisio lapset (esseekokoelma)
74) Suvi Vaarla: Westend (e-kirja)
75) J.P. Ahonen: Perkeros (sarjakuva)
76) Edna O'Brien: Paheellinen elokuu

Joulukuu 

Joulukuussa otin spurtin Helmet-haasteen kanssa, se näkyy suurena kirjojen määränä. Kävin taas Helsingissä, Amon Amarthin ja Arch Enemyn keikalla. Lomailin koko loppukuun ja lomailuun on kuulunut kunnon kooma, ainakin kahdet päikkärit päivässä. Uuteen vuoteen toivon siirtyväni hiukan energisempänä. Odotan innolla mitä vuosi 2020 tuo tullessaan!


77) Ulla Donner: Spleenish (sarjakuva)
78) Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut (e-kirja)
79) Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani
80) Arttu Tuominen: Verivelka
81) Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia (e-kirja)
82) J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (äänikirja)
83) Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen (e-kirja)
84) Ari Folman: Anne Frank's Diary (sarjakuva)
85) Pajtim Statovci: Bolla
86) Anu Silfverberg: Äitikortti (e-kirja)
87) Silvia Hosseini: Pölyn ylistys (e-kirja)
88) Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen (e-kirja)
89) Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin (e-kirja)
90) Laura Kosonen: Suomi synnytti: kätilöiden kertomaa (e-kirja)


2020 luin siis 90 kirjaa, joista:
- 19 oli äänikirjaa
- 16 oli sarjakuvaa
- 2 oli runokirjaa
- 14 oli e-kirjaa.

Listoiltani luin kirjoja seuraavasti:
- 1001 listalta 10 kirjaa, tilanne nyt 256/1001
- Keskisuomalaisen listalta 2 kirjaa, tilanne nyt 90/100 (huomasin juuri, että Helkavirsiä puuttuu tästä vuosilistauksestani!)
- Suomalaiset suosikit -listalta en lukenut tänä vuonna yhtään kirjaa, tilanne edelleen 35/100.
- Kaikkien aikojen paras kirja -listalta luin yhden kirjan, tilanne siis nyt 93/142.

Tästä on hyvä jatkaa. Ihanaa uutta vuotta, nähdään taas 2020!

maanantai 30. joulukuuta 2019

Helmet-haasteen 2019 yhteenveto

Hahaa! Teen näin joka vuosi! Kun vuotta on jäljellä pari viikkoa totean, että niin vain jäi Helmet-haaste kesken, ei voi mitään, luovutan. Mutta sitten, kun vuoden viimeiset päivät alkavat olla käsillä, jotain napsahtaa päässä ja hullu suorittaja saa vallan. Luettujen kirjojen kaivelulla, haastekohtien järjestelyllä ja muutamalla (lyhyellä) täsmäkirjalla saan lopulta haasteen suoritettua ja päähäni jonkinasteisen, varsin kyseenalaisen, rauhan. Sen kuitenkin tunnustan, että nyt olen käyttänyt aiempaa enemmän mielikuvitusta joissakin noissa kohdissa, kuitenkin niin, että omatuntoni on riittävän puhdas. Olen myös blogannut näistä aika harvasta, mikä tietysti vähän harmittaa. Tänään julkaistaan kuitenkin uusi, vuoden 2020 Helmet-lukuhaaste, joten siirryn kohti uutta hulluutta. Vuoden päästä ollaan sitten taatusti taas samassa tilanteessa! (Kai sekin on eräänlainen taito, että osaa ottaa stressiä kaikista mukavimmistakin harrastuksista?)

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
: Aila Meriluoto, Vaarallista kokea

"Aila tuli ja sanoitti sen, mitä olin koko viikon ajatellut. Eräänä kauniina kesäpäivänä nimittäin mietin, että miten täydellistä on ja sitten mietin, että kohta tämäkin on ohi. Toisena päivänä havahduin siihen, että olen ihan kohta 40-vuotias ja vaikkei se mikään katastrofi olekaan, on silti niin paljon mitä haluaisin tehdä vielä kolmekymppisenä mutta en ehkä ehdi ja kohta tulee vanhuus ja kuolema. Täytin siis maaliskuussa 32... Minusta tuntuu että kannan sisälläni jatkuvasti jotakin suurta surumielisyyttä ihan syyttä, että se on perusluonteenpiirteeni, jota elämänkokemukseni ovat varmasti vahvistaneet. Että miksi ei voisi nauttia hetkestä, miksi pitää aina niin kärsiä? Ja jatkuvasti analysoida ja ajatella."


2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä: Lucinda Riley, Seitsemän sisarta (äänikirja)

3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue: Pekka Kytömäki, Aattelu rulettaa (runokirja)

4. Kirjailijan ainoa teos: Petra Tanninen, Erityisen herkkää elämää (sarjakuva)

5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi: Helena Ruuska, Hugo Simberg, Pirut ja enkelit

6. Rakkausromaani: Rainbow Rowell, Eleanor & Park

7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt: Paula Nivukoski, Nopeasti piirretyt pilvet

" Kaiken tämän tuttuudentunteen ja siitä aiheutuneen viehtymyksen lisäksi Nivukosken kieli hurmasi minut. Hän kirjoittaa tavattoman aistivoimaisesti. Tarina on täynnä tuoksuja, ääniä, kutittavia heiniä, jalan alla rahisevaa hiekkaa, karheaa kangasta, rystysten kirveleviä haavoja. Tämä kirja oli ihana, koskettava ja upea kaikin puolin, toivon sen päätyvän mahdollisimman monen luettavaksi. Suosittelen siis lämpimästi."


8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen: Alexandre Dumas, Monte Criston kreivi

9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja: Siiri Enoranta, Tuhatkuolevan kirous (äänikirja)

10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja: Roxane Gay, Bad feminist

11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa: Anu Silfverberg, Äitikortti

12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan: Clare Mackintosh: Minä näen sinut (äänikirja)

13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja: Timo Parvela, Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi: Hannu Linkola, Du & jag Kent

" Kirja on upea esimerkki siitä, miten joskus musiikki ei ole "vain musiikkia" vaan kasvaa elämää suuremmaksi, tai ehkä ennemminkin juuri elämänkokoiseksi, sen täyttäväksi. Kirja käsittelee tarkasti jokaisen Kentin vaiheen, levyn ja kappaleen ja keikat, joissa Linkola käy, mutta lopulta sen merkitys bändin historiikkina jää paljon vähäisemmäksi kuin sen muut kirjalliset ansiot. Teos on musiikinystävän rakkaudentunnustus, kuvaus siitä millaista on elää syvällä musiikissa, millaista on kun bändi kiemurtelee tiiviiksi osaksi elämää ja minuutta. Rakastin Linkolan tapaa nähdä musiikki ja miten hienosti hän on saanut puettua sanoiksi kaiken sen, jota olen usein ajatellut."


15. Kirjassa käsitellään jotain tabua: Nina Hemmingsson, Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt (sarjakuva)

16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla: Kazuo Ishiguro, Surullinen pianisti

" Kirja on vähän kuin labyrintti tai vaarallinen verkosto, jossa yksi suunta johtaakin jonnekin aivan muaalle kuin mihin luuli pääsevänsä. Ihan kuin usein unessa, ensikatsomalta täysin vieras hahmo muuttuukin rakkaaksi ihmiseksi tai entiseksi koulutoveriksi. Samoin huone tai maisema muutti jatkuvasti muotoaan, päähenkilö ja lukija löysivätkin itsensä aina uudesta absurdista tilanteesta. Mieleeni tuli Salvador Dalin maalaus Muiston pysyvyys, se taitaa olla kaikista maailman taideteoksista se, joka kuvaa kaikkein parhaiten sitä, millainen tunnelma voi unimaailmassa olla. Tämä kirja pääsi hyvin lähelle."


17. Kirjassa on kaksoset: Sarah Crossan, Yksi

18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Laurie Lee, Siideriä Rosien kanssa

19. Et pidä kirjan nimestä: Silvia Hosseini, Pölyn ylistys

20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria: Tara Westover, Opintiellä

"Minusta on aina ollut itsestäänselvää, että koululaitoksen osuus oppimisesta ei välttämättä ole kovin suuri. Jos ihmisellä on halu tietää lisää, tuo tiedonjano ajaa hänet kyllä oppimaan kaikkea, myös/etenkin kaikkea ihan muuta kuin mitä koulussa opetetaan. Tietenkin tuntuu hurjalta, että vaikkapa holokausti voi olla terminä täysin vieras ja kaikki ne historialliset tapahtumat, joista kotona onkin puhuttu, on opetettu väritettynä hyvin mielisairaalla tavalla. Jotenkin silti en jaksanut olla kauhean vaikuttunut Taran etenemisestä. Enemmän aloin miettiä sitä, miten tärkeää olisi kannustaa lahjakkaita lapsia. Jos ihmisellä ei ole uskallusta tai luonnetta pyrkiä parempaan, voi vaikka millaiset älyköt ja lahjakkuudet mennä hukkaan."


