tiistai 16. heinäkuuta 2019

Fedor Dostojevski: Idiootti


Ilmoitin alkukesästä Instagramissa, että aion lukea kesällä klassikoita ja haastoin muutkin mukaan. Kerroin tavoitteekseni lukea ainakin Dostojevskin Idiootin, joka on ollut hyllyssäni jo pitkään, yli vuosikymmenen. Kirja on ollut kesken viikkoja, mutta sain sen luettua lopulta loppuun viikonlopun lukumaratonin aikana.

Kun muutin Turkuun vuonna 2006, ostin Länsikeskuksen Kodin1:stä itselleni halvimman mahdollisen kirjahyllyn. Se oli kirsikkapuun värinen, aika hutera hyllyn tekele, joka kannettiin paketissa Ylioppilaskylään pieneen soluhuoneeseeni ja koottiin siellä. Muistan hyvin, miten asettelin romaanini hyllyyn ja niitä ei ollut tuolloin kovin montaa. Idiootin ostin ehkä jo samana syksynä halvalla Hansan alakerran halpakirjakaupasta. Paljon on virrannut vettä Aurajoessa, kodit ja kirjahyllyt ovat vaihtuneet, romaanien määrä kasvanut eksponentiaalisesti ja aina vain Idiootti pysynyt lukemattomana.

Tällaisten vanhojen kovan luokan klassikoiden lukeminen saa minut aina pohtimaan aikaa. On mielenkiintoista, miksi tietyt kirjat säilyvät klassikkoina vuodesta tai vuosisadasta toiseen. Tunnetuimmat klassikot (ainakin tulee mieleen sellaiset teokset kuin Kurjat, Ylpeys ja ennakkoluulo, Rikos ja rangaistus ja Tuulen viemää) ovatkin ehkä klassikkoja ennen kaikkea siksi, että ne tuovat esiin jotakin perustavanlaatuista ihmisestä. Ne avaavat ihmisluontoa jollakin kiinnostavalla, tarkkanäköisellä ja omaperäisellä tavalla.

On paljon kirjoja, joista aika ajaa ohi, jotka vanhenevat auttamatta, kun niiden kuvaava maailma ei enää ole jälkipolville tunnistettava. Sitten taas on näitä klassikoita, joissa ajankuva jää sivuseikaksi, kun pääosassa on ihminen riisuttuna paljaaksi, täysin tunnistettava lukijalle, joka saattaa lukea kirjaa kymmeniä tai satoja vuosia myöhemmin. Minä nimittäin uskon, että pohjimmiltaan ihminen on aina ollut samanlainen. Se aika, jossa ihminen elää, vaikuttaa tietenkin ajattelutapaan, moraalikäsityksiin ja niin edelleen, mutta uskon ihmisen perusluonteen, pohjimmaisten tunteiden ja tarpeiden olleen samankaltaiset aina. Uskon arkeologien ajattelevan liian monimutkaisesti; omituiseen paikkaan päätynyt kivikirves ei ehkä ollutkaan uhrilahja vaan päätyi sinne hermojen menetyksen tai esineen vahingossa kadottamisen seurauksena.

Klassikot saavat pohtimaan aikaa myös henkilökohtaisella tasolla. Kun aloitin tämän projektini ja blogini vuonna 2012, olin vasta 25-vuotias. Muistan silloin laskeskelleeni sitä, miten voisin lukea koko listan läpi alle viisikymppisenä, jos lukisin listalta kirjan viikossa. No, tällä  hetkellä olen lukenut listalta 252 kirjaa, olen 32-vuotias ja tuo tavoite olisi vieläkin saavutettavissa. En sentään ole niin hullu, että tavoittelisin kovin tosissani koko listan lukemista, etenkään tuollaisella tahdilla. Silti tällaiset projektit laittavat ajattelemaan vuosien vierimistä, on hurjaa että tämäkin harrastus on kulkenut kanssani jo niin pitkään.

Tällainen pitkäjänteinen ja haastava projekti oli minulle todella tärkeä blogini ensimmäisinä vuosina, kun olin töissä kaukana kotoa ja aika ahdistunut kaikesta. Silloin toivoin jatkuvasti ajan kuluvan nopeammin, niin kuin olin toivonut siihen asti suurimman osan elämääni. Lapsena halusin kouluvuosien menevän äkkiä, isän kuoleman jälkeen halusin vain, että tuska helpottaisi ja ensimmäisen vuoden hoettiin olevan pahin (mikä paikkansapitämätön klisee!), opiskeluaikana halusin tenttiviikkojen olevan äkkiä ohi, kun rakensimme taloa, halusin äkkiä valmista, leikkausten jälkeen odotin jatkuvasti parempaa päivää ja sitä että tuntisin taas olevani oma itseni ja niin edelleen. Nyt olen kuitenkin todennut, että juuri nyt on hyvä, ajan ei tarvitsisi kulua yhtään nopeammin. En ehdi lukemaan kaikkia maailman kirjoja, käymään kaikissa kiinnostavissa maailman kolkissa, mutta voin yrittää parhaani käyttää aikani siten, ettei jälkeenpäin jää kaduttamaan tekemättömät asiat, käymättä jääneet keskustelut, lukemattomat kirjat, elämättömät hetket.

Nokkelimmat saattaisivat tajuta, että minulla on niin vähän sanottavaa Idiootista, että sen vuoksi eksyin taas kovin pitkille ja jaaritteleville sivupoluille ennen kuin pääsin asiaan. Tosin tämä voisi olla myös hyvä vertauskuva itse kirjalle, sillä Idiootti oli melkoista jaarittelua: lähes 900 sivua tekstiä ja pituuteen nähden lopulta melko riittämätön määrä juonenkäänteitä. Kirjan parasta antia oli sen päähenkilö, ruhtinas Lev Myškin. Hän on mielenkiintoinen hahmo, sillä osittain sairastamansa epilepsian - kaatumataudin - vuoksi hän ei ole ollut täysin osallisena maailman menossa ja tarkastelee sitä hieman ulkopuolisen ja lapsellisin silmin. Sen vuoksi häntä kutsutaan seurapiireissä toisinaan idiootiksi. Jännite sivistyneen tai ainakin itseään sivistyneenä pitävän seurapiirin sekä Idiootin välillä on rakennettu kirjaan hienosti. Se kuka lopulta onkaan idiootti, ei olekaan kovin itsestäänselvää.

Pidin Rikoksen ja rangaistuksen moraalipohdinnasta ja odotin Idiootilta jotakin vastaavaa. Moraali- ja ihmisyyspohdintaa toki löytyi runsaasti, mutta lopulta juoni oli (yllättäenkin) pitkälti sitä, kuka on rakastunut kehenkin ja kelle kukakin lupautuu puolisoksi. Siihen olisi riittänyt vähän lyhyempikin kirja. Ajalleen tyypillisesti kirjassa punasteltiin paljon, väänneltiin käsiä ja suuteloitiin. Kaikki on dramaattista ja suurta, joka toisinaan oli rasittavaa mutta toisaalta myös hauskaa. Idiootissa on paljon huumoria, tahattoman lisäksi myös ihan tahallista ja hauskoja pieniä anekdootteja. Kaikessa runsaudessaan kirja kuitenkin kääntyi vähän itseään vastaan ja olin paikoin varsin kyllästynyt.

Kuten useimmiten käy, myös Idiootti oli klassikko joka lopulta palkitsi lukijansa. Kirja oli ajoittaisesta tylsyydestään huolimatta hyvä ja tällaisten tiiliskivien selättämisestä tulee kieltämättä aika ylpeä fiilis. Ajan kulumisesta vielä: kun aloitin tämän projektini, olin lukenut listalta vähän yli 50 kirjaa. Kun luen vielä yhden listan kirjan, olen blogiaikanani lukenut listalta kaksisataa kirjaa, viidesosan. Jonkinlainen (hullu!) suoritus sekin. Sen kuitenkin tiedän, että tuo seuraava listan kirja ei taatusti tule olemaan venäläinen klassikko.

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Blogistanian lukumaraton 13.7.2019 (päivittyvä postaus)

Lauantai klo 20:00

Myöhään meni, mutta nyt on satavuotisjuhlat juhlittu ja lukumaraton pääsee starttaamaan! Kuvan nappasin ennen juhliin lähtöä, lahjaksi vein tuon maljakon ja kotipihalta kerätyt kukat. Päivä on ollut yhtä menoa joten saa nähdä nukahdanko heti, kun hetkeksi rauhoitun. Aloitan Idiootilla, joka on nyt sivulla 720. Tavoitteena on lukea se loppuun.

Klo 22:39

Luin Idiootin loppuun, 165 sivua. Se oli kyllä hyvä kirja mutta olisi voinut olla huomattavasti tiiviimpi. Kahvitankkaus, jonka suoritin heti ensimmäisellä lukutunnilla, näemmä toimi. Ainakaan nyt ei väsytä. Aloin oikein miettiä, miten silloin lapsena / nuorena jaksoin lukea aamuyöhön asti? Nyt Korpisoturi houkuttelee minua, kokeilen seuraavaksi kirjaksi sitä.

Klo 1:03 (sunnuntai)

Luin Korpisoturia 80 sivua. Tähän mennessä olen vaikuttunut, onpa ihan minun kirjani! Päässä soi Mokoma: raja tulee vastaan / tässä omani ja tahdon levätä / tahdon silmät ummistaa. Palaan siis huomenna, ehkä muutaman sivun jaksan vielä lukea. Hyvää yötä!

Sivuja luettuna: 245

Sunnuntai klo 8:07


Taitaa olla niin, että jos haluaisin lukea koko yön, minun pitäisi ensin nukkua koko päivä. Aamu on niin kaunis, että ehkä kunnon yöunet olivat kuitenkin oikea ratkaisu. Tulin terassille aamupalalle Korpisoturin kanssa. Yhteiskunnan tuhoon varautua Ahma on oikein mainiota seuraa ja kirja ahmittava.

Klo  10:23

Luin Korpisoturin loppuun, se oli hyvä! Seuraavaksi jatkan kesken olevalla Coraline-sarjakuvalla, jossa olen nyt sivulla 98.

Sivuja luettuna: 422

Klo 11:37

Luin loppuun Coralinen, olipas se hieno. Tarina on Neil Gaimanin, joten mitäpä muuta siltä voisi odottaa. Kuuntelin myös aamulenkillä puoli tuntia äänikirjaa, Keskusteluja ystävien kesken. Kohta taitaa tulla elämä väliin, rautakauppareissu odottaa, mutta ehkä aloitan vielä vähän Runotyttöä. Maratonin tavoite on nyt hyvin saavutettu, olen lukenut loppuun kaksi kirjaa ja yhden kokonaan.

Sivuja luettuna: 510
Äänikirjaa kuunneltu: 29 min

Klo 13:30

Luin 50 sivua Pientä runotyttöä. Ihmettelen miten hyvin muistan tämän! Kuuntelin myös puoli tuntia lisää äänikirjaa. Nyt sinne asioille, saattaa olla että en pahemmin enää ehdi lukea tänään, mutta varsin onnistunut maraton on jo nyt!

Sivuja luettuna: 560
Äänikirjaa kuunneltu: 60 min


Yhteenveto lukumaratonista (muokattu 15.7.)

Sivuja luettu: 612
Äänikirjaa kuunneltu: 3 h 50 min

Maratonilla loppuun luetut kirjat:
Dostojevski: Idiootti
Gaimab & Russell: Coraline (sarjakuva)

Maratonilla kokonaan luetut kirjat:
Gustafsson: Korpisoturi

Maratonilla aloitetut kirjat:
Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken (äänikirja)
Montgomery: Pieni Runotyttö

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Hulluuden rajamailla: Blogistanian lukumaraton 13.7.2019


Blogini alkuvuosina, tarkemmin elämäni ajanjaksona, joka tunnetaan pimeinä ja synkkinä Pohjanmaan vuosina, osallistuin erilaisiin lukumaratoneihin ahkerasti, pari kertaa vuodessa. Edellisen kerran olen näemmä osallistunut tällaiseen 24 tuntia kestävään lukusuoritukseen yli kaksi vuotta sitten. Aiemmat suoritukseni löytyvät täältä.

Olin kyllä noteerannut, että kirjabloggaajien perinteinen blogistanian lukumaraton lähestyy, mutta en ajatellut osallistuvani siihen. Jokin kuitenkin naksahti päässä ja huomasin kerääväni kirjapinoa, katselevani hyllyä vähän sillä silmällä. Haastetta emännöi tällä kertaa Unelmien aika -blogin Johanna. 

Oikeastaan idea osallistumisesta tuli siitä, kun yksi asia, jonka haluaisin vielä tehdä kesälomallani, on lukea koko päivä tai kaikkein mieluiten läpi yön, ihan kuin lapsuuden kesäloman parhaina hetkinä. Nyt kun olen lomalla, miksi siis en toteuttaisi tätä ajatusta maratonin  merkeissä. Huomenna iltapäivällä on juhlittavana yhdet 100-vuotisjuhlat (kuinka usein sellaisille pääsee osallistumaan!), mutta illaksi ei ole mitään suunnitelmia, joten aloitan maratonin juhlista kotiuduttuani ja jatkan sitten 24 tuntia siten, että lukuaika päättyy sunnuntai-iltana.

Elämäni on viime aikoina ollut aikamoista ex tempore -seikkailua, joten en mene takuuseen, etteikö jotakin yllättävää voisi ilmaantua, jolloin maraton jää toteutumatta tai ainakin typistyy. Joskus aiemmin olen oikeasti suorittanut lukumaratonia niin, että olen asettanut kovia tavoitteita, nyt enemmänkin ajattelin katsoa, ehtisinkö lukemaan ja miten paljon.

