lauantai 4. toukokuuta 2019

Enni Mustonen: Sotaleski


Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden uusi osa kuuluu kevääseen kuin valkovuokko toukokuiseen metsään. BookBeat-koukussa kun olen, olin taas kärppänä vaanimassa koska uusi Mustosen kirja ilmestyy sinne ja aloin heti tuoreeltaan kuunnella kirjaa. Välillä olen ollut jo aika kyllästynyt sarjaan. Tuntui että kirjat toistivat itseään ja se miten tarinaan oli pitänyt tunkea kaikki sen ajan julkkikset, tuntui teennäiseltä ja ärsyttävältä. Edellinen osa Taiteilijan vaimo kuitenkin lupasi parempaa ja ilokseni totesin, että tämä uusin osa, Sotaleski, otti jollakin tavalla askeleen takaisin kohti sarjan alkuperäistä viehätysvoimaa. Tämä oli oikein mukava kuuntelukokemus.

Sotaleski on nimetty niin, että sen sisältö paljastuu jo kättelyssä. Kirja sijoittuu sotavuosiin ja sen lopussa ei käy hyvin. Pelkäsin kuitenkin nimen perusteella paljon pahempaa. Kirjassa on paljon myös onnellisia hetkiä, toivoa, rakkautta ja uskoa parempaan. Kuvassa oleva lehtileike on peräisin Suomalaisen kirjakaupan mainoksesta. Se on hieno lainaus kirjasta ja kuvastaa hyvin koko kirjan sisältöä. Vaikka rakkaus päättyisikiin suruun, se on silti ollut arvokasta, elämisen arvoista.

Tarinassa liikutaan paljon Karjalan kannaksella. Kirjan alussa siellä tehdään linnoitustöitä, perheen isä Iivo on ollut siellä jo pidempään ja Kirsti sekä heidän jo 10-vuotias tyttärensä Viena tulevat perässä. Karjalan kunnailla sodan uhka on todellinen mutta kaukainen, linnoitustyö vain varautumista ihan teoreettisesti, kesä on kuuma ja kaunis. Yllättävän nopeasti kaikki kuitenkin muuttuu. Tilanne kärjistyy, puhkeaa sota jonka kauhuihin joutuvat rintamalla olevan Iivon lisäksi myös koko muu perhe. Pommitukset tuhoavat Kirstin muotiliikkeen ja kaikki elämässä menee uusiksi. Vaikka lukija tietää, miten sota etenee, miten se vain jatkuu, miten karjalaiset joutuvat evakoiksi, miten Suomi kituu ja kärsii, hän silti yllättyy kaikesta pahuudesta ja elää tuskaisesti sitä kaikkea Kirstin kanssa.

Sotaleski oli taattua Mustosta. Hänen tapansa tuoda historia eläväksi ja luoda hahmoja on mestarillinen. Vaikka kirja loppui surullisesti, se aloitti taas jotakin uutta, ja koukuunnutti lukijansa odottamaan taas seuraavaa osaa. Kyllä minä vielä muutaman kirjan verran haluaisin jatkaa Kirstin, Idan ja heidän sukunsa matkassa.

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Ajatuksia viimeisen puolen vuoden ajalta


Kirjoitin lokakuussa ennen suurta suolistoleikkausta siitä, miltä suolistosairaus tuntuu. Olen käsitellyt tätä IBD-asiaa paljon Instagramissa ja koska tämä on elämässäni niin iso ja merkittävä asia, totesin että haluan kirjoittaa nyt uuden tekstin lähinnä itselleni muistiksi myös blogin puolelle - nyt kun pahin on ohi ja olen aloittelemassa uutta elämää monessakin mielessä. Jos suolijutut kirjablogissa ovat liikaa, suosittelen siis siirtymään nyt muualle!

Lokakuun 25. päivä minulta tosiaan poistettiin pahasti tulehtuneet paksusuoli ja peräsuoli ja ohutsuolen loppuosasta rakennettiin j-pussi eli j-kirjaimen muotoinen säiliö, jonka tehtävänä on säilöä ulostetta vähän paksusuolen tapaan. Tämä mahdollistaa sen, että voin elää suunnilleen kuin terveet ihmiset, vaikka minulta puuttuukin melkoinen määrä suolistoa. Tiesin jo etukäteen, että leikkaus tultaisiin tekemään kahdessa vaiheessa ja minulla tulisi olemaan vähintään pari kuukautta väliaikainen avanne, jotta j-pussin leikkaussaumat saavat toipua rauhassa.

Koska en ole ennen ollut leikkauksessa, edes pienessäkään, en tiennyt yhtään mitä odottaa. Ensimmäinen leikkaus kesti kahdeksan tuntia. Olin järkyttynyt miten huonoon kuntoon menin, vaikka sen ei olisi pitänyt olla mikään yllätys, en vain osannut varautua siihen henkisesti. Olin sairaalassa melkein kolme viikkoa. Kamalinta oli ehkä myöntää se, että on avuton, että ei pystykään kaikkeen itse ja joutuu ottamaan rauhallisesti. Kipua minulla ei juuri ollut, mutta suolisto ei vetänyt ja avanteen kanssa oli hankaluuksia. Sairaala-aika ja monta ensimmäistä viikkoa kotonakin kuluivat kuin paksussa sumussa. Alkuun en jaksanut kävellä juuri lainkaan. Halusin vain nukkua, mutta mielessä takoi "liike on lääke" ja miten valtavaan ilman määrään vatsassa ja kuvotukseen auttaisi vain kävely. Kävelin öisin ympäri taloamme kuin sairas eläin hakeutuen välillä sohvannurkkaan nukkumaan valveunta. Ehdin ihan tosissani katua koko leikkausta, niin kauhea olo minulla oli sekä henkisesti että fyysisesti.

Jotenkin kuitenkin selvisin, päivä kerrallaan. Tuntui että joka toinen päivä oli todella huono ja joka toinen hiukan parempi. Tsemppasin itseäni lukemalla Facebookin vertaistukiryhmissä muiden leikattujen kokemuksia siitä, että hirveä olo kuuluu monesti asiaan, avanne on usein henkinen shokki, mutta miten lopulta helpottaa. Niin vain selvisin ja vähitellen aloin huomata asioita, miten päässäni alkoi kasvaa hurjasti lisää tukkaa, miten onnellinen olin siitä, että minun ei tarvinnut enää juosta vessaan, miten jaksoin joka päivä kävellä vähän kauemmas, miten lääkkeettömyys alkoi tuntua kropassa. Juuri kun alkoi tuntua siltä, että avanteen kanssa voisi ehkä pärjätäkin, sain jo varmistuksen leikkausajalle. Joulukuun 19. päivä avanne suljettiin, pääsin jouluaatonaatoksi kotiin ja voin heti hämmästyttävän hyvin. Toipuminen ei alkanut alusta, toisin kuin olin pelännyt ja kun nestetasapainon ylläpitäminen oli helpompaa, vahvistuin kovasti.

Tammikuun lopussa nostokiellon päätyttyä pääsin salille. Alkuun varovasti ja nyt teen jo ihan kunnon treenejä. Hölkkäsin maaliskuun lopussa kympin, ensimmäistä kertaa vuosiin. J-pussi on toiminut siis paremmin kuin olisin ikinä uskonut. En tietenkään ole täysin terveen veroinen, käyn usein vessassa ja tarvitsen paljon nestettä ja suolaa, mutta minulla ei ole kertaakaan ollut kiire vessaan, kivut ovat kokonaan poissa ja voin syödä mitä tahansa. Se tuntuu uskomattomalta kaiken kokemani jälkeen. Ennen leikkausta olin todella skeptinen niiden tarinoiden suhteen, joissa ylistettiin miten j-pussi antoi elämän takaisin. Nyt olen itse valmis lähtemään saarnaamaan j-pussin ihanuutta ja sen elämän pelastavaa voimaa vaikka heti!

Instagram-muistoja kuluneilta kuukausilta.
Minulla kävi vielä niin onnellisesti, että onnistuin saamaan elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan, täysin omaa koulutustani ja työkokemustani vastaavan viran, noin kuukausi sen jälkeen kun sairaslomani oli päättynyt. Kaikki loksahtaa ihmeellisesti paikoilleen. Melkein pitäisi alkaa uskoa kohtaloon. Siis melkein, olenhan sentään paatunut skeptikko. Ylihuomenna palaan työelämään lähes puolen vuoden tauon jälkeen ja se tuntuu hurjan hyvältä. Minulla on nyt aivan eri voimat kuin ennen leikkausta vuosien sairastelun jälkeen.

Mutta sitten lopultakin siihen, miksi halusin kirjoittaa tämän tekstin. Leikkaus muutti paljon, se oikeasti antoi minulle elämäni takaisin, olen terveempi kuin koko aikuisikäni aikana olen ollut, onnellisempikin. Osa tästä on varmasti alkuhuumaa, mutta haluan kirjoittaa ylös ne konkreettiset asiat, jotka leikkaus on saanut minut huomaaman, sen mitä ajattelen nyt.

