torstai 8. maaliskuuta 2018

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Sivuhenkilö sai kunnian olla ensimmäinen kirja, joka pääsi taloomme ja jonka vieläpä kuvasin siellä. Monen monituista äänikirjaa olen toki kuunnellut kuluneen vuoden aikana noiden seinien sisällä. Muuttoa odottelemme malttamattomina!
Olen lukuisia kertoja muistellut syksyllä 2016 lukemaani Saara Turusen Rakkaudenhirviötä ja aina vaan hämmästellyt miten voimakkaasti kirjaan voikaan samaistua. Siksi tartuinkin heti tilaisuuteen, kun Tammelta tarjottiin minulle arvostelukappaleeksi Turusen uunituoretta tulokasta Sivuhenkilöä. Blogihistoriani aikana lukemieni arvostelukappaleiden määrä on hyvinkin laskettavissa yhden käden sormilla, mutta tätä tarjousta en vaan voinut ohittaa.

En tiennyt kirjasta etukäteen mitään, toivoin vain että se jatkaisi Rakkaudenhirviön linjalla, sisintäni ravisuttavalla tuttuudella ja arkisella pikkutarkkuudella. Jo Sivuhenkilön alkumetreillä päästin helpotuksen ja ihastuksen sekaisen huokauksen: tarina jatkuu. Sivuhenkilön kertoja on kirjoittanut kirjan. Hän on saavuttanut tavoitteen, joka on selvästi ollut hänen elämänsä päämäärä, suurin unelma. Tai ehkä unelma on väärä sana, sisäinen pakko ja itsestäänselvä tehtävä lienee oikeampi määritelmä.

Mutta entä sitten, kun mikään ei muutukaan. Kertoja syö edelleen pussinuudeleita, pyöräilee hiki päässä kaupungin katuja, pukeutuu juhlaviin tilaisuuksiin edelleen aina samaan mustaan, kultaraitaiseen mekkoon. Pään sisällä käy edelleen samanlainen kuhina, eikä maailma kirjailijan ympärillä muutukaan suopeammaksi ja kirjailijan saavutuksia kumartavaksi. Kirjailja tuntee jatkuvaa häpeää lähes kaikesta. Hän haluaa, että hänet hyväksyttäisiin sellaisena kuin hän on ja ennen kaikkea että häntä ihailtaisiin. Hän tuntee olevansa ulkopuolinen lähes kaikissa ihmisjoukoissa, jotenkin perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut.

Turusen kerronta lumosi minut taas. Minne voin ilmoittaa siitä, jos epäilen kirjailijan murtautuneen alitajuntaani? Koin sen verran voimakasta samaistumista, että kirjan lukeminen ei ollut kovin mukavaa. Kuka nyt haluaisi joutua kohtaamaan ja myöntämään omia heikkouksiaan. Kertojan persoonan lisäksi tarkat kerronnan yksityiskohdat hämmästyttivät, miten joku voi muistaa tämän kaiken. Ja juuri kun olin ehtinyt miettimään, että pikkutarkkuus tuo mieleen Knausgårdin, tuo kirjailija hänet itsekin esiin.

Muutenkin kirja tuntui jopa interaktiiviselta. Että tässä kun kirjailija pohtii kirjansa vastaanottoa ja lukee kirjablogeja, minä olen tavallani mukana teoksessa. Paras esimerkki tästä on se, kun kirjailija pohtii sitä, miksi lukijoille on niin tärkeää tietää, mikä on totta ja mikä fiktiota, minne asti kirja on omaelämäkerrallinen. Sillä totta kai minäkin mietin sitä, sekä Rakkaudenhirviötä että Sivuhenkilöä lukiessani. Ja muutama sivu pohdintojeni jälkeen saan lempeästi sormille näpäyttävän vastauksen. Turusen ajatustenlukutaito saa vähän väliä säpsähtämään. Hän saa minut kiinni siitä, että ajattelen ihan niin kuin kaikki muutkin. Ja myös minä olen kiinnostunut kertojan ystävyyssuhteista, joissa tiedän vilisevän julkkiksia, vaikka sen ei pitäisi olla mitenkään oleellista. Erittäin mielenkiintoista on pohdinta siitä, että ihmisten suhtautuminen kirjaan muuttui ihan tyystin, kun se voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Näinkö vietävissä ja laumasieluja me lukijat olemme? Pidämme vain sellaisista asioista, joista muutkin pitävät?

Kiehtovaa oli myös kuvaus kirjailijan työstä, muun muassa siitä, miten kirjailija voi kokea esiintymiset kirjamessuilla tai aamu-tv:ssä. Olen ennenkin pohtinut sitä, että varmasti on iso joukko sellaisia kirjailijoita, jotka ovat luonteeltaan ujoja tai introverttejä, mutta joutuvat jatkuvasti olemaan julkisuudessa elantonsa ansaitsemiseksi. Siinä on jotakin valtavan kummallista ja ristiriitaista.

Ahmin kirjan melkoista vauhtia ja toisaalta se oli erittäin helppolukuinen, sujuva ja koukkuunnuttava. Mutta tosiaan, mitenkään helpolla se ei minua päästänyt. Kertoja itsekään ei ollut kaikkein helpoin vaan melkosen ristiriitainen tyyppi. Häntä olisi helppo pitää itsekkäänä, turhasta valittavana naisena, joka ei tajua kasvaa aikuiseksi. Minä kuitenkin ymmärrän häntä, kertoo se sitten miten epäimartelevaa tarinaa minustakin. Ja suurimman osan ajasta halusin vain istua kirjailijan nuhruiselle patjalle, juoda pannullisen kahvia, silittää tämän päätä ja jutella läpi yön.

Jokin Turusen kirjoitustyylissä vain iskee minuun. Raaka rehellisyys, tiukka analyysi ihmismielestä ja pikkutarkat arkiset välähdykset yhdistyneenä henkilökohtaisiin oivalluksiin on harvinaisen toimiva resepti. Kun kirjoitin Rakkaudenhirviöstä, päätin kirjoitukseni sanoihin: "toivon, että Turunen kirjoittaisi vielä lisää, paljon lisää" ja nämä sanani allekirjoitan täysin edelleen.

Kertoja lukee kirjassa Rikosta ja rangaistusta (ja esittää myös ihanan listan !!!! niistä kirjoista, jotka kaikkien pitäisi lukea, ei sisällä Dostojevskia vaan pelkkiä naiskirjailijoita), siispä vedän Helmet-haasteessa yli kohdan 16.

Ja naiskirjailijoista vielä tuli mieleeni: ihanaa naistenpäivää kaikille naisille tänään ja myös kaikkina muina päivinä!

Kirjailija: Saara Turunen
Luettu kirja: Sivuhenkilö (Tammi 2018)
Sivumäärä: 236
Mistä hankittu: Arvostelukappale
Arvostelu: ★★★★