Kuvassa olevista kirjoista Idiootti on kesken noin sadan sivun verran, Coraline-sarjakuva on puolessa välissä. Tavoitteena on ainakin lukea ne loppuun. Pieni runotyttö on ollut tarkoitus lukea pitkästä aikaa uudestaan, muut kirjat (Huumeasema Zoo, Jeppis 2 ja Korpisoturi) kiinnostavat paljon ja ovat keskenään tarkoituksella aika erilaisia. Lisäksi minulla on käytössä BookBeat ja sen loputtomat äänikirjavalikoimat sekä lähes yhtä loputtomat kirjahyllyni, joista saattaa löytyä jotakin houkuttelevampaa. Saa siis nähdä, miten minun käy! Päivitän lukumaratonkuulumisia myös blogiin eli palaan asiaan huomenillalla, jos/kun maraton silloin starttaa.

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Tommi Liimatta: Jeppis


Tämä tarina sijoittuu 90-luvun loppupuolen Laitilaan, tarkemmin sanoen pienen maalaiskaupungin kaikkein kauimmaiseen, kaikkein mettäisimpään perämettään. Siellä Mari, ala-asteikäinen hirveän kiltti ja kamalan tunnollinen tyttö, katsoo televisiosta kaikki musiikkiohjelmat, joita sieltä tulee. Perhe on köyhä, kuten monet perheet laman jälkimainingeissa ovat, mutta jouluksi on ostettu moderni ihme, cd-soitin, jollainen kaikilla Marin kavereilla on jo pitkään ollut. Cd-levyihin tosin ei oikein ole varaa, mutta neljä vuotta vanhempi Juha-serkku, joka asuu ihan oikeassa kaupungissa, tuo lainaan levyjä (jotka silloin olivat ihan vain sen ajan musiikkia, mutta jotka nykyisin tunnetaan ysärimusiikkina) jotka saadaan nauhoitettua soittimella c-kasetille. C-kasettien määrä on rajallinen ja pitää tarkkaan harkita, mitä niille nauhoittaa. Radiosta ei kuulu montaa kanavaa ja on aina juhlaa, jos jokin vähän parempaa musiikkia soittava kanava, kuten Kiss FM, sattuu kuulumaan.

Laitilan kirjaston alakerran pieni cd-levykokoelma on Marille oikea aarreaitta. Sieltä hän aina lainaa pinon levyjä, kun sattuu pääsemään kirjastoon. Hän rakastuu muun muassa sellaisiin yhtyeisiin kuin The Offspring, CMX, Nirvana ja The Smashing Pumpkins. Samaan aikaan Mari on kuitenkin todella kova Spice Girls -fani, se kun on ainoa bändi, jota hänen kaverinsa - tytöt joiden seurassa hän tuntee olevansa aina vääränlainen - kuuntelevat. Kirjaston levyistä todella moni tuottaa pettymyksen: sellaiset todella kuuluisat yhtyeet kuin Guns n' Roses tai Kiss tai Iron Maiden ovat vain rasittavaa kilinää. Mari jatkaa aktiivisesti musiikkiin tutustumista ja siitä intoilua, vaikka hänellä ei olekaan oikein ketään kenen kanssa jakaa intonsa - onneksi sentään hänen isosiskonsa pitävät joistakin samoista bändeistä. Tyttö elelee pitkälti yksinään haavemaailmoissaan.

Toinen tarina kertoo 80-luvun jälkipuoliskosta ja sijoittuu Jeppikseen eli Pietarsaareen, Pohjanmaan rannikolle. Siellä Tommi-poika, menevä mutta kiltti koululainen, leikkii illat naapurikerrostalojen poikien kanssa. He virittelevät ansoja metsään, rakentavat lumilinnoja ja majoja, leikkivät pikkuautoilla, ajavat pyörillä krossiajoa, kokeilevat rajojaan ja vanhempien ja opettajien hermojen kestävyyttä. Tommi tykkää Abba-yhtyeestä, kunnes sattumalta yksi hänen kavereistaan perehdyttää hänet Kiss-yhtyeen, noiden rajujen maskimiesten, saloihin. Tommi tajuaa, että maailma on täynnä hyvää musiikkia, bändejä joihin pitää tutustua. On yhtyeitä ja lauluja ja sitten taas bändejä ja biisejä.

Abba-aika unohtuu ja uusi maailma aukeaa. Parasta on saada kylään kaveri, jolla on Kissin levy, älppäri, jota ei itsellä vielä ole ja jos hyvä tuuri käy, sen saa nauhoitettua itselle c-kasetille. "Tyhjiä kasetteja ei koskaan ole liikaa - hyvää musiikkia on enemmän kuin tiesin." Ikinä ei ole yksinäistä, kavereita on kaikkialla. Musiikkiluokkaa käyvä Tommi elää musiikista ja hänellä on aina joku, jonka kanssa vaihtaa kokemuksia uusista biiseistä.

Ensimmäinen tarina on omani, toisen tarinan luin juuri Tommi Liimatan Jeppis-romaanista. Sanomattakin lienee selvää, että löysin romaanista paljon tuttua, paljon samaistumispintaa. Prosessi jossa nuori ihminen, lapsi vielä, rakastuu pysyvästi (rock-)musiikkiin, on kiinnostava. Se taitaa useimmiten tapahtua juuri tuossa iässä, esiteininä, elämänvaiheessa jossa lapsi alkaa hahmottaa identiteettinsä, erkaantuu vanhemmistaan, ottaa itsenäisyyden ensiaskelia. Tuossa iässä on myös hyvin altis vaikutteille. Tommin tarina ei tosiaan ole ensimmäinen tarina jonka olen lukenut siitä, miten aikuinen mies kertoo löytäneensä raskaan musiikin ala-asteikäisenä, kun kaverit kuuntelivat sitä. Esimerkiksi Marko Annala kertoo Värityskirjassa vastaavan tarinan. Juuri viime viikolla kerroin aina kadehtineeni tällaisia kaveriporukoita, nyt kohtasin taas saman kateuden aiheen.

Olen aiemmin lukenut myös vähän vastaavia pikkutarkkoja lapsuudenkuvauksia ja ihastunut niihin. Knausgårdmainen filminauhankaltainen tarkkuus on kerrontatapa, joka kiehtoo minua aina: kirjailija ei millään voi muistaa lapsuutensa tapahtumia, keskusteluja ja yksityiskohtia näin tarkasti, mutta kerronta tuntuu niin aidolta, täsmälliseltä ja raikkaalta, että lukija ei ymmärrä miten tämä voisi olla keksittyä. Ainakin minun päässäni lapsuusmuistot tuntuvat enimmäkseen välähdyksiltä, yksittäisiltä muistikuvilta tapahtumista, joiden säilyminen muistoissa vaikuttaa olevan ihan sattumanvaraista. Toisaalta juuri tuosta ajasta on vahva tunnelma, tieto siitä, että kaikki tuo on alitajunnassani ja elää minussa edelleen, en vain osaa kaivaa sitä tarkemmin esiin.

En olisi varmaan ikinä päätynyt lukemaan Jeppistä, ellei Levykauppa Äx olisi ovelasti mainostanut sitä minulle Facebookissa. Kansikuva ei ole kaikkein huokuttelevin, mutta nyt kirjan luettuani ymmärrän, että eipä siihen olisi sopinut mikään toinen kuva yhtä hyvin. Jeppis oli mahtavaa ajankuvaa, johon parhaiten samaistuvat varmasti 70-luvulla syntyneet, mutta jossa on paljon tuttua myös meille ysärilapsille. Etenkin jos on elänyt lapsuutensa perämettässä, jossa elämää leimasi tylsyys, joka toisaalta pakotti luovuuteen. Taas muuten mietin sitä, mitä nykyinen puhelinriippuvuus ja viihdetulva tekee lapsen aivoille! Autointoilut ja muut poikamaiset jutut ovat varmasti myös kiinnostavampaa luettavaa niistä kiinnostuneille, itse nautin eniten juuri musiikkikuvauksista sekä siitä, miten Liimatta kuvaili tuon ajan Pietarsaarta, ilmapiiriä ja koulumaailmaa. Pietarsaaressa olen itse käynyt vain työasioissa, hauska yksityiskohta oli mm. se miten kirjassa mainittiin pariin otteeseen minulle tutuksi tullut ampumarata. Ajankuvaan liittyy oleellisesti myös maailmaa järkyttäneet tapahtumat kuten Tsernobylin ydinonnettomuus ja Mikkelin panttivankidraama.

Jeppis ei ole mikään juonellinen, perinteisellä tavalla älykäs romaani, vaan se on nimenomaan hevinkuunteluromaani kuten sitä kirjan takakannessakin tituleerataan. Se on kuitenkin mahdottoman erinomainen teos omassa sarjassaan, nautittava ja jotenkin rentouttava lukukokemus, hauska ennen kaikkea. Tommi (joka kai on Liimatta itse) on mainio tyyppi, rajoja kokeilevana mutta vanhempiaan kunnioittavana ja rakastavana poikana hurjan symppis. Ikä jossa vielä leikitään legoilla ja hypitään kilpaa keinuista, mutta toisaalta leikitään aikuisia, on kuvattu hurjan hienosti ja elävästi.

En oikeastaan tiedä miksi minua niin harmittaa se, ettei minulle ole ennen aikuisikää ollut porukkaa, jossa keskustella musiikista, pääasia kai lienee se, että löysin musiikin tuolloin ja se on tehnyt minulle todella hyvää. Raskaan musiikin ystävänä olen monesti koittanut opetella tykkäämään kasarihevistä, sillä siitä pitäminen tuntuu kuuluvan rock-yleissivistykseen. Olen lukuisia kertoja ennenkin tullut tulokseen, että kasarihevi taitaa olla sukupolvikokemus, jos on kasvanut sen kaiken keskellä, on musiikkiin oppinut eri tavoin kuin ei-aikalaiset, ehkä sama koskee myös sitä 90-luvun eurotrancea. Jeppis oli loistava todiste siitä, että teoriani on oikea.

Jeppis päättyy kevääseen 1987, se oli poikkeuksellisen kylmä kevät ja silloin minä synnyin. Tuntuu että Tommin tarina pääsi vasta vähän alkuun, lupaava muusikko ja sarjakuvapiirtäjä otti vasta hapuilevia ensiaskeleitaan, joten on aika ihanaa, että minulla odottaa lukemista Jeppis 2. Se näyttää käsittävän vuodet 1987-1990 ja sen kannessa silmälasipäinen Tommi on jo aika paljon riiviömmän näköinen kaveri kuin ensimmäisessä osassa. Innolla siis odotan, millaisia seikkailuja tapahtuu Jeppiksessä kasarin loppuvuosina.

Tätä tekstiä kirjoittaessa soi mm. kuvassakin näkyvä Nirvanan Nevermind-albumi, Behemothin Demigod-albumi sekä Bloodred Hourglassin Godsend-albumi, ei sitten lainkaan kasarihevi.

Kirjailija: Tommi Liimatta
Luettu kirja: Jeppis (Like, 2014)
Sivumäärä: 496
Mistä hankittu: Oma ostos Levykauppa Äxästä
Arvostelu: ★★★

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi

Pelikortit suoraan lapsuudestani, joka muuten oli 90- eikä 60-luvulla toisin kuin voisi päätellä.
Tämä teksti kertoo ennemmin tai myöhemmin Minja Koskelan kirjasta Ennen kaikkea feministi, jonka luin kesäkuussa. Sitä ennen kuitenkin pitkä johdanto, tavaramerkkini:

Festarit, nuo onneni lähde ja elämäni valo! Niillä on tullut nyt kierrettyä pari kesäkuista viikonloppua ja ai, miten olenkaan siitä nauttinut. En oikeasti tiedä, milloin olisin onnellisempi kuin kuunnellessani lempibändiäni livenä kesäillassa muiden musiikkifanien kanssa. Tuska loppui sunnuntaina ja seuraavat tiedossa olevat festarit olisivat vasta elokuussa: kokonaisen päivän jaksoin mutta tänään sorruin ja ostin liput John Smith Rock -festareille.

Festarit ovat saaneet minut myös ajattelemaan kaikenlaista. Olen miettinyt itsekkyyttä, sitä mitä itsekkyys oikeastaan on ja että miten kieroutunutta on, että tunnen tekeväni väärin, kun itsekkäästi (?) haluan viettää kesäviikonloput mahdollisimman pitkälti festareilla, vaikka tiedän tekeväni kerrankin juuri oikein. Jälkeenpäin kun olen tajunnut monen asian suhteen, että olisi vain pitänyt mennä ja elää, eikä ajatella jatkuvasti muiden kautta, mitä minun kuuluisi tehdä. Tästä pääsin ajatukseen, miten eri asia olisi lähteä rock-festareille yksin, kun on nainen kuin jos olisi mies. Tai en tiedä, olisiko se oikeasti yhtään eri juttu, mutta se ajatusmaailma, jonka kohtaan tämän asian suhteen monilta eri tahoilta, tahtoo niin kertoa.

Mietin myös rock-musiikin miesvaltaisuutta, sitä miten jälleen uutisoitiin kuinka monet suomalaiset festarit suosivat niin paljon miesesiintyjiä ja lavalle pääsee vain vähän naisia. Tätä asiaa sivusi myös Minja Koskela. On kuitenkin aika epäreilua, jos Tuskan kaltaista raskaan musiikin tapahtumaa syytettäisiin naisartistien syrjimisestä. Itse rakastan metalliani tummana (inhoan kasarihevin kiekumista!) ja laulajalla nyt vain on paljon väliä. Mahtavaa, että bändeistä löytyy taitavia naisörisijöitäkin, Tuskassa esiintynyt Jinjer ja Arch Enemy, jota lähden katsomaan Laukaalle, nyt pari mainitakseni. Se miksi soittajissa ei ole enempää naisia, on taas eri asia. Ehkä se tulee tulevaisuudessa muuttumaan. Itsehän olen aina kadehtinut niitä (miesten) kaveriporukoita, joissa kaikki soittavat kitaraa ja kuuntelevat musiikkia ja oppivat toisiltaan ja perustavat bändejä -  ei ole tullut minulle vielä vastaan sellaista porukkaa, vaikka yläasteelta asti olen siitä haaveillut.