21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja: Mötley Crüe,  Törkytehdas

" Kirja on melko lailla alusta loppuun sekoilua ja sekoilulla kehuskelua. Silti sen lukeminen oli ihmeen koukuttavaa ja nautinnollistakin. Juuri mitään kirjallisia ansioita kirjalla ei kylläkään ollut ja oli virhe lukea se suomeksi, jäbät ynnä muut kirjassa usein toistuvat slangisanat eivät oikein suomeksi toimi. Hahmot olivat poikkeuksellisen epämiellyttäviä sikailijoita ja heille ei toivonut muuta kuin sitä, että he olisivat vähän ryhdistäytyneet. En kuitenkaan lainkaan ihmettele, miksi kirja on niin suosittu. Harvoin tällaista törkyä pääsee todistamaan ja ihmettelemään, miten tällaiset tyypit ovat onnistuneet luomaan niin suositun bändin ja tehneet sillä miljoonia."


22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja: Itkonen & Westö, 7+7

" Lopulta parasta oli kuitenkin juuri se ihan sama, jota rakastan molempien kirjailijoiden romaaneissakin: musiikki ja nostalgia. Molempia teemoja pyörittelevät kirjeissään niin Itkonen kuin Westökin. Itkonen toteaa: "Voiko muisto herättää haikeutta ennen kuin se edes on muisto" ja minä totean hätkähtäen ajatelleeni tätä viime aikoina jatkuvasti, miten poikkeuksellisen kauniit hetket (joita kohtaan nyt ihan jatkuvasti, koska elämä on ihanaa!) ovat surumielisiä ja nostalgisia jo valmiiksi."

23. Kirjan nimessä on jokin maa: Laura Kosonen, Suomi synnytti

24. Sokkona hyllystä valittu kirja: Laura Gustafsson, Korpisoturi

25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Clare Mackintosh, Annoin sinun mennä (äänikirja)

26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan: Pajtim Statovci, Bolla

27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja: Mari Ahokoivu, Oksi (sarjakuva)

28. Kirjan kannessa on kuu: Tove Jansson, Kuuntelija

" Mitä enemmän luen Tove Janssonin tuotantoa, sitä enemmän siitä pidän. Mielikuvan japanilaisten luomista tylsänkilteistä muumeista ei pitäisi estää lukemasta tätä Suomen taitavinta tarinankertojaa. Jansson on niin vahva tunnelmanluoja, että melkein tunsin iholleni kuivuneen nahkean suolakerroksen, meri tuli novelleissa lähelle ja niin tuli myös yksinäisyys ja se valtavan kiehtova ihmisen epätäydellisyys."
PS. Tein taivaankappalemäärityksen, on se kuu, ei suinkaan aurinko!


29. Kirjassa nähdään unia: Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 1 Combray (äänikirja)

30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema: Hanna Gustavsson, Yölapsi (sarjakuva)

31. Kirjassa kuljetaan metrolla: Jojo Moyes, Jos olisit tässä

"Vaikka kirja on viihteellinen, oli sen sisältö kaikkea muuta kuin höttöä. Moyes on taitava luomaan hahmoja ja kuvaamaan näiden välisiä suhteita. Pidin siitä, miten hän käsitteli surua ja luopumisen tuskaa. Lou osallistui sururyhmään, jossa läheisensä menettäneet keskustelivat ajatuksistaan ja tuon ryhmän kuvaus oli kirjan parasta antia."


32. Kirjan nimessä on ammatti: Kazuo Ishiguro, Menneen maailman maalari

" Menneen maailman maalari oli nautinnollinen lukukokemus sen tunnelman, viipyilevän kerronnan ja kelluvan tunteen vuoksi. Tällainen kirjallisuus tekee hyvää sielulle ja taidankin jo pian jatkaa Ishiguron muiden kirjojen parissa."


33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan: Kjell Westö, Leijat Helsingin yllä

" Westön nerokkuus piilee siinä, että hän tekee rumasta kaunista ja arjesta taianomaista. Hän on mestari luomaan hahmoja, niin aitoja hahmoja että heitä on vaikea uskoa fiktiivisiksi. Vaikka monet heistä ovat ärsyttäviä, tyhmiä, itsekkäitä ja moraalittomia, heistä on kuitenkin pakko tavallaan pitää ja lukija ymmärtää heidän kauneutensa kaiken sen rumuuden alta. Kun Westön hahmo sanoo "Jos sulla on joku joka pystyy rakastaan sua semmosena ku sä oot, älä ikinä lemppaa sitä", se ei tunnu kliseiseltä vain jollakin tavalla riisutulta, puhtaalta totuudelta. Hahmojen vuorovaikutus toisiinsa on kuin kaunista tanssia, hienovaraista ja riipaisevaa. Tuo ihmissuhteiden verkko oli voimakkaasti läsnä Leijoissa ja siinä mielessä se ja Rikinkeltainen taivas tosiaan muistuttivatkin toisiaan paljon."


34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia: Television lapset (esseekokoelma)

35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä: Pulkkis ja Vähäkylä, Muumeista miljoonabisnes

" En ole ennen tullut ajatelleeksi, miten poikkeuksellinen muumien tarina on, myös bisneksen kannalta. Muumi lienee maailmalla tunnetuin suomalainen (tosin moni ei tiedä mistä muumit ovat peräisin). Melkein missä tahansa kahvipöydässä sitä käykin kahvittelemassa, pöytään nostetaan muumimukeja ja se on niin itsestään selvää, ettei sitä osaa edes hämmästellä. Kirja nosti esiin hienosti sen, miten muumit ovat upea menestystarina ja miten tuo pieni peikko on kasvanut mittaansa suuremmaksi ja liittynyt osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja identiteettiä."


36. Kirjassa ollaan yksin: Debbie Tung, Quiet Girl in a Noisy World (sarjakuva)

" Kaikesta tästä pohdinnasta huolimatta sarjakuva oli siis kaikinpuolin ihana lukukokemus. Pehmeä piirrosjälki yhdistyi hienosti tarinan herkkyyteen ja mustavalkoinen maailma sopi kokonaisuuteen täydellisesti. Sarjakuva oli oikein ahmaistava, söpö, hauska ja tosiaan ajatuksia herättävä."


37. Pienkustantamon julkaisu: Artemis Kulosaari, Aaveiden Turku

38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja: Harry Potter ja viisasten kivi (äänikirja)

39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja: Anni Saastamoinen, Sirkka

40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia: Märta Tikkanen, Vuosisadan rakkaustarina

41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää: Margaret Atwood, Nimeltään Grace

" Tosiaan siis, Nimeltään Grace oli monitasoinen, taitava ja upea romaani. Atwood on taikuri. En ole ihan varma haluanko nyt nähdä kirjasta tehdyn tv-sarjan. Taidan ainakin pitää vähän taukoa ennen, antaa Gracen muotoutua rauhassa ajatuksissani tietynlaiseksi, antaa hänelle hänen ansaitsemansa levon."


42. Kirjailijan nimi viehättää sinua: Bea Uusma, Naparetki, minun rakkaustarinani

" Naparetki - Minun rakkaustarinani oli oikeasti kuin nojatuolimatka, sukellus Arktisen alueen karuun maailmaan, pakkautuville armottomille jäälautoille ja niiden väliin aukeaviin railoihin, joissa tuijottaa pohjaton meri, tuijottamaan jääkarhuja silmästä silmään. Se myös muistutti siitä, mitä olen ennenkin ajatellut: maailma tarvitsee intohimoisesti asioihin suhtautuvia ihmisiä. Vaikka oma asioista innostuminen joskus hävettää, on intoilu kuitenkin huomattavasti parempaa kuin täysi välinpitämättömyys. Minun oli hurjan helppo ymmärtää Uusman intohimoa, monet lukijat ovat pitäneet häntä hiukan ahdistavan pakkomielteisenäkin. Tämän kaltaisia tietokirjoja pitäisi olla paljon enemmän - vaikka asia olisi miten tylsä, on sillä potentiaalista muuttua kiinnostavaksi, jos asiaa käsittellään tällaisella leiskuvalla intohimolla, täydellisellä paneutumisella ja taidolla."


43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi: Charles Dickens, Suuria odotuksia

" Olen ennenkin todennut, että toiminta niin kirjoissa kuin leffoissakaan ei ole yhtään minun juttuni. Jotenkin kyllästyn, enkä jaksa keskittyä. Ehkä se oli ongelma tässäkin, en oikeastaan enää jaksanut välittää mitä Pipille tapahtuu. Samaan aikaan tapahtumia ja hahmoja oli paljon, mutta ilman jaarittelua kirjan olisi voinut tiivistää pariinsataan sivuun. Ilmeisesti tämä ei myöskään ole Dickensiä vahvimmillaan. Pitää ehkä antaa uusi mahdollisuus sille Kolealle talolle, jota olen yrittänyt lukea hyllystäni jo vuosikausia. Se kai on vähän vähemmän seikkailukirja."