- Tajusin että selviän oikeasti mistä vain, kun selvisin tästäkin. Ehkä vähän surullista, että tarvitsen jotakin näin radikaalia kasvattaakseni astetta terveemmän itsetunnon, mutta pääasia on kuitenkin se, että luotan itseeni ja myös arvostan itseäni nyt huomattavasti enemmän. Minä olen vahva ja minä ansaitsen hyvää. Aika karua elää yli kolmekymppiseksi ja menettää kokonainen elin ennen kuin lopulta uskoo siihen, ettei olekaan aivan paska (pun intended). Mutta silti, iloitsen tästä muutoksesta ehkä kaikkein eniten, sillä se vaikuttaa ihan kaikkeen.
- Huomasin, että olen todella hyvä viihdyttämään itseäni. En ole kokenut tylsyyttä vaikka olen ollut yksin kotona todella paljon. Kuluneesta puolesta vuodesta toki olen ollut suurimman osan todella sairas tai toipilas, mutta hyviäkin päivä on ollut jo paljon, sairasloma loppui helmikuun puolessa välissä ja sen jälkeen olen viettänyt työttömän elämää kotona, edelleen tästä kaikesta toipuen. Saan päiväni kulumaan yllättävän hyvin pääni sisäistä elämää ihmettelemällä, lenkkeilemällä koiran kanssa, salilla, musiikkia kuuntelemalla, kirjoja lukemalla ja tv-sarjoja katsomalla. Tämän puolen vuoden aikana olen katsonut muun muassa yksitoista kautta Big Bang Theorya, kymmenen kautta Frendejä, viisi kautta Solsidania, neljä kautta Nuoria ja lupaavia sekä viimeisimpänä Areenasta M/S Romanticin neljä jaksoa ja Aikuset-sarjan kymmenen jaksoa. Ihan kiva palata töihin!
- Musiikin tärkeys korostui. Ainahan se on ollut minulle tärkeää, mutta nyt se pääsi nostamaan taas minua pohjamudista, luomaan toivoa. Kaksi tärkeintä kappaletta, jotka tulevat muistuttamaan minua aina tästä ajasta, ovat Kentin Dom andra ja Mokoman Hei hei heinäkuu. Kuluneen kuukauden aikana olen alkanut kuunnella pitkästä aikaa paljon myös iloista musiikkia, Offspringia esimerkiksi, sitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan ja se kertoo suoraa tarinaa voinnistani.
- Herkkyys on välillä raskasta, mutta nyt kun työstressi on ollut pois sotkemasta aivojani, olen jopa nauttinut siitä millaista on olla minä, miten maailma on täynnä mielenkiintoisia, kauniita ja jännittäviä asioita. Olen kaivellut alitajuntastani vanhoja unohtuneita asioita, tehnyt havaintoja itsestäni ja muista. Sairaalassa sain monesti palautetta siitä, miten jaksoin olla niin iloinen ja ystävällinen, vaikka voin todella - siis todella - kurjasti. Ymmärsin, että ilo lisää iloa ja hymy voi ihan oikeasti pelastaa päivän. Olen saanut todella paljon hyvää palautetta myös avoimuudestani, niin oikean elämän tutuilta kuin virtuaali-ihmisiltäkin. Lähtökohdat avoimuudelleni olivat varsin itsekkäät, halusin lisätä tietoutta, jotta minua ymmärrettäisiin ja voin paremmin kun minun ei tarvitse salailla mitään. Nyt koen kuitenkin, että monet muutkin ovat hyötyneet avoimuudestani ja se on mahtavaa. Puhumattomuuden ilmapiiri saa luvan loppua ja minä en jaksa enää hävetä mitään, olen sitä tehnyt ihan koko elämäni.
- Kaiken positiivisen rinnalla ymmärsin kuitenkin myös jotenkin todella kirkkaasti ensimmäistä kertaa, että jokainen ihan oikeasti lopulta on todella yksin, omillaan. On ihanaa, että ympärillä on ihmisiä, mutta heihin ei kannata ripustautua, he eivät voi auttaa siinä kohtaa, kun oksennat sisuskalujasi ulos viidettä päivää putkeen ja itket peloissasi koko yön, he eivät vie toivottomuutta ja pelkoa pois. Olen oma yksikköni, vastuussa itsestäni ja minun ei pitäisi olla täällä miellyttämässä muita, vaan elää omaa, kaunista elämääni.
- Toisaalta sitten taas osaan arvostaa elämäni ihmisiä enemmän kuin ennen, olen onnekas miten paljon minulla on ihania ihmisiä ympärilläni, miten moni oli tukenani tavalla tai toisella. Huomasin myös, että kävi niin että osa heistä, joiden ajattelin olevan eniten läsnä, olivatkin sitä vähemmän ja osan kanssa taas lähenin ja heidän tukensa muodostui paljon tärkeämmäksi kuin olisin uskonut. Aloin myös itse ajatella sitä, miten tärkeä voi yksikin viesti joskus olla, miten paljon se voi piristää, miten se että minut muistetaan, voi pelastaa koko päiväni. Tämä pitäisi muistaa jatkossakin, toimeenpanna tätä oivallusta elämäni ihmisten kanssa. Tähän kohtaan kuuluu myös se koko joukko ihania (kirja)ihmisiä Instagramissa, johon olen saanut tutustua. Aina viestin ei tarvitse tulla tutulta ihmiseltä, joskus vieraan ihmisen tuki voi olla ihan yhtä merkityksellistä.
- Väkisinkin tällainen kokemus laittaa arvojärjestystä uusiksi. Vaikka aivan varmasti hetken kuluttua on taas hurja työstressi ja kriisi vaikka mistä, osaan kuitenkin suhteuttaa asiat paremmin. Ja ihan oikeasti tajusin, että kerranhan me täällä vain eletään, siitä kannattaa ottaa kaikki irti ja murehtia vähemmän. Olla paljon rakkaiden ihmisten kanssa, olla rohkea, olla onnellinen ja tehdä asioita onnellisuuden eteen.

Niin, siinä se mitä päällimmäisenä päässäni on liikkunut. Noin miljoona muutakin ajatusta näiden lisäksi, mutta ihmettelen jo nyt ihan todella kovasti, jos joku jaksoi lukea tänne asti. Sen vielä haluan todeta, että koen että kirjat, kirjablogi- ja Instagram-yhteisö ovat yhtenä merkittävänä tekijänä siihen, että jaksoin niinkin hyvin järjissäni tämän kaiken. Nyt aikaa näille jää vähemmän (Instagramista vierottautuminen tulee olemaan vaikeinta!) mutta on mahtavaa tietää, että minulla on aina pakokeino todellisuudesta kirjoihin ja aina on joku ystävällinen ihminen yhden viestin päässä, jos kaipaan ystävää. Se on todella hieno juttu se.

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Tara Westover: Opintiellä


Tara Westoverin Opintiellä on viime aikoina ollut paljon julkisuudessa. Sitä on kuvattu kirjaksi, joka ylistää koulutusta ja opiskelun tärkeyttä. Bill Gates antoi kirjalle Goodreadsissa täydet viisi tähteä ja Barack Obama nosti sen viime kesänä listalle niistä kirjoista, jotka hänen mukaansa kannattaisi lukea. Totta kai minäkin kiinnostuin, etenkin kun kirja oli jatkuvasti myös esillä Instagramissa.

Tara Westover on seitsenlapsisen mormoniperheen nuorin. Hän on syntynyt vuonna 1986, vuotta ennen minua. Perhe elää hyvin omalaatuista, suljettua elämää. Lapsilla ei ole syntymätodistuksia ja he eivät käy koulussa, perhe ei usko lääkäreihin tai länsimaalaiseen lääketieteeseen. Perhe varautuu maailmanloppuun tai oikeammin yhteiskunnan romahtamiseen. Äiti toimii itseoppineena kätilönä ja tekee itse rohtonsa, isä pyörittää romuttamoa, jonka toimintaan myös lasten on osallistuttava.

Kirjasta on puhuttu kuvauksena tiukan uskonnon alaisena kasvamisesta. Mielestäni se on kuitenkin ennemminkin kuvaus mielenterveyden häiriöstä ja sen vaikutuksesta koko perheeseen. Uskonto on  kaikessa tässä hulluudessa lähinnä taustavoima ja tekosyy, perheen isä on nimittäin pahasti vainoharhainen. Hän esimerkiksi uskoo että Yhdysvaltain hallitus on läpeensä paha, lääkärit saatanasta ja kaiken taustalla on paha Illuminati. Muu perhe myötäilee, elää pelossa ja ei uskalla vastustaa voimakasta mutta hullua perheen päätä.

Yksi Taran veljistä on myös todella väkivaltainen, aiheuttaa uhkaavia tilanteita ja saa muut elämään pelossa. Siihenkään ei kuitenkaan puututa vaan tämä kaikki hyväksytään hiljaisesti. On myös itsestäänselvää, että nainen ei ole tasa-arvoinen miehen kanssa ja esimerkiksi huulikiillon käyttäminen on merkki siitä, että nainen on huono, portto. En voi ymmärtää, miten mikään taho, lastensuojelu tai vastaava, ei ole puuttunut perheen elämään. Perheenjäsenille tapahtuu myös useampi todella vakava onnettomuus, mutta lääkäriä ei tietenkään tarvita. Palovammat pahenevat rohdoilla ja niin edelleen. Tietenkin se johtuu siitä, että sellaista ei voi auttaa, josta ei ole tietoa. 