Kirjoitin hiljattain Liv Strömquistista ja siitä, miten minua vähän ahdistaa se kupla, johon hänen kirjansa liittyvät. Samaisessa kuplassa pyörin myös Koskelan kirjan kanssa. Koskela mainitsee usein itsekin internetin ja sen, millaista keskustelua sosiaalisessa mediassa feminismistä käydään. Se maailma ahdistaa ja myös jotenkin kyllästyttää minua, mutta tartuin silti kirjaan, sillä aihe on niin kiinnostava. Ja feminismiä olen myös miettinyt paljon viime aikoina (mitäköhän en olisi miettinyt?).

Koskelan kirjassa on paljon asiaa mm. neljännen aallon feminismistä, jolla tarkoitetaan intersektionaalisuutta sekä jo mainitusta nettimaailmasta. Nämä aiheet tuntuvat vierailta ja etäisiltä. Itselleni kirjan parasta antia olivatkin arkiset kuvaukset ja havainnot siitä, millaisia sukupuolittuneita, helposti havaitsematta jääviä, rakenteita on suomalaisessa yhteiskunnassa ja se miten Koskela avasi niitä henkilökohtaisilla esimerkeillä. Olen hänen ikäisensä, aika samanlaisessa elämäntilanteessa oleva nainen, joten samaistumispintaa löysin paljon.

Kun tein monta vuotta reissutöitä toisella puolella Suomea, sain kohdata paheksuntaa siitä, että koska oikein ajattelin palata pysyvästi Turkuun. Kukaan ei olettanut, että mieheni olisi muuttanut minun töideni vuoksi Pohjanmaalle (en toki sinne olisi halunnut itsekään jäädä pysyvästi, mutta periaatekysymys!). Lastenhankkimiskysymyksiä satelee säännöllisesti minulle, ei ikinä miehelleni ja tämä korostui häiden jälkeen lähes raivostuttavalle tasolle. Suvun talkoissa naisten oletetaan kokoontuvan keittiöön ruuanlaittoon, vaikka minä olisin mieluummin siellä pihatöissä, illanistujaisissa usein sama juttu, jako tapahtuu sukupuolen, ei kiinnostustenkohteiden mukaan. Kokouksissa joissa olen ainoa nainen, totta kai minä kirjoitan kokousmuistion. Ja niin edelleen. Pieniä asioita, jotka kuitenkin ärsyttävät. Olen myös muistellut - en niin lämmöllä - kerhotätiä, joka tuli kiukkuisena kieltämään, kun leikin "poikien leluilla". Tässäkin pitää muistaa se, että homma toimii myös toisin päin: olen esimerkiksi ihmetellyt sitä, jos työporukalla lähdetään jonnekin autolla, miesten oletetaan aina toimivan kuskeina.

Pidin siitä, että kirjassa on selvästi nähtävissä Koskelan tutkijatausta. Termit selitetään auki, argumentointi on vahvaa ja lähteitä runsaasti. Siinä oli ehkä jopa liikaa sisältöä kirjan pituuteen nähden, osa asioista käsiteltiin varsin pintapuolisesti ja välillä tuli tunne, että asiasta toiseen, henkilökohtaisesta yleiseen, siirtyiltiin vähän turhan vauhdikkaasti. Paljon oli myös asiaa, josta en ollut samaa mieltä tai josta en saanut irti oikein mitään, mutta paljon myös nyökyttelin ja samaistuin. Ennen kaikkea feministi on tärkeä herättelevä kirja ja hyvä katsaus siihen, mitä feminismistä ja tasa-arvosta tulee tietää. Ironista on se, että niiden joiden ennen kaikkea pitäisi lukea kirja, eivät sitä varmasti tule lukemaan. Kirjan merkittävin lukijakunta tietänee nämä asiat jo etukäteen. On kuitenkin tärkeää, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan, asioita pöyhitään ja pidetään ääntä. Vaikka ehkä pitäisi, minä en ole ennen kaikkea feministi, mutta liputan täysillä heidän puolestaan jotka ovat!

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Tove Jansson: Kuuntelija


Täydellisyys on harvoin kiinnostavaa, epätäydellisyys sen sijaan useimmiten on. Täydellisyys voi helposti vetää puoleensa, mutta ainakin kaltaiseni kyllästyvä ja vaihtelunhaluinen tyyppi alkaa nopeasti kaivata jotakin rosoa, tarttumispintaa. Epätäydelliset asiat, olivat ne sitten töitä, taideteoksia, maisemia tai ihmisiä, jaksavat kiehtoa mieltä ja pitää mielenkiintoa yllä paljon pidempään.

Elän poikkeuksellisen voimakasta tylsyydenvälttely-elämänvaihetta. Vältän tylsyyttä kaikilla elämänalueilla ja menen kohti kaikkea kiinnostavaa, outoakin. Rakastan tarinoita, joita kätkeytyy epätäydellisyyden taakse. Sitä, miten lautaseen on syntynyt särö, miten metsästä on kaatunut puu, miten ihminen on särkynyt, mutta taas koonnut itsensä. Elämä koostuu miljoonista tarinoista ja minä haluan kuulla nyt ne kaikki ja rakastan jokaista niistä.

Tarinoiden kuulemisen lisäksi koen tarvetta kertoa niitä. Olen lukenut viime aikoina hienojen tarinankertojien kirjoja, yksi parhaista kotimaisista on tietenkin Tove Jansson. On sääli, että niin harva tuntuu tietävän, että Jansson on niin paljon muutakin kuin muumikirjat (yhtään niitä väheksymättä toki!). Kesäkirja on ainoa suomalainen teos, joka on tuolla alkuperäisellä 1001 books you must read -listalla. Kuuntelija on vuotta aikaisemmin, vuonna 1971, julkaistu novellikokoelma, jossa on paljon Kesäkirjan henkeä: vahvaa tunnelmaa, luontoa ja ihanan epätäydellisiä henkilöhahmoja.

Jansson on ilmiömäinen epätäydellisyyden kuvaaja, sen näkee jo hänen muumihahmoistaan. Laiskuutta, anarkismia ja muita epätäydellisenä pidettyjä piirteitä käsitellään humaanin ymmärtävästi, mutta terävästi. Janssonin tapa kuvata ihmisiä, joilla yleensä on enemmän tai vähemmän ongelmia, on lämmin mutta säälimätön. Se kannustaa lukijaa näkemään ihmisen hyvässä valossa tämän puutteista huolimatta. Rakastan etenkin Janssonin tapaa kuvata yksinäisyyttä: vaikka on yksin ei tarvitse olla yksinäinen ja vaikka olisikin yksinäinen, ei se välttämättä ole aina paha asia. Janssonin maailman yksinäisyys on meren keskellä olevan saaren eristäytyneisyyttä ja toisaalta kaupungin keskellä, ihmistungoksessa koettua erilaisuutta.

Mitä enemmän luen Tove Janssonin tuotantoa, sitä enemmän siitä pidän. Mielikuvan japanilaisten luomista tylsänkilteistä muumeista ei pitäisi estää lukemasta tätä Suomen taitavinta tarinankertojaa. Jansson on niin vahva tunnelmanluoja, että melkein tunsin iholleni kuivuneen nahkean suolakerroksen, meri tuli novelleissa lähelle ja niin tuli myös yksinäisyys ja se valtavan kiehtova ihmisen epätäydellisyys.

Oivallettuani epätäydellisyyden kauneuden jäljelle jäi pieni hämmennys: miksi muissa ja muiden tekemisissä osaa arvostaa sitä, mutta itseltään vaatii täydellistä suoritusta? Ehkä sekin on lopulta pohjimmiltaan sitä hyvin inhimillistä epätäydellisyyttä.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Aila Meriluoto: Vaarallista kokea


Onpa tämä kesä ollut tähän asti rasittava mutta myös ihan poikkeuksellisen ihana. Kun tekee töissä kahden hengen työt siten, että perehtymisaikaa tehtäviin on ollut kaksi kuukautta, ei kai ole ihme että vähän rasittaakin. Huomaan kuitenkin, että aivojeni puolen vuoden pakkoloma (sairasloma) näyttäytyy nyt positiivisesti: stressistä tulee oikeastaan vain hyvä ja inspiroitunut olo. Pitkään tällaista kuormitusta ei toki jaksa ja siksi onkin erinomainen asia, että lomailen heinäkuun kolme ensimmäistä viikkoa. Nyt olen kuitenkin nauttinut siitä, että kaikki innostaa, kiinnostaa, inspiroi. Toisaalta en jaksa keskittyä mihinkään, sohin vähän joka suuntaan, koitan elää niin täysillä kaikkea, että en uskalla pysähtyä.

Tietysti tämä mielentila on johtanut myös siihen, että olen alkanut analysoida olotilojani ja miettinyt, miksi en osaa rauhoittua. Ei ole ollut taas kovin helppoa olla minä. Yhtäkkiä, oikeasti kuin tilauksesta, sattumalta löysin tuntemuksilleni kaksi sanoittajaa: kaksi kovin erilaista mutta täydellistä ääntä. Ensimmäinen oli Herra Ylppö, joka karheankauniilla äänellään lauloi korviini, että "Mä en tiedä mitä haluan / vaihtoehtoja on valtavasti" ja toisaalta että "Tunnetko sinäkin surumielisyyttä / ihan syyttä / tunnetko sinäkin / melankolian anatomian". Jo helpotti.

Toinen sattuma oli se, että päätin lopultakin lukea jo kauan sitten kirjastosta Sivumennen-podcastin inspiroimana lainaamani Aila Meriluodon Vaarallista kokea -kirjan. Se on kokoelma runoilijan päiväkirjamerkintöjä 60- ja 70-luvuilta. Oikeasti luin sen nyt siksi, että lainaa ei saanut enää uusittua. Olin kiinnostunut mutta melko varma siitä, että kirja ei oikeastaan ole minun juttuni, kiinnostuin lähinnä ajankuvan vuoksi. Ja myönnän, olin ennakkoluuloinen jo kansikuvan vuoksi, se ärsytti minua. Mutta voi Aila, Aila!

Aila kirjoittaa päiväkirjassaan esimerkiksi näin:
"Miksi minulla täytyy olla näin erinomainen kyky kärsiä? Joku toinen selviäisi vastaavasta tilanteesta paljon helpommalla, ihmettelisi tietysti ja olisi huolissaankin mutta eläisi sentään, kun taas minulla on koko ajan tämä kaiherrus, lyijynraskas taustamusiikki silloinkin kun unohdan yhdeksi silmänräpäykseksi sen syyn."

Aila tuli ja sanoitti sen, mitä olin koko viikon ajatellut. Eräänä kauniina kesäpäivänä nimittäin mietin, että miten täydellistä on ja sitten mietin, että kohta tämäkin on ohi. Toisena päivänä havahduin siihen, että olen ihan kohta 40-vuotias ja vaikkei se mikään katastrofi olekaan, on silti niin paljon mitä haluaisin tehdä vielä kolmekymppisenä mutta en ehkä ehdi ja kohta tulee vanhuus ja kuolema. Täytin siis maaliskuussa 32... Minusta tuntuu että kannan sisälläni jatkuvasti jotakin suurta surumielisyyttä ihan syyttä, että se on perusluonteenpiirteeni, jota elämänkokemukseni ovat varmasti vahvistaneet. Että miksi ei voisi nauttia hetkestä, miksi pitää aina niin kärsiä? Ja jatkuvasti analysoida ja ajatella:

"Olen ajatellut liikaa. Kunpa tulisi joku joka auttaisi olemaan ajattelematta. Ilmaisematta, aina vain. Tekisi välinpitämättömäksi. Silloin kun pidän väliä, en pysty kirjoittamaan."

Meriluoto on minulle täysin vieras runoilijana ja kirjailijana. Ehkä siksikin suhtauduin kirjaan niin ennakkoluuloisesti. Ajattelin että hän on sellainen aika eteerinen tyyppi, ja päiväkirjamerkintöjen mukaan media ja kustantamo olisi halunnut sellaisena hänet pitääkin. Aila on kuitenkin kaikkea muuta, hän on voimakas, räiskyvä, hauska ja räävitön. Paljon päiväkirjan sivuilla on sellaista, jota en välttämättä olisi tahtonut lukea, fyysistä yksityiskohtaisuutta, miesanalyysia, mutta niin paljon tuttua, käsittämättömän tuttua ajatusmaailmaa, että rakastuin kirjaan ja Ailaan. Parasta on se, miten Aila kuvaa kirjoittamista, joka selvästi on hänelle elinehto:

"Minun täytyy ilmaista. Kirjoittamalla minä vasta ymmärrän asioita, hallitsen ne jotenkuten. Ajattelu ei riitä, pohdinta, hautominen. Sen täytyy olla tässä, paperilla, selkeinä sanoina."

Ailan sanojen myötä ymmärsin, että näinhän minäkin ajattelen. Siihen ehkä liittyy myös se, että puhun niin paljon, minun on jotenkin puettava sanoiksi se päässäni liikkuva sanatulva. Ehkä lähipiirillenikin olisi parempi että kirjoittaisin enemmän? Sen miksi kirjoittaminen on niin vaikeaa, Aila pukee myös täydellisesti sanoiksi:

"On kovin helppoa olla kirjoittamatta. Itse asiassa on aina voitettava pieni vastahakoisuus ennen kuin kaivaa esiin päiväkirjan avaimen. Onkohan se sitä ettei hyväksy itseään. Että haluaisi sanoa irti tuttavuuden tämän henkilön, tämän todellisuuden kanssa, lukea romaania, vajota muuhun. Kun todellisuus on kovin voimakas, ei jaksa edes yrittää muovata sitä kirjoittamalla. Vai onko tämä sitä hengen laiskuutta joka on yksi seitsemästä kuolemansynnistä?"