44. Kirja kertoo Berliinistä: Christiane F, Huumeasema Zoo

"Ilmeisesti Huumeasema Zoo onkin niitä kirjoja, jotka pitäisi lukea teininä, jotta ne voisivat tosiaan tehdä vaikutuksen. En ihmettele, miksi Zoota on ilmeisesti luetettu myös kouluissa, kirjan hirveä maailma taitaa toimia aika hyvänä huumevalistuksena. (Tekisi muuten mieli kirjoittaa muutama sana ysärin huumevalistuksesta, joka näin jälkeen päin mietittynä oli vähintäänkin mielenkiintoista, mutta en nyt taida). Näin kolmekymppisenä en kokenut saavani kirjasta juuri mitään irti ja taidan jatkossakin jättää huumemaailmakuvaukset muiden luettaviksi ja keskittyä jännittämään miten kaikki tulee Breaking Badissa päättymään. En nimittäin muista yhtään!"


45. Kirjan nimessä on kieltosana: Édouard Louis, Ei enää Eddy

" Ei enää Eddy on järkyttävä, karu ja raadollinen. Teki välillä pahaa lukea sitä. Se oli kuitenkin tavattoman hienosti kirjoitettu, jotenkin kieli oli jatkuvasti valoisaa, vaikka tarina oli kamala. Louis luo hahmonsa eloon upealla tavalla, etenkin Eddyn vanhemmat ovat valtavan aitoja, surullisia mutta myös surkuhupaisia hahmoja. Ei enää Eddy on tärkeä kirja, joka havahduttaa lukijansa siihen, että tällaista voi tapahtua edelleen, tämä ei ole menneisyyttä vaan joillekin arkea. Se kuvaa sitä, miten kuvittelemme elävämme suvaitsevassa ja tasa-arvoisessa maailmassa, mutta totuus voi olla jotakin ihan muuta. Köyhyys lisää köyhyyttä ja sieltä voi olla vaikeaa nousta."


46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö: Siri Kolu, Kesän jälkeen kaikki on toisin

47. Kirjassa on alle 100 sivua: Niilo Sevänen, Winter's gate

48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä:
Uwe Timm, The Invention of Curried Sausage

" Lena Brücker on viehättävin romaanihenkilö, johon olen saanut pitkään aikaan tutustua. Hän on sokeutunut, mutta kutoo silti villapaitaa, jossa on valtavan monimutkaisia kuvioita, sinistä taivasta vasten nousevia puunrunkoja. Kakkua nauttiva ja villapaitaa neulova lähes yhdeksänkymmentävuotias mummeli vaikuttaa kiltiltä ja harmittomalta, mutta nopeasti käy ilmi, että (pitkä) tarina currywurstin takana on paljon hurjempi kuin voisi odottaa."


49. Vuonna 2019 julkaistu kirja: Petri Tamminen, Musta vyö

" Mielestäni kirja kuvasi kuolemaa hurjan aidolla tavalla: se ei keskittynyt niinkään siihen, miten surullista on, että isän elämä päättyi vaan siihen, miten kuolleen miehen poika selviää menetyksestään. Koska sitähän kuolema on, suremme itseämme, sitä mitä me olemme menettäneet. Kuolleen osa on helppo, elämään jääneen ei niinkään. Se on muuten mielenkiintoista: ihmisen kuolema näyttäytyy ulkopuoliselle hetkellisenä tapahtumana. Ihminen on ja sitten hän lakkaa olemasta ja lähipiiri kokee nopean menetyksen, joka shokin jälkeen lientyy suruksi ja surussa voi lohduttaa niillä turhanpäiväisillä lauseilla siitä, miten ensimmäinen vuosi on pahin."


50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Anne Frank's Diary (sarjakuva)

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani


Apua, miten ihana kirja! Olinhan toki kuullut tästä Bea Uusman Naparetki-kirjasta paljon hyvää. Muutama vuosi sitten se tuntui olevan kirjablogien kehutuin ja rakastetuin kirja. Jotenkin vain ajattelin, että eipä se varmaan ole ihan minun juttuni, tietokirja 1800-luvun naparetkestä, onnettomasta Andrée-retkikunnasta, joka ei koskaan palannut tutkimusmatkaltaan. Kirjaa lukiessani kuitenkin oivalsin, että oikeastaan oli aika toissijaista se, mistä kirja kertoo. Kirja oli täydellinen kuvaus siitä, millaista on suhtautua asioihin intohimoisesti, jopa pakkomielteisesti ja miten mahtavaa on seurata sivusta tuollaista intohimoa, väkisin innostua hiukan itsekin asiasta, jonka ei alunperin uskonut kiinnostavan lainkaan.

Bea Uusma on ruotsalainen lääkäri, joka vähän sattumalta kiinnostui Andrée-retkikunnan tarinasta. Minäkin muistan kuulleeni siitä joskus, Amundsenien ja muiden sankaritarinoiden ohella on ohimennen mainittu retkueesta, joka yritti saavuttaa vetypallolla pohjoisnavan, mutta joka sai matkalla surmansa. Andréen, Strindbergin ja Frænkelin epäonniseen matkaan liittyy suuri mysteeri: heidän ruumiinsa löytyivät sattumalta vasta kymmeniä vuosia heidän menehtymisensä jälkeen ja kukaan ei vieläkään tiedä, mihin he kuolivat. Teorioita on toki esitetty paljon trikiinistä aina lyijymyrkytykseen asti.

Tiedän itsekin, että täydet mysteerit jäävät helposti kiehtomaan mieltä, muodostuvat jopa pakkomielteiksi. Kun jotakin ei voi täysin ymmärtää, mieli jää hirveän helposti askartelemaan pulman pariin ja tarjoaa lukemattomia mielikuvituksellisia ratkaisuja. Uusma on kuitenkin niin syvällä mysteerissä, että hän alkaa elää sille, hän matkustaa monta kertaa Huippuvuorille ja pyrkii aina uudelleen Valkosaarelle, paikkaan, josta retkikunta lopulta löytyi, paikkaan joka on lähes saavuttamaton. Uusma kaivaa arkistoja, tutkii museoiden aarteita, etsii johtolankoja, haastattelee tutkijoita ja jopa retkikuntaan kuuluneiden sukulaisia, kirjaimellisesti ei jätä yhtään kiveä - tai jäälohkaretta - kääntämättä.

Tämän intohimoisen paneutumisensa sivussa Uusma tulee innostaneeksi myös lukijan mysteeristä. Lisäksi lukija alkaa tuntea olevansa itsekin osa nuorten miesten raskasta matkaa. Ankara viima, märät kengät ja toivottoman raskas reki on helppo itsekin aistia. En muista lukeneeni koskaan aiemmin mitään vastaavaa. Kirja pohjautuu puhtaaseen tietoon, mutta onnistuu silti olemaan jotenkin tarinallinen ja tunnelmaltaan vahva kokonaisuus, jossa yhdistyy sekä 1800-luvun lopussa eläneiden tutkijamiesten rohkeus ja kunnianhimoinen tavoite, sekä nykyajan amatööritutkijan valtava intohimo ja pyrkimys ratkaista arvoitus, saada rauha sekä itselleen että mystisyyden verhon alla tarinoissa elävälle retkikunnalle. Kirja oli ihana myös fyysisenä esineenä, sen kuvitus on upea ja paperi tuntui hyvältä. Ja sen enempää paljastamatta, mielestäni Uusman tekemät johtopäätökset vaikuttivat järkeviltä, sen verran hyvin perustelluilta, että mysteeri ei jäänyt liikaa kummittelemaan mieleen, ainoastaan sopivasti.