Kirjan alkupuolella kuvaus on tarkkaa ja aistivoimasta, mutta jotenkin siinä vaiheessa, kun Tara pääsee opiskelemaan, kerronta hajoaa ja muuttuu sekavammaksi. Se miten Tara lopulta itse koki opiskelun ja sen että hän pääsi elämässään eteenpäin, jäi jollakin tapaa vaisusti kuvatuksi. Tara kokee uudesta elämästään huonoa omaatuntoa ja ristiriitaisia tunteita, sillä opiskelu pakotti hänet hylkäämään ison osan isän opeista ja näin ollen myös perheestään. Taran lapsuus on täynnä traumaattisia kokemuksia ja mielenkiintoista kirjassa on myös se, miten Tara on aikuisena huomannut, että ei voi olla varma siitä, miten kaikki oikeasti tapahtui.

Minusta on aina ollut itsestäänselvää, että koululaitoksen osuus oppimisesta ei välttämättä ole kovin suuri. Jos ihmisellä on halu tietää lisää, tuo tiedonjano ajaa hänet kyllä oppimaan kaikkea, myös/etenkin kaikkea ihan muuta kuin mitä koulussa opetetaan. Tietenkin tuntuu hurjalta, että vaikkapa holokausti voi olla terminä täysin vieras ja kaikki ne historialliset tapahtumat, joista kotona onkin puhuttu, on opetettu väritettynä hyvin mielisairaalla tavalla. Jotenkin silti en jaksanut olla kauhean vaikuttunut Taran etenemisestä. Enemmän aloin miettiä sitä, miten tärkeää olisi kannustaa lahjakkaita lapsia. Jos ihmisellä ei ole uskallusta tai luonnetta pyrkiä parempaan, voi vaikka millaiset älyköt ja lahjakkuudet mennä hukkaan. Myös Taran ponnistaminen elämässään eteenpäin oli lopulta hyvin pienestä kiinni ja vaati paljon uskallusta. Vielä muserretumpi lapsi ei ehkä edes olisi yrittänyt, vaikka tiedonjano olisi ollut yhtä suuri.

Minulla ei tietenkään ole kokemusta mistään vastaavasta, mutta jotenkin lievemmällä tasolla samaistuin kirjaan. Kirjan parasta antia oli mielenkiintoinen kuvaus perheen valtasuhteista, mielenterveyden ongelmista ja vaikenemisen kulttuurista. Tiukka kasvatus, jolle ei kuitenkaan osoitettu mitään järkeenkäyviä perusteluja oli ahdistavaa, mutta kiinnostavaa luettavaa. Luulen kuitenkin, että tulevaisuudessa tulen muistamaan tämän kirjan ennen kaikkea romuttamosta ja sen toiminnan kuvauksesta. Ympäristönsuojelualan ihmisenä oli ihanan karmivaa lukea tavasta, jolla autoista tyhjennettiin nesteet, alati kasvavista romukasoista, akkunesteiden liejuisista lammikoista. Westoverin perheen isä pilasi ympäristöään monella, hyvin pysyvällä tavalla.

Odotukseni olivat ehkä liian korkealla ja olin hieman pettynyt kirjaan. Silti uskallan suositella sitä, se oli kovin mielenkiintoinen. Minulle oman ulottuvuutensa loi tietenkin se, että Tara on kanssani niin saman ikäinen. Tällaistakin voi elämä joskus olla.

Kirjailija: Tara Westover
Kirja: Opintiellä (suom. Tero Valkonen, Tammi 2018)
Alkuperäinen kirja: Educated, 2018
Sivumäärä: 435
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään


Ihminen on tavattoman hyvä tuomitsemaan muut, valtaväestöstä poikkeavat: narkkarit ovat heikkoja ja aiheuttaneet tilansa itse, romanit ovat laiskoja työnvälttelijöitä ja niin edelleen. Yhtä helppoa on kuitenkin unohtaa se, että lähtökohdat eivät todellakaan ole kaikille samat. Epävakaista oloista, sukupolvien ajan jatkuneesta onnettomuuden kierteestä ja mielenterveysongelmista on aika paljon vaikeampaa ponnistaa kuin turvallisesta, kantaväestöön kuuluvasta, mukavasti toimeentulevasta perheestä.

Yksi Suomen kuuluisimmista (nais)räppäreistä Mercedes Bentso aka Lisa-Maria Roine kertoo kirjassaan hurjan, hyvin turvallista ja suojattua elämää eläneelle jopa käsittämättömän, historiansa huumenuoresta esikuvaksi. Hän oli yksinhuoltajaäidin lapsi, pahasti koulukiusattu, hyväksikäytetty ja nujerrettu. Kaiken tämän vuoksi hän ajautuu osaksi huonoa porukkaa ja alkaa nopeasti käyttää subutexia ja vähän kaikkea muutakin, bentsoja esimerkiksi. Elämä on sekavaa ja väkivaltaista, rahaa aineisiin hankitaan kaikilla mahdollisilla tavoilla ja kehenkään ei oikeastaan voi luottaa. Naiselle huumemaailman ja romanikulttuurin yhdistelmä on vielä julmempi, nainen ei ole ihan koira muttei mieskään.

Sain itseni monesti kiinni todella ennakkoluuloisista asenteista. Linda-Maria kertoo, miten häpesi kun naapurin mummo näki ja näytti surulliselta, kun poliisit tulivat hakemaan häntä jonkin varkauden jälkeen. Tajusin jotenkin epämääräisesti ajatelleeni, että narkkarit eivät häpeä sitä mitä ovat, vaan ovat jotenkin valinneet tiensä. Oli myös todella valaisevaa kuulla, millaista on elää epävakaan persoonallisuuden kanssa. Linda-Maria kertoo oppineensa vasta kantapään kautta, että hän ei enää lähde toteuttamaan jokaikistä päähänpistoaan. Hän on opetellut odottamaan pari kuukautta ennen kuin toimii, jotta näkee haluaako asiaa oikeasti. Tällaisia harkittavia asioita, joita hän on ennen toteuttanut päätä pahkaa, ovat esimerkiksi johonkin uskontoon liittymiset.

Uskonto on kirjassa voimakkaasti läsnä ja sen eri puolet, sekä hyvää tekevä voima että tuomitsevuus, tulivat hyvin esiin. Kirja käsittelee paljon myös koulukiusaamista ja sen pitkälle kantavia vaikutuksia ihmiseen. Siitä ja nuorten syrjäytymisestä Mercedes Bentso on puhunut paljon myös julkisuudessa. Tarinassa nousee jatkuvasti esiin äidin tärkeys, se miten äiti aina auttoi, ymmärsi ja tsemppasi, vaikka itsekään ei aina ollut kovin hyvässä kunnossa. Äiti myös ohjasi Linda-Mariaa näyttelemisen ja räppäämisen pariin, asiat jotka kenties pelastivat hänet. Tarina on lopulta lohdullinen, vaikka mikään ei tietenkään poista menneisyydessä tapahtuneita pahoja asioita. Jokaisen etuoikeutetun valkoisen suomalaisen pitäisi lukea tämä kirja, se antoi ainakin minulle täysin uudenlaisia näkökulmia.

Kirjan kuuntelemisen myötä päädyin myös kuuntelemaan Mercedes Bentson musiikkia, genreä jota olen enimmäkseen aina inhonnut, Suomi-räppiä. Minut tuntevat ihmiset ymmärtävät miten iso harppaus ja mukavuusalueelta poistuminen tämä minulle oli! Se kertoo siitä, miten paljon Mercedes Bentso alkoi minua kiehtoa. Kun tarinat lyriikoiden takana ovat tuttuja, tuntuu musiikki täysin erityiseltä ja huomaan jopa pitäväni siitä. Se muuten taitaa olla niin, että:
"Kato once you go Mercedes, sielt ei oo paluut!"

Kirjailija: Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine
Kuunneltu kirja: Mercedes Bentso - Ei koira muutei mieskään (lukija Linda-Maria Roine)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★★

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Hannu Linkola: Du & jag Kent - Rakkaus kuin laulut joita kuulemme


Kun aloin valmistella tätä blogitekstiä, törmäsin johonkin aika mahtavaan. Mieleeni tuli, että myös Kent on niitä yhtyeitä, joihin mitä varmimmin olen tutustunut Ylen Lista TOP 40 -ohjelman kautta. Googlasin tuon listan - ja minkä aarteen löysinkään! Areenassa on pari kautta Listaa 1990-luvun puolivälistä, siis ajalta ennen Kentiä mutta voi mitä biisejä, nostalgiaa, kaikkea unohtunutta. On kuin olisin päässyt sukeltamaan jo sulkeutuneeseen alitajuntani osaan, pääsin musiikkimakuni alkulähteille. Hieman hämmästelin, miten muistan jopa joitakin yksityiskohtia noista jaksoista, live-esiintymisiä ja tietenkin paljon musiikkivideoita. Olin tuolloin kuitenkin vasta alle 10-vuotias. Miten usein tuon ikäinen on ylipäätään niin pohjattoman kiinnostunut musiikista? Ei ihme, että olen ollut vähän kummajainen. Kaikki musiikki, joka oli silloinkin hyvää, on sitä edelleen, ja se on aika hauskaa. Avasin ovet alitajuntaani ja se tuntui todella hyvältä.