Niin, en tiedä olisiko tämä kirja kolahtanut niin hyvin, jos olisin lukenut sen seesteisempänä aikana. Nyt se oli kuitenkin juuri sitä, mitä keskittymishäiriöinen, joka suuntaan hulluna tempoileva mieleni tarvitsi. En usko että runoja tulen lukemaan jatkossakaan, mutta Ailan romaaneihin ja etenkin päiväkirjoihin aion sukeltaa myös tulevaisuudessa.

torstai 30. toukokuuta 2019

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo


Minulle kävi Instagramin kanssa täsmälleen samoin kuin blogille aikoinaan: Perustin blogin ainoastaan siksi, että halusin jättää itselleni muistijäljen kirjoista, joista minulla oli suuri tarve kirjoittaa. Perustin Instagram-tilin, koska blogin myötä kirjojen kuvaamisesta oli tullut minulle tärkeä harrastus, ja halusin paikan, johon voisin julkaista myös ne kuvat kirjoista, joista en kirjottaisi.

Hyvin nopeasti blogin perustamisen jälkeen totesin, että hei, täällähän on muitakin. Instagramissa kokemus oli vielä huomattavasti voimakkaampi, yhtäkkiä ympärilläni oli satoja kirjaystäviä, joista joku on aina paikalla ja valmiina keskustelemaan kirjoista ja kaikesta muistakin. Olen ollut Instagramissa nyt hiukan yli vuoden ja tuona aikana olen vähitellen huomannut, millaisessa ihanassa kirjakuplassa siellä eletäänkään. Nyt ymmärrän miksi sosiaalinen media voi olla  niin koukuttava: siellä on ihan mahtavia tyyppejä, joista osa tuntuu jo ystäviltä.

Kun viettää paljon aikaa porukassa, joka innostuu samankaltaisista asiosta ja ajattelee monesta asiasta samalla tavalla, on itsestään selvää että syntyy kupla. Kupla-sana on ollut viime aikoina paljon julkisuudessa, useimmiten negatiivissävytteisissä keskusteluissa. Yksi asia, johon en varmaan koskaan olisi törmännyt ilman Instan kuplaa, kirjaporukkaa, on ruotsalaisen Liv Strömquistin sarjakuvat.

Tehdään ensi yksi asia selväksi: rakastan Strömquistin sarjakuvia! Hän on älykäs, hauska, raadollinen, radikaali, feministi. Strömquist ravistelee yhteiskunnan patriarkaalisia rakenteita, herättää ajattelemaan, kyseenalaistaa ja on huumoriltaan ihastuttavan musta. Sarjakuva yhdistelee erilaisia tehokeinoja ja on paikoin visuaalisestikin järisyttävää. Strömquist on hyvä esimerkki Insta-yhteisön hehkuttamasta kirjailijasta, hänen töihinsä ei voi olla törmäämättä, jos käyttää hetken selaamalla suomalaisia kirjatilejä - minä nyt siellä muiden joukossa olen usein hehkuttanut häntä!

Strömquistin lukemisessa ja Strömquist-hehkutuksessa olen kuitenkin kokenut jonkinlaista vaikeasti määriteltävää epämukavuuden tunnetta, josta kirjoittaminen totta puhuen hirvittää minua. Havahduin tähän asiaan vasta, kun kehuin ystävälleni Strömquistin sarjakuvia ja siinä samalla tunnustin, että oikeastaan vähän ahdistaa. Osittain ahdistus on ehkä sitä, että olen perinteinen vastarannalta huuteleva kiiski, joka luki Potteritkin vasta paljon myöhemmin kuin suurin huuma oli hälventynyt. Jos kaikki tykkää ja etenkin hehkuttaa, haluan olla periaatteesta eri mieltä.

Tässä tapauksessa tämä lievä ahdistus kaiken ihastuksen taustalla johtuu kuitenkin pääosin siitä kuplasta, jonka kautta olen sarjakuvat löytänyt. Taas tahdon sanoa, että ehdottomasti Strömquistin kaltaisia taiteilijoita tarvitaan lisää ja feministinen liike kaipaa lisää äänenkannattajia, sitä en halua missään tapauksessa kritisoida. Mutta koen, että vallitsevat mielipiteet ovat tuolla kuplassa niin hallitsevia, että mikään kritiikki tai poikkipuolinen ajatus ei mahdu sinne. Se että itse tietää olevansa oikeassa ei kai kuitenkaan oikeuta siihen, että kritisoi aggressiivisesti niitä jotka "ajattelevat väärin". Tuomitseva, vastakkainasetteleva ilmapiiri on vaarallinen ja myrkyllinen. Kyllä minunkin lähipiiriini mahtuu ihmisiä, jotka ajattelevat paljon ahtaammin, konservatiivisemmin, mutta ei minulla ole mitään oikeutta haukkua heidän mielipiteitään tai ajatusmaailmaansa, taustalla on aina asioita, kasvatusta, opittuja asenteita, erilaisia kuplia, joista minä en tiedä mitään ja joita minulla ei sen vuoksi ole kanttia arvostella. Tämä on vaikea ja vaarallinen keskustelunaihe, sillä tässähän minä taas kritisoin muita. Kaikilla pitää olla sananvapaus ja vapaus kertoa mielipiteensä ja tämä ei tosiaan ole kritiikki yksittäisille Instagram-tilien ylläpitäjille, vaan huomio yleisestä ilmapiiristä, jonka tunnen aistineeni.

Jotakin oleellista taitaa kertoa se, miten paljon minua pelottaa kirjoittaa tämä teksti, pelkään että minut ymmärretään väärin, että minut tuomitaan. Suvaitsevaisuus on vaikeaa, sillä mielestäni suvaitsevaisuuteen kuuluu myös suvaitsemattomien ihmisten suvaitseminen, muuten koko ajatus kääntyy itseään vastaan. Tähän 32 ikävuoteen mennessä en ole oppinut paljon, mutta sen olen oppinut, että harva asia on mustavalkoinen ja ikinä emme voi tietää, mitä toinen ihminen oikeasti ajattelee, miksi hän käyttäytyy tai ajattelee tietyllä tavalla, jos emme kysy sitä häneltä. Olen ennenkin kirjoittanut Strömquistin sarjakuvista, että jokaikisen pitäisi lukea niitä ja sitä kautta oivaltaa asioita elämästä, ihmisestä ja yhteiskuntarakenteista ja sitä mieltä olen ehdottomasti edelleen. Meidän Strömquist-kuplassa elävien taas soisin muistavan, että ymmärtäisimme myös sitä, miksi kaikki eivät ajattele näin. Maailmassa on vielä paljon parannettavaa, mutta ehkä olemme matkalla kohti parempaa, kun tällaisia tekijöitä on olemassa.

Niin, voisin kai yhtä hyvin lopettaa teeskentelyn, että tämä on kirjablogi, kun viime aikoina tekstini ovat olleet ihan kaikkea muuta kuin sitä kirjaa, josta muka otsikon mukaan kirjoitan. Einsteinin vaimo oli vahvaa Strömquistia ja taisi kiilata lempparilistani kakkospaikalle heti Kielletyn hedelmän jälkeen. Suosittelen siis - samoin kuin suosittelen omilla aivoilla ajattelua, avarakatseisuutta, avartavia keskusteluja, rauhaa ja rakkautta.

maanantai 27. toukokuuta 2019

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi


Seuraa todella pitkä tarina todellisuuspaosta ja fantasiannälästä.

Minulla on nykyisin puolen tunnin työmatka, viisikymmentä kilometriä aamuin ja illoin, lähes koko matka moottoritietä. Siinä ehtii miettimään jos jonkinlaista ajatusta. Muistan lukeneeni, että ihminen ajattelee 50000 ajatusta päivässä - välillä minusta tuntuu, että ehdin ajattelemaan tuon verran jo yhden aamuisen työmatkan varrella. Viime viikolla mietin muun muassa sitä, miten mieletön ja hämmästyttävä asia Suomen tieverkosto on. Sekä todellisuuspakoa. Tulin musiikkia kuunnellessani nimittäin ajatelleeksi sitä, miten musiikin ja kirjallisuuden merkitys elämässäni on niin suuri kenties siksi, että molemmat ovat minulle keinoja päästä pakoon omaa elämääni (ja niitä loputtomia ajatuksia).

Olen varmasti ennenkin kertonut, miten 2000-luvun alku oli minulle vaikeaa aikaa. Olin nuori, hukassa, mielestäni totaalisen vääränlainen, vastenmielinen, yksinäinen, en tuntenut kuuluvani mihinkään. Tuskinpa kenenkään yläastevuodet ovat olleet mitenkään helppoja ja kivuttomia, mutta oman nuoruuteni sekoitti vielä isäni yllättävä kuolema ysiluokan keväällä, joka vei pohjan kaikelta ja jota käsittelin lähinnä olemalla vielä kiltimpi, vielä vähän tunnollisempi. Oudompi, yksinäisempi.

Samaan aikaan sijoittuu elämäni merkittävimmät musiikilliset löydöt sekä hulluin kirjariippuvuus, pohjaton fantasiannälkä. Silloin ahmin suunnilleen kaiken sen fantasiakirjallisuuden, jota löysin kotikaupunkini kirjastosta. Ehkä tuon kaiken surun ja ahdistuksen vuoksi opin yhdistämään todellisuuspaon voimakkaasti siihen, että sillä pakenin jotakin pahaa, joka minun olisi pitänyt oikeasti pystyä kohtaamaan, mutta johon minulla ei ollut mitään keinoja. En varmasti ole yksin tämän ajatuksen kanssa: sanassa todellisuuspako on negatiivinen kaiku. Se antaa kuvan haavemaailmassa elävästä ihmisestä, joka ei kykene kohtaamaan todellisuutta.

No mutta, nykyhetkeen. Sinä aamuisena hetkenä moottoritiellä, matkalla kohti hurjan stressaavaa työpäivää, soi muistaakseni jokin Kentin biisi ja mietin, että onpa mahtavaa, että on tällaista musiikkia, jonka avulla pääsee hetkeksi pakenemaan omaa elämäänsä. Ja tajusin siinä samalla, että suhtautumiseni on kokonaan muuttunut. Nykyään ymmärrän, että siinä että haluaa hetkeksi pakoon omaa elämäänsä, ei ole mitään väärää. Se on vain täysin normaalia, armollista, turvallinen keino nollata päätä, seikkailla hetkisen vähän muualla kuin omissa tutuissa, vakiintuneita polkua kulkevissa ajatuksissa. Jos ihmiset uskaltaisivat rohkeammin heittäytyä musiikkiin, fantasiaan, pilvilinnoihin ja unelmiin, ehkä olisi vähemmän vihaa, vähemmän päihderiippuvuutta, vähemmän väärinymmärryksiä.

Maailman pisin johdantoni kertokoon siis, että olen ihan tietoisesti vältellyt fantasiakirjallisuutta, sillä yhdistän sen jollakin tasolla siihen aikaan, jolloin minulla oli tavattoman paha olla. Fantasiaan liittyy oleellisesti uppoaminen syvälle sen maailmaan, omalla kohdallani useimmiten täysi hurahdus. Sarjat ovat usein pitkiä, runsaita ja monesti päättymättömiä, kaikkea sitä mikä johtaa syvälle todellisuuspaon lähteille. Nykyisin pidän elämästäni niin paljon, että minulla ei oikeastaan ole tarvetta paeta sitä minnekään. Tartuin pitkästä aikaa kirjaan, joka on fantasiaa puhtaimmillaan ja nautin lukukokemuksesta, fantasiamaailmaan uppoamisesta, jokaisella solullani. Se taitaa olla menoa taas.

Patrick Rothfussin Tuulen nimi oli täydellinen kirja luettavaksi pitkän fantasiatauon jälkeen. Se ei koukuttanut minua saman tien, alkupuolella ehdin jo miettimään jätänkö kirjan kesken, kun mitään ei oikein tapahdu. Se ei ollut liian erikoinen ja sen fantasiaelementit olivat arkisia, tavallisia ja verkkaisesti kasvavia. Olen monesti todennut, miten minuun iskee tavallisen, arkisen elämän pikkutarkka kuvaus ja sellaista fiilistä löysin myös Tuulen nimestä, fantasia-aspektista huolimatta.

Kirjan taustatarinaan kuuluu majatalossa kolpakoiden ääressä tarinoivat miehet. Leiskuvan punatukkainen majatalon isäntä Kvothe paljastuu suureksi sankariksi, joka suostuu hieman vastahakoisesti kertomaan tarinansa. Varsin pitkän tarinan, sillä tässä 650-sivuisessa kirjassa hän pääsee vasta alkuun. Juuri tämä jaarittelu oli alkuun koitua kohtalokseni, mutta yhtäkkiä huomasin olevani sisällä tarinassa ja kun en lukenut kirjaa, tajusin pohtivani sen juonenkäänteitä ja hahmoja - juuri kaikkea sitä, mitä hyvä (fantasia)kirjallisuus parhaillaan on.

Kirjan viehätys piilee sen arkisuuden lisäksi huumorissa ja hyvissä hahmoissa. Rothfuss on mestari luomaan aitoja tyyppejä, joiden ystävä haluaisi olla. Kvothen yliopisto-opinnot ovat kuin arkisempi ja aikusempi versio Harry Potterista. Suuri osa Tuulen nimen viehätystä on myös musiikki: Kvothe on taitava muusikko, joka saa kansat hiljenemään luuttuaan soittamalla. Rothfussin luomassa maailmassa fysiikan lait ovat kumottavissa, materia muutettavissa, tuuli kutsuttavissa, mutta ihmissuhteet yhtä vaikeita kuin kaikkialla muuallakin: "Mikään ei liiku yhtä oikukkaasti kuin tuuli tai naisten kiintymys."

Kirjan juonikuviot olivat hitaita eivätkä oikeastaan johtaneet vielä kovinkaan kauas kaadantaina (rakastin miten ajanjaksot oli nimetty!) nautittavien Taivalpaaden majatalon tuoppien ääreltä. Siinä hetkessä oli kuitenkin niin hyvä olla, että hidas tempo ei haitannut ja odotan, mihin seuraava osa minut vie. Täällä todellisuuspaossa on juuri nyt valtavan hyvä olla.

