tiistai 15. kesäkuuta 2021

Eeva Joenpellon kirjoja ja kirjoja Eeva Joenpellosta


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pitkästä aikaa taas täällä, hei! Aika juoksee nyt sellaista tahtia, että vaikka luulen, että olen ihan hiljattain kirjoittanut tänne, huomaan taas kuluneen kuukauden ja reilusti ylikin. Nyt kuitenkin vihdoinkin tulin kirjoittamaan aiheesta, joka on ollut minulla paljon mielen päällä, Eeva Joenpellosta.

Aloin jossakin vaiheessa alkuvuodesta huomata kirjasomessa mainintoja Eeva Joenpellosta. Ensinnäkin Joenpelto oli minulle tuttu vain ohimennen mainittuna nimenä, jos sellaisenakaan. Puhuttiinko hänestä koulussa? Kai sentään mainittin joskus ohimennen? En ole lainkaan varma. Mielikuvissani niputin hänet myös hiukan tylsien viihteellisten kirjailijoiden joukkoon, sellaiseen ns. tätikirjallisuuteen, johon en haluaisi suhtautua ennakkoluuloisesti, mutta joka on varmasti monille hyvin tunnistettava kirjallisuuden tyyppi. Ja tahdon huomauttaa, että tämäkin mielikuva on luultavasti hyvin väärä!

No, mitä enemmän Joenpellosta luin, sitä enemmän huomasin mielikuvieni olevan aivan vääriä ja totesin, että minun on tutustuttava hänen tuotantoonsa. Ilokseni huomasin, että hänen yhdeksi päätyökseen kutstutun Lohja-sarjan avausosa Vetää kaikista ovista löytyi äänikirjana BookBeatista. Ja sitten se oli menoa. Rakastuin päätä pahkaa Joenpellon terävään, kirkasääniseen, tunnelmalliseen ja vahvaan kerrontaan, hänen upeisiin moniulotteisiin hahmoihinsa. Löysin itseni kirjan tarinasta ja hahmoista, löysin elämän oleellisuuksia, Suomen kansan juuria, huumoria, surua, historiaa.

Romaanin rinnalle otin kuunneltavaksi uunituoreen Suvi Aholan Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? -kirjan. Sen jälkeen siirryin Helena Ruuskan Joenpelto-elämäkertaan (Elämän kirjailija Eeva Joenpelto). Vetää kaiksita ovista jälkeen jatkoin Finlandia-palkinnonkin voittaneeseen Tuomari Müller, hieno mies -romaaniin, joka pääsi yllättämään minut täysin käsittelemällä aiheita, joihin en ole ennen kirjallisuudessa törmännyt. Löysin itseäni Joenpellon teksteistä ja Joenpellosta itsessään aina vain enemmän.

Minä siis hurahdin - ja rakastuin! Tämän kaiken kruunasi kirjabloggaajille avautunut upea tilaisuus, pääsin viime viikolla WSOY:n kirjallisuussäätiön kutstumana tutustumaan Eeva Joenpellon kirjailijakotiin Lohjan Sammattiin. Sieltä, Vares-Kantolasta, jonka Joenpelto rakennutti ja jätti testamentissaan säätiölle, ovat tämän jutun kuvat.

Eeva Joenpelto syntyi 17.6.1921 Sammatissa. Hänen syntymästään tulee siis kuluneeksi torstaina sata vuotta ja se on tietysti syy sille, miksi Joenpellosta taas puhutaan. Joenpellon tuotantoon kuuluu lähes kolmekymmentä romaania, jotka on julkaistu vuosien 1946 ja 2000 välisenä aikana: siis seitsemällä eri vuosikymmenellä! Yksi romaaneista on palkittu Finlandialla ja Joenpelto oli aikanaan seurapiirijulkkis, jonka elämää seurattiin tarkasti lehtienkin sivuilla ja jonka uusi romaani oli aina tapaus. Hän kuoli vuonna 2004. Tässä valossa on aivan käsittämättömän pöyristyttävää, että minä, kolmekymppinen kirjallisuuden suurkuluttaja, en tiennyt hänestä oikein mitään ja tämä on selvästi kokemus muillakin ikätovereillani. Miten Joenpelto on vajonnut sellaiseen unohdukseen, miksi hänestä ei puhuta? Miksi hän on niin tavattoman vieras? Ruuskan ja Aholan kirjojen sivuilla kuvissa vastaan tulee ulkoisesti näyttävä nainen, upea pitkä blondi. Miksi nämä kuvat, joissa hän ylväänä poseeraa luonnossa, Vares-Kantolan edustalla tai eläinten (mäyräkoirien tai hanhien) kanssa, ei ole tullut ikonisia, ainakaan samalla tavalla kuin vaikkapa aikalaisensa Tove Janssonin kuvat? Miksi? Miksi miksi miksi?

Kuvat Ruuskan kirjasta.
On niin monta syytä, miksi Eeva Joenpeltoa on helppo rakastaa. Hän oli selvästikin omapäinen, itsepäinenkin, vahva ja omalaatuinen nainen. Kertojaluonne, joka nautti liioittelusta. Elämässään kovia kokenut, molemmat poikansa menettänyt ja rankan avioeron läpikäynyt itsenäinen nainen, joka rakennutti lapsuudenkotinsa viereen Sammatin suurimman talon. Melkoisen suurudenhullu projekti, johon oli kenties hyvä upottaa sydämen suruja. Siltoja polttanut, monia suututtanut, mutta myös ihastuttanut nainen. Kekkosen pariskunnan tuttava, kotimaisen kirjallisuuden keskeinen hahmo ja vaikuttaja. Mäyräkoiraihminen! (Viimeistään kun tämä fakta tuli eteeni, olin myyty. Hätkähdin myös, kun elämäkerrasta opin, että minua ja Joenpeltoa yhdistää myös se, että lapsillamme on sama, juhannuksen tienoille sijoittuva syntymäpäivä). Kirjailija, joka vielä kuolemansakin jälkeen yllätti kaikki: testamentista paljastui jymy-yllätys, kun suuri talo jätettiinkin WSOY:lle tulevaisuuden kirjailijoiden käyttöön eikä sukulaisille.

Mutta se tärkein syy: Joenpelto kirjoittaa upeasti ja ainutlaatuisesti. Hänen kirjoissaan on sellaista helppoutta, tarinan pakottamatonta kulkua, aitoutta, jota harvoin tulee vastaan. Teksti tuntuu ajoittain hyvinkin synkistä teemoista huolimatta valoisalta ja kirkkaalta. Vetää kaikista ovista, se josta aloitin, sijoittuu sisällissodan jälkimaininkeihin. Mielenkiintoista on se, että sarjaa kutstutaan Lohja-sarjaksi, vaikka Lohjaa ei kertaakaan mainita! Uusmaalainen pikkukaupunki on kuitenkin helposti tunnistettavissa. Keskiössä on kauppias Oskari Hänninen ja hänen perheensä, vaimo Salme ja aikusiksi kasvaneet tyttäret Anja ja Inkeri. On kirjassa juonikin, hieno sellainen, mutta tärkeintä ovat sen ikimuistoiset hahmot, niin aidot hahmot, että on vaikea uskoa, että heitä ei oikeasti ole olemassa.

Joenpellon lapsuudenkoti, jonka viereen Vares-Kantola rakennettiin.

Samoin käsittämättömän hienoja ovat hahmot Tuomari Müller, hieno mies -romaanissa. Siinä Gösta Müller, Uudenmaan läntisiin osiin sijoittuvan pikkukaupungin (kuinkas muutenkaan!) pankinjohtaja ja hänen vaimonsa saavat kokea, millaiset ovat kuntapolitiikan rumat kasvot. Gösta ei toimi uransa aikana niin kuin hänen oletettaisiin toimivan, hän ei lähde mukaan hyvä veli -verkostoon ja sen hän saa tuntea nahoissaan. Göstan jo kuoltua leski Meeri saa myös osansa, kunta on kaavoittamassa hänen omistamansa harjunreunaan ruhonkäsittelylaitosta, esteenä on vain päättäväinen vanha rouva, joka ei suostu myymään nummipalaansa. Erityisesti on myös mainittava romaanin jakso, jossa kuvataan Göstan lapsuutta, se oli upeasti kerrottu.

Idean romaaniinsa Joenpelto sai, kun hän toimi Pro Lohja -liikkeen keulakuvana. Kun uutta moottoritietä rakennettiin, alunperin liitäntätien linjaus kulki Lohjan historiallisen keskuksen viertä. Moni yritti muuttaa päättäjien mielen, mutta mitään ei tapahtunut ennen kuin julkisuuden henkilö ärähti. Ilman Joenpeltoa tie siis luultavasti kulkisi Lohjan kirkon vierestä. Tapaus avasi Joenpellolle poliittisen päätöksenteon kaikessa irvokkuudessaan ja tämän kaiken hän tallensi mestarillisesti kirjaansa. Kirja osui minuun toki myös hyvin henkilökohtaisesti, sillä kunnanvirasto on itselleni erittäin tuttu ympäristö. Alun kohtaus, jossa Meeri Müller saapuu virastolle tiedustelemaan kaavoitusasiasta ja kukaan ei halua siitä hänen kanssaan keskustella, on riemastuttavinta, mitä olen lukenut ikuisuuksiin.


Joenpellon hahmot ovat kenties niin upeita siksi, että Joenpelto käsittelee ihmismielen synkempiä tunteita, vallanhimoa, häpeää ja epävarmuutta mestarillisesti. Ei heti tule mieleen vastaavaa lukukokemusta. Ehkä hyvä vertauskohde voisi olla Väinö Linna, johon Joenpeltoa on usein verrattu, ja johon vertaamiseen hän oli ilmeisesti, hyvästä syystäkin, melkoisen kyllästynyt. Rakastan Väinö Linnan romaaneja ja hän on poikkeuksellinen ihmisyyden ja Suomen historian kuvaaja. Mutta sitä on myös Joenpelto, eikä häviä Linnalle mielestäni yhtään. Jotta Joenpelto ja etenkin Lohja-sarja löydettäisiin, on siis perusteltua suositella häntä kaikille Pohjantähti-trilogian faneille.

Syy sille, miksi Linna jatkaa klassikkolistoilla ja Joenpelto on vaipunut unohdukseen, on mielestäni hyvin ilmeinen. Joenpelto oli nainen, naiskirjailija. Ruuska toteaa kirjassaan: "Eeva Joenpelto on kaikissa mahdollisissa yhteyksissä korostanut, että hän ei ole naiskirjailija - hän on kirjailija." Suurin toiveeni onkin, että uudet sukupolvet löytäisivät Joenpellon, unohtaisivat ennakkoluulonsa ja vähättelevät etuliitteet. Näiden kahden romaanin perusteella voin jo sanoa, että Joenpelto on kotimaisen kirjallisuuden kärkinimiä, unohtunut aarre. Ihanaa että luettavaa riittää vielä niin paljon!

Mainitsemani romaanit:

Vetää kaikista ovista, 1974
Tuomari Müller, hieno mies, 1994

Mainitsemani tietokirjat:

Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto, 2015
Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?, 2021