Kent tosiaan, tämän ruotsalaisbändin levyt alkoivat keikkua listalla 90-luvun myöhemmällä puoliskolla ja jättivät heti sieluuni pysyvän jäljen. Kent on ainutlaatuinen bändi. Sen musiikki on selittämättömällä tavalla surullista ja myös näennäisen iloisissa biiseissä on aina surumielinen pohjavire. Kent sopii täydellisesti kaikille meille, joiden mieli on niin tulvillaan tunteita ja ajatuksia, että kaikille niille ei oikein osaa osoittaa käyttötarkoitusta. Meille, jotka kannamme mukanamme aina surua, joiden elämän onnellisimpiinkin hetkiin liittyy aina surumielisyyttä, jos ei muusta niin ainakin siitä, miten kaikki on katoavaista ja päättyy joskus. Kent on herkkien, sydänsuruisten, levottomien, kauneutta arvostavien ja elämässään eksyneiden ihmisten musiikkia.

Hannu Linkola on kirjoittanut tavattoman hienon kirjan Kentistä ja etenkin niistä tunteista ja hetkistä, joihin Kent on tiiviisti limittynyt. Kirja ei ole niinkään tarina Kentistä vaan Linkolasta itsestään, jonka elämässä Kentillä on ollut merkittävä osa. Tunnistan niin hyvin tämän tunteen. On musiikkia, josta ei osaa sanoa, missä musiikki loppuu ja missä minuus alkaa tai onko tiettyjen elämänhetkien merkittävyys lopulta vain musiikin ansiota. Linkola liittää musiikin myös vahvasti paikkaan ja aikaan ja myös tämä lähestymistapa oli hurjan tuttu. Aikoinaan Helsingin kirjamessuilla Juha Itkonen haastatteli Linkolaa kirjasta ja tuossa haastattelussa nousi esiin Linkolan tausta maantietelijänä ja miten se näkyy kirjan sivuilla. Tämä on valtavan mielenkiintoista, ehkä omassakin tavassani katsoa maailmaa on myös vaikutteita koulutuksesta. Myöhemmin Linkola päätyy valtion virkamieheksi, ja myös tämä oli kaikessa samaistuttavuudessaan riemastuttava yksityiskohta.

Kirja on upea esimerkki siitä, miten joskus musiikki ei ole "vain musiikkia" vaan kasvaa elämää suuremmaksi, tai ehkä ennemminkin juuri elämänkokoiseksi, sen täyttäväksi. Kirja käsittelee tarkasti jokaisen Kentin vaiheen, levyn ja kappaleen ja keikat, joissa Linkola käy, mutta lopulta sen merkitys bändin historiikkina jää paljon vähäisemmäksi kuin sen muut kirjalliset ansiot. Teos on musiikinystävän rakkaudentunnustus, kuvaus siitä millaista on elää syvällä musiikissa, millaista on kun bändi kiemurtelee tiiviiksi osaksi elämää ja minuutta. Rakastin Linkolan tapaa nähdä musiikki ja miten hienosti hän on saanut puettua sanoiksi kaiken sen, jota olen usein ajatellut.

Kirja on todella runsas ja yksityiskohtainen ja ehkä sen vuoksi luin sitä todella hitaasti. Lukemista hidasti myös se, että jatkuvasti piti hakea lisätietoa Googlesta ja kuunnella kappaleita Spotifystä. Kent ei ole ollut minulle koskaan niin tärkeä kuin se on ollut Linkolalle, mutta kirjan myötä huomasin pääseväni lähemmäs Kentiä ja toivovani, että olisin kokenut bändin samalla tavalla jo silloin, kun se vielä oli olemassa.

Minun lempibiisini Kentiltä ovat tällä hetkellä ikisuosikkini Om du var här sekä viime aikoina hyvin tärkeäksi noussut Dom Andra. Sen synkkiin mutta uskomattoman kauniisiin tunnelmiin upposin syksyn sateissa, peloissani ennen leikkausta ja se oli ensimmäinen biisi, jonka myös kuuntelin leikkauksen jälkeen. En ensam kvinna söker en man...
Oletko sinä Kent-fani?

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 14, kirjailijan nimi alkaa samalla alkukirjamella.

Hannu Linkola, S&S 2017
Sivumäärä: 527
Mistä hankittu: Luin kirjan suurimmaksi osaksi BookBeatista, mutta lainasin sen lopulta myös kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet


Joskus kirja kolahtaa monella tasolla, niin minulle teki Paula Nivukosken upea romaani Nopeasti piirretyt pilvet. Romaani on Nivukosken ensimmäinen, mutta vierastan termiä esikoisromaani. Ihmettelen vähän, miksi sitä aina korostetaan niin paljon, miksi kirjalijan ensimmäistä romaania kohdellaan niin eri tavoin kuin vaikka toista, kolmatta, tai kymmenettä. Hyvä romaani on hyvä romaani, ihan sama kuka sen on kirjoittanut ja mitä hän on aiemmin julkaissut tai ollut julkaisematta. Moni on kuvaillut Nopeasti piirrettyjä pilviä upeaksi esikoisromaaniksi, minä taas kutsun sitä ihan vain upeaksi romaaniksi.

Romaanin kertomus sijoittuu 1900-luvun alun Pohjanmaalle Isonkyrön kuntaan Koskiluhdan taloon. Elämä maalla on vaativaa, arvaamatonta ja pienestä kiinni. Liisa saa aviomiehekseen hurmaavan Kallen. Perhe kasvaa kahdella lapsella. Paremman leivän syrjään kiinni päästäkseen Kalle lähtee Amerikkaan, sinne mistä kuuluu tarinoita sekä menestyneistä että kaiken menettäneistä miehistä, mielettömistä mahdollisuuksista, merten takaisista uusista aluista. Liisa odottaa, lukija odottaa, molemmat yhdessä kaipaavat ja odottavat Kallea takaisin. Jouluksi palaan, mies kirjoittaa. Joulu tulee, joulu menee ja lukija jakaa Liisan tuskan, juoruakkojen katseet ja pahat puheet.

"Liisa pakotti itsensä kaupalle heti pyhien jälkeen. Napitti takkinsa ylös asti, kylmyys puskisi silti läpi. Akat käveliät kylätiellä, kälätys kulki heidän edellään, Liisa otti aseleen lähemmäs piennarta. Äänet vaimenivat. Ehkä he pysähtyisivät ja kysyisivät jotakin sellaista, jonka jo tiesivät. Heidän suupielistään valuisi makeaa, pilaantunutta siirappia, valuisi maahan saakka, se tahraisi hänen kenkänsä, ja kaikkialle, minne hän astui, seuraisi juorujen imelä haju."

Nivukoski on kirjoittanut kansien väliin sen ajan, joka on mennyttä, mutta joka elää meissä maatalon tyttärissä. Koin hurjaa tuttuuden tunnetta kirjaa lukiessani. Näin voi kirjoittaa vain ihminen, joka tuntee tämän saman - sen millaista on elää kotitilalla, jossa aistii historian, menneiden sukupolvien toiveet, haaveet, huolet. Samat pellot, samat puut, maisema jonka on muokannut ihminen, jonka geenejä minäkin kannan. Tämä tunne tuo sekä turvaa että velvoittaa. Kuolinvuoteellaan Liisan isä pyytää Liisaa tekemään parhaansa, jotta tila säilyisi suvussa. Äiti tietää parhaiten, miten kaikki on aina ennenkin tehty, ja sitä on syytä noudattaa, jos haluaa pysyä sovussa.

Toinen syy, miksi romaani tuntui niin tutulta, on Pohjanmaa miljöönä. Sain useamman vuoden nähdä ulkopuolisena, työn takia Pohjanmaalle päätyneenä varsinaissuomalaisena, millainen on pohjalainen luonne, miten voimakas on pohjalaisen rakkaus kotiin, sinnikkyys. Voisi kuvitella, että nykypäivänä modernissa ja globaalissa maailmassa ei tällaisia alueellisia havaintoja enää voisi tehdä, mutta väitän nähneeni pohjalaisissa ihmisissä jotakin erityistä. He ovat ylpeitä taustastaan, siitä että ei ole ollut helppoa, mutta niin vain on pärjätty. Aina on pärjätty ja pärjätään vastedeskin. Niin pärjäsi myös Liisa, vaikka helppoa ei ollutkaan.