Kirjailija: Patrick Rothfuss
Kirja: Tuulen nimi (suom. Satu Hlinovsky), Kirjava 2010
Alkuperäinen kirja: The Name of the Wind 2007
Sivumäärä: 649

lauantai 4. toukokuuta 2019

Enni Mustonen: Sotaleski


Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoiden uusi osa kuuluu kevääseen kuin valkovuokko toukokuiseen metsään. BookBeat-koukussa kun olen, olin taas kärppänä vaanimassa koska uusi Mustosen kirja ilmestyy sinne ja aloin heti tuoreeltaan kuunnella kirjaa. Välillä olen ollut jo aika kyllästynyt sarjaan. Tuntui että kirjat toistivat itseään ja se miten tarinaan oli pitänyt tunkea kaikki sen ajan julkkikset, tuntui teennäiseltä ja ärsyttävältä. Edellinen osa Taiteilijan vaimo kuitenkin lupasi parempaa ja ilokseni totesin, että tämä uusin osa, Sotaleski, otti jollakin tavalla askeleen takaisin kohti sarjan alkuperäistä viehätysvoimaa. Tämä oli oikein mukava kuuntelukokemus.

Sotaleski on nimetty niin, että sen sisältö paljastuu jo kättelyssä. Kirja sijoittuu sotavuosiin ja sen lopussa ei käy hyvin. Pelkäsin kuitenkin nimen perusteella paljon pahempaa. Kirjassa on paljon myös onnellisia hetkiä, toivoa, rakkautta ja uskoa parempaan. Kuvassa oleva lehtileike on peräisin Suomalaisen kirjakaupan mainoksesta. Se on hieno lainaus kirjasta ja kuvastaa hyvin koko kirjan sisältöä. Vaikka rakkaus päättyisikiin suruun, se on silti ollut arvokasta, elämisen arvoista.

Tarinassa liikutaan paljon Karjalan kannaksella. Kirjan alussa siellä tehdään linnoitustöitä, perheen isä Iivo on ollut siellä jo pidempään ja Kirsti sekä heidän jo 10-vuotias tyttärensä Viena tulevat perässä. Karjalan kunnailla sodan uhka on todellinen mutta kaukainen, linnoitustyö vain varautumista ihan teoreettisesti, kesä on kuuma ja kaunis. Yllättävän nopeasti kaikki kuitenkin muuttuu. Tilanne kärjistyy, puhkeaa sota jonka kauhuihin joutuvat rintamalla olevan Iivon lisäksi myös koko muu perhe. Pommitukset tuhoavat Kirstin muotiliikkeen ja kaikki elämässä menee uusiksi. Vaikka lukija tietää, miten sota etenee, miten se vain jatkuu, miten karjalaiset joutuvat evakoiksi, miten Suomi kituu ja kärsii, hän silti yllättyy kaikesta pahuudesta ja elää tuskaisesti sitä kaikkea Kirstin kanssa.

Sotaleski oli taattua Mustosta. Hänen tapansa tuoda historia eläväksi ja luoda hahmoja on mestarillinen. Vaikka kirja loppui surullisesti, se aloitti taas jotakin uutta, ja koukuunnutti lukijansa odottamaan taas seuraavaa osaa. Kyllä minä vielä muutaman kirjan verran haluaisin jatkaa Kirstin, Idan ja heidän sukunsa matkassa.

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Ajatuksia viimeisen puolen vuoden ajalta


Kirjoitin lokakuussa ennen suurta suolistoleikkausta siitä, miltä suolistosairaus tuntuu. Olen käsitellyt tätä IBD-asiaa paljon Instagramissa ja koska tämä on elämässäni niin iso ja merkittävä asia, totesin että haluan kirjoittaa nyt uuden tekstin lähinnä itselleni muistiksi myös blogin puolelle - nyt kun pahin on ohi ja olen aloittelemassa uutta elämää monessakin mielessä. Jos suolijutut kirjablogissa ovat liikaa, suosittelen siis siirtymään nyt muualle!

Lokakuun 25. päivä minulta tosiaan poistettiin pahasti tulehtuneet paksusuoli ja peräsuoli ja ohutsuolen loppuosasta rakennettiin j-pussi eli j-kirjaimen muotoinen säiliö, jonka tehtävänä on säilöä ulostetta vähän paksusuolen tapaan. Tämä mahdollistaa sen, että voin elää suunnilleen kuin terveet ihmiset, vaikka minulta puuttuukin melkoinen määrä suolistoa. Tiesin jo etukäteen, että leikkaus tultaisiin tekemään kahdessa vaiheessa ja minulla tulisi olemaan vähintään pari kuukautta väliaikainen avanne, jotta j-pussin leikkaussaumat saavat toipua rauhassa.

Koska en ole ennen ollut leikkauksessa, edes pienessäkään, en tiennyt yhtään mitä odottaa. Ensimmäinen leikkaus kesti kahdeksan tuntia. Olin järkyttynyt miten huonoon kuntoon menin, vaikka sen ei olisi pitänyt olla mikään yllätys, en vain osannut varautua siihen henkisesti. Olin sairaalassa melkein kolme viikkoa. Kamalinta oli ehkä myöntää se, että on avuton, että ei pystykään kaikkeen itse ja joutuu ottamaan rauhallisesti. Kipua minulla ei juuri ollut, mutta suolisto ei vetänyt ja avanteen kanssa oli hankaluuksia. Sairaala-aika ja monta ensimmäistä viikkoa kotonakin kuluivat kuin paksussa sumussa. Alkuun en jaksanut kävellä juuri lainkaan. Halusin vain nukkua, mutta mielessä takoi "liike on lääke" ja miten valtavaan ilman määrään vatsassa ja kuvotukseen auttaisi vain kävely. Kävelin öisin ympäri taloamme kuin sairas eläin hakeutuen välillä sohvannurkkaan nukkumaan valveunta. Ehdin ihan tosissani katua koko leikkausta, niin kauhea olo minulla oli sekä henkisesti että fyysisesti.

Jotenkin kuitenkin selvisin, päivä kerrallaan. Tuntui että joka toinen päivä oli todella huono ja joka toinen hiukan parempi. Tsemppasin itseäni lukemalla Facebookin vertaistukiryhmissä muiden leikattujen kokemuksia siitä, että hirveä olo kuuluu monesti asiaan, avanne on usein henkinen shokki, mutta miten lopulta helpottaa. Niin vain selvisin ja vähitellen aloin huomata asioita, miten päässäni alkoi kasvaa hurjasti lisää tukkaa, miten onnellinen olin siitä, että minun ei tarvinnut enää juosta vessaan, miten jaksoin joka päivä kävellä vähän kauemmas, miten lääkkeettömyys alkoi tuntua kropassa. Juuri kun alkoi tuntua siltä, että avanteen kanssa voisi ehkä pärjätäkin, sain jo varmistuksen leikkausajalle. Joulukuun 19. päivä avanne suljettiin, pääsin jouluaatonaatoksi kotiin ja voin heti hämmästyttävän hyvin. Toipuminen ei alkanut alusta, toisin kuin olin pelännyt ja kun nestetasapainon ylläpitäminen oli helpompaa, vahvistuin kovasti.

Tammikuun lopussa nostokiellon päätyttyä pääsin salille. Alkuun varovasti ja nyt teen jo ihan kunnon treenejä. Hölkkäsin maaliskuun lopussa kympin, ensimmäistä kertaa vuosiin. J-pussi on toiminut siis paremmin kuin olisin ikinä uskonut. En tietenkään ole täysin terveen veroinen, käyn usein vessassa ja tarvitsen paljon nestettä ja suolaa, mutta minulla ei ole kertaakaan ollut kiire vessaan, kivut ovat kokonaan poissa ja voin syödä mitä tahansa. Se tuntuu uskomattomalta kaiken kokemani jälkeen. Ennen leikkausta olin todella skeptinen niiden tarinoiden suhteen, joissa ylistettiin miten j-pussi antoi elämän takaisin. Nyt olen itse valmis lähtemään saarnaamaan j-pussin ihanuutta ja sen elämän pelastavaa voimaa vaikka heti!

Instagram-muistoja kuluneilta kuukausilta.
Minulla kävi vielä niin onnellisesti, että onnistuin saamaan elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan, täysin omaa koulutustani ja työkokemustani vastaavan viran, noin kuukausi sen jälkeen kun sairaslomani oli päättynyt. Kaikki loksahtaa ihmeellisesti paikoilleen. Melkein pitäisi alkaa uskoa kohtaloon. Siis melkein, olenhan sentään paatunut skeptikko. Ylihuomenna palaan työelämään lähes puolen vuoden tauon jälkeen ja se tuntuu hurjan hyvältä. Minulla on nyt aivan eri voimat kuin ennen leikkausta vuosien sairastelun jälkeen.

Mutta sitten lopultakin siihen, miksi halusin kirjoittaa tämän tekstin. Leikkaus muutti paljon, se oikeasti antoi minulle elämäni takaisin, olen terveempi kuin koko aikuisikäni aikana olen ollut, onnellisempikin. Osa tästä on varmasti alkuhuumaa, mutta haluan kirjoittaa ylös ne konkreettiset asiat, jotka leikkaus on saanut minut huomaaman, sen mitä ajattelen nyt.

- Tajusin että selviän oikeasti mistä vain, kun selvisin tästäkin. Ehkä vähän surullista, että tarvitsen jotakin näin radikaalia kasvattaakseni astetta terveemmän itsetunnon, mutta pääasia on kuitenkin se, että luotan itseeni ja myös arvostan itseäni nyt huomattavasti enemmän. Minä olen vahva ja minä ansaitsen hyvää. Aika karua elää yli kolmekymppiseksi ja menettää kokonainen elin ennen kuin lopulta uskoo siihen, ettei olekaan aivan paska (pun intended). Mutta silti, iloitsen tästä muutoksesta ehkä kaikkein eniten, sillä se vaikuttaa ihan kaikkeen.
- Huomasin, että olen todella hyvä viihdyttämään itseäni. En ole kokenut tylsyyttä vaikka olen ollut yksin kotona todella paljon. Kuluneesta puolesta vuodesta toki olen ollut suurimman osan todella sairas tai toipilas, mutta hyviäkin päivä on ollut jo paljon, sairasloma loppui helmikuun puolessa välissä ja sen jälkeen olen viettänyt työttömän elämää kotona, edelleen tästä kaikesta toipuen. Saan päiväni kulumaan yllättävän hyvin pääni sisäistä elämää ihmettelemällä, lenkkeilemällä koiran kanssa, salilla, musiikkia kuuntelemalla, kirjoja lukemalla ja tv-sarjoja katsomalla. Tämän puolen vuoden aikana olen katsonut muun muassa yksitoista kautta Big Bang Theorya, kymmenen kautta Frendejä, viisi kautta Solsidania, neljä kautta Nuoria ja lupaavia sekä viimeisimpänä Areenasta M/S Romanticin neljä jaksoa ja Aikuset-sarjan kymmenen jaksoa. Ihan kiva palata töihin!
- Musiikin tärkeys korostui. Ainahan se on ollut minulle tärkeää, mutta nyt se pääsi nostamaan taas minua pohjamudista, luomaan toivoa. Kaksi tärkeintä kappaletta, jotka tulevat muistuttamaan minua aina tästä ajasta, ovat Kentin Dom andra ja Mokoman Hei hei heinäkuu. Kuluneen kuukauden aikana olen alkanut kuunnella pitkästä aikaa paljon myös iloista musiikkia, Offspringia esimerkiksi, sitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan ja se kertoo suoraa tarinaa voinnistani.
- Herkkyys on välillä raskasta, mutta nyt kun työstressi on ollut pois sotkemasta aivojani, olen jopa nauttinut siitä millaista on olla minä, miten maailma on täynnä mielenkiintoisia, kauniita ja jännittäviä asioita. Olen kaivellut alitajuntastani vanhoja unohtuneita asioita, tehnyt havaintoja itsestäni ja muista. Sairaalassa sain monesti palautetta siitä, miten jaksoin olla niin iloinen ja ystävällinen, vaikka voin todella - siis todella - kurjasti. Ymmärsin, että ilo lisää iloa ja hymy voi ihan oikeasti pelastaa päivän. Olen saanut todella paljon hyvää palautetta myös avoimuudestani, niin oikean elämän tutuilta kuin virtuaali-ihmisiltäkin. Lähtökohdat avoimuudelleni olivat varsin itsekkäät, halusin lisätä tietoutta, jotta minua ymmärrettäisiin ja voin paremmin kun minun ei tarvitse salailla mitään. Nyt koen kuitenkin, että monet muutkin ovat hyötyneet avoimuudestani ja se on mahtavaa. Puhumattomuuden ilmapiiri saa luvan loppua ja minä en jaksa enää hävetä mitään, olen sitä tehnyt ihan koko elämäni.
- Kaiken positiivisen rinnalla ymmärsin kuitenkin myös jotenkin todella kirkkaasti ensimmäistä kertaa, että jokainen ihan oikeasti lopulta on todella yksin, omillaan. On ihanaa, että ympärillä on ihmisiä, mutta heihin ei kannata ripustautua, he eivät voi auttaa siinä kohtaa, kun oksennat sisuskalujasi ulos viidettä päivää putkeen ja itket peloissasi koko yön, he eivät vie toivottomuutta ja pelkoa pois. Olen oma yksikköni, vastuussa itsestäni ja minun ei pitäisi olla täällä miellyttämässä muita, vaan elää omaa, kaunista elämääni.
- Toisaalta sitten taas osaan arvostaa elämäni ihmisiä enemmän kuin ennen, olen onnekas miten paljon minulla on ihania ihmisiä ympärilläni, miten moni oli tukenani tavalla tai toisella. Huomasin myös, että kävi niin että osa heistä, joiden ajattelin olevan eniten läsnä, olivatkin sitä vähemmän ja osan kanssa taas lähenin ja heidän tukensa muodostui paljon tärkeämmäksi kuin olisin uskonut. Aloin myös itse ajatella sitä, miten tärkeä voi yksikin viesti joskus olla, miten paljon se voi piristää, miten se että minut muistetaan, voi pelastaa koko päiväni. Tämä pitäisi muistaa jatkossakin, toimeenpanna tätä oivallusta elämäni ihmisten kanssa. Tähän kohtaan kuuluu myös se koko joukko ihania (kirja)ihmisiä Instagramissa, johon olen saanut tutustua. Aina viestin ei tarvitse tulla tutulta ihmiseltä, joskus vieraan ihmisen tuki voi olla ihan yhtä merkityksellistä.
- Väkisinkin tällainen kokemus laittaa arvojärjestystä uusiksi. Vaikka aivan varmasti hetken kuluttua on taas hurja työstressi ja kriisi vaikka mistä, osaan kuitenkin suhteuttaa asiat paremmin. Ja ihan oikeasti tajusin, että kerranhan me täällä vain eletään, siitä kannattaa ottaa kaikki irti ja murehtia vähemmän. Olla paljon rakkaiden ihmisten kanssa, olla rohkea, olla onnellinen ja tehdä asioita onnellisuuden eteen.