Naparetki - Minun rakkaustarinani oli oikeasti kuin nojatuolimatka, sukellus Arktisen alueen karuun maailmaan, pakkautuville armottomille jäälautoille ja niiden väliin aukeaviin railoihin, joissa tuijottaa pohjaton meri, tuijottamaan jääkarhuja silmästä silmään. Se myös muistutti siitä, mitä olen ennenkin ajatellut: maailma tarvitsee intohimoisesti asioihin suhtautuvia ihmisiä. Vaikka oma asioista innostuminen joskus hävettää, on intoilu kuitenkin huomattavasti parempaa kuin täysi välinpitämättömyys. Minun oli hurjan helppo ymmärtää Uusman intohimoa, monet lukijat ovat pitäneet häntä hiukan ahdistavan pakkomielteisenäkin. Tämän kaltaisia tietokirjoja pitäisi olla paljon enemmän - vaikka asia olisi miten tylsä, on sillä potentiaalista muuttua kiinnostavaksi, jos asiaa käsittellään tällaisella leiskuvalla intohimolla, täydellisellä paneutumisella ja taidolla.

perjantai 15. marraskuuta 2019

Marko Hautala: Leväluhta


Luen todella vähän kauhua siihen nähden, että genre kyllä kiehtoo minua. En muuten katso juuri kauhuleffojakaan, vaikka periaatteessa ne kiinnostavat minua. Ongelma taitaa olla se, että kauhu on niin vaikea laji ja minä olen kriittinen kuluttaja. Kauhussa, ihan kuin kaikessa muussakin, minulle on aina tärkeintä tunnelma. Esimerkiksi Hohto on sekä kirjana että elokuvana mieleeni juuri siksi, että kauhuelementit eivät ole liian suoria, vaan ne ovat enemmänkin salakavalan pahaenteisiä, mielikuvituksen varaan jääviä (toki päästäänhän siinä lähestulkoon splatter-meininkiinkin, mutta noin yleisesti ottaen). Kirjallisuudessa kauhun luominen on ehkä vielä vaikeampaa kuin elokuvissa, joissa tunnelmaa voi luoda musiikilla ja muilla fyysisillä elementeillä.

Leväluhta kiinnosti minua sen vuoksi, että kaikki mystinen ja pahalta kalskahtava historia on aina ollut heikkouteni. Leväluhdalla en ole koskaan käynyt, mutta olen ajanut siitä ohitse lukuisia kertoja Pohjanmaa-vuosinani (nyt harmittaa, miksi en koskaan poikennut!). Leväluhdasta on tehty paljon arkeologista tutkimusta, mutta se on edelleen enemmän tai vähemmän mysteeri. Aiemman tiedon mukaan rautakaudella harrastettiin polttohautausta, joten hautaaminen veteen vaikuttaa omituiselta ja poikkeukselliselta. Poikkeuksellista on myös se, että läheltä ei ole löytynyt asuinpaikkaa. Luonnontieteilijänä toki uskon, että kaikelle on järkeenkäypä ja looginen selitys, mutta ajatusleikkinä on mukava lähteä mukaan villeihin teorioihin siitä, miksi nämä ihmiset (enimmäkseen naiset) on haudattu pieneen lampareeseen keskelle ei mitään. (Sen verran vielä jatkan, että olisipa mukava tietää, miten tarkkaan tutkimuksissa on käyty läpi se mahdollisuus, että maastokin alueella on voinut muuttua melkoisesti 1600 vuoden kuluessa, mutta en nyt lähde sen pidemmälle tälle polulle).

Leväluhdan alku oli valtavan lupaava ja toi mieleeni yhden kauhulempparini, Lars Von Trierin Riget-sairaalakauhusarjan (suomeksi Valtakunta). Pimeässä Pohjanmaan yössä sairaalaan alkaa tulla kummallisia puheluita, joissa vanha värisevä naisääni kertoo, että Aino on palannut. Ja että Meeri on palannut. Ja tämä pitää kertoa Lari Vallille. Hautala luo pelottavaa tunnelmaa yksinkertaisilla keinoilla ja kirjan alkupuolikin oli hyvin vahva, paikoin jopa kammottava. Valitettavasti tunnelma ei kuitenkaan kestänyt loppuun asti.

Leväluhdassa tarinaa seurataan pääosin kahden sisaruksen, Meerin ja Larin näkökulmasta. Heidän lapsuudenkotinsa sijaitsee kivenheiton päästä Leväluhdasta ja suvun historia kietoutuu lähteeseen vahvasti. Tarina kulkee menneisyydessä ja nykyisyydessä, muistojen monimutkaisissa labyrinteissä, totuuden ja mielikuvituksen rajamailla. Erityisen viehtynyt olin nuoresta Larista ja erityisesti hänen black metal -harrastuksestaan. Lari pukeutuu Burzum-huppariin, käy Vaasassa Enochian Crescentin keikalla ja Nummirokissa. Ja kun heti kirjan ensimmäisellä sivulla lainattiin Darkthronea, olin aika myyty.

Kaikki toimi todella hyvin kirjan puoliväliin asti. Tarinaa rakenneltiin eri hahmojen ja näiden historian kautta hienosti ja ratkaisua etsiviä lupaavia langanpäitä esiteltiin lukuisia. Jotenkin kuitenkin langanpäät vain siirtyivät kauemmaksi toisistaan, tarina levisi vähän joka suuntaan ja kaikki muuttui tarpeettoman oudoksi. Leväluhta olisi saanut jäädä mystisemmäksi, sen rakenteita jotenkin pengottiin ja seliteltiin liikaa. Lähteestä ylös nostettu muotoaan muuttava omituinen esine tai asia alkoi jotenkin kuvata koko tarinaa, kaikki muuttui liian omituiseksi ja sekavaksi. Kauhujännite katosi samalla kuin loogisuuskin. Temppelit ja Christianiat ja tuhopoltot, siitä olisi voinut poistaa useamman elementin ja jatkaa samaa hienovireisempää linjaa loppuun asti.

Toisaalta, kyllä kirjan loppuratkaisusta on hirveän moni tuntunut pitävänkin. Ehkä minä olin taas vaan turhan kriittinen. Selvästi haluaisin lukea enimmäkseen sellaista monille luultavasti tylsää tunnelmakauhua. Leväluhdassakin se perimmäisen toimivan kauhun elementti oli kuitenkin selkeä ja tuli paikoin hienosti esille ennen kuin levähti: oikea kauhu syntyy niistä piilotetuista synkkyyksistä, jotka piilevät ihmismielen syvimmissä kätköissä.

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Édouard Louis: Ei enää Eddy


Pidän eniten sellaisista kirjoista, joihin voin samaistua. Taidan olla aika itsekeskeinen tyyppi, mutta pidän siitä, kun kirja herättää minussa ajatuksia omasta elämästäni ja samaistumispintaa on paljon. Olen eläytyvä ja tunteellinen (lukija) ja minusta on ihanaa, jos kirja saa aikaan erilaisen tunteiden kirjon, joka luonnollisesti on sitä vahvempi mitä paremmin pystyn samaistumaan kirjaan. On paljon kirjoja, joista olen pitänyt, vaikken ole niihin voinut juuri samaistuakaan, mutta lopulta elämäni kaikkein tärkeimmät kirjat ovat sellaisia, jotka ovat koskettaneet jollakin henkilökohtaisella ja osuvalla tavalla.

Ei enää Eddy oli kirja, johon en osannut samaistua juuri lainkaan. Se taas muistutti minua niistä tutkimuksista, joiden mukaan kirjallisuuden lukeminen on hirveän tärkeää empatian kehittymisen kannalta. Vaikken voi samaistua, voin silti yrittää ymmärtää. Ei enää Eddy on Tammen Keltaisen kirjaston tämän vuoden uutuus ja se on saanut paljon kehuja ja huomiota. Minäkin pidin siitä paljon, mutta edellä kuvatun vuoksi siitä ei tullut suurta suosikkiani. Silti uskon, että Ei enää Eddy on klassikko jo syntyessään.

Édouard Louis on syntynyt vuonna 1992 ja Ei enää Eddy on julkaistu vuonna 2014, eli Édouard (ent. Eddy Belleguele) oli häkellyttävän nuori kirjan julkaisuhetkellä. Teos on hänen omiin kokemuksiinsa perustuva nuoren miehen todella kivulias kasvukertomus. Eddy on homoseksuaali poika, joka asuu pienessä pohjoisranskalaisessa kylässä köyhän työväenluokan edustajien ympäröimänä. Ilmapiiri on ahdas, samoin ahtaita ovat kodit, joissa vilisee lapsia. Miehet ovat duunissa tehtaassa, naiset hoitava kotona muksuja. Köyhyys on kaikkialla, mutta siitä ei oikein saa puhua, vaikka lähes kaikki ovat samassa veneessä. Kun polttopuita ei ole, äiti tekee risujen keräämisestä leikin. "Me tiesimme, että risuja kerättiin köyhyyden ja rahapulan takia, lapset ymmärtävät tällaiset asiat nopeammin kuin luulemmekaan."

Köyhyyden lisäksi läsnä kaikkialla on väkivalta tai sen uhka. Miehet nollaavat päänsä raskaan työviikon jälkeen ja purkavat turhautumistaan naisiin, lapsiin ja ystäviinsä. Mieleen tulee Elena Ferranten Napoli-sarjan kuvaama väkivalta, se miten syvällä se on yhteiskunnan rakenteissa. Koulussa Eddy kohtaa vaikeuksia. Vallitseva asenneilmapiiri ei kestä erilaisuutta ja erilainen Eddy tosiaan on, naismainen poika, joka tekee kaikkensa, ettei erottuisi, tuskallisen pitkälle menevällä tavalla hän kieltää itsensä ja sen mitä on. 