Tunnistan Nivukosken kirjoitustavasta itselleni erittäin tutun ajatuksen: paikkaan sidotun historian, sen että joku on minua ennen tallannut näitä samoja polkuja, laskenut jalkansa juuri samaan kohtaan kuin minäkin nyt. Helposti alkaa pohtia, mitä tuo minua edeltävä ihminen on ajatellut, mitä hän on kokenut ja onko hän kenties ollut jollakin tapaa samanlainen kuin minä. Rakastin myös sitä, miten Nivukoski toi romaanissa esiin minulle tuttuja paikkoja, vaikkapa mystisen ja aina ihmistä karmineen Leväluhdan, Isonkyrön meijerin tai 1920-luvun kuhisevan Vaasan ja Hovioikeudenpuistikon (siellä kävin aina Citymarketissa, jota paikalliset muuten kutsuvat Sitariksi, yhdellä teellä, tämä edelleen hämmentää minua).

En muista myöskään ennen törmänneeni romaanissa Amerikan leski -teemaan, en vaikka maailmalle lähtö on ollut hurjan yleistä, niin yleistä että sitä on vaikea edes ymmärtää, ja vaikka tuo teema on tavattoman herkullinen. Tuli tarvea lukea tästä lisää! Nykyihminen on aina Whatsapp-viestin päässä rakkaistaan, on vaikea edes ymmärtää, millaista oli olla kirjeiden varassa. Miltä tuntui, kun odotti ja luotti. Ja etenkin miten musertavaa oli, jos mies ei koskaan palannutkaan, jätti epätietoisuuteen.

Kaiken tämän tuttuudentunteen ja siitä aiheutuneen viehtymyksen lisäksi Nivukosken kieli hurmasi minut. Hän kirjoittaa tavattoman aistivoimaisesti. Tarina on täynnä tuoksuja, ääniä, kutittavia heiniä, jalan alla rahisevaa hiekkaa, karheaa kangasta, rystysten kirveleviä haavoja. Tämä kirja oli ihana, koskettava ja upea kaikin puolin, toivon sen päätyvän mahdollisimman monen luettavaksi. Suosittelen siis lämpimästi.

"Vuodet kävivät yhteen irtosivat toisistaan, kerran hän oli katsonut itseään keveän hunnun alla. Liisa näki nuoruuden varisseen kasvoiltaan. Rakkaus tuntui liian yksinkertaiselta, nuoruus hölmöydeltä. Kyllä mä susta iänkaiken hualehrin. Liisa pudistaa ajatuksensa helmoistaan. Ikuisuus  loppui ennen kuin elämä."

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 7, kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt.

Kirjailija: Paula Nivukoski
Kirja: Nopeasti piirretyt pilvet, Otava 2019
Sivumäärä: 334
Mistä hankittu: Kirjastosta

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Mötley Crüe, The Dirt - Törkytehdas


Minulla on ongelma kasarirockin kanssa, en vain ymmärrä sitä. Kilinähevi ei iske, korkea laulu ottaa päähän ja tuon ajan bändien ulkomuoto lähinnä herättää ihmetystä. Olen lukuisia kertoja tosissani yrittänyt oppia pitämään Gunnareista tai Iron Maidenista, mutta en vain pääse sisään siihen maailmaan. Metallifanina tuntuu, että vähintään Maidenia pitäisi osata arvostaa maasta taivaisiin. Glamrock on vielä oma maailmansa, jonka lähtökohtia en ymmärrä senkään vertaa.

Tällä alustuksella haluan kertoa, että Mötley Crüe ei ole ollut minulle koskaan muuta kuin korkeintaan ihan kivaa taustamusiikkia. Bändi on kuitenkin ollut niin paljon esillä, ettei sen edesottamuksilta ole voinut välttyä, vaikkei fani olisikaan. The Dirt -kirjan olemassaolosta olen tiennyt vähintään siitä asti kuin Lorelai Gilmore luki sitä Gilmore Girls -sarjan yhdessä jaksossa. Kohtauksesta kävi ilmi, että kirja on ällöttävä, mutta niin ällöttävä että on vain pakko lukea eteen päin. Kyllä muuten Lorelai tietää, juuri sellainen Törkytehdas oli.

Kirjassa bändin tarina etenee miesten itsensä kertomana. Jokainen pohjustaa elämäntarinaansa kertomalla lapsuudesta, joka on kaikilla ollut sirpaleinen ja sekava. Kaikki ovat jo pikkupoikina kiinnostuneet musiikista, mutta jotenkin minulle jäi hämärän peittoon, miten he lopulta päätyivät maailman kuuluisimpien musiikkojen joukkoon. Tällainen elämäntarina vaatii pitkäjänteisyyttä, kunnianhimoa ja yritteliäisyyttä, mutta Mötikkä-miehet kuvaavat tarinaansa yhtenä pitkänä örvellysmatkana ja kuin kaikki olisi tapahtunut vähän sattumalta. Selvää on, että sekoilu on niin tärkeä osa bändin identiteettiä, että sitä on ollut tarpeen korostaa myös kirjassa.

Kukaan lukija tuskin ottaa todesta kaikkea kirjassa esitettyä. Hämärät muistikuvat ilmenevät myös eri näkökulmien ristiriitaisuuksina. Alkoholin, huumeiden ja naisien määrä on varmasti ollut täysin järjetön, mutta en usko ihan näihin poikien kertomiin kalavaleisiin. Kaiken tämän ohella kun on kuitenkin pitänyt tehdä paljon musiikkia, keikkailla ja perustaa perheitäkin.

Miehistä piirtyy kovin kylmä kuva, joka saattaakin hyvin olla totuus. Kaikki vaikuttavat siltä, että vain oma napa ja sen nautinto on tärkeää. Miehistä kukin vuorollaan on kadoksissa, sairaalassa, katkolla, ties missä, ilman että kaverit ottavat häneen mitään yhteyttä. Kuvaavaa on, kun Vince kertoo miten vasta seitsemäntoista vuoden tuttavuuden jälkeen hän ja Nikki päätyvät hyviksi kavereiksi yhden yhteenoton - ja kerrankin suoran puheen - seurauksena.

Kirja on melko lailla alusta loppuun sekoilua ja sekoilulla kehuskelua. Silti sen lukeminen oli ihmeen koukuttavaa ja nautinnollistakin. Juuri mitään kirjallisia ansioita kirjalla ei kylläkään ollut ja oli virhe lukea se suomeksi, jäbät ynnä muut kirjassa usein toistuvat slangisanat eivät oikein suomeksi toimi. Hahmot olivat poikkeuksellisen epämiellyttäviä sikailijoita ja heille ei toivonut muuta kuin sitä, että he olisivat vähän ryhdistäytyneet. En kuitenkaan lainkaan ihmettele, miksi kirja on niin suosittu. Harvoin tällaista törkyä pääsee todistamaan ja ihmettelemään, miten tällaiset tyypit ovat onnistuneet luomaan niin suositun bändin ja tehneet sillä miljoonia.

Kaikkein käsittämättömin asia on kuitenkin se, että bändin jäsenet ovat ylipäätään säilyneet hengissä. Ympäriltä kuolee ihmisiä jatkuvasti, joku myös suoraan bändin jäsenen vuoksi. Vähän väliä luita katkeaa, yliannostuksen rajat paukkuvat, taju lähtee, mutta silti vain bändi porskuttaa ja keikkailee. Minulle oli myös uutta tietoa se, että Vince Neilin tytär on kuollut neljävuotiaana syöpään. Se oli kirjan koskettavin osuus.

Yksi tärkeimmistä syistä, miksi tartuin kirjaan nyt, on se että siitä on pian tulossa Netflix-leffa ja tietysti kirja piti lukea ensin. Koko bändi ja myös tämä kirja on yhtä kohellusta, örvellystä, kilinää, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, enkä odota elokuvankaan olevan yhtään mitään muuta. Vaikka sinänsä kirjan sisältö oli enimmäkseen kovin vastenmielistä, oli tämä jotenkin yllättävän kiehtova lukukokemus. Bändin musiikkia en tosin edelleenkään osaa arvostaa yhtään enempää.

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 21, julkisuuden henkilön kirjoittama kirja.

Alkuperäinen teos: Tommy Lee, Mick Mars, Vince Nil ja Nikki Sixx, toim. Neil Strauss: The Dirt: Confessions of the World's Most Notorious Rock Band (2001)
Suomennos: LIKE 2002, suomentanut Sami Kärkkäinen
Sivumäärä: 480
Mistä hankittu: Kirjastosta

torstai 7. helmikuuta 2019

Debbie Tung: Quiet Girl in a Noisy World - An Introvert's Story

 
Olen täysin hurahtanut Instagram-maailmaan! Kävi samalla tavalla kuin aikoinaan kävi blogin kanssa - huomasin pian että hei, täällähän on muitakin. Kirjakeskustelu tuntuu siirtyneen blogeista enemmän sinne. Instagramissa kommentointi vaikuttaa jotenkin helpommalta ja keskustelua viriää helpommin. Sieltä saa myös aivan valtavasti hyviä kirjavinkkejä, joista esillä nyt yksi.