Niin, siinä se mitä päällimmäisenä päässäni on liikkunut. Noin miljoona muutakin ajatusta näiden lisäksi, mutta ihmettelen jo nyt ihan todella kovasti, jos joku jaksoi lukea tänne asti. Sen vielä haluan todeta, että koen että kirjat, kirjablogi- ja Instagram-yhteisö ovat yhtenä merkittävänä tekijänä siihen, että jaksoin niinkin hyvin järjissäni tämän kaiken. Nyt aikaa näille jää vähemmän (Instagramista vierottautuminen tulee olemaan vaikeinta!) mutta on mahtavaa tietää, että minulla on aina pakokeino todellisuudesta kirjoihin ja aina on joku ystävällinen ihminen yhden viestin päässä, jos kaipaan ystävää. Se on todella hieno juttu se.

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Tara Westover: Opintiellä


Tara Westoverin Opintiellä on viime aikoina ollut paljon julkisuudessa. Sitä on kuvattu kirjaksi, joka ylistää koulutusta ja opiskelun tärkeyttä. Bill Gates antoi kirjalle Goodreadsissa täydet viisi tähteä ja Barack Obama nosti sen viime kesänä listalle niistä kirjoista, jotka hänen mukaansa kannattaisi lukea. Totta kai minäkin kiinnostuin, etenkin kun kirja oli jatkuvasti myös esillä Instagramissa.

Tara Westover on seitsenlapsisen mormoniperheen nuorin. Hän on syntynyt vuonna 1986, vuotta ennen minua. Perhe elää hyvin omalaatuista, suljettua elämää. Lapsilla ei ole syntymätodistuksia ja he eivät käy koulussa, perhe ei usko lääkäreihin tai länsimaalaiseen lääketieteeseen. Perhe varautuu maailmanloppuun tai oikeammin yhteiskunnan romahtamiseen. Äiti toimii itseoppineena kätilönä ja tekee itse rohtonsa, isä pyörittää romuttamoa, jonka toimintaan myös lasten on osallistuttava.

Kirjasta on puhuttu kuvauksena tiukan uskonnon alaisena kasvamisesta. Mielestäni se on kuitenkin ennemminkin kuvaus mielenterveyden häiriöstä ja sen vaikutuksesta koko perheeseen. Uskonto on  kaikessa tässä hulluudessa lähinnä taustavoima ja tekosyy, perheen isä on nimittäin pahasti vainoharhainen. Hän esimerkiksi uskoo että Yhdysvaltain hallitus on läpeensä paha, lääkärit saatanasta ja kaiken taustalla on paha Illuminati. Muu perhe myötäilee, elää pelossa ja ei uskalla vastustaa voimakasta mutta hullua perheen päätä.

Yksi Taran veljistä on myös todella väkivaltainen, aiheuttaa uhkaavia tilanteita ja saa muut elämään pelossa. Siihenkään ei kuitenkaan puututa vaan tämä kaikki hyväksytään hiljaisesti. On myös itsestäänselvää, että nainen ei ole tasa-arvoinen miehen kanssa ja esimerkiksi huulikiillon käyttäminen on merkki siitä, että nainen on huono, portto. En voi ymmärtää, miten mikään taho, lastensuojelu tai vastaava, ei ole puuttunut perheen elämään. Perheenjäsenille tapahtuu myös useampi todella vakava onnettomuus, mutta lääkäriä ei tietenkään tarvita. Palovammat pahenevat rohdoilla ja niin edelleen. Tietenkin se johtuu siitä, että sellaista ei voi auttaa, josta ei ole tietoa. 

Kirjan alkupuolella kuvaus on tarkkaa ja aistivoimasta, mutta jotenkin siinä vaiheessa, kun Tara pääsee opiskelemaan, kerronta hajoaa ja muuttuu sekavammaksi. Se miten Tara lopulta itse koki opiskelun ja sen että hän pääsi elämässään eteenpäin, jäi jollakin tapaa vaisusti kuvatuksi. Tara kokee uudesta elämästään huonoa omaatuntoa ja ristiriitaisia tunteita, sillä opiskelu pakotti hänet hylkäämään ison osan isän opeista ja näin ollen myös perheestään. Taran lapsuus on täynnä traumaattisia kokemuksia ja mielenkiintoista kirjassa on myös se, miten Tara on aikuisena huomannut, että ei voi olla varma siitä, miten kaikki oikeasti tapahtui.

Minusta on aina ollut itsestäänselvää, että koululaitoksen osuus oppimisesta ei välttämättä ole kovin suuri. Jos ihmisellä on halu tietää lisää, tuo tiedonjano ajaa hänet kyllä oppimaan kaikkea, myös/etenkin kaikkea ihan muuta kuin mitä koulussa opetetaan. Tietenkin tuntuu hurjalta, että vaikkapa holokausti voi olla terminä täysin vieras ja kaikki ne historialliset tapahtumat, joista kotona onkin puhuttu, on opetettu väritettynä hyvin mielisairaalla tavalla. Jotenkin silti en jaksanut olla kauhean vaikuttunut Taran etenemisestä. Enemmän aloin miettiä sitä, miten tärkeää olisi kannustaa lahjakkaita lapsia. Jos ihmisellä ei ole uskallusta tai luonnetta pyrkiä parempaan, voi vaikka millaiset älyköt ja lahjakkuudet mennä hukkaan. Myös Taran ponnistaminen elämässään eteenpäin oli lopulta hyvin pienestä kiinni ja vaati paljon uskallusta. Vielä muserretumpi lapsi ei ehkä edes olisi yrittänyt, vaikka tiedonjano olisi ollut yhtä suuri.

Minulla ei tietenkään ole kokemusta mistään vastaavasta, mutta jotenkin lievemmällä tasolla samaistuin kirjaan. Kirjan parasta antia oli mielenkiintoinen kuvaus perheen valtasuhteista, mielenterveyden ongelmista ja vaikenemisen kulttuurista. Tiukka kasvatus, jolle ei kuitenkaan osoitettu mitään järkeenkäyviä perusteluja oli ahdistavaa, mutta kiinnostavaa luettavaa. Luulen kuitenkin, että tulevaisuudessa tulen muistamaan tämän kirjan ennen kaikkea romuttamosta ja sen toiminnan kuvauksesta. Ympäristönsuojelualan ihmisenä oli ihanan karmivaa lukea tavasta, jolla autoista tyhjennettiin nesteet, alati kasvavista romukasoista, akkunesteiden liejuisista lammikoista. Westoverin perheen isä pilasi ympäristöään monella, hyvin pysyvällä tavalla.

Odotukseni olivat ehkä liian korkealla ja olin hieman pettynyt kirjaan. Silti uskallan suositella sitä, se oli kovin mielenkiintoinen. Minulle oman ulottuvuutensa loi tietenkin se, että Tara on kanssani niin saman ikäinen. Tällaistakin voi elämä joskus olla.

Kirjailija: Tara Westover
Kirja: Opintiellä (suom. Tero Valkonen, Tammi 2018)
Alkuperäinen kirja: Educated, 2018
Sivumäärä: 435
Mistä hankittu: Oma ostos
Arvostelu: ★★★

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään


Ihminen on tavattoman hyvä tuomitsemaan muut, valtaväestöstä poikkeavat: narkkarit ovat heikkoja ja aiheuttaneet tilansa itse, romanit ovat laiskoja työnvälttelijöitä ja niin edelleen. Yhtä helppoa on kuitenkin unohtaa se, että lähtökohdat eivät todellakaan ole kaikille samat. Epävakaista oloista, sukupolvien ajan jatkuneesta onnettomuuden kierteestä ja mielenterveysongelmista on aika paljon vaikeampaa ponnistaa kuin turvallisesta, kantaväestöön kuuluvasta, mukavasti toimeentulevasta perheestä.

Yksi Suomen kuuluisimmista (nais)räppäreistä Mercedes Bentso aka Lisa-Maria Roine kertoo kirjassaan hurjan, hyvin turvallista ja suojattua elämää eläneelle jopa käsittämättömän, historiansa huumenuoresta esikuvaksi. Hän oli yksinhuoltajaäidin lapsi, pahasti koulukiusattu, hyväksikäytetty ja nujerrettu. Kaiken tämän vuoksi hän ajautuu osaksi huonoa porukkaa ja alkaa nopeasti käyttää subutexia ja vähän kaikkea muutakin, bentsoja esimerkiksi. Elämä on sekavaa ja väkivaltaista, rahaa aineisiin hankitaan kaikilla mahdollisilla tavoilla ja kehenkään ei oikeastaan voi luottaa. Naiselle huumemaailman ja romanikulttuurin yhdistelmä on vielä julmempi, nainen ei ole ihan koira muttei mieskään.

Sain itseni monesti kiinni todella ennakkoluuloisista asenteista. Linda-Maria kertoo, miten häpesi kun naapurin mummo näki ja näytti surulliselta, kun poliisit tulivat hakemaan häntä jonkin varkauden jälkeen. Tajusin jotenkin epämääräisesti ajatelleeni, että narkkarit eivät häpeä sitä mitä ovat, vaan ovat jotenkin valinneet tiensä. Oli myös todella valaisevaa kuulla, millaista on elää epävakaan persoonallisuuden kanssa. Linda-Maria kertoo oppineensa vasta kantapään kautta, että hän ei enää lähde toteuttamaan jokaikistä päähänpistoaan. Hän on opetellut odottamaan pari kuukautta ennen kuin toimii, jotta näkee haluaako asiaa oikeasti. Tällaisia harkittavia asioita, joita hän on ennen toteuttanut päätä pahkaa, ovat esimerkiksi johonkin uskontoon liittymiset.

Uskonto on kirjassa voimakkaasti läsnä ja sen eri puolet, sekä hyvää tekevä voima että tuomitsevuus, tulivat hyvin esiin. Kirja käsittelee paljon myös koulukiusaamista ja sen pitkälle kantavia vaikutuksia ihmiseen. Siitä ja nuorten syrjäytymisestä Mercedes Bentso on puhunut paljon myös julkisuudessa. Tarinassa nousee jatkuvasti esiin äidin tärkeys, se miten äiti aina auttoi, ymmärsi ja tsemppasi, vaikka itsekään ei aina ollut kovin hyvässä kunnossa. Äiti myös ohjasi Linda-Mariaa näyttelemisen ja räppäämisen pariin, asiat jotka kenties pelastivat hänet. Tarina on lopulta lohdullinen, vaikka mikään ei tietenkään poista menneisyydessä tapahtuneita pahoja asioita. Jokaisen etuoikeutetun valkoisen suomalaisen pitäisi lukea tämä kirja, se antoi ainakin minulle täysin uudenlaisia näkökulmia.

Kirjan kuuntelemisen myötä päädyin myös kuuntelemaan Mercedes Bentson musiikkia, genreä jota olen enimmäkseen aina inhonnut, Suomi-räppiä. Minut tuntevat ihmiset ymmärtävät miten iso harppaus ja mukavuusalueelta poistuminen tämä minulle oli! Se kertoo siitä, miten paljon Mercedes Bentso alkoi minua kiehtoa. Kun tarinat lyriikoiden takana ovat tuttuja, tuntuu musiikki täysin erityiseltä ja huomaan jopa pitäväni siitä. Se muuten taitaa olla niin, että:
"Kato once you go Mercedes, sielt ei oo paluut!"

Kirjailija: Venla Pystynen ja Linda-Maria Roine
Kuunneltu kirja: Mercedes Bentso - Ei koira muutei mieskään (lukija Linda-Maria Roine)
Mistä hankittu: BookBeat
Arvostelu: ★★★★★

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Hannu Linkola: Du & jag Kent - Rakkaus kuin laulut joita kuulemme


Kun aloin valmistella tätä blogitekstiä, törmäsin johonkin aika mahtavaan. Mieleeni tuli, että myös Kent on niitä yhtyeitä, joihin mitä varmimmin olen tutustunut Ylen Lista TOP 40 -ohjelman kautta. Googlasin tuon listan - ja minkä aarteen löysinkään! Areenassa on pari kautta Listaa 1990-luvun puolivälistä, siis ajalta ennen Kentiä mutta voi mitä biisejä, nostalgiaa, kaikkea unohtunutta. On kuin olisin päässyt sukeltamaan jo sulkeutuneeseen alitajuntani osaan, pääsin musiikkimakuni alkulähteille. Hieman hämmästelin, miten muistan jopa joitakin yksityiskohtia noista jaksoista, live-esiintymisiä ja tietenkin paljon musiikkivideoita. Olin tuolloin kuitenkin vasta alle 10-vuotias. Miten usein tuon ikäinen on ylipäätään niin pohjattoman kiinnostunut musiikista? Ei ihme, että olen ollut vähän kummajainen. Kaikki musiikki, joka oli silloinkin hyvää, on sitä edelleen, ja se on aika hauskaa. Avasin ovet alitajuntaani ja se tuntui todella hyvältä.