Ei enää Eddy on järkyttävä, karu ja raadollinen. Teki välillä pahaa lukea sitä. Se oli kuitenkin tavattoman hienosti kirjoitettu, jotenkin kieli oli jatkuvasti valoisaa, vaikka tarina oli kamala. Louis luo hahmonsa eloon upealla tavalla, etenkin Eddyn vanhemmat ovat valtavan aitoja, surullisia mutta myös surkuhupaisia hahmoja. Ei enää Eddy on tärkeä kirja, joka havahduttaa lukijansa siihen, että tällaista voi tapahtua edelleen, tämä ei ole menneisyyttä vaan joillekin arkea. Se kuvaa sitä, miten kuvittelemme elävämme suvaitsevassa ja tasa-arvoisessa maailmassa, mutta totuus voi olla jotakin ihan muuta. Köyhyys lisää köyhyyttä ja sieltä voi olla vaikeaa nousta.

Kirjassa on ehkä paras lukemani nykykirjallisuuden kuvaus yhteiskuntaluokkien eroista sekä siitä, millaista on kuulua seksuaalivähemmistöön. Vaikka kumpaankaan en osaa samaistua, näen miten tärkeä tämä kirja on. Uskon, että Ei enää Eddy päätyy tulevaisuuden klassikkolistoille ja koulujen lukemistoihin. Se on kirja, joka kuvaa tätä aikaa ja ihmisyyttä uskomattoman tarkkanäköisesti.

Kirjailija: Édouard Louis
Kirja: Ei enää Eddy (Tammi 2019)
Alkuperäinen kirja: En finir avec Eddy Belleguele (2014)
Sivumäärä: 184
Mistä hankittu: Oma ostos

lauantai 2. marraskuuta 2019

Kuulumisia ja kirjoja lokakuulta


Anteeksi mitä, eikö juuri ollut kesä, miten nyt voi olla jo marraskuu? Lokakuu oli aika raskas. Lokakuussa hyvää oli:

- Kirjamessuviikonloppu Turussa ja Helsingissä
- Ystävät, vanhat ja uudet
- Meshuggahin Bleed, tarkemmin kohta 4:45
- Se miten älyttömän hyvää musiikkia maailmaan mahtuu
- Kuntosali, se että siellä saa pään tyhjäksi
- Työt, onpa harvinaisen innostavaa kun tajuaa, että vuosikausia erinäisiin hakemuksiin kirjoittamani korulauseet ovatkin ihan totta, olen kolutukseni, aiemman työkokemukseni ja sosiaalisten taitojeni vuoksi juuri oikea henkilö tähän tehtävään
- Yleinen innostus elämästä ja kaikesta ja se, että olo on ollut jotenkin luova. Eikä mikään taida lopulta tuntua yhtä hyvältä kuin se, kun suoriutuu sittenkin jostakin, jota piti mahdottomana.

Lokakuussa sontaa huonoa oli:
- Työt. Kun joka viikko ajattelee, että tämä on se pahin, tämän kun jaksan, helpottaa ja sitten huomaakin että jokainen viikko on edellistä pahempi ja kiireisempi, on aika vaikeaa jaksaa. Mutta nyt kalenterissa on oikeasti nähtävissä hiukan helpotusta. Ehkä se tästä.
- Huolet, muiden ihmisten, joille en voi mitään, mutta jotka painavat minuakin.
- Ärtyneisyys. Edellisistä johtuen en ole ollut parhaimmillani vaan huonoa seuraa muille ja myös itselleni.

Luin lokakuussa aika paljon, yksitoista kirjaa. Osaan tulen palaamaan myöhemmin tarkemmin, mutta tässä pikaisesti muistiinpanoja muutamasta.

Ulla Donner: Sontaa

Olen viime aikoina innostunut taas sarjakuvasta. Liv Strömquistin vanavedessä tuntuu nousseen esiin useampia nuoria yhteiskunnallisista aiheista kirjoittavia naissarjakuvataiteilijoita ja hyvä niin.

Sontaa-kirjan keskiössä on nuorekas, moderni ja muodikas mainostoimisto Dream Hackers Disruption Agency, joka on nykyisen työelämän irvikuva. Töitä pitää painaa täysillä, työhän on koko elämä, tosin potkut saattavat tulla jo huomenna. Mitään huonekaluja ei tarvita, kuka nyt haluaisi sitoa luovuuteensa mihinkään niin rajoittavaan. Toimiston isoin proggis on Pekkara, perunaproteiinimakkara. Perunassa kun ei harmi kyllä juuri ole proteiinia, on hommaan valjastettu koloradonkuoriaiset.

Pidin tästä paljon. Pidin siitä, että Sontaa kyseenalaisti vähän kaiken. Pekkara-projektin eteen raatavat unelmiin ja parempaan maailmaan uskovat idealisti-työntekijät taisivat lopulta ollakin vain sitä samaa kapitalistista maailmaa - samaa vanhaa paskaa uudessa paketissa, kuten takakannessakin sanotaan. Haluaisin ehdottomasti lukea lisää Ulla Donnerilta!

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

Huomaan kuuntelemissani äänikirjoissa toistuvan tietyn kaavan: kuuntelen sellaisia kirjoja, joita en muuten lukisi. Usein aloitan jotakin kirjaa, mutta sitten tulee vahva tunne että tämä on erityinen, tämä on luettava itse. Seitsemän sisarta ei ollut niin erityinen, se oli sellaista kevyttä ja riittävän helppoa, että se sopi hyvin äänikirjaksi viihdyttämään kotitöitä ja koiralenkkejä. Tämä sarja on nyt ollut tavattoman suosittu, enkä kyllä ihmettele. Sarjassa seurataan seitsemän (tähdistön mukaan nimetyn) sisaren tarinaa. Heidät on kaikki adoptoitu ja kun heidän adoptioisänsä kuolee, hän jättää näille vinkkejä tytärten taustoista. Ensimmäisessä osassa seikkailtiin Brasiliassa ja kyllä minä taidan jatkaa myös jatko-osien parissa.

Niilo Sevänen: Winter's Gate

Minusta on vaihvikaa tullut Insomnium-fani, vaikka en oikein vieläkään ymmärrä miten se tapahtui. Insomnium on aina ollut minulle vähän tasapaksua, en saa siitä otetta, kunnes näemmä nyt yhtäkkiä saankin. Viikko sitten olleen keikan myötä päädyin lukemaan bändistä enemmänkin ja kävi ilmi, että keulahahmo Niilo Sevänen on myös ansioitunut kirjailijana. Ja senhän varmaan tiesittekin, että minun on kohtalaisen vaikea vastustaa kirjailija-rokkareita.

Insomniumin konseptialbumi Winter's Gate on yhden kappaleen, 40 minuuttisen taideteoksen, mittainen. Kun luin, että albumi on syntynyt novellin perusteella, oli minun tietenkin päästävä lukemaan tuo novelli. Se löytyi YouTubesta Seväsen itsensä lukemana äänikirjana. Tarinassa viikinkijoukko etsii mystistä saarta vaarallisen talven keskellä ja minulle tuli vahvasti mieleen Game of Thrones. Novelli oli sen veran hieno, että toivoisin tarinaa olleen kirjan verran.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Swannin tie 1, Combray

Kauan siinä meni, yli kaksi vuotta, mutta nyt olen kuunnellut loppuun tämän ikuisuusprojektin ensimmäisen osan. Näitähän on jäljellä vielä kuusi! Yle Areenassa löytyy koko kirjasarja mahtavan Erja Mannon lukemana. Prousthan on kuuluisa poukkoilustaan, maalailustaan ja unitrippailustaan ja se selittää myös sen, miksi minulla on kestänyt niin pitkään. Olen kuunnellut kirjaa silloin, jos olen jaksanut keskittyä ja se on enemmänkin meditatiivinen, rauhoittava kokemus. Minulla taitaa olla aika harvoin sopiva mielentila tällaiseen puuhaan... Olen kuitenkin pitänyt Proustin kirjoitustavasta yllättävän paljon ja jotenkin samaistunutkin hänen kuvailutapaansa. Tiedän kuitenkin, että äänikirja on ainoa tapa, jolla ikinä saisin tämän sarjan luettua. Sehän on myös 1001-listallani joten kiitos Yle ja toivottavasti äänikirjat säilyvät palvelussa vielä 20 vuotta, niin kauan taitaa mennä ennen kuin olen päässyt loppuun.

Mutta tosiaan, nyt on jo marraskuu ja marraskuussa aion keskittyä pitämään itsestäni huolta. Voisin myös ottaa projektiksini lukea loppuun muutaman keskeneräisen kirjan. Asetin vuoden aluksi tavoitteekseni lukea sata kirjaa vuodessa, nyt olen lukenut vasta 70. Saa nähdä täyttyykö tavoite, siitä en sentään ota mitään stressiä! Tosin sain juuri sovittua, että pidän joulun aikaan kaksi viikkoa lomaa, silloinhan ehtii lukemaan vaikka mitä. Ja siihen on muuten aikaa enää seitsemän viikkoa!