Tämä sarjakuvakirja herätti kiinnostukseni ennenkaikkea sen piirrosjäljen vuoksi. Mustavalkoiset ja harmaat kuvat ovat jotenkin kiehtoneet mieltäni viime aikoina. Myös sisältö toki kiinnosti. Debbie Tung kertoo tarinan siitä, millaista on olla introvertti maailmassa, joka on täynnä meteliä. Kirjan päähenkiö (ilmeisesti Debbie itse) ahdistuu tilanteista, joissa on paljon vieraita ihmisiä. Hän kärsii työnteosta avokonttorissa, jossa meteliä on kaikkialla. Tuttujen ihmisten kanssa hän on rento oma itsensä, mutta vieraiden kanssa seurustelu vie hänen voimansa. Monilta osin samaistuin tarinaan, mutta aloin miettiä, olenko kuitenkaan itse introvertti.


Minulla on aina ollut jotenkin introvertin itsetunto. Ajattelen olevani ujo ja hiljainen. Minun on pakko saada olla joka päivä yksin. Jos en saa omaa aikaa, minusta tulee todella raskas, pahantuulinen ja ärtyisä. Hetki omaa rauhaa (kaikkein mieluiten metsässä) lataa akkuni ja olen taas kuin toinen ihminen. Olen myös usein uupunut vietettyäni päivän muiden seurassa. Jään märehtimään menneitä sosiaalisia tilanteita, kelaan läpi keskusteluja ja mietin, miten (muka) nolasin itseni tai puhuin jotakin tyhmää.

Toisaalta kuitenkin olen puhelias ja välillä myös äänekäs, nautin kun saan olla keskipisteenä ja haluaisin pitää juhlat vaikka joka viikonloppu. Kaipaan ihmisten seuraa ollessani liikaa yksin. Kun olin töissä kaukana kotoa, juttelin iltaisin kaupan kassoille ja muille vieraille ihmisille, vaikka päivät olin sosiaalinen töissä. Ei minua ehkä voikaan kutsua introvertiksi. Kenties se, että pohdin niin paljon jälkeen päin sosiaalisia tilanteita ja se, että minua jännittää etukäteen, kertookin enemmän jonkinlaisesta sosiaalisesta ahdistuksesta kuin introverttiydestä. Jotenkin taidan ajatella, että ihmiset eivät pidä minusta ja siksi tilanteet väsyttävät minua niin paljon.


Tavallaan on todella hyvä, että ihmisten erilaiset luonteenpiirteet tiedostetaan nykyisin paremmin. Se ehkä auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja toisiamme paremmin. Erilaiset persoonallisuuteen liittyvät kirjatkin ovat olleet viime aikoina valtavan suosittuja. Tarinan Debbie esimerkiksi on tuntenut koko elämänsä olevansa jotenkin vääränlainen. Hän on myös kärsinyt hiljaisuudestaan, kun se on ymmärretty väärin tai siihen ei ole osattu suhtautua. Omien ominaisuuksien hyväksyminen auttaa häntä olemaan onnellisempi.


Kuitenkin tällaiset luokittelut voivat myös olla ongelmallisia. Muistan ikuisesti, miten jollakin yläasteen tunnilla yksi äänekkäimmistä tytöistä sanoi minua osoittaen, että nuo hiljaisetkin voisivat kertoa mielipiteensä, kun piti sopia jostakin yhteisestä asiasta. Ei taida olla sellaista ihmistä, jolla ei koskaan olisi ahdistunut olo jossakin sosiaalisessa tilanteessa ja olosuhteet vaihtelevatkin. Luokittelu sen mukaan, miten ihminen vaikuttaa käyttäytyvän, voi olla haitallista, jos ihminen alkaa uskoa sen vuoksi olevansa jotakin muuta kuin oikeasti on. Harvempi kuitenkaan lopulta taitaa olla yksiselitteisen introvertti tai vastaavasti ekstrovertti vaan kyse on enemmänkin piirteistä.

Kaikesta tästä pohdinnasta huolimatta sarjakuva oli siis kaikinpuolin ihana lukukokemus. Pehmeä piirrosjälki yhdistyi hienosti tarinan herkkyyteen ja mustavalkoinen maailma sopi kokonaisuuteen täydellisesti. Sarjakuva oli oikein ahmaistava, söpö, hauska ja tosiaan ajatuksia herättävä.

Kirjailija: Debbie Tung
Luettu kirja: A Quiet Girl in a Noisy World - An Introvert's Story, Andrews McMeel Publishing, 2017
Sivumäärä: 174
Mistä hankittu: Oma ostos

torstai 31. tammikuuta 2019

Charles Dickens: Suuria odotuksia (kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 8)


Käsittämätöntä, että ensimmäisestä kirjabloggaajien klassikkohaasteesta on kulunut jo neljä vuotta! Tämä haastehan sai alkunsa Reader, why did I marry him -blogin Ompun ja Tuijata-blogin Tuijan ideasta. Tarkoituksena on kaksi kertaa vuodessa lukea jokin klassikko, blogata siitä ja iloita, miten tuli taas sivistyttyä. Tällä kertaa haastetta emännöi Tarukirja-blogin Margit. Tämä haastehan tietysti sopii kaltaiselleni klassikkofiilistelijälle paremmin kuin hyvin! Perinteisesti klassikkokirjan lukeminen jää aina viime tippaan, ja niin kävi nytkin. Luin nimittäin eilen loppuun tämän Charles Dickensin klassikon Suuria odotuksia.

Ei ollut mitään itsestään selvää, että sain tämän Dickensin ylipäätään luettua loppuun. Minulla on suuri ongelma Dickensin kanssa. Yksi rakkaimmista kirjoistani on Dickensin Joululaulu, Oliver Twistin luin lukiossa, mutta muuten kaikki hänen kirjansa ovat jääneet vain lukuyrityksiksi. Ongelma on se, että Dickens jaarittelee. Kestän helposti hitaan kerronnan, maisemien kuvailun tai tunnelmien maalailun, mutta jotenkin liian polveileva, liikaa selostava ja hitaasti etenevä kerronta yhdistettynä pitkiin dialogeihin on yhdistelmänä pitkäpiimäinen ja vieraannuttava. Tosin tämä on ristiriitaista, sillä Joululaulussa jotenkin rakastan sitä kaikkea selostusta ja höpinää.

Esimerkki Suurten odotusten jaarittelusta 26. luvusta, jossa sovitaan kävelyretkestä:
- Niin. Aion ottaa lomapäivän. Vielä enemmänkin, aion pyytää teitä lähtemään kävelyretkelle mukaani.
Olin kieltäytymäisilläni, esittäen syyksi sen, että juuri silloin olin huono seuramies, mutta Wemmick ennätti edelleni.
- Tiedän puuhailunne, hän virkkoi - ja tiedän teidän olevan huonossa kunnossa, herra Pip. Mutta jos voisitte tehdä sen, pitäisin sitä ystävyydenosoituksena.  Kävelyretki ei ole pitkä, ja se tehdään varhain. Sanokaamme, että se sitoisi aikanne, mukaanluettuna retkellä nautittu aamiainen, kello kahdeksasta kahteentoista. Voisittekohan jotenkin puristaa aikaanne, niin että se kävisi päinsä?
Hän oli useita kertoja tehnyt niin paljon hyväkseni, että tämä oli sangen vähäinen vastapalvelus. Sanoin voivani järjestää sen, järjestäväni sen, ja hän oli niin hyvillään suostumuksestani, että minäkin olin mielissäni. Hänen erityisestä pyynnöstään lupasin mennä häntä tapaamaan Linnaan puoli yhdeksän maanantaiaamuna, ja sitten erosimme toisistamme sillä kertaa.

Kirjan päähenkiö on varsin dickensmäinen, orpopoika Pip, joka asuu varsin köyhissä oloissa ankaran sisarensa ja sympaattisen sisarenmiehen kanssa. Pip on varsin vaatimaton hahmo. Muistan kritisoineeni lukiossa kirjoittamassani esseessä Oliver Twistiä siitä, miten hän oli kovin halju hahmo, jota elämä vain heitteli paikasta toiseen ilman, että hänellä olisi tuntunut juuri olevan omaa tahtoa tai luonnetta. Pip on ehkä hieman aktiivisempi, mutta jotenkin sama tunnelma vaivasi nytkin. Juonenkäänteet sitä vastoin olivat kaikkea muuta kuin haljuja.

Tarinaan liittyy esimerkiksi vanha täti-ihminen, joka on rakkaudessa pettynyt, käyttämättä jäänyttä hääpukuaan ja muuta häärekvisiittaa vaaliva, kellot suruhetkeensä pysäyttänyt höpsö. Tädillä on kasvattitytär Estelle, jonka leikkiseuraksi Pip pyydetään hämmentävään museomaiseen taloon. Toinen erikoinen ja merkittävä hahmo on karannut rangaistusvanki, johon Pip sattumalta törmää ja vie tälle ruokaa ja viilan. Pipiä kohtaa elämässään melkoinen onnenpotku, sillä tuntematon auttaja haluaa tehdä hänestä herrasmiehen ja taata hänelle upean elämän. Kaikki tämä, jatkuvat juonenkäänteet, kummalliset tyypit ja yleisesti sivukaupalla jatkuva jaarittelu nivoutuvat melkoiseksi seikkailuksi.