Kent tosiaan, tämän ruotsalaisbändin levyt alkoivat keikkua listalla 90-luvun myöhemmällä puoliskolla ja jättivät heti sieluuni pysyvän jäljen. Kent on ainutlaatuinen bändi. Sen musiikki on selittämättömällä tavalla surullista ja myös näennäisen iloisissa biiseissä on aina surumielinen pohjavire. Kent sopii täydellisesti kaikille meille, joiden mieli on niin tulvillaan tunteita ja ajatuksia, että kaikille niille ei oikein osaa osoittaa käyttötarkoitusta. Meille, jotka kannamme mukanamme aina surua, joiden elämän onnellisimpiinkin hetkiin liittyy aina surumielisyyttä, jos ei muusta niin ainakin siitä, miten kaikki on katoavaista ja päättyy joskus. Kent on herkkien, sydänsuruisten, levottomien, kauneutta arvostavien ja elämässään eksyneiden ihmisten musiikkia.

Hannu Linkola on kirjoittanut tavattoman hienon kirjan Kentistä ja etenkin niistä tunteista ja hetkistä, joihin Kent on tiiviisti limittynyt. Kirja ei ole niinkään tarina Kentistä vaan Linkolasta itsestään, jonka elämässä Kentillä on ollut merkittävä osa. Tunnistan niin hyvin tämän tunteen. On musiikkia, josta ei osaa sanoa, missä musiikki loppuu ja missä minuus alkaa tai onko tiettyjen elämänhetkien merkittävyys lopulta vain musiikin ansiota. Linkola liittää musiikin myös vahvasti paikkaan ja aikaan ja myös tämä lähestymistapa oli hurjan tuttu. Aikoinaan Helsingin kirjamessuilla Juha Itkonen haastatteli Linkolaa kirjasta ja tuossa haastattelussa nousi esiin Linkolan tausta maantietelijänä ja miten se näkyy kirjan sivuilla. Tämä on valtavan mielenkiintoista, ehkä omassakin tavassani katsoa maailmaa on myös vaikutteita koulutuksesta. Myöhemmin Linkola päätyy valtion virkamieheksi, ja myös tämä oli kaikessa samaistuttavuudessaan riemastuttava yksityiskohta.

Kirja on upea esimerkki siitä, miten joskus musiikki ei ole "vain musiikkia" vaan kasvaa elämää suuremmaksi, tai ehkä ennemminkin juuri elämänkokoiseksi, sen täyttäväksi. Kirja käsittelee tarkasti jokaisen Kentin vaiheen, levyn ja kappaleen ja keikat, joissa Linkola käy, mutta lopulta sen merkitys bändin historiikkina jää paljon vähäisemmäksi kuin sen muut kirjalliset ansiot. Teos on musiikinystävän rakkaudentunnustus, kuvaus siitä millaista on elää syvällä musiikissa, millaista on kun bändi kiemurtelee tiiviiksi osaksi elämää ja minuutta. Rakastin Linkolan tapaa nähdä musiikki ja miten hienosti hän on saanut puettua sanoiksi kaiken sen, jota olen usein ajatellut.

Kirja on todella runsas ja yksityiskohtainen ja ehkä sen vuoksi luin sitä todella hitaasti. Lukemista hidasti myös se, että jatkuvasti piti hakea lisätietoa Googlesta ja kuunnella kappaleita Spotifystä. Kent ei ole ollut minulle koskaan niin tärkeä kuin se on ollut Linkolalle, mutta kirjan myötä huomasin pääseväni lähemmäs Kentiä ja toivovani, että olisin kokenut bändin samalla tavalla jo silloin, kun se vielä oli olemassa.

Minun lempibiisini Kentiltä ovat tällä hetkellä ikisuosikkini Om du var här sekä viime aikoina hyvin tärkeäksi noussut Dom Andra. Sen synkkiin mutta uskomattoman kauniisiin tunnelmiin upposin syksyn sateissa, peloissani ennen leikkausta ja se oli ensimmäinen biisi, jonka myös kuuntelin leikkauksen jälkeen. En ensam kvinna söker en man...
Oletko sinä Kent-fani?

Helmet-haasteessa vedän yli kohdan 14, kirjailijan nimi alkaa samalla alkukirjamella.

Hannu Linkola, S&S 2017
Sivumäärä: 527
Mistä hankittu: Luin kirjan suurimmaksi osaksi BookBeatista, mutta lainasin sen lopulta myös kirjastosta
Arvostelu: ★★★★

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet


Joskus kirja kolahtaa monella tasolla, niin minulle teki Paula Nivukosken upea romaani Nopeasti piirretyt pilvet. Romaani on Nivukosken ensimmäinen, mutta vierastan termiä esikoisromaani. Ihmettelen vähän, miksi sitä aina korostetaan niin paljon, miksi kirjalijan ensimmäistä romaania kohdellaan niin eri tavoin kuin vaikka toista, kolmatta, tai kymmenettä. Hyvä romaani on hyvä romaani, ihan sama kuka sen on kirjoittanut ja mitä hän on aiemmin julkaissut tai ollut julkaisematta. Moni on kuvaillut Nopeasti piirrettyjä pilviä upeaksi esikoisromaaniksi, minä taas kutsun sitä ihan vain upeaksi romaaniksi.

Romaanin kertomus sijoittuu 1900-luvun alun Pohjanmaalle Isonkyrön kuntaan Koskiluhdan taloon. Elämä maalla on vaativaa, arvaamatonta ja pienestä kiinni. Liisa saa aviomiehekseen hurmaavan Kallen. Perhe kasvaa kahdella lapsella. Paremman leivän syrjään kiinni päästäkseen Kalle lähtee Amerikkaan, sinne mistä kuuluu tarinoita sekä menestyneistä että kaiken menettäneistä miehistä, mielettömistä mahdollisuuksista, merten takaisista uusista aluista. Liisa odottaa, lukija odottaa, molemmat yhdessä kaipaavat ja odottavat Kallea takaisin. Jouluksi palaan, mies kirjoittaa. Joulu tulee, joulu menee ja lukija jakaa Liisan tuskan, juoruakkojen katseet ja pahat puheet.

"Liisa pakotti itsensä kaupalle heti pyhien jälkeen. Napitti takkinsa ylös asti, kylmyys puskisi silti läpi. Akat käveliät kylätiellä, kälätys kulki heidän edellään, Liisa otti aseleen lähemmäs piennarta. Äänet vaimenivat. Ehkä he pysähtyisivät ja kysyisivät jotakin sellaista, jonka jo tiesivät. Heidän suupielistään valuisi makeaa, pilaantunutta siirappia, valuisi maahan saakka, se tahraisi hänen kenkänsä, ja kaikkialle, minne hän astui, seuraisi juorujen imelä haju."

Nivukoski on kirjoittanut kansien väliin sen ajan, joka on mennyttä, mutta joka elää meissä maatalon tyttärissä. Koin hurjaa tuttuuden tunnetta kirjaa lukiessani. Näin voi kirjoittaa vain ihminen, joka tuntee tämän saman - sen millaista on elää kotitilalla, jossa aistii historian, menneiden sukupolvien toiveet, haaveet, huolet. Samat pellot, samat puut, maisema jonka on muokannut ihminen, jonka geenejä minäkin kannan. Tämä tunne tuo sekä turvaa että velvoittaa. Kuolinvuoteellaan Liisan isä pyytää Liisaa tekemään parhaansa, jotta tila säilyisi suvussa. Äiti tietää parhaiten, miten kaikki on aina ennenkin tehty, ja sitä on syytä noudattaa, jos haluaa pysyä sovussa.

Toinen syy, miksi romaani tuntui niin tutulta, on Pohjanmaa miljöönä. Sain useamman vuoden nähdä ulkopuolisena, työn takia Pohjanmaalle päätyneenä varsinaissuomalaisena, millainen on pohjalainen luonne, miten voimakas on pohjalaisen rakkaus kotiin, sinnikkyys. Voisi kuvitella, että nykypäivänä modernissa ja globaalissa maailmassa ei tällaisia alueellisia havaintoja enää voisi tehdä, mutta väitän nähneeni pohjalaisissa ihmisissä jotakin erityistä. He ovat ylpeitä taustastaan, siitä että ei ole ollut helppoa, mutta niin vain on pärjätty. Aina on pärjätty ja pärjätään vastedeskin. Niin pärjäsi myös Liisa, vaikka helppoa ei ollutkaan.

Tunnistan Nivukosken kirjoitustavasta itselleni erittäin tutun ajatuksen: paikkaan sidotun historian, sen että joku on minua ennen tallannut näitä samoja polkuja, laskenut jalkansa juuri samaan kohtaan kuin minäkin nyt. Helposti alkaa pohtia, mitä tuo minua edeltävä ihminen on ajatellut, mitä hän on kokenut ja onko hän kenties ollut jollakin tapaa samanlainen kuin minä. Rakastin myös sitä, miten Nivukoski toi romaanissa esiin minulle tuttuja paikkoja, vaikkapa mystisen ja aina ihmistä karmineen Leväluhdan, Isonkyrön meijerin tai 1920-luvun kuhisevan Vaasan ja Hovioikeudenpuistikon (siellä kävin aina Citymarketissa, jota paikalliset muuten kutsuvat Sitariksi, yhdellä teellä, tämä edelleen hämmentää minua).

En muista myöskään ennen törmänneeni romaanissa Amerikan leski -teemaan, en vaikka maailmalle lähtö on ollut hurjan yleistä, niin yleistä että sitä on vaikea edes ymmärtää, ja vaikka tuo teema on tavattoman herkullinen. Tuli tarvea lukea tästä lisää! Nykyihminen on aina Whatsapp-viestin päässä rakkaistaan, on vaikea edes ymmärtää, millaista oli olla kirjeiden varassa. Miltä tuntui, kun odotti ja luotti. Ja etenkin miten musertavaa oli, jos mies ei koskaan palannutkaan, jätti epätietoisuuteen.

Kaiken tämän tuttuudentunteen ja siitä aiheutuneen viehtymyksen lisäksi Nivukosken kieli hurmasi minut. Hän kirjoittaa tavattoman aistivoimaisesti. Tarina on täynnä tuoksuja, ääniä, kutittavia heiniä, jalan alla rahisevaa hiekkaa, karheaa kangasta, rystysten kirveleviä haavoja. Tämä kirja oli ihana, koskettava ja upea kaikin puolin, toivon sen päätyvän mahdollisimman monen luettavaksi. Suosittelen siis lämpimästi.

"Vuodet kävivät yhteen irtosivat toisistaan, kerran hän oli katsonut itseään keveän hunnun alla. Liisa näki nuoruuden varisseen kasvoiltaan. Rakkaus tuntui liian yksinkertaiselta, nuoruus hölmöydeltä. Kyllä mä susta iänkaiken hualehrin. Liisa pudistaa ajatuksensa helmoistaan. Ikuisuus  loppui ennen kuin elämä."

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 7, kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt.

Kirjailija: Paula Nivukoski
Kirja: Nopeasti piirretyt pilvet, Otava 2019
Sivumäärä: 334
Mistä hankittu: Kirjastosta

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Mötley Crüe, The Dirt - Törkytehdas


Minulla on ongelma kasarirockin kanssa, en vain ymmärrä sitä. Kilinähevi ei iske, korkea laulu ottaa päähän ja tuon ajan bändien ulkomuoto lähinnä herättää ihmetystä. Olen lukuisia kertoja tosissani yrittänyt oppia pitämään Gunnareista tai Iron Maidenista, mutta en vain pääse sisään siihen maailmaan. Metallifanina tuntuu, että vähintään Maidenia pitäisi osata arvostaa maasta taivaisiin. Glamrock on vielä oma maailmansa, jonka lähtökohtia en ymmärrä senkään vertaa.

Tällä alustuksella haluan kertoa, että Mötley Crüe ei ole ollut minulle koskaan muuta kuin korkeintaan ihan kivaa taustamusiikkia. Bändi on kuitenkin ollut niin paljon esillä, ettei sen edesottamuksilta ole voinut välttyä, vaikkei fani olisikaan. The Dirt -kirjan olemassaolosta olen tiennyt vähintään siitä asti kuin Lorelai Gilmore luki sitä Gilmore Girls -sarjan yhdessä jaksossa. Kohtauksesta kävi ilmi, että kirja on ällöttävä, mutta niin ällöttävä että on vain pakko lukea eteen päin. Kyllä muuten Lorelai tietää, juuri sellainen Törkytehdas oli.

Kirjassa bändin tarina etenee miesten itsensä kertomana. Jokainen pohjustaa elämäntarinaansa kertomalla lapsuudesta, joka on kaikilla ollut sirpaleinen ja sekava. Kaikki ovat jo pikkupoikina kiinnostuneet musiikista, mutta jotenkin minulle jäi hämärän peittoon, miten he lopulta päätyivät maailman kuuluisimpien musiikkojen joukkoon. Tällainen elämäntarina vaatii pitkäjänteisyyttä, kunnianhimoa ja yritteliäisyyttä, mutta Mötikkä-miehet kuvaavat tarinaansa yhtenä pitkänä örvellysmatkana ja kuin kaikki olisi tapahtunut vähän sattumalta. Selvää on, että sekoilu on niin tärkeä osa bändin identiteettiä, että sitä on ollut tarpeen korostaa myös kirjassa.

Kukaan lukija tuskin ottaa todesta kaikkea kirjassa esitettyä. Hämärät muistikuvat ilmenevät myös eri näkökulmien ristiriitaisuuksina. Alkoholin, huumeiden ja naisien määrä on varmasti ollut täysin järjetön, mutta en usko ihan näihin poikien kertomiin kalavaleisiin. Kaiken tämän ohella kun on kuitenkin pitänyt tehdä paljon musiikkia, keikkailla ja perustaa perheitäkin.

Miehistä piirtyy kovin kylmä kuva, joka saattaakin hyvin olla totuus. Kaikki vaikuttavat siltä, että vain oma napa ja sen nautinto on tärkeää. Miehistä kukin vuorollaan on kadoksissa, sairaalassa, katkolla, ties missä, ilman että kaverit ottavat häneen mitään yhteyttä. Kuvaavaa on, kun Vince kertoo miten vasta seitsemäntoista vuoden tuttavuuden jälkeen hän ja Nikki päätyvät hyviksi kavereiksi yhden yhteenoton - ja kerrankin suoran puheen - seurauksena.