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Messuraportti: Helsingin kirjamessujen perjantai ja lauantai


Niin vain on sitten kirjamessut ohi tältä vuodelta ja kohta on jo marraskuu. Käsittämätöntä. Kerroinkin, miten juhlistin nyt samalla uuden elämäni yksivuotissynttäreitä ja oli kyllä varsin onnistunut juhlaviikonloppu! Kiitos messukeskukselle bloggaripassista.


Perjantaina menin paikalle vähän ennen kahtatoista. Olen kahdesti ennenkin käynyt Helsingin messuilla (kaksi ja kolme vuotta sitten) ja olin taas messuhallissa ihan yhtä eksynyt. Jotenkin en osaa lainkaan hahmottaa sitä tilaa. Turun messut ovat paljon helpommin hallittavissa oleva tilaisuus. Ihmisiä oli paljon ja heti aulassa alkoi vähän ahdistaa. Onneksi kuitenkin löysin nopeasti tieni kirjojen luokse ja syke alkoi laskea. Suuntasin tiedetorin suuntaan Kruununhaka-lavalle, jossa Risto Isomäki kertoi kirjastaan Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen. En ole lukenut vielä kirjaa, laitoin sen saman tien kirjastosta varaukseen. Eipä tullut mikään iloinen fiilis tuosta haastattelusta. Mielenkiintoista oli mm. keskustelun sivuama vaateteollisuus ja se miten suomalaisilla yrityksillä voi hyvin olla tärkeitä avaimia siihen, miten me selviäisimme tästä kriisistä. Isomäkeä olen fanittanut pitkään, hän on myös hyvä puhuja. Olisin kuunnellut häntä paljon pidempäänkin!

Risto Isomäki, haastattelija Leo Stranius
Isomäen jälkeen ehdin tehdä vähän ostoksia ja tankata energiaa (ihan hirveän bagelin) ja sen jälkeen tapasin maailman ihanimman Enemmän kirjoja -blogin Tiian. Internet-maailma on hassu, tuntuu kuin olisin tavannut ystävän, vaikka tämä oli ensimmäinen kerta kuin näimme livenä. Seurasimme yhdessä pari Kruununhaka-lavan ohjelmaa. 

Ensin keskusteltiin Tiedenaisista (Maria Lähteenmäki, Johanna Ylipulli ja Riitta Korhonen). Tuokin kirja kuulosti todella mielenkiintoiselta. Haastattelua kuunnellessani tuli taas mieleeni, miten ihanaa olisi olla tutkija, mutta miten kamalaa olisi olla jatkuvassa apurahan hakurumbassa. Mieleeni jäi erityisesti se, kun Ylipulli kertoi miten suunnittelumaailma on miehinen: autoilu on naisille vaarallisempaa, kun kolaritestinuket ovat miehisiä ja vaikkapa hengityssuojaimet on suunniteltu miehille sopiviksi.


Tuon jälkeen tasa-arvokeskustelu jatkui teemalla Eriarvoistuva maailma - tasa-arvoistava koulu? Keskustelussa oli mukana panelistit Minja Koskela, Tuomas Tervamäki ja Sonja Kosunen. Ihailen etenkin Koskelan taitoa puhua! Hän totesi, että suomalainen peruskoulu on historiallisen upea demokratiateko, mutta sitä ei pitäisi pitää itsestäänselvänä. Eriarvoistuminen ei näy Suomessa samalla tavalla kuin vaikkapa Yhdysvalloissa, mutta vastaavat rakenteet ovat olemassa, vaikka ovatkin paremmin piilossa. Se onko perheillä varaa laittaa lapsensa harrastuksiin, voi vaikuttaa paljonkin näiden tulevaisuuteen. Jatkoimme tästä Tiian kanssa mielenkiintoista keskustelua ja messujen kiertelyä, kunnes minun oli aika lähteä hotellilleni päikkäreille ja vaahtokylpyyn (!!!) ennen illan Bloodred Hourglassin ja Insomniumin keikkaa. Aika etuoikeutettu olo.


Tässä varsin hämärässä kuvassa perjantain ostokset: Ei enää Eddyn aioin ostaa jo Turun messuilta, mutta se loppui kesken! Nyt ostin sen ja kaupanpäällisiksi sain kassin. Hetken hohtava valo on puuttunut aiemmin Itkonen-kokoelmastani, enkä ole siitä muuten koskaan lukenutkaan! Bukowskin Siinä sivussa oli aikamoinen löytö myös sen myyjän mukaan. Luotettava taho on suositellut minulle, että tämä on Bukowskin paras ja kun tuo kirja oli jotenkin niin hieno, niin pakkohan minun oli se ostaa.


Lauantaina oli messuväsymystä ilmassa ja jalat painoivat jo valmiiksi. Messuille menin vasta puolen päivän jälkeen - ja järkytyin tungoksesta ja melkein pakenin. Onneksi kuitenkin jäin, sillä päivän aikana tein paljon hyviä löytöjä ja tapasin Sivutiellä-blogin Sirrin sekä Hennan. 
Ohjelmia en jaksanut seurata ja messuhallissa oli niin täyttä, että oli välillä etsittävä rauhallisempi soppi, jossa sai hetken hengähtää. En voi kuitenkaan olla olematta iloinen siitä väenpaljoudesta, sillä sehän tarkoittaa sitä, että kirjallisuus kiinnostaa! Juuri luin tiedotteesta, että kirjamyynti kasvoi neljänneksellä viime vuodesta, hurraa! Eikä nyt vedetä tästä mitään johtopäätöksiä siitä, että viime vuonna minä en päässyt mukaan... Kolme tuntia oli minulle ihan riittävästi myös lauantaina, enempää löytöjä en olisi ehkä jaksanut kantaa sieltä poiskaan.


Kuvissa lauauntain ostokset. Rosebudin myyntipiste oli viedä minut turmioon... Löysin ihanan kokoelman erikseen irrotettavia Alice in Wonderland -kuvia, jotka on kai tarkoitettu värityskuviksi, mutta minä ajattelin laittaa niitä tauluiksi. Olen monesti kertonut, miten paljon rakastan tuota John Tennielin kuvitusta, se on kuin osa identiteettiäni. Ostin myös ihania kirjamerkkejä ja pari muistikirjaa (Minulla on paha, todella paha muistikirjariippuvuusongelma. Tarvitsen kai lisää muistikirjoja, että muistan jatkossa ettei minun enää pitäisi ostaa niitä). Ulla Donnerin Sontaa-sarjakuvan luin jo ja tykkäsin tosi paljon. Olin jonottanut sitä kirjastosta jo pitkään, mutta messuilla totesin, etten jaksakaan enää.

Böll,  Doctororow ja Kellokosken prinsessa olivat kympillä kolme -divaripöydän löytöjä. Böll ja Doctorow ovat 1001-listan kirjoja, Kellokosken prinsessa on ollut lukulistalla pitkään. Kent-kirja maksoi vain neljä euroa. Pakkohan minun oli se ostaa, kun olen haaveillut siitä omaan hyllyyn. Suomen rahvaan historia on ollut myös ostolistalla, nyt sain sen kympillä, joten en voinut vastustaa, vaikka sen kantelu ympäri Helsinkiä kävikin työstä.




Messujen plussat ja miinukset:

+ Mahtavat valikoimat sekä uusien että antikvariaattikirjojen myyntipisteissä. Ja jopa tosi edullisia kirjoja.
+ Nyt tuntui, että kirjat liikkuivat myös muualla kuin siellä 2 euron kirjojen osastolla. Mahtavaa!
+ Kiinnostava ohjelma, sieltä olisi löytynyt seurattavaa ihan valtavasti
+ Liukumäki oli superhauska idea!
+ Ruuhka, kirjat kiinnostaa!

- Lavat voisi olla merkittynä isoilla kylteillä katon rajaan. Helpottaisi kummasti suunnistamista.
- Ruuhka, alkoi ahdistaa
- Bagel oli aivan kamala, pahoitin mieleni
- Puhelinoperaattorimyyjät. Ei kiitos! Olen menossa katsomaan hullun kiilto silmissä lisää kirjoja! Minulla ei ole teille aikaa!

Nyt tuntuu, ettei koskaan enää, mutta veikkaanpa että ensi vuonna haluan taas myös Helsingin messuille. Kirjamessut ovat samaan aikaan sekä maailman ihanin että maailman kamalin paikka. Kyllä se taitaa enemmän kallistua ihanan puolelle, nyt kun ihailen ostoksiani. Olitko sinä messuilla, teitkö löytöjä?

torstai 24. lokakuuta 2019

Ajatuksia viimeisen vuoden ajalta


Puolisen vuotta sitten kirjoitin ajatuksiani siitä, miten koin elämäni muutama kuukausi suuren leikkauksen jälkeen. Koska tänään on tasan vuosi siitä, kun pakkasin sairaalakassiani, tuli tarve kirjoittaa taas. Ja minnepä muuallekaan kirjoittaisin kuin tänne julkiseen päiväkirjaani, vaikka edelleen välillä mietin, onko näin henkilökohtaisia juttuja järkevää jakaa näin avoimesti. (Ja aina vain palaan siihen, miten paljon olen saanut kiitosta siitä, että olen avoin. Joten jatkan.)

Leikkaukset (niihin johtaneista syistä olen kirjoittanut täällä) olivat niin rankkoja henkisesti ja fyysisesti, etten todellakaan tiennyt vuosi sitten, mihin lähdin. Hyvä niin. Toisaalta en tiennyt myöskään sitä, miten täysin elämäni voisi muuttua, vaikka siihen tietysti halusinkin uskoa. Jälkeen päin ajateltuna on oikeastaan mukava huomata, että uskoin oikeasti hyvään, siihen että kaikki muuttuisi paremmaksi. Pelkäsin, mutta ennen kaikkea olin toiveikas. Niin sitä kannattaa elämäänsä elääkin, ilman liikaa pessimistisyyttä. Se että juuri sairasloman päätyttyä sain elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan, ympäristönsuojeluviran, jossa olen viihtynyt älyttömän hyvin ja jossa saan käyttää osaamistani parhaalla mahdollisella tavalla, on saanut minut uskomaan ei nyt sentään kohtaloon mutta ainakin siihen, että kaikki oikeasti järjestyy. Joskus palaset loksahtelevat paikoilleen järjestyksessä sitten, kun ensimmäinen iso palanen on paikoillaan.

Puoli vuotta sitten kirjoitin paljon siitä, mitä havaintoja olin tehnyt oman pääni sisäisessä maailmassa. Nyt minusta tuntuu, että olen vähän kyllästynyt oman napani tuijotteluun ja kiinnostus on siirtynyt toisiin ihmisiin. Maailma on täynnä mielenkiintoisia ja ihania ihmisiä. Kaikissa (tai ainakin melkein kaikissa) on jotakin hyvää. Olen miettinyt paljon sitä lausetta, jonka Skamin Norakin oli teipannut huoneensa seinälle: "Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always." Koska se on ihan totta. Harva taistelu näkyy ulospäin, harva kertoo niistä. Toisaalta omaa taistelua ei myöskään pitäisi ikinä käyttää syynä siihen, miksi on toisille ilkeä, eikä omaan taisteluun pitäisi jäädä vellomaan.

Niin, vellominen. Huomaan tulleeni hirveän allergiseksi turhalle valitukselle ja menneissä vellomiselle. Lopulta hyvin harva asia elämässä on sellainen, etteikö siihen voisi itse vaikuttaa tavalla tai toisella. Ja ne joihin ei voi, niistä ei myöskään kannata valittaa ja niihin ei kannata jumiutua ja tuhlata energiaa. Olen ehkä (huom. ehkä!) osannut kääntää omaa vellomisharrastustani ennemminkin siihen, että analysoin ajatuksiani ja menneisyyttä ja koitan oppia siitä tai mietin, miten voisin tehdä asioista parempia tulevaisuudessa. Tiettyjen asioiden (vaikkapa ulkonäköni tai sen miten puhun aivan liikaa ja tunnen käyttäytyväni tyhmästi tai nolosti) kanssa tulen varmasti kriiseilemään enemmän tai vähemmän loppuelämäni, mutta jotenkin osaan nykyään suhteuttaa asioita paremmin, myös nauraa itselleni.

Harva asia elämässä on myöskään sellainen, että se olisi saavutettavissa ilman vaivannäköä. Kun olen pakosta joutunut aloittamaan monta asiaa, oikeastaan koko elämäni, aika alusta, ja näkemään sen eteen paljon vaivaa, olen tajunnut miten helposti olen aiemmin todennut asioista, että en pysty, en osaa. On helppo tehdä asioita, jotka tuntuvat mukavilta, tietenkin. Mutta jos ei ikinä tee epämukavilta tuntuvia asioita, ei myöskään pääse elämässä eteenpäin, ei koskaan opi tai koe mitään uutta. Huonoina päivinä on nykyisin paljon helpompaa katsoa taaksepäin ja nähdä, millaisen matkan on kulkenut. Asiat ovat tosiaan asettuneet mittasuhteisiin, monellakin tavalla.

Ja ne ihmiset. Vaikka viihdynkin hyvin yksin ja säännöllinen yksinolo on minulle lähes yhtä välttämätöntä kuin uni ja ruoka, olen onnellinen myös siitä, miten saan työssäni jatkuvasti kohdata uusia ihmisiä ja miten saan jatkuvasti laittaa sosiaaliset taitoni testiin. Olen myös hurjan onnellinen kaikista ympärilläni olevista ihanista ihmisistä, joista yksikään ei ole (ainakaan pahasti tai niin että olisin huomannut) suuttunut minuun, vaikka uuden elämäni myötä minusta on tullut suorapuheisempi ja kenties ihan terveellä tavalla itsekkäämpi.

Puhun uudesta elämästä, sillä siltä se tosiaan tuntuu. Olen kertonut puolittain vitsillä, että 25.10. eli huominen on suuri suolettomuussyntymäpäiväni, mutta on se oikeastikin minulle hurjan merkityksellinen päivä. Kun on niin pitkään ollut sairas, surullinen, väsynyt ja kaikesta huolestunut, on ollut upeaa kokea näin paljon hienoja asioita terveenä ja vielä upeampaa on ajatella, mikä kaikki minua vielä odottaakaan. Muistan hyvin, kun vuosi sitten sairaalassa luin blogeista ja Instagramista juttuja Helsingin kirjamessuilta. Itse makasin sairaalasängyssä letkuissa turtana ja peloissani. Sain hurjasti ihania viestejä, sieltä messuhulinoistakin. Siksi tuntuu erityisen merkitykselliseltä lähteä huomenna Helsinkiin, viettämään tätä uutta syntymäpäivääni ensin kirjamessuille ja sitten vielä illalla parin lempibändini keikalle. Kirjamessuille tulen myös lauantaina. Toivottavasti tapaan siellä myös teitä, tärkeät kirjahullut ystäväni!

lauantai 19. lokakuuta 2019

Antti Rönkä: Jalat ilmassa


Syy miksi luin tämän kirjan, on kirjailija Antti Röngän isä kirjailija Petri Tamminen, jonka haastattelun kuuntelin Turun kirjamessuilla. Tamminen kertoi haastattelun aikana usemman kerran pojastaan, tämän kirjasta ja isä-poika -suhteesta, joka on perinteisesti vähän haastava. Ihastuin Tammisen ytimekkääseen ilmaisuun Musta vyö -kirjassa, joka liikkui syvissä vesissä käsitellen kuolemaa ollen silti jotenkin lempeä. Samaa ilmaisun helppoutta löysin myös poika Antin Jalat ilmassa -esikoisromaanista. Hyvin synkissä vesissä uiskenneltiin siinäkin ja henkilökohtaisella tasolla kirja iski vielä syvemmälle. Toki on tyhmää tällainen isä-poika -vertailu, tyhmää mutta inhimillistä. Sanataituruus taitaa kulkea sekä geeneissä että kasvatuksessa isältä pojalle.

En voi edes hyvällä mielikuvituksella sanoa, että tämä syksy olisi ollut minulle vaikea, sillä edelleen olen vain niin onnellinen ja innoissani kaikesta. Paljon mielessä on ollut tietenkin myös leikkaus, johon vasta vuosi sitten olin valmistautumassa. Voin kuitenkin sanoa, että kiinnostava ja innostava työ on vienyt minusta mehut ja minulla on ollut välillä huonoja päiviä, sellaista epämääräistä ahdistusta, jota joskus aiemmin koin melkein jatkuvasti, ja joka tuntuu nyt kumppanina samaan aikaan sekä tutulta että omituisen vieraalta. Kun kalenterissa ei ole tiedossa helpotusta ja rauhallisempaa kautta viikkokausiin ja lähestyvä joulu tuntuu tulevan sekä liian äkkiä kaiken tekemättömän työn puolesta mutta toisaalta loman osalta tuntuu täysin saavuttamattomalta, on mieli välillä kovilla. Tosin en tiedä, tuntuu että olen aina ollut erityisesti syksyisin kaikkeen synkkyyteen taipuvainen, mieli käpertyy talveksi, ja sielu kaipaa entistäkin synkempää musiikkia ja kirjallisuutta. Siihen mielentilaan Jalat ilmassa sopi hienosti.