Kuitenkin Suuria odotuksia on todellinen klassikko sen sisällön vuoksi. Se on selvästi uraauurtava omassa lajissaan. Se kuvaa tyypillisen ihmismieltä aina kiehtoneen tuhkimotarinan, jossa köyhä poika nousee rääsyistä rikkauksiin. Dickens käsittelee hienosti yhteiskuntaa, ihmisten välisiä suhteita ja moraalisia kysymyksiä. Kyllä kirja on klassikkoasemansa ansainnut!

Olen ennenkin todennut, että toiminta niin kirjoissa kuin leffoissakaan ei ole yhtään minun juttuni. Jotenkin kyllästyn, enkä jaksa keskittyä. Ehkä se oli ongelma tässäkin, en oikeastaan enää jaksanut välittää mitä Pipille tapahtuu. Samaan aikaan tapahtumia ja hahmoja oli paljon, mutta ilman jaarittelua kirjan olisi voinut tiivistää pariinsataan sivuun. Ilmeisesti tämä ei myöskään ole Dickensiä vahvimmillaan. Pitää ehkä antaa uusi mahdollisuus sille Kolealle talolle, jota olen yrittänyt lukea hyllystäni jo vuosikausia. Se kai on vähän vähemmän seikkailukirja.

Joka tapauksessa on mukavaa, että taas tutustuin yhteen klassikkoon ja selätin sen! Mahtava tämä haaste ja mukavaa, että se ilmeisesti tulee saamaan jatkoakin.

Kirjailija: Charles Dickens
Luettu kirja: Suuria odotuksia, suom. Alpo Kupiainen
Alkuperäinen kirja: Great Expectations, 1860-1861
Sivumäärä: 519
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Nina Pulkkis ja Liisa Vähäkylä: Muumeista miljoonabisnes



Eräs elämäni erikoisimmista tilanteista on se, kun osallistuin Muumimammana japanilaisen pariskunnan häihin. Siellä teeskentelin juovani skumppalasista ja leikin tämän pariskunnan, heidän muutaman hämmentyneenoloisen sukulaisensa sekä muiden muumien kanssa Pikku Myyn vetämää pää-olkapää-peppu-polvet-varpaat -leikkiä. Ja sain vielä (huonoa) palkkaa tästä kaikesta! Tämä tapahtui tietenkin Naantalin Muumimaailmassa, jossa olin töissä kesän 2008. Olen siis tajunnut viimeistään tuolloin hyvin konkreettisesti, millainen bisnes muumien ympärillä pyörii.

Nina Pulkkiksen ja Liisa Vähäkylän kirja Muumeista miljoonabisnes perustuu Pulkkiksen elokuvaan The Moomin Boom. En ole tuota leffaa nähnyt, joten kirjan tarjoama sisältö oli minulle enimmäkseen uutta. Kirjasta oli aistittavissa se, että taustalla on elokuva. Olisin toisinaan toivonut tarkempaa perehtymistä aiheisiin ja toisinaan yksityiskohtia käsiteltiin liiankin pitkään. Yhtäkaikki kirja oli hurjan kiehtova ja opin paljon uutta muumeista.


Jansson piirsi tiettävästi ensimmäisen muumihahmonsa huussin seinän pinkopahviin 1930-luvulla. Siitä alkoi nopeasti kaikkien tuntema muumibuumi, joka on kokenut useamman aallonharjan ja jatkuu edelleen. Tällä hetkellä muumit ovat taas pinnalla, kun helmikuussa Yle alkaa esittää uutta animaatiota. Oli kiehtovaa lukea niistä vaiheista, jotka johtivat pienet muumit maailmanlaajuisesti tunnetuiksi ja miten nopeasti niiden tuotearvo ymmärrettiin. Tove Jansson oli todellinen voimanainen, joka onnistui hienosti yhdistämään taiteilijan vapauden ja bisneksen. Monesti Muumimaailmassa työskennellessänni mietin, mitäköhän Tove tästä tuumaisi, mutta tulin siihen tulokseen, että hän ymmärtäisi kyllä.

Olen ollut lapsi juuri silloin, kun japanilaiset animaatiot alkoivat pyöriä telkkarissa, Muumimaailma avattiin ja kaikki menivät yhtäkkiä aivan sekaisin muumikrääsästä. Meillä on pelattu kotona ahkerasti Muumipeliä (josta ensimmäinen painos on muuten jo 50-luvulta ja tuolloin siinä oli kirjan mukaan nappuloina oikeita kiviä ja simpukoita!) ja rakkain pehmoleluni oli Pikku Myy. Silti en ole koskaan oikein tykästynyt animaatiomuumeihin vaan oikeat muumit ovat sarjakuvien ja kirjojen laihempia ja synkempiä tapauksia. Kirja valottaa hienosti tätä kehitystä ja sitä, miten animaation tunnettuudesta huolimatta taustalla ovat kuitenkin aina ne alkuperäiset muumit ja Tove Janssonin kuvitukset. Minua edelleen kirpaisee paljon se, miten omassa ikäluokassani on paljon kovanluokan muumifaneja, jotka eivät kuitenkaan ole koskaan lukeneet yhtäkään muumikirjaa tai -sarjakuvaa.



En ole ennen tullut ajatelleeksi, miten poikkeuksellinen muumien tarina on, myös bisneksen kannalta. Muumi lienee maailmalla tunnetuin suomalainen (tosin moni ei tiedä mistä muumit ovat peräisin). Melkein missä tahansa kahvipöydässä sitä käykin kahvittelemassa, pöytään nostetaan muumimukeja ja se on niin itsestään selvää, ettei sitä osaa edes hämmästellä. Kirja nosti esiin hienosti sen, miten muumit ovat upea menestystarina ja miten tuo pieni peikko on kasvanut mittaansa suuremmaksi ja liittynyt osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja identiteettiä.

Löytyykö teidän kotoa muumimukeja? Ja mitä ovat oikeat muumit, sarjakuvien, kirjojen vai animaation muumit?

Jutun kuvat ovat muumikesältäni 2008. Olin silloin paljon poliisina ja Hemulina. Oli kuuma, menetin uskoni ihmiskuntaan mutta toisaalta sain täysin korvaamattomia, ainutlaatuisia kokemuksia.
Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 35, kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Kirjailija: Nina Pulkkis ja Liisa Vähäkylä
Kirja: Muumeista miljoonabisnes, Siltala 2017
Sivumäärä: 191
Mistä hankittu: Joululahja
Arvostelu: ★★★★

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Uwe Timm: The Invention of Curried Sausage


Kirjojen valitseminen luettavaksi sen vuoksi, että joku on joskus poiminut ne jollekin listalle, on tietysti täysin hullua puuhaa. Silti olen monesti todennut, että moni helmi olisi jäänyt aivan varmasti löytymättä, ellen harrastaisi tätä listan läpilukemista. Niin kävi nytkin. Saksalaisen Uwe Timmin tarina currywurstin keksimisestä  oli todellakin oikea helmi, kaikessa pienuudessaan suuri kirja.

Saksalaiset ovat tunnettuja makkaroistaan. Yksi tärkeistä makkara-annoksista on makkara, joka tarjotaan currymausteen ja ketsupin kera, currywurst. Minäkin olen kerran elämässäni syönyt tällaisen annoksen Münchenissä festareilla. Juuri muuta ruokaa ei ollut siellä tarjolla, eli ilmeisesti tämän ruokalajin perinne elää Saksassa vahvana. Perinteisesti Baijeri ei ole currywurstin ydinaluetta, sillä siellä perinteinen ruokalaji on weisswurst, vaalea makkara joka tarjoillaan sinapin kanssa. Tämän opin vieraillessani Baijerissa ja myös kirjassa mainittiin tästä merkittävästä kulttuurierosta. Ehkäpä currywurst kuitenkin sopi paremmin festarievääksi kuin helposti pilaantuva weisswurst.

Currywurstin väitetään olevan berliiniläinen keksintö. Näin kertoo myös Wikipedia, joka mainitsee keksijäksi Herta Heuwerin. Uwe Timmin romaani kertoo kuitenkin vaihtoehtoisen syntytavan. Siinä kirjan kertoja, miestoimittaja joka voisi kai olla Timm itse, pääsee jäljille, että ruokalaji onkin keksitty Hampurissa. Toimittaja on elämänsä aikana syönyt usein currywurstia siellä tietystä kojusta, jossa makkaraa tarjoili muuan rouva Lena Brücker. Käy ilmi, että ruokalajin on keksinyt kukapa muukaan kuin tämä samainen rouva, joka nyt asuu jo vanhainkodissa. Lena suostuu kertomaan tarinan currywurstin takaa, kunhan mies tuo tapaamiskerroille mukaan kakkupaloja.

Lena Brücker on viehättävin romaanihenkilö, johon olen saanut pitkään aikaan tutustua. Hän on sokeutunut, mutta kutoo silti villapaitaa, jossa on valtavan monimutkaisia kuvioita, sinistä taivasta vasten nousevia puunrunkoja. Kakkua nauttiva ja villapaitaa neulova lähes yhdeksänkymmentävuotias mummeli vaikuttaa kiltiltä ja harmittomalta, mutta nopeasti käy ilmi, että (pitkä) tarina currywurstin takana on paljon hurjempi kuin voisi odottaa.