Kirja on melko lailla alusta loppuun sekoilua ja sekoilulla kehuskelua. Silti sen lukeminen oli ihmeen koukuttavaa ja nautinnollistakin. Juuri mitään kirjallisia ansioita kirjalla ei kylläkään ollut ja oli virhe lukea se suomeksi, jäbät ynnä muut kirjassa usein toistuvat slangisanat eivät oikein suomeksi toimi. Hahmot olivat poikkeuksellisen epämiellyttäviä sikailijoita ja heille ei toivonut muuta kuin sitä, että he olisivat vähän ryhdistäytyneet. En kuitenkaan lainkaan ihmettele, miksi kirja on niin suosittu. Harvoin tällaista törkyä pääsee todistamaan ja ihmettelemään, miten tällaiset tyypit ovat onnistuneet luomaan niin suositun bändin ja tehneet sillä miljoonia.

Kaikkein käsittämättömin asia on kuitenkin se, että bändin jäsenet ovat ylipäätään säilyneet hengissä. Ympäriltä kuolee ihmisiä jatkuvasti, joku myös suoraan bändin jäsenen vuoksi. Vähän väliä luita katkeaa, yliannostuksen rajat paukkuvat, taju lähtee, mutta silti vain bändi porskuttaa ja keikkailee. Minulle oli myös uutta tietoa se, että Vince Neilin tytär on kuollut neljävuotiaana syöpään. Se oli kirjan koskettavin osuus.

Yksi tärkeimmistä syistä, miksi tartuin kirjaan nyt, on se että siitä on pian tulossa Netflix-leffa ja tietysti kirja piti lukea ensin. Koko bändi ja myös tämä kirja on yhtä kohellusta, örvellystä, kilinää, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, enkä odota elokuvankaan olevan yhtään mitään muuta. Vaikka sinänsä kirjan sisältö oli enimmäkseen kovin vastenmielistä, oli tämä jotenkin yllättävän kiehtova lukukokemus. Bändin musiikkia en tosin edelleenkään osaa arvostaa yhtään enempää.

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 21, julkisuuden henkilön kirjoittama kirja.

Alkuperäinen teos: Tommy Lee, Mick Mars, Vince Nil ja Nikki Sixx, toim. Neil Strauss: The Dirt: Confessions of the World's Most Notorious Rock Band (2001)
Suomennos: LIKE 2002, suomentanut Sami Kärkkäinen
Sivumäärä: 480
Mistä hankittu: Kirjastosta

torstai 7. helmikuuta 2019

Debbie Tung: Quiet Girl in a Noisy World - An Introvert's Story

 
Olen täysin hurahtanut Instagram-maailmaan! Kävi samalla tavalla kuin aikoinaan kävi blogin kanssa - huomasin pian että hei, täällähän on muitakin. Kirjakeskustelu tuntuu siirtyneen blogeista enemmän sinne. Instagramissa kommentointi vaikuttaa jotenkin helpommalta ja keskustelua viriää helpommin. Sieltä saa myös aivan valtavasti hyviä kirjavinkkejä, joista esillä nyt yksi.

Tämä sarjakuvakirja herätti kiinnostukseni ennenkaikkea sen piirrosjäljen vuoksi. Mustavalkoiset ja harmaat kuvat ovat jotenkin kiehtoneet mieltäni viime aikoina. Myös sisältö toki kiinnosti. Debbie Tung kertoo tarinan siitä, millaista on olla introvertti maailmassa, joka on täynnä meteliä. Kirjan päähenkiö (ilmeisesti Debbie itse) ahdistuu tilanteista, joissa on paljon vieraita ihmisiä. Hän kärsii työnteosta avokonttorissa, jossa meteliä on kaikkialla. Tuttujen ihmisten kanssa hän on rento oma itsensä, mutta vieraiden kanssa seurustelu vie hänen voimansa. Monilta osin samaistuin tarinaan, mutta aloin miettiä, olenko kuitenkaan itse introvertti.


Minulla on aina ollut jotenkin introvertin itsetunto. Ajattelen olevani ujo ja hiljainen. Minun on pakko saada olla joka päivä yksin. Jos en saa omaa aikaa, minusta tulee todella raskas, pahantuulinen ja ärtyisä. Hetki omaa rauhaa (kaikkein mieluiten metsässä) lataa akkuni ja olen taas kuin toinen ihminen. Olen myös usein uupunut vietettyäni päivän muiden seurassa. Jään märehtimään menneitä sosiaalisia tilanteita, kelaan läpi keskusteluja ja mietin, miten (muka) nolasin itseni tai puhuin jotakin tyhmää.

Toisaalta kuitenkin olen puhelias ja välillä myös äänekäs, nautin kun saan olla keskipisteenä ja haluaisin pitää juhlat vaikka joka viikonloppu. Kaipaan ihmisten seuraa ollessani liikaa yksin. Kun olin töissä kaukana kotoa, juttelin iltaisin kaupan kassoille ja muille vieraille ihmisille, vaikka päivät olin sosiaalinen töissä. Ei minua ehkä voikaan kutsua introvertiksi. Kenties se, että pohdin niin paljon jälkeen päin sosiaalisia tilanteita ja se, että minua jännittää etukäteen, kertookin enemmän jonkinlaisesta sosiaalisesta ahdistuksesta kuin introverttiydestä. Jotenkin taidan ajatella, että ihmiset eivät pidä minusta ja siksi tilanteet väsyttävät minua niin paljon.


Tavallaan on todella hyvä, että ihmisten erilaiset luonteenpiirteet tiedostetaan nykyisin paremmin. Se ehkä auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja toisiamme paremmin. Erilaiset persoonallisuuteen liittyvät kirjatkin ovat olleet viime aikoina valtavan suosittuja. Tarinan Debbie esimerkiksi on tuntenut koko elämänsä olevansa jotenkin vääränlainen. Hän on myös kärsinyt hiljaisuudestaan, kun se on ymmärretty väärin tai siihen ei ole osattu suhtautua. Omien ominaisuuksien hyväksyminen auttaa häntä olemaan onnellisempi.


Kuitenkin tällaiset luokittelut voivat myös olla ongelmallisia. Muistan ikuisesti, miten jollakin yläasteen tunnilla yksi äänekkäimmistä tytöistä sanoi minua osoittaen, että nuo hiljaisetkin voisivat kertoa mielipiteensä, kun piti sopia jostakin yhteisestä asiasta. Ei taida olla sellaista ihmistä, jolla ei koskaan olisi ahdistunut olo jossakin sosiaalisessa tilanteessa ja olosuhteet vaihtelevatkin. Luokittelu sen mukaan, miten ihminen vaikuttaa käyttäytyvän, voi olla haitallista, jos ihminen alkaa uskoa sen vuoksi olevansa jotakin muuta kuin oikeasti on. Harvempi kuitenkaan lopulta taitaa olla yksiselitteisen introvertti tai vastaavasti ekstrovertti vaan kyse on enemmänkin piirteistä.

Kaikesta tästä pohdinnasta huolimatta sarjakuva oli siis kaikinpuolin ihana lukukokemus. Pehmeä piirrosjälki yhdistyi hienosti tarinan herkkyyteen ja mustavalkoinen maailma sopi kokonaisuuteen täydellisesti. Sarjakuva oli oikein ahmaistava, söpö, hauska ja tosiaan ajatuksia herättävä.

Kirjailija: Debbie Tung
Luettu kirja: A Quiet Girl in a Noisy World - An Introvert's Story, Andrews McMeel Publishing, 2017
Sivumäärä: 174
Mistä hankittu: Oma ostos

torstai 31. tammikuuta 2019

Charles Dickens: Suuria odotuksia (kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 8)


Käsittämätöntä, että ensimmäisestä kirjabloggaajien klassikkohaasteesta on kulunut jo neljä vuotta! Tämä haastehan sai alkunsa Reader, why did I marry him -blogin Ompun ja Tuijata-blogin Tuijan ideasta. Tarkoituksena on kaksi kertaa vuodessa lukea jokin klassikko, blogata siitä ja iloita, miten tuli taas sivistyttyä. Tällä kertaa haastetta emännöi Tarukirja-blogin Margit. Tämä haastehan tietysti sopii kaltaiselleni klassikkofiilistelijälle paremmin kuin hyvin! Perinteisesti klassikkokirjan lukeminen jää aina viime tippaan, ja niin kävi nytkin. Luin nimittäin eilen loppuun tämän Charles Dickensin klassikon Suuria odotuksia.

Ei ollut mitään itsestään selvää, että sain tämän Dickensin ylipäätään luettua loppuun. Minulla on suuri ongelma Dickensin kanssa. Yksi rakkaimmista kirjoistani on Dickensin Joululaulu, Oliver Twistin luin lukiossa, mutta muuten kaikki hänen kirjansa ovat jääneet vain lukuyrityksiksi. Ongelma on se, että Dickens jaarittelee. Kestän helposti hitaan kerronnan, maisemien kuvailun tai tunnelmien maalailun, mutta jotenkin liian polveileva, liikaa selostava ja hitaasti etenevä kerronta yhdistettynä pitkiin dialogeihin on yhdistelmänä pitkäpiimäinen ja vieraannuttava. Tosin tämä on ristiriitaista, sillä Joululaulussa jotenkin rakastan sitä kaikkea selostusta ja höpinää.

Esimerkki Suurten odotusten jaarittelusta 26. luvusta, jossa sovitaan kävelyretkestä:
- Niin. Aion ottaa lomapäivän. Vielä enemmänkin, aion pyytää teitä lähtemään kävelyretkelle mukaani.
Olin kieltäytymäisilläni, esittäen syyksi sen, että juuri silloin olin huono seuramies, mutta Wemmick ennätti edelleni.
- Tiedän puuhailunne, hän virkkoi - ja tiedän teidän olevan huonossa kunnossa, herra Pip. Mutta jos voisitte tehdä sen, pitäisin sitä ystävyydenosoituksena.  Kävelyretki ei ole pitkä, ja se tehdään varhain. Sanokaamme, että se sitoisi aikanne, mukaanluettuna retkellä nautittu aamiainen, kello kahdeksasta kahteentoista. Voisittekohan jotenkin puristaa aikaanne, niin että se kävisi päinsä?
Hän oli useita kertoja tehnyt niin paljon hyväkseni, että tämä oli sangen vähäinen vastapalvelus. Sanoin voivani järjestää sen, järjestäväni sen, ja hän oli niin hyvillään suostumuksestani, että minäkin olin mielissäni. Hänen erityisestä pyynnöstään lupasin mennä häntä tapaamaan Linnaan puoli yhdeksän maanantaiaamuna, ja sitten erosimme toisistamme sillä kertaa.

Kirjan päähenkiö on varsin dickensmäinen, orpopoika Pip, joka asuu varsin köyhissä oloissa ankaran sisarensa ja sympaattisen sisarenmiehen kanssa. Pip on varsin vaatimaton hahmo. Muistan kritisoineeni lukiossa kirjoittamassani esseessä Oliver Twistiä siitä, miten hän oli kovin halju hahmo, jota elämä vain heitteli paikasta toiseen ilman, että hänellä olisi tuntunut juuri olevan omaa tahtoa tai luonnetta. Pip on ehkä hieman aktiivisempi, mutta jotenkin sama tunnelma vaivasi nytkin. Juonenkäänteet sitä vastoin olivat kaikkea muuta kuin haljuja.

Tarinaan liittyy esimerkiksi vanha täti-ihminen, joka on rakkaudessa pettynyt, käyttämättä jäänyttä hääpukuaan ja muuta häärekvisiittaa vaaliva, kellot suruhetkeensä pysäyttänyt höpsö. Tädillä on kasvattitytär Estelle, jonka leikkiseuraksi Pip pyydetään hämmentävään museomaiseen taloon. Toinen erikoinen ja merkittävä hahmo on karannut rangaistusvanki, johon Pip sattumalta törmää ja vie tälle ruokaa ja viilan. Pipiä kohtaa elämässään melkoinen onnenpotku, sillä tuntematon auttaja haluaa tehdä hänestä herrasmiehen ja taata hänelle upean elämän. Kaikki tämä, jatkuvat juonenkäänteet, kummalliset tyypit ja yleisesti sivukaupalla jatkuva jaarittelu nivoutuvat melkoiseksi seikkailuksi.

Kuitenkin Suuria odotuksia on todellinen klassikko sen sisällön vuoksi. Se on selvästi uraauurtava omassa lajissaan. Se kuvaa tyypillisen ihmismieltä aina kiehtoneen tuhkimotarinan, jossa köyhä poika nousee rääsyistä rikkauksiin. Dickens käsittelee hienosti yhteiskuntaa, ihmisten välisiä suhteita ja moraalisia kysymyksiä. Kyllä kirja on klassikkoasemansa ansainnut!

Olen ennenkin todennut, että toiminta niin kirjoissa kuin leffoissakaan ei ole yhtään minun juttuni. Jotenkin kyllästyn, enkä jaksa keskittyä. Ehkä se oli ongelma tässäkin, en oikeastaan enää jaksanut välittää mitä Pipille tapahtuu. Samaan aikaan tapahtumia ja hahmoja oli paljon, mutta ilman jaarittelua kirjan olisi voinut tiivistää pariinsataan sivuun. Ilmeisesti tämä ei myöskään ole Dickensiä vahvimmillaan. Pitää ehkä antaa uusi mahdollisuus sille Kolealle talolle, jota olen yrittänyt lukea hyllystäni jo vuosikausia. Se kai on vähän vähemmän seikkailukirja.

Joka tapauksessa on mukavaa, että taas tutustuin yhteen klassikkoon ja selätin sen! Mahtava tämä haaste ja mukavaa, että se ilmeisesti tulee saamaan jatkoakin.

Kirjailija: Charles Dickens
Luettu kirja: Suuria odotuksia, suom. Alpo Kupiainen
Alkuperäinen kirja: Great Expectations, 1860-1861
Sivumäärä: 519
Mistä hankittu: Kirjastosta
Arvostelu: ★★★