Jalat ilmassa kertoo parikymppisen nuoren miehen Aaron tarinan. Aaro on muuttanut hiljattain Jyväskylään opiskelemaan yliopistossa kirjallisuutta. Uuden elämän kynnyksellä miehen pitäisi olla tietysti onnellinen ja avoin, koko maailma odottaa häntä, uudet ystävät, uudet kokemukset, mutta läpi kouluvuosien jatkunut kiusaaminen on jättänyt Aaroon pysyvät jäljet, kahleet jotka eivät hellitä vieläkään. Kun aloin lukea kirjaa, ajattelin että onpa tärkeää, että koulukiusaamisesta kirjoitetaan. Etenkin että nuori mies kirjoittaa siitä ja miten hienoa on, että kirja on saanut niin paljon positiivista näkyvyyttä. Ajattelin että ei tämä sinänsä kosketa suoraan minua, vaikka rankkaakin kiusaamista olen joutunut seuraamaan valitettavan läheltä. Mutta hyvänen aika, mitä tekstiä, miten tuttua tekstiä, ja mitä kaikkea kirja pakottikaan minut ajattelemaan ja muistamaan.

Kaikki tietävät, miten väärin koulukiusaaminen on. Miten se on rikos, miten siihen pitäisi aina puuttua, miten paljon siitä puhutaan. Kaikki kai tietävät, että kiusatuksi voi joutua oikeastaan kuka vain ja se on aina kiusaajan, ei kiusatun vika. Silti ihmeen syvällä elävät sellaiset ajatusmallit, joiden mukaan vaikkapa oudot päätyvät kiusatuiksi. Ja olen useammin kuin kerran törmännyt myös sellaiseen keskusteluun, että ei lapselle voi antaa tietynlaista nimeä, kun sitten joutuu kiusatuksi. Onko siis niin, että kiusaajia löytyy aina, eikä siihen voi mitenkään vaikuttaa? Ennemmin tulee vältellä kiusatuksi joutumista kuin opettaa lapsille, että kiusata ei saa?

Olen syyllistänyt itseäni siitä, miten monta ensimmäistä opiskeluvuotta eristäydyin. Pelkäsin ihmisiä ja jos opiskelualani (tiivistä yhdessäoloa kenttäkurssien ja labratöiden muodossa) ei olisi pakottanut minua tutustumaan muutamaan loistotyyppiin, en tiedä olisinko löytänyt opiskeluaikanakaan ystäviä, olisinko lopulta voinut alkaa luottaa siihen, että voin olla oma itseni, en ole vääränlainen ja minun kaltaisiani löytyy muitakin. Olen jotenkin aina ajatellut, että syy oli minun. Nyt luin Jalat ilmassa ja yhtäkkiä hätkähtäen samaistuin Aaron kokemuksiin ja tajusin että ei, minua on kiusattu (onneksi ei läheskään siinä mittakaavassa kuin Aaroa!), arvosteltu ja haukuttu läpi kouluvuosien, miten olisinkaan voinut luottaa uusiin ihmisiin niin täysin uudessa tilanteessa. Minun oli kirjoitettava kirjasta ylös muutamia lainauksia. Itkettää se, miten vahvasti niihin samaistuin:

"Nojaan oikealla tennarinpohjalla seinään, kohtaan ihmisten katseita. Miksi toi nyrpisti noin? Miksi toi hymähti? Ei voi olla normaalia uhrata aikaa tässä mittakaavassa muiden ajatuksille. Vai ajattelevatko muut, mitä minä ajattelen heistä? Siinä tapauksessa olemme tuhon partaalla. Me olemme muutenkin tuhon partaalla."

"Seuraavat viikot istun yliopiston kirjaston aulassa. Katson ihmisiä jotka kulkevat ulos ja sisään, ja mietin miksi kaikien pitää olla niin helvetin kauniita."

"Vai johtuiko yhteyden katkeaminen siitä mistä aina ennenkin: etten luottanut kehenkään enkä ollut kenenkään seurassa oma itseni? Että löysin jokaisesta ihmisestä lopulta sen jonkin puolen jota pelätä, sen puolen jota en osannut kohdata, jota halusin juosta karkuun."

" -Mä usein pelkään ettei ihmiset halua oikeesti olla mun kanssa, tyttö sanoo. -Mutta sitten mä ajattelen että jos ne ei oikeasti haluais ei ne myöskään olis."

Kotona minulle aina opetettiin, miten kiusaajia pitää ymmärtää, koska heillä on vaikeaa. Ja miten pohjimmainen kiusaamisen syy on se, että he ovat vain kateellisia minulle. Voi se olla tottakin, mutta toivoisin, että joku olisi sanonut minulle myös sen, että kiusaajat ovat idiootteja. Kiusaajia ei pitäisi ikinä joutua ymmärtämään. Suurin kiusaamisen ongelma on se, että häpeämään joutuvat kiusatut, eivät kiusaajat. En ole koskaan kokenut, että olisin ollut koulukiusattu. Olen aina ollut reipas, osannut sanoa vastaankin ainakin joskus, kestänyt haukut, eristämisen, jatkuvan tarpeen olla hiukan varuillaan ja sen, miten vääränlainen koin olevani. Se että tämä kirja aiheutti näin vahvoja tunteita kertoo kuitenkin ihan toista tarinaa. Jos ihmistä on arvosteltu vuosikausia aivan kaikesta mitä tämä tekee, miltä näyttää, miten käyttäytyy, on vaikeaa enää tunnistaa itseään ja nähdä, millainen oikeasti edes on. Näin kokee Aarokin. Kun hän katsoo peiliin, hän ei tiedä onko ruma vai komea. Hän on pahasti eksyksissä ja purkaa sitä omalla tavallaan kunnes tuhoisa  käytös pakottaa hänet lopultakin puhumaan.

Jalat ilmassa käsitteli hienosti ja tärkeällä tavalla kiusaamisesta kertomisen problematiikkaa. Juuri sitä leimautumisen pelkoa, sitä miten halu olla tavallinen, ei kiusattu, voi estää koko asiasta puhumisen. On käsittämättömän yleistä, miten ympärisö ei näe (tai halua nähdä?) kiusaamista. Miten opettajat ja vanhemmat ovat siitä täysin tietämättömiä. Ympäristö ei tue kiusaamista kertomista. Kantelupukki ja itkupilli ei saa olla. Pitää kestää kuin mies. Ja onhan siinä kiusaamisen taustalla nyt kai aina joku syy? Pitäisi vaan olla reippaampi ja rohkeampi, pistää vastaan. Ja kaikkiahan nyt aina vähän kiusataan, kyse on vain siitä, että ihmiset kokevat sen eri tavalla? Kylmäävää.

"-Mä en halunnu mitään erityiskohtelua. Mä en halunnu olla kiusattu. Mä halusin vaan olla mä."

"Kyllä mulla on kavereita! sanoin niin kovaa että säikähdin. Tuntui että valhetta piti lieventää, joten jatkoin: -Ehkä pitäis vaan olla rohkeampi. Että menis rohkeammin mukaan."

"Tuntuu hyvältä kertoa. Täytyy melkein pidätellä naurua, kun pääsen kiusaamiskokemuksiin. Saan vihdoinkin syyn sekoilulleni, en ole enää vaarallinen hullu vaan avautuva uhri. Päässä alkaa kuuitenkin pajattaa myös sivuääni, selostaja, vanha tuttu selostaja: Tässä Aaro, elämän koulima, nyt kertoo murheistaan. Voi miten sä valitat, Aaro. Valittaja-Aaro. Itkupilli. Hanki elämä."

"-Kun mäkin olen ujostellut ihmisiä...isä sanoo. - Niin mä olen näköjään ujostellut paskasakkia. Tuolla saattaa ties mitä kiusaajia ja idiootteja kulkea hyvillä mielin, ja niitä mä sitten pelkään. Tästä lähtien mä en aio enää pelätä."

Jalat ilmassa oli hieno, nuoren miehen yllättävänkin kypsä  kasvukertomus ja tärkeä avaus. Kirjassa on paljon tuskaa, paljon päihteiden väärinkäyttöä, paljon haahuilua ja surua. Antti Rönkä kirjoittaa kauniisti ja näennäisen helposti syvää, hiottua kieltä. En oikeastaan ikinä itke, kun luen kirjaa, nyt tunnustan sen tehneeni tässä kohdassa:

"Mä rakastan itteäni. En sano sitä Iisalle. En sanoi sitä oikein kenellekään, en edes itselleni. Kokeilen vain, miltä tuntuu sanoa niin."

En voi siis kuin suositella: lukekaa tämä rankka mutta tärkeä kirja.

Kirjailija: Antti Rönkä
Luettu kirja: Jalat ilmassa (Gummerus 2019)
Mistä hankittu: e-kirja BookBeatista