Brücker on toisen maailmansodan aikaan piilotellut asunnossaan sotakarkuria, miestä nimeltä Bremer. Mies oli vieras, ja kuten tarinasta käy ilmi, sekä miehellä että Lenalla oli perhe muualla. He kuitenkin aloittavat suhteen. Sodan epäjärjestys ja tilanteen kaaottisuus saavat aikaan sen, että Lenan motiivit tähän piilotteluun tuntuvat järjettömiltä, mutta silti tilanteen kehittyminen vaikuttaa jotenkin loogiselta. Kun sota päättyy, Lena ei pitkään aikaan paljasta sitä miehelle vaan pitää hänet pimennossa. Se tuntuu oudolta, mutta jollakin tavalla kuitenkin aivan järkeenkäyvältä.

Viehättävän tarinasta tekee se, miten rauhallisesti ja huumorilla nyt jo vanha rouva Brücker suhtautuu menneeseen. Hän toteaa asioita niin lakoniseen tyyliin, että tarinan kuulija ja myös lukija joutuu välillä pyörittelemään silmiään. Todella raskaasti  nainen tuntuu suhtautuvan vain siihen muistoon, joka lopulta johti myös siihen, että hän paljasti Bremerille sodan loppuneen: hän näki sanomalehdestä ensimmäistä kertaa kuvia keskitysleireiltä, kuvia ruumiskasoista.

Romaani on aistien tarina. Se on tarina siitä, miltä miehet haisivat, miltä sota kuulosti ja miltä ruoka maistui. Bremer menettää äkkiä makuaistinsa ja kymmeniä vuosia myöhemmin Brücker on menettänyt näkönsä. Aistien maailma on puutteista huolimatta silti vahva. Kirja tarjoaa myös harvinaisen näkymän siihen, millaista Saksassa oli sodan aikaan, miten tavalliset ihmiset eivät ehkä tosiaan ymmärtäneet, mitä maassa tapahtui. Se on näkymä sotaan ulkopuolisten, sotaa pakoilevan miehen ja sotakarkuria piilottelevan naisen, silmin.

Kirjassa on sivuja vain hieman yli kaksisataa, mutta se on iso kertomus tiiviissä paketissa. Olen iloinen, että löysin sen ja sain tutustua rouva Brückeriin ja vaihtoehtoiseen tarinaan curywurstin takana. Edelleenkään en ymmärrä tuota ruokalajia yhtään ja sen hienoutta, mutta mietin, miten kaikki tosiaan on pienestä kiinni ja miten iso onkaan sattuman rooli.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 48 (kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä).

Kirjailija: Uwe Timm
Luettu kirja: The Invention of Curried Sausage (engl. käännös Leila Vennewitz, 1995)
Alkuperäinen kirja: Die Entdeckung der Currywurst, 1993
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★★

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Jojo Moyes: Jos olisit tässä


Tästä kirjasta ei oikein voi kirjoittaa paljastamatta liikaa juonesta. Sinua on varoitettu!

Kuuntelin viime vuonna Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää. Siinä nuori nainen nimeltä Louisa Clark aloittaa työt neliraajahalvaantuneen miehen Will Traynorin henkilökohtaisena avustajana. Pian selviää, että Will suunnittelee avustettua itsemurhaa ja on päätöksestään varma. Luonnollisesti pari rakastuu, mutta loppu ei silti ole onnellinen.

Jos olisit tässä jatkaa Loun tarinaa. Willin taru on loppu ja Lou koittaa selvitä elämästään, surustaan ja tyhjyyden tunteesta elämässään. Hän työskentelee lentokentän irkkupubissa ja yleisesti ottaen yrittää vain selvitä päivästä toiseen. Loun elämä saa dramaattisen käänteen, kun hän putoaa kerrostalonsa katolta ja loukkaantuu pahoin. Putoaminen tuo hänen elämäänsä uuden ihmisen, ambulanssikuski Samin.

Toinen tärkeä uusi ihminen Loun elämässä yllättää hänet täysin. Käy ilmi, että Willillä on lapsi, josta tämä ei itsekään ollut tietoinen, teini-ikäinen Lily. Lily on hukassa elämässään ja kaipaa apua. Lou joutuu hankalaan tilanteeseen. Hänellä olisi tiedossa unelmien työpaikka New Yorkissa, mutta toisaalta Lily tarvitsee apua ja uusi yllättävä yhteys menetettyyn rakkauteen on vaikea jättää taakseen.

Pidin tästä jatko-osasta paljon ensimmäistä osaa enemmän. Kerro minulle jotain hyvää oli surullinen. Siinä oli hetkellisiä toivonpilkahduksia, mutta sen tiesi johtavan surulliseen loppuun. Jos olisit tässä taas oli paljon toivorikkaampi ja onnellisempi. Vaikka kirja on viihteellinen, oli sen sisältö kaikkea muuta kuin höttöä. Moyes on taitava luomaan hahmoja ja kuvaamaan näiden välisiä suhteita. Pidin siitä, miten hän käsitteli surua ja luopumisen tuskaa. Lou osallistui sururyhmään, jossa läheisensä menettäneet keskustelivat ajatuksistaan ja tuon ryhmän kuvaus oli kirjan parasta antia.

Tosiaan kuuntelin myös tämän jatko-osan äänikirjana. Lukija (Mervi Takalo) ei oikein ollut  kaikessa rauhallisessa monotonisuudessaan mieleeni ja päädyinkin kuuntelemaan kirjan puolitoistakertaisella nopeudella. Iso miinus tuli myös kohdassa, jossa yksi hahmo sanoi Simpsoneiden Nelsonin äänellä "Ha ha" ja lukijalla ei ollut selvästi aavistustakaan, miten Nelson tuon sanoo (kuuluu ehdottomasti yleissivistykseen!).

Loun elämä tuli kirjassa niin hyvään järjestykseen, että jätän hänet hyvin mielin. Silti jos kirjasarjan päätösosa Elä rohkeasti (2018) jossakin vaiheessa ilmestyy BookBeatiin, aion ehdottomasti kuunnella tai lukea myös sen. Jos joku kysyisi minulta vinkkiä viihteelliseen, helppoon, mutta sisällöltään laadukkaaseen romaaniin, jonka tarinaan voi uppoutua ja henkilöihin ihastua, voisin ehdottomasti suositella näitä Jojo Moyesin kirjoja.

Loun vanhemmat matkustavat kirjassa metrolla, joten Helmet-haasteessa kuittaan kohdan 31.

lauantai 5. tammikuuta 2019

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari


Olen lukenut Kazuo Ishigurolta aiemmin kolme kirjaa (jo ennen blogiaikaa) ja pitänyt niistä kaikista. Nämä kirjat, Ole luonani aina, Silmissä siintävät vuoret ja Pitkän päivän ilta, ovat kaikki olleet keskenään todella erilaisia. Yhteistä niissä on ollut vahva tunnelma, joka on samaan aikaan sekä herkkä että todella jännitteinen. Juuri tällainen kirja oli myös Menneen maailman maalari.

Ishiguro on mestari kasvattamaan hienovaraista jännitettä. Menneen  maailman maalarin kertoja on vanha mies Masuji Ono. Hän on tehnyt hienon uran merkittävänä taidemaalarina, mutta toisen maailmansodan pyörteissä hänen taiteensa on joutunut huonoon valoon, muuttunut poliittisesti räjähdysalttiiksi. Hän on menettänyt maineensa ja hänenlaisiaan pidetään edelleen syynä Japanin kohtaamiin kärsimyksiin.

Onolla on kaksi tytärtä, joiden suhtautuinen isäänsä on myös monimutkaista. Onon menneisyys myös hankaloittaa nuoremman tyttären avioliiton järjestämistä. Kirjassa tapahtuu lopulta vähän, mutta jännitteet, jotka syntyvät historian painolastista ja selvittämättömistä asioista, kasvavat läpi tarinan ja tekevät lukukokeuksesta mielenkiintoisen.

Mielenkiintoista on myös se, että päähenkilö itse kertoo tarinaansa. Hän palaa jatkuvasti muistelemaan käymiään keskusteluja ja mikä johti mihinkin.  Hän myöntää usein, että ei ole varma muistaako oikein ja kuka lopulta sanoi mitäkin. Se luo lukijalle mielenkiintoisen asetelman, jossa ei voi olla ihan varma, mikä lopulta olikaan totuus.

Menneen maailman maalari oli nautinnollinen lukukokemus sen tunnelman, viipyilevän kerronnan ja kelluvan tunteen vuoksi. Tällainen kirjallisuus tekee hyvää sielulle ja taidankin jo pian jatkaa Ishiguron muiden kirjojen parissa.

Tämä oli ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja ja se avaa myös tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen. Laitan kirjan kohtaan 32, kirjan nimessä on ammatti.

Kirjailija: Kazuo Ishiguro
Alkuperäinen kirja: An Artist of the Floating World, 1986
Luettu kirja: Menneen maailman maalari (Tammi, 1988, suom. Helene Bützow)
Sivumäärä: 252
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: