sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Don DeLillo: Valkoinen kohina


Enpä arvannut viimeksi kun tänne kirjoitin, mille mallille tämä maailma vielä kallistuu, eipä tainnut kukaan arvata. Oma elämä on muuttunut aika vähän, olen onnekas kun minulla on vakituinen työ, jota on helppo tehdä etätyönä, koti jossa viihdyn ja jossa haluan muutenkin viettää aikaa niin paljon kuin mahdollista, kirjoja vuosien tarpeiksi ja luonto ihan vieressä. Maailma ympärillä sen sijaan tuntuu muuttuneen dystopiaksi. Jos olisi elänyt uutispimennossa muutaman viikon ja katsoisi nyt ensimmäistä kertaa uutisia, saattaisi vähän hämmentyä Uudenmaan suluista ja muista jokapäiväiseen elämäämme verrattuna aivan uskomattomilta tuntuvista asioista. Kaiken keskellä kannattaa ehkä tiedostaa se, miten hienossa maailmassa yleensä elämme. On hienoa, että nämä nykyiset toimenpiteet tuntuvat niin käsittämättömiltä ja sen sijaan vapaa, turvallinen, mukava ja rauhallinen elämämme on itsestäänselvyys.

Don DeLillon Valkoinen kohina on ollut hyllyssäni vuosia, varmaan jo lähemmäs vuosikymmenen. Aika sen lukemiselle ei kuitenkaan ole ollut oikea. Nyt näinä epävarmuuden päivinä yritin lukea jotakin kepeämpää, hauskaakin, mutta mikään ei jaksanut kiinnostaa. Lopulta sitten tartuin tähän katastrofiklassikkoon, johon on nyt myös viittailtu aika monessa lähteessä, sillä se on harvinaisen ajankohtainen. Ajankohtainen se tosiaan olikin: Korona-aika on herättänyt ihmisissä myös ennennäkemättömän tarpeen tietää asioita, pohjattoman informaationälän. Valkoisessa kohinassakin taustalla pauhaa jatkuvasti televisio. Televisio, joka on päällä vaikka kukaan ei katsoisi sitä ja jossa kertojaääni täyttää äänikaistaa loppumattomilla huomioillaan, luottokorttimainoksillaan. Kenties oma tarpeeni tietää asioista, tarve pysyä mukana tämän kummallisen elämänvaiheen tapahtumista sen sijaan että eristäytyisin niistä viihteellisemmän kirjallisuuden kuplaan, sai aikaan sen että Valkoinen kohina oli paras mahdollinen kirjavalinta tähän hetkeen. Tosiaan, kirja oli ajankohtainen yllättävän monella tasolla, kenties ajankohtaisempi kuin koskaan.

Valkoisessa kohinassa katastrofi on paikallisesti pieni: onnettomuudessa ilman pääsee purkautumaan Nyodene D -kemikaalia, joka höyrystyy tappavaksi pilveksi tai "myrkkytapahtumaksi" tai "aaltoilevaksi pilveksi", kuten viranomaiset sitä nimittävät. Jack Gladney, keski-ikäinen perheenisä, Yhdysvaltain keskilännessä sijaitsevan Kukkulan collegen Hitler-laitoksen esimies, elää jo valmiiksi vahvassa kuolemanpelossa ja potee eksistentiaalista kriisiä. Hänen suuria huolenaiheitaan on muun muassa kumpi heistä, hän vai vaimonsa Babette, kuolee ensimmäisenä. Kuolemanuhka muuttuukin äkkiä todelliseksi kun pilvi pääsee taivaalle ja Gladney perheineen passitetaan evakuointikeskukseen.

DeLillo on oikeastaan hauska. Hauskuus on ovelaa, synkkää ja ironista, aika hyvin piilotettua. Kuolemanpelko, kirjan pääteema, lienee useimmmille aika tunnistettava. Kovin kiusallista on se, miten DeLillo leikittelee tuolla inhimillisellä tunteella ja pakottaa lukijansakin ymmärtämään naurettavuutensa. Television lisäksi kirjassa nousee esiin supermarketit toisena ihmisyyden naurettavuutta kuvaavana esimerkkinä. Ja kas, miten osuitkaan oikeaan DeLillo, miten käsittämätön ja surkuhupaisa ilmiö onkaan valheellista turvallisuudentunnetta vessapaperin hamstraamisella itselleen ostava kansa.

"Vanhukset ostivat paniikin vallassa. Silloin kun televisio ei saanut heitä raivostumaan, se pelästytti heidät puolikuoliaiksi. He kuiskailivat toisilleen kassajonoissa. Liikennetiedotus, olematan näkyvyys. Milloin se alkaa? Montako tuumaa? Montako päivää? He muuttuivat vaiteliaiksi, pälyileviksi, tuntuivat salaavan tuoreimmat ja pahimmat uutiset toisiltaan, hätäännykseen näytti jo liittyvän viekkautta, yrityksiä kiiruhtaa ulos enen kuin kukaan ehtisi kyselemään heidän ostostensa määrää. Hamstraajat sodassa. Ahneita, syyllisiä." 

Kirjassa on tosiaan paljon hämmästyttävän ajakohtaiselta tuntuvia asioita, teiden sulkemista ja eristämistä, hämmästelyä siitä, miten osa jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka osa evakuoidaan kiirellä ja kauhulla. Kuitenkaan ajankohtaisuus ei lopulta ollut kirjan merkittävin asia tai ehkä edes tehnyt lukukokemuksesta parempaa. Valkoinen kohina on harvinaisen älykäs, valtavan runsas, pirullisen piikikäs ja piilotetun humoristinen teos. Se tuntui jotenkin todella amerikkalaiselta romaanilta, siis sanan kaikessa positiivisessa mielessä. DeLilloa pitää lukea ehdottomasti lisää.

Luin kirjan melkoista vauhtia ja tuntuu, että monimutkaisuudessaan se oli ajoittain minun yksinkertaisuudelleni liikaa. Tuntuu siltä, että ymmärsin selvimmät piikit (edelleen hämmästelen miten nerokas hahmo on kuolemanpelkoinen Hitler-tutkija!) ja viittaukset, mutta ihan valtavasti meni varmasti myös ohi. Valkoinen kohina oli myös vahvasti perheromaani. Johnin ja Babetten monimutkainen uusioperhe herkullisine hahmoineen oli yksi merkittävä taso, joka kuitenkin omassa lukukokemuksessani jäi vähän taka-alalle. Valkoinen kohina on kaiken muun ohella myös college-romaani ja tavattoman herkullisia hahmoja - ja oi mitä dialogeja! - löytyy myös yliopistomaailmasta. Kirja ei tosiaan ole mikään helppo ja hauska lukuromaani, se on nerokas runsaudensarvi, joka ei tosiaan tyhjentynyt vielä yhdellä lukukerralla, ja joka jatkaa ajatuksissani suuremmaksi kasvamista vielä lukemisen päättymisen jälkeenkin.

"Katsokaa meitä tässä paikassa. Meidät on pantu karanteeniin. Me olemme kuin keskiajan spitaalisia. Ne eivät päästä meitä ulos täältä. Jättävät ruokaa portaiden alapäähän ja hiipivät itse turvaan. Tämä on elämämme kauhistuttavinta aikaa. Kaikki mitä olemme rakastaneet ja minkä puolesta olemme tehneet työtä on vakavasti uhattuna. Mutta kun katsomme ympärillemme, emme saa tiedotusvälineiden virallisilta elimiltä minkäänlaista vastakaikua. Ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma on hirvittävä asia. Pelkomme on suunanton. Vaikka ihmishenkiä ei olekaan menetetty joukoittain, emmekö ansaitse hiukan huomioita kärsimystemme, inhimillisen huolestumisen, kauhumme tähden. Eikö pelko ole uutinen?"

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 43, kirja on julkaistu Tammen keltaisessa kirjastossa.

Kirjailija: Don DeLillo
Luettu kirja: Valkoinen kohina, Tammi, suom. Helene Kortekallio
Alkuperäine kirja: White Noise, 1985
Sivumäärä: 358
Arvostelu: ★★★★

sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Franz Kafka: Oikeusjuttu



En ajatellut kirjoittaa mitään koronasta, ihan jo siksi että kaikkialla muualla ei mistään muusta kirjoitetakaan. Jotenkin kuitenkin, kun avasin tämän Bloggerin kirjoituskentän, tuli olo, että haluan sittenkin sanoa jotakin.

En ole kovin huolissani. Tuntuu että yhteiskunta ympärilläni ajattelee, että minun pitäisi olla paljon enemmän huolissani, sillä olen raskaana. Ajattelen kuitekin asiaa todennäköisyyksien valossa, sitä että todennäköisesti kaikki menee ihan hyvin. Olen todennut taas olevani aika rationaalinen tyyppi, ehkä elämänasenteeni on vähän masentavakin, sillä minusta on jotenkin itsestäänselvää, että tällaisia kriisejä nyt vain välillä tulee. Monille tämä tuntuu olevan ensimmäinen kerta, kun perusturvallisuudentunne järkkyy ja totta kai se on varmasti kamala kokemus. Sekin on minulle itsestäänselvää taustani vuoksi, että ihmisiä on maailmassa liikaa, kantokyky on ylitetty ja on oikeastaan ajan kysymys, milloin jokin pandemia (joka ei näyttäisi ainakaan toistaiseksi olevan korona) vähentää väkilukua tuntuvasti.

Kuitenkaan se, että nämä asiat tiedostaa järjellä, ei tietenkään tee yhtään helpompaa vaikkapa siitä huolesta, jota tunnemme riskiryhmiin kuuluvien läheisten puolesta. Korona herättää ikäviä lieveilmiöitä, valeuutisia,  yritysten ahdinkoa, älytöntä ja pohjattoman itsekästä hamstrausta, sekasortoa ja kaiken taustalla media hieroo likaisia pieniä käsiään yhteen ja hykertää tyytyväisenä. Se on ahdistanut minua tässä kaikkein eniten, se miten media aina hyötyy kriiseistä.

Asiantuntijoiden mukaan todennäköistä on kuitenkin se, että tämä kaikki kestää muutaman kuukauden ja sitten tilanne rauhoittuu. Todennäköistä on myös se, että perusterveillä tauti ei yleensä ole vakava. Yhtä lailla tärkeää on myös se, että ne perusterveet ajattelisivat muitakin kuin itseään (ja vessapaperin hamstrauksen myötä omaa kylän puhtainta takapuoltaan) ja välttäisivät taudin levittämmistä omalta osaltaan. Karanteeneilla, etätöillä ja tapahtumien perumisella saadaan aikaan se, että tauti leviää hitaammin ja kaikki eivät ole samaan aikaan sairaita. Vaikka meininki tuntuu olevan sellaista kuin vähintään zombie-apokalypsi olisi nurkan takana, väittäisin että ennen kuin huomaammekaan, tämä kaikki alkaa tuntua taas kaukaiselta ja epätodelliselta (vaikka tietysti jäljet tästäkin jää). Meillä on kuitenkin asiat älyttömän hyvin, se kannattaisi muistaa. This too shall pass.

No niin, kun sain tämän ulos systeemeistä, on aika keskittyä taas pääasiaan, kirjallisuuteen. Franz Kafkan Oikeusjuttu on osa Keskisuomalaisen listaprojektia, joka on ollut minulla työn alla koko blogiaikani eli kauan. Nyt alkaa kuitenkin loppusuora jo häämöttää ja lukemattomia kirjoja on enää seitsemän (tosin yksi niistä Tintti-sarja, joka vastaa minulle noin tuhatta vaikeaa kirjaa). Mikään kilpailuhan tämä ei tietenkään ole, mutta voisin taas lähettää terveisiä ystävälleni, joka (muka! hah!) sai juuri luettua loppuun koko listan. Jokkella on muuten blogissaan menossa mukava haaste, jossa luetaan kirjoja tuolta listalta.

Olen aloittanut Oikeusjuttua tässä vuosien varrella monesti, mutta en ole koskaan päässyt alkua pidemmälle. Nyt kuitenkin jotenkin innostuin alussa, mutta innostus lopahti nopeasti ja kirjan loppuun lukeminen oli melkoista taistelua. Kafka on minulle entuudestaan tuttu novelleistaan, joita luettiin joskus koulussa ja periaatteessa pidän hänen kafkamaisesta sekopäisyydestään. Oikeusjuttu ei ehkä ollutkaan riittävän sekopäinen, se oli vain outo ja tylsä. Lisäksi minua jatkuvasti haittasi se, että kirja oli jäänyt kirjalijaltaan kesken eikä hän olisi halunnut sitä julkaistavaksi. Mahdoton tietysti sanoa, olisiko mielipide muuttunut, kun Kafka olisi nähnyt kirjan vastaanoton, mutta silti ajatus on jotenkin häiritsevä.

Oikeusjuttu kertoo eräästä Josef K:sta, joka yllättäen joutuu oikeuskoneiston hampaisiin, vaikka ei tietääkseen ole tehnyt mitään pahaa. Kirja koostuu unenomaisista jaksoista, joissa usein ei tapahdu juurikaan mitään, mutta tunnelma ja hahmot ovat pahaenteisiä ja pelottavia. Myös tapahtumapaikat ovat epäloogisia ja korostavat painajaismaista tunnelmaa: talon ullakolta löytyy istuntosali, kuulustelua suoritetaan K:n naapurin, nuoren naisen asunnossa ja lopun teloitus tapahtuu kaikesta irrallaan kivilouhimolla. Tavallaan pidin paljon tästä tehokeinosta ja tunnelmasta, joka on ainakin minulle hyvin tuttu omista unimaailmoistani, mutta kun itse kerronta oli niin hidasta ja paikoin sekavaa, olin koko lukukokemuksen ajan enemmän tai vähemmän pihalla ja liian turhautunut ja kyllästynyt nauttiakseni siitä.

Oikeusjuttu on klassikko kai sen vuoksi, miten se kritisoi systeemiä, sitä mitä tapahtuu byrokratian rattaisiin joutuvalle (syyttömälle) ihmiselle ja mitkä ovat tämän puolustuskeinot. Oikeusjutun niputankin siihen klassikkojen joukkoon, joista periaattessa ymmärsin, miksi ne ovat niin arvostettuja, mutta jotka henkilökohtaisella tasolla jäivät varsin vaisuiksi lukukokemuksiksi.

Oikeusjuttu on toki myös 1001 kirjaa -listalla, joten tällä löin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 1, kirja on vanhempi kuin minä.

Kirjalija: Franz Kafka
Luettu kirja: Oikeusjuttu, suom. Aarno Peromies
Alkuperäinen kirja: Der Prozess (julkaistu 1925, kirjoitettu 1916-1917)
Sivumäärä: 244
Arvostelu: